Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Alustavia huomautuksia

Alustavia huomautuksia.
Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa
Kirjoittanut Veikko Palomaa

Ryhtyessäni sukupuoliasiaa lyhyesti käsittelemään tahdon huomauttaa, etten selvittele sitä yksinomaan n. s. terveysopilliselta enkä siveysopilliseltakaan kannalta, vaan sen maailmankatsomuksen mukaan, mikä minulla on sekä fyysillisestä aistimuselämästä että siitä olemistilasta, jota ei meidän tavallisilla ruumiin aistimilla käsitetä. Minä näen sukupuoliasiassa muutakin kuin paljaan kirkollis-kristillisen »jumalan käskyn täyttämisen« tai käytännöllis-järjellisen »ihmissuvun voimassapitämisen« välttämättömyyden. Näen siinä lyhyesti sanoen n. s. näkyväisen ja näkymättömän rajapyykin.

Jo menneinä vuosina olen usein itsekseni miettinyt, mikä olisi sukupuoliasian »arkaluontoisuuden« syynä. Kun olen mietteeni esittänyt lähimmälle ympäristölleni, on minulle useimmiten sanottu, että tämä arkaluontoisuus johtuu »syntiinlankeemuksesta«. Mutta tämä selitys ei ole minua tyydyttänyt, koska en ole voinut luottaa meidän kirkollisen syntiinlankeemusopin pätevyyteen. Se on näet pelkästään kirