Sivukolmisoinnuista

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
II. Toisinnetuista soinnuista III. Sivukolmisoinnuista

Kirjoittanut Aksel Törnudd
IV. Perus-, huippu- ja lepoluonteesta
Yläotsikolta Musiikinopetus ja Koululaulu ja -soitto.


III. Sivukolmisoinnuista.
A. Törnudd.

Fysikan ja matematikan avulla ei ole — ainakaan toistaiseksi — voitu selittää eri sointujen yhteenkuuluvaisuutta siinä määrin, että matematisten laskelmien avulla voitaisiin säätää ne lait, jotka määräävät, mitkä sointuyhdistykset ovat korvalle mieluisia. Sentähden onkin ennen tyydytty muutamiin harvoihin sääntöihin, jotka perustuvat etupäässä vanhaan käytäntöön (niin esim. M. Wegelius). Viime vuosikymmenenä on siitä siirrytty laajakantoisempaan, n. s. psykologiseen, tutkimusmenettelyyn, joka koettaa tunkea eri sointujen luonteen perille ja siten selvittää, minkä vaikutuksen eri sointuyhdistelmät tekevät ja mitä yhdistelmiä siten sopii käyttää määrätyn vaikutelman aikaansaamiseksi. (Eteviä tämän suunnan edustajia ovat m. m. Louis ja Thuille).

Tämän mukaan on sävellajissa huomattavana kolme eri „luonnetta”: 1) pääluonne, jota edustaa perussointu (I), 2) huippu- eli kiihkoluonne, jota edustaa huippusointu (V) ja 3) lepoluonne, jota edustaa leposointu (IV).

Jos esim. perussoinnusta siirrymme huippusointuun, on vaikutus kiihottava, jos taas perussoinnusta siirrymme leposointuun, niin vaikutus on rauhottava. Saman ilmiön voimme ilmaista toisellakin psykologisella kuvalla: Perussoinnusta huippusointuun siirryttäessä ikäänkuin kohoamme maasta, leijailemaan; leposointuun siirtyessämme taas tunnemme tulevamme yhä turvallisemmalle, vahvemmalle pohjalle. Tämä jälkimäinen kuva on erityisen huomattava sivusoinnuista puhuttaessa.

Sivusoinnuilla ei ole omaa luonnetta, vaan ne saavat luonteensa yllämainituista aina sen mukaan, missä yhteydessä ne esiintyvät. Ne ovat siten yllämainittujen pääluonteiden heikompia, epamääräisempiä „sijaisia”.

Näitä suhteita Thuille harmoniaopissaan sattuvasti ja yksityiskohtaisesti valaisee. En sentähden katso tarpeelliseksi tässä yhteydessä toistaa hänen havaintojaan (eikä Sävelettären palstoilla liene sellaiselle selostukselle tilaakaan), vaan koetan omista havainnoistani tuoda tälle ilmiölle lisävalaistusta.

Voinemme lausua seuraavan yleisen säännön: Jos soinnuissa siirrymme terssittäin (ehkäpä myös askelittain) alaspäin, niin vaikutus on rauhottava (laukeava), jos taas siirrymme terssittäin (tahi askelittain) ylöspäin, niin vaikutus on kiihottava (maasta nostava).

Jos siis perussoinnusta siirrymme terssin alaspäin (I—VI), niin syntyy tunne, jota voimme sanoa puolilevoksi. Siitä taas siirtyessämme terssin alaspäin (VI—IV) tulemme kokolepoon. Siis I—VI—IV = perusluonne—puolilepo—kokolepo. Päinvastaista tietä taas: IV—VI—I = kokolepo—puolilepo—perusluonne. Edellisessä tapauksessa siis VI:lla on rauhottava luonne (pyrkii lepotilaan), jälkimäisessä nostava luonne (pyrkii perustilaan). Kuudennen asteen sointua, kaksinaisine luonteineen, voinemme siis sanoa „lepomediantiksi”.

Jos huippusoinnusta siirrymme terssittäin alaspäin, kohtaamme saman ilmiön: V—III—I = kiihko—puoliperus —perus. Päinvastaista tietä: I—III—V = perus—puolikiihko—kiihko. Edellisessä tapauksessa siis III:lla on rauhottava luonne (pyrkii perustilaan), jälkimäisessä kiihottava (pyrkii huipputilaan). Kolmannen asteen sointua voinemme sanoa „huippumediantiksi”.

Ylläolevasta selvinnee ainakin johonkin määrin näiden sointujen epämääräisyys, kaksinaisuus ja puolinaisuus verrattuna pääsointuihin.

Siitä selvinnee myös, minkätähden yhdistelmässä V—VI jälkimäisellä soinnulla on puolittain perussoinnun luonne (koska siirrymme askelen ylöspäin, perussointua kohti).

Sivusoihtujen käytöstä tavallisesti sanotaan, että terssittäin alas mennessä saamme hyvän sointuyhdistyksen, mutta ylös mennessä epätyydyttävän. Tämä sääntö pitää kuitenkin vain puoliksi paikkansa. Edellinen osa säännöstä on kyllä yllä esitetynkin nojalla varsin luonnollinen: Terssittäin alas siirtyessä tullaan askel askeleelta yhä vankemmalle, levollisemmalle pohjalle. Mutta säännön jälkimäinen osa on ainoastaan puolittain oikea. Vastalkajan käsissä tosin ei terssittäin ylöspäin siirtyminen ota onnistuakseen, mutta se ei riipu siitä, että tällainen sävelkulku itsessään olisi ruma, vaan siitä, että tämän sointuyhdistyksen sisältämä kiihtymys vaatii myös rytmiltä ja melodialta vastaavia kiihottavia aineksia (iskusävelten jaottelua, pisteellisiä nuotteja, synkopeja, pidätyksiä, lomasäveltä y. m.) jotka eivät vielä ole vastalkajan käytettävissä:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Vielä on meillä kaksi sivusointua käsittelemättä: VII ja II. Edellinen ei ole mikään itsenäinen, sointu, vaan osa huippunelisointua, joten sen käyttökin lankeaa yhteen huippusoinnun käytön kanssa.

Toisen asteen sointu on (samoinkuin III ja VI) kaksinainen luonteeltaan. Väliin se on lepoluonteinen (varsinkin terssisointuna), väliin se on taas VII asteen sijaisena (jolloin sillä siis on huippuluonne), Nämä erikoiskohdat [113:2 (1)]Louis ja Thuille ovat niin valaisevasti selvitelleet, ettei niihin ole tässä yhteydessä syytä pysähtyä, varsinkin kun syiden lähemmässä erittelyssä joutuisimme akustisiin lakeihin asti.

Pulmallisimpia kysymyksiä, mitä oppilaalle sattuu eteen on se, milloin ja minkälaisissa kohdissa näitä „sijaissointuja” on käytettävä (harmoniaopin harjotusesimerkeissä).

Jos nyt aluksi kajoamme ainoastaan niihin tapauksiin, jolloin niitä nimenomaan käytetään „sijaissointuina”, niin minun tekisi mieleni lausua neuvoni ja ajatukseni näin: oppilas epäilemättä onnistuu paraiten sovittaessaan „sijaissointuja” ainoastaan niihin kohtiin, joissa melodian yksitoikkoisuus vaatii harmonialta vaihtelua (varsinkin missä sama sävel melodiassa toistuu useamman kerran), sekä sekvenseihin:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


[113:1 (2)] Mutta näillä n. s. sivusoinnuilla on toinenkin luonne ja käytäntö, joka on edellistä vielä paljoa tärkeämpi: Sävellajin sivusoinnut ovat samalla toisen sävellajin (etenkin rinnakkaissävellajin) pääsointuja. Niin esim. duurin VI— II—III—VI on samalla rinnakkaismollin I—IV—V—I (siis tavallinen kadenssi), C-duurin VI—II on d-mollin V—I, c-mollin III—VI on = As-duurin V—I, c-mollin VII—III (ilman korotuksia) on = Es-duurin V—I j.n.e. (Näin käsitettynä on yllä olevan sekvensin toinen [113:2 (2)]tahti myös selitettävä näin: d: I—VI— IV—V).

