Toisinnetuista soinnuista

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
I Kenraalibasson merkinnästä ja sointukäännöksien nimistä II. Toisinnetuista soinnuista

Kirjoittanut Aksel Törnudd
III. Sivukolmisoinnuista
Yläotsikolta Musiikinopetus ja Koululaulu ja -soitto.


II. Toisinnetuista soinnuista.
A. Törnudd.

En aijo tässä, enempää kuin edellisessäkään kirjotuksessani, esittää mitään uutta ja mullistavaa, vaan otan nytkin otsikossa mainitun asian puheeksi ykja, urkupisteitä, muunnettuja etuottoja sinomaan siinä tarkotuksessa, että julkisen pohdinnan avulla saavutettaisiin esityksessä yhtenäisyyttä.

Wegelius sanoo Yleisen Musiikkioppinsa I:sen osan XIV luvussa m. m. näin: „että uusi akordi ei kuulu mihinkään sävellajiin”, ja myöhemmin samassa luvussa: „Niistä toisinnetuista akordeista, jotka eivät voi kuulua mihinkään sävellajiin, ovat seuraavat — — useimmin tavattavia”. Ja vielä: „Kun tällaiset akordit eivät kuulu mihinkään sävellajiin, ei niitten perussäveliä luonnollisesti merkitä roomalaisella numerolla. Käytämme sen sijalla yksinkertaista ristiä (×)”.

Tällainen sanontatapa ei voi enää vastata nykyajan käsitystä asiasta, vaan voi helposti johtaa oppilaan aivan harhaan asian ytimestä, ja siitäkin, mitä Wegelius itse tarkoitti.

Asiahan on itsessään niin, että toisinnetut soinnut eivät koskaan ole sävellajin ulkopuolella (vaikka niissä on näennäisesti vieraita nuotteja, samoin kuin mollin V asteella yleisesti käytetty korotettu terssi), vaan kuuluvat ne päinvastoin yhtä kiinteästi sävellajiin, kuin toisintamattomatkin soinnut, vieläpä joskus kiinteämminkin (kuten esim. V asteen sointu korotetulla kvintillä, joka tuskin voi yhtyä muuhun kuin duurin I asteen sointuun).

Sellaisessakin teoksessa kuin Skrjabinin runoelmassa L’Extase, joka on kukkurallaan mitä rohkeimpia toisintoja, urkupisteitä, muunnettuja etuottoja y. m., jokainen akordi kuuluu varsin elimellisesti sävellajiin, vaikka ensi silmäyksellä luulisi, ettei mistään sävellajista enää voisi olla puhettakaan. Sama on laita — ja yksinkertaisemmassa muodossa — esim. Jensenin ja Fevrierin kromatisissa hienouksissa, mainitakseni umpimähkään muutamia mestarinimiä toisintojen alalta.

Toisinnettu sointu on sävellajiin nähden sama kuin toisintamatonkin ja siinä olevat ylennetyt tahi alennetut sävelet ovat johtosäveliä seuraavaan ylempään tahi alempaan säveleen. (Niinpä ylempänä mainitussa esimerkissä V asteen korotettu kvintti, korkea re, on johtosävel kolmanteen asteeseen, duuriterssiin eli mi:hin).

Ennenkuin etenen, otan ylläolevan valaistukseksi vielä esimerkin:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Toisessa akordissa oleva gis on johtosävel duuriterssiin (a). Kolmannessa akordissa ei kuitenkaan vielä siirrytä a:han, vaan väliin on sijotettu sointu, joka taaskin sisältää johtosäveliä V asteen sointuun = fisis on johtosävelenä gis:iin ja dis on johtosävelenä e:hen. Neljännessä soinnussa nämä säännöllisesti purkautuvat mainittuihin säveliin, ja loppusoinnussa johtosävelet e ja gis purkautuvat f:ään ja a:han. Ei siis mitenkään voi sanoa, että F duurista olisi poikettu, eikä myöskään, etteivät nämä soinnut elimellisesti kuuluisi F-duuriin. Päinvastoin tämä sointuyhdistelmä ei voi kuulua mihinkään muuhun sävellajiin, kuin juuri F-duuriin, ja näillä soinnuilla on melkoista elimellisempi yhteys kuin vastaavilla toisintamattomilla soinnuilla, koska johtosävelet luonnonlain tapaisella voimalla vetävät määrättyyn suuntaan, eli F-duurin I asteen sointuun.

Otan vielä Wegeliuksen yllämainitusta luvusta samanlaisen esimerkin.

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Toisessa soinnussa gis on johtosävel ylöspäin a:han ja es johtosävel alaspäin d:hen. Kolmannessa soinnussa on soinnun terssi korotettu johtosäveleksi dominanttiin (fis—g; hyvin tavallinen toisinto).

Kun tässä mielessä esitämme Wegeliuksen yllämainitussa luvussa tavattavat soinnut, niin esitys muuttuu seuraavaan muotoon:

Muutamat soinnut duurissa ja mollissa tavataan usein toisinnettuina. Duurissa toisinnot ovat tavallisimmat II, IV, V ja VII asteen soinnuissa.

Duurin II asteen toisinnot enimmäkseen muodostavat johtosäveliä dominanttiin, joko 4:ttä astetta korottamalla tahi 6:tta astetta alentamalla (eli oikeammin sanoen korkealla fa:lla tahi matalalla la:lla), joskus molemmilla yhtäaikaa. Toisen asteen toisinnetut soinnut ovat siten tavallisimmin seuraavat:

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Moni muukin on varsin mahdollinen, kuten esim. 6, jossa dis on johtosävelenä e:hen (duuriterssiin).

Neljännenkin asteen soinnussa on johtosävel dominanttiin tavallisin. Varsinkin 6:nnen asteen (la:n) alentaminen on hyvin tavallinen, mutta fa:nkin korottamista toisinaan tapaa, vaikka fa onkin soinnun perussävel. Sama dominanttiin aleneva johtosävel, jonka jo tapasimme sekä II että IV asteen soinnussa, on tavallinen myös VII asteen nelisoinnussa, kuten näemme nuotti esimerkissä 9).

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Esimerkissä 10) taasen tapaamme saman ilmiön kuin esimerkissä 6). Molemmissa korkea re on ylenevänä johtosävelenä mi:hin (duuriterssiin).

Mollissa huomaamme myös ne muunnokset tavallisimmiksi, jotka tähtäävät dominanttiin. Mollin 6:s sävel on jo itsessään aleneva johtosävel dominanttiin, ilman toisintoa. Muunnos tulee siis kysymykseen vain 4:teen asteeseen nähden II:n ja IV:n asteen soinnuissa, kuten näemme esimerkeissä 11) ja 12). Italialaisten säveltäjien alotteesta on myös 2:sen sävelen aleneva muunnos tullut varsin yleiseksi (= johtosävel tonikaan, katso 13).

Kaikkein tavallisin toisinto mollissa on ylenevä johtosävel tonikaan (= korotettu 7:s sävel), joka on käynyt niin tavalliseksi, että sitä ei enää toisintona pidetäkään. Saksassa ja Italiassa tuskin enää tunnustetaan ylentämätöntä 7astetta löytyvänkään. Tämänkin johtosävelen näemme 13:ssa.

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Yleensä voimme varsin hyvin käyttää sekä yleneviä että alenevia muunnoksia kaikkienkin asteiden välillä, vaikka klassikoilla vielä verrattain harvat ovat yleisesti käytännössä. Liitän tähän esimerkin, joka ei kaivanne selitystä:[1]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.


Kun vielä lopuksi mainitsen, että ylenevillä muunnoksilla on kiihottava, kiristävä, jännittävä luonne, ja alenevilla rauhottava, lankeava, niin lienee asiaa koskevat pääkohdat jo mainittuna. (Viimeksimainittua laatua on esim. koraalien loppusoitossa yleisesti esiintyvä alennus.)

  1. Tässä esimerkissä löytyvät seuraavat muunnetut sävelet: cis, des dis, es. fes, fis, ges, gis, as, ais, b, ilman että C-duurista poiketaan.

Lähde: Aksel Törnudd: II. Toisinnetuista soinnuista. Uusi Säveletär, 1916, nro 4, s. 82–84. Kansalliskirjasto.