50
[s. 50] Plättä oli lakannut parkumasta, kun ei kukaan hänen huolistaan välittänyt. Pullan oli tullut sääli pikku tyttöä ja hän meni Plättää nuolemaan. Mutta kun Pulla näki isäntäväkensä juosta laukkaavan, tahtoi sekin päästä matkaan. Plättä oli juuri silloin kietonut kätensä sen kaulaan. Samassa Pulla läksi ravaamaan ja Plättä riuhtaantui maasta irti ja putosi Pullan selkään.
Kun nyt Pulla tuli herrasväen kohdalle, ei isä Kiljusen seiväs sitä millään tavalla estänyt, sillä pienenä elukkana se meni seipään alitse, tietysti Plättä selässään.
Kyläläiset hurrasivat, kun Pulla Plätän keralla pääsi ensimmäisenä maaliin. Kaikki tunnustivat, että Pulla ja Plättä olivat Kiljusista kaikkein nopeimmat. Mutta eivät toisetkaan suinkaan olleet hitaasti juosseet. Kyllä he menivät sellaista kyytiä, että varsinaiset ammattijuoksijat olisivat voineet heitä kadehtia. Isä Kiljunen lohdutti itseään sanoen:
— Mitä siitä, kuka meistä on nopein, kun kukaan ei kuitenkaan tässä maassa voi meidän kanssamme kilpailla. Yhteistä on suvun kunnia, aivan yhteistä. Maan parhaimmat juoksijat ovat Kiljuset!
Ja se oli aivan tosi.
Nyt piti heidän näyttää taitoaan uinnissa. Sääntöjen mukaan piti heidän osata uida viisisataa metriä.
— Viisisataa metriä! sanoi isä Kiljunen.
Vaatisivat tuhannen metriä, se olisi jotain. Ja jos oikein tiukalle otetaan, niin voimme me uida vaikka valtameren poikki.
Se ei ollut aivan totta, mutta kukaan ei epäillyt,
