Sotaveikot

Sotaveikot Kirjoittanut Heinrich Heine

Päin Ranskaa urhoa kaks samoaa,

oli kumpikin Venäjän vanki.

Majapaikan kun Saksassa kerran he saa,

alas painuu pää molemmanki.

Sanan kuulivat: Kuollut on Ranska, sen

jo hautoja kattaa hanki,

on voitettu armeija urhoollinen

ja keisari, keisari vanki!

He kauan yhdessä itkevät, kun

tuon murhesanoman saavat.

Yks lausuu: »Ah, taas sairastun,

taas vuotaa vanhat haavat.»

Näin toinen: »Täss’ on laulun pää,

ma tahdon kanssas kuolla,

mut vaimo, lapset multa jää,

ei heitä kenkään huolla.»

»Mitä vaimostain, mitä lapsistain,

suru mulla on suuremmanki,

palan kerjätköön, kuka köyhä vain,

mut keisari, keisari vanki!

Tää pyyntö täytä kumppanin:

jos nyt mun murtaa vaiva,

vie Ranskahan ruumis kuitenkin,

se Ranskan multaan kaiva!

Lyö rintaan risti kunnian

ja punanauha myötä,

piilukko paina kourahan

ja vyölle miekka vyötä!

Näin valmiina varron ja kuuntelen kuin

sotarinnassa äänetön vahti,

kunis tykkien soi jyly rautaisin suin,

käy ilmassa ratsujen tahti.

Yli hautojen keisari ratsastaa,

tuhat säilää säihkyy ja soittaa.

Ma haudasta nousen ja taistelen, haa,

taas keisari, keisari voittaa.»

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Katso myös

• Krenatöörit