Otan lähemmäksi valaistukseksi Wegeliuksen „Harjotelmia VII” N:ot 1, 2, 3 ja 4. Lukija huomaa, että ne kohdat, jotka näennäisesti liikkuvat sivukolmisoinnuilla, todellisuudessa liikkuvat rinnakkaismollin pääsoinnuilla, täysin säännönmukaisesti. Psykologisesti oppilas siis (vaikka usein tietämättään) on siirtynyt molliin, käytellen sen pääsointuja tunnettujen sääntöjen mukaisesti:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Liitän tähän vielä muutamia esimerkkejä kansanlauluista, jotka hyvin usein täten heilahtelevat rinnakkaissävellajien välillä:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Sivusointujen tärkein ja merkityksellisin käyttö sekä itsenäisessä sävellyksessä että sävelmien soinnuttamisessa) tulee siis kysymykseen näissä kohdissa, missä itse sävelmä tuntuu liikkuvan[1] sukulaissävellajin (tavallisesti rinnakkaissävellajin) alalla.

Voidakseen käyttää sivusointuja luonteenomaisesti harjottelijan siis etupäässä on tarkattava, missä melodia antaa tällaista aihetta ja tilaisuutta (puolittaiseen) siirtymiseen rinnakkaissävellajiin, ja vasta toisessa sijassa arvioitava, missä niitä voi käyttää täyte- eli sijaissointuina. Siten välttyy se oppilastöissä perin tavallinen virhe, että duurinomaiset ja mollinomaiset soinnut vaihtelevat mitä kiusallisimmalla sekavuudella, ilman mitään järjestelmää, tehden mitä kummallisimpia ja luonnottomimpia keikahduksia, niin että melodian luonteenomainen kulku ja perussävy ei saa soinnuista mitään tukea, vaan päinvastoin häiriintyy siinäkin määrin, että vanhaa tuttua sävelmää ei luonnonvastaisten sointujen takia ollenkaan voi tunteakaan.

Niin luonnollinen (ja sekä itsenäisessä sävellyksessä että sovituksissa yleisesti käytetty) kuin tämä sääntö onkin, on se kuitenkin musikkipedagogeilta siinä määrin jäänyt huomaamatta, että en ole missään harmoniaopissa nähnyt siihen viitattavankaan sivusointujen käyttämisen yhteydessä; seikka, joka on tehnyt sen, että ne harjoitukset, jotka koskevat sivusointujen käyttöä, oppilaille ovat aina jääneet muita hämärämmiksi ja vaikeammiksi, vaikka ne — näitä näkökohtia silmälläpitäen — ovat yhtä helppoja kuin mitkä muut harjotukset hyvänsä. Oppilaassa stten on herännyt niitä kohtaan epämääräinen kammo, joka sitten opintojen jatkuessa säännöllisesti johtaa siihen, että oppilas myöhemmissä tehtävissä tarkoin välttää niiden käyttöä, pysyen kuivakiskoisesti yksinomaan pääsoinnuissa, joten sivusointujen vivahdusrikkaus jää monelle itsenäisessäkin sävellyksessä vieraaksi ja tuntemattomaksi maailmaksi.

Käytännöllisestä kokemuksestani voin mainita, että oppilaitteni työt näissä tehtävissä ovat onnistuneet verrattomasti paremmin, milloin olen heille ylläolevan ohjeen antanut.

  1. tahi voidaan ajatella liikkuvan.

Lähde: Aksel Törnudd: III. Sivukolmisoinnuista. Uusi Säveletär, 1916, nro 5–6, s. 111–115. Kansalliskirjasto.