[s. 48] rin päähän. Toisten piti katsella, että kaikki lähtivät yht' aikaa, toisten taas tarkastaa, kuka ensimmäisenä pääsi perille. Plättä tahtoi ottaa myös osaa juoksuun, mutta vanhemmat arvelivat, että se oli tarpeetonta. Tästä Plättä suuttui ja kirkui niin kuin ainoastaan Kiljusen Plättä saattoi kirkua. Kukaan ei joutanut hänestä välittämään, ja siksi hän sai huutaa rauhassa.
Kun lähdettiin juoksemaan, otti isä Kiljunen hyvin pitkän seipään.
— Minä pidän tätä, jos sattuisin kaatumaan, sanoi hän.
Mutta hänellä olikin aivan toiset tuumat mielessään. Kyllähän isä Kiljunen tiesi, että Mökö ja Luru olivat häntä vikkelämmät, mutta sittenkin oli hän päättänyt päästä ensimmäisenä perille. Häpeä sanoa, mutta hän aikoi tehdä vääryyttä. Ihmiset tekevät niin usein vääryyttä silloin kun tavoittavat mainetta ja kunniaa, ja isä Kiljunen piti maineelleen aivan välttämättömänä sitä, että hän pääsisi ensimmäisenä maaliin.
Kun siis lähdettiin juoksemaan, asetti hän rintansa kohdalle seipään poikittain. Mikä oli siitä seurauksena? Se, ettei kukaan päässyt hänen ohitseen, kun seiväs tukki aivan koko tien. He menivät hyvää kyytiä eteenpäin. Isä Kiljunen seipäineen keskellä maantietä, äiti Kiljunen ja pojat hiukan jälessä koettaen päästä hänen ohitseen, mutta onnistumatta siinä. He yrittivät mennä tien oheen, mutta sekään ei auttanut, siksi pitkä oli isä Kiljusen seiväs.
