[s. 53]arvoisen ukon pilven reunalla istuvan. Se on Ukko ylimmäinen haltia, selittää mulle Luonnotar. Hänen olkapäillään lepää taivaan kaari, ja tämä on hänen joutsensa. Tulisessa tupessa on hänellä tuliteräinen, säkenöitsevä miekka, ja tämä on salama, sanoo Luonnotar. Nyt vetää hän miekkansa tupesta ja aikoo iskeä sillä maahan päin, mutta pysähtyy kesken iskua ja jääpi kuultelemaan kummallista soittoa, joka maan päältä kuuluu. Luonnotar selittääpi mulle lyhykäisesti vielä, että Ukko haltia, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, työksensä kannattelee ja paikoillaan pitää itse ilman kantta, on ilman kaiken kannattaja, itse taatto taivahinen, että hän vapaasti liikkuu mihin mieli tekee, astuskelee toisinaan pilven äärtä myöden, pitkin taivaan rajaa, valjastaa toisinaan varsan ja ajaa kirjavalla re’ellä niiden luo, jotka hänen apuansa anovat. Joutsellaan, tuolla kauniilla taivaan-kaarella ampuu hän vaskisia vasamoja, teräsnenäisiä nuolia, ja silloin hän jyrisee, ja tämä jyrinä juuri on ukon ilma. Mutta nyt istui Ukko pilven reunalle ihan ääneti, kuunnellen Ahdon kannelsoittoa.
Katselin toisaalle ja jo huomasin koto joukon samallaisia impiä kuin Luonnotar pilvien reunoilla istuvan. Luonnotar mulle selittää ketä he ovat. Ilman impiä ovat he, ilmojen asukkaita ja Ukon palvelijoita, Ukon väkeä. Tuolla istuu punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla, Kuutar, nuori, ihana lempeäluonteinen neiti, ja tuolla Päivätär melkein samankaltaisena. Kangaspuissa istuvat neidot ja kankaan kutominen niinmuodoin heidän työnänsä on. Mutta kultakankaita, hopea-huiveja he vain kutovat, sanoo Luonnotar, heidän sisarensa. Nyt eivät he kuitenkaan työtään muistavan näy. Ahdon kannel-soittoa he pää kallellaan kuuntelevat, pirta pääse pivosta, sukkula kädestä, kulta-rihmat katkeavat, helkähtävät hopea-niidet. Niin hurmasi heitäkin tuo ihmeelli-
