[s. 54]nen kannel-soitto ihana. Ja näin nyt pian koko ilman avaruuden täynnänsä ilman impiä olevan, ja kaikki ihmettelevät he soittoa ihanaa, kanteloista kuuntelevat, mikä istuen ilman vempelellä, tuon seitsen-värisen taivaan-kaaren päällä. Ukon joutsen päällä, mitä pienen rusoreunaisen pilven reunalla rehoittaen. Tämmöistä soittoa saavat yli-ilmojen asukkaat. Ukko, Kuutar, Päivätär, Ilmatar ja muut Luonnottaret vielä joskus kuulla, — selittää mulle viereiseni Luonnotar, kun Ahto aalloista nousee kantelettansa virittämään. Ja kannel on Väinämöiseltä peritty, sanoo hänkin, kuten jo Aallotar Ahtolassa tiedokseni antoi. Näin ennen Väinämöinenkin soitti ja lauloi, koko Suomen luontoa ja ihmiskuntaa ilostuttaen, kunnes hänen kanteleensa kerran myrskyssä mereen katosi ja Ahtolan asukkaiden omaksi jäi.
Mutta nyt laski Luonnotar pilven, jonka päällä istuimme, alemmalle maata kohti ja käski minun katsella mitä maan päällä tapahtui.
Ihmeellinen näky! En voi sitä koskaan unohtaa. — Kotijärven kivellä, jolta useasti onkinut olin, ja josta Aallotar mun Ahtolaan vei, istui Ahto aaltojen kuningas, tuo veden ruohopartainen ukko, kummallinen kantele kädessänsä ja sommitteli sen kieliä. Siitä nämä sydäntä sulattavat sävelet, ja koko luonto näkyi häntä kuulemaan virkistyneen, metsän, meren ja ilman eläimet ja haltiat kaikki. Kaikki ottivat ilohon osaa, ihmisiä en vain nähnyt. Kas eläviä tuolla pilvemme alla! Orava hyppää ilosta oksalta oksalle, seisahtuu tavan takaa ja kuultelee korvat pystyssä. Hirvet hyppivät kankaalla, ilvekset iloa pitävät. Susikin on herännyt suolta, karhu kankaalta, kontio petäjään pyörähtänyt on soitantoa kuulemaan, ihmettelemään iloa. Tapio ukko itse, tuttavani vanha, on linnoiltansa lähtenyt, istuu metsän-reunaisella kivellä ja kuultelee. Ja samoin koko Tapion kansa. Tuolla
