[s. 13]palvelijoille määräyksiä talon hoidosta heidän poissaollessaan, leikkivät Luru ja Mökö kuurupiilosilla. Ensin meni Mökö piiloon. Hän kiipesi kaapin päälle, josta alas tullessaan hän pudotti kaksi suurta hattulipasta. Sitten meni Luru piiloon, ja kun hän oli laiha, meni hän matkakirstuun ja pudotti sen kannen kiinni, ja kansi meni lukkoon. Kesken leikkiä ajoivat rengit hevoset kuistin eteen. Toisilla kärryillä piti vietämän matkakirstu, toisella Kiljusen herrasväki asemalle. Renki nosti kirstun rattaille ja läksi ajamaan. Lurusta oli hauskaa olla kirstussa, eikä hän hiiskunut mitään, ajatteli vain: Nyt ei Mökö minua löydäkään.
Eihän Mökö häntä löytänytkään. Ja kun piti lähdettämän asemalle, niin etsi koko talon väki häntä talosta ja huusi: Luru! Luru! Luru!
Sillä aikaa tuli Lurun yhä vaikeammaksi hengittää kirstussa, sillä ilma alkoi sieltä loppua. Hän alkoi huutaa, ja arvaahan sen, että se kuului, olihan hän Kiljusen Luru. Renki joka istui kirstun päällä ajamassa, pelästyi ja hevonen pelästyi, ja vähän ajan päästä olivat hevonen, renki, kirstu ja sen sisässä Luru maantien ojassa. Renki, koetti saada kirstua auki, mutta sehän oli mennyt lukkoon. Hän jätti hevosen maantielle ja juoksi taloa kohden huutaen: Tuolla se Luru on maantienojassa kirstun sisällä.
Isä ja äiti parkasivat kauhusta. Ja kyllä se kuului, kun Kiljusen herrasväki huusi. Kiireimmän kautta ajoivat he toisella hevosella sinne, missä Luru oli maantienojassa nurin menneen kirstun sisässä. Kirstu käännettiin oikeinpäin ja Luru tuli ulos, ja kummallista kyllä, hän ei edes huutanutkaan, niin tukehduksissa hän oli. Mutta isä ja äiti ja Mökö huusivat ilosta sitä enemmän.
Kirstu nostettiin rattaille ja Kiljusen herrasväki nousi toisille rattaille ja ajoivat asemalle päin, isä ja äiti istuen edessä ja Mökö ja Luru takana. Oli ajettu jo jonkun matkaa, kun molemmat pojat huusivat aivan yht’aikaa. Ja he huusivat niin kovaa, että isä ja äiti pelästyivät, ja se oli jo paljon se, sillä kyllä he olivat huutoon tottuneita.
— Mikä nyt on hätänä? huusi äiti.
— Pulla! Pulla jäi kotiin! huusivat molemmat pojat.
Hevonen käännettiin ja käytiin hakemassa Pulla rattaille. Asemalle ajaessa pitivät pojat sitä sylissään. Se oli levoton ja koetti puraista poikia, ja arvaahan sen, että se sen teki, kun Mökö sitä koko ajan nipisteli. Pojat päättivät antaa Pullan juosta rattaiden jälestä ja laskivat sen maantielle, itse pitivät he ketjuista kiinni. Pulla oli pieni ja juoksi minkä jaksoi. Mutta isä katsoi kelloaan ja näki ajan olevan täpärällä, hän alkoi ajaa kovempaa, ja silloin ei Pulla enää jaksanutkaan juosta. Se kaatui ja kun pojat pitivät ketjuista kiinni, niin laahautui se pitkin maantietä. Ja tomu pölysi korkealle ilmaan.
(Jatkoa.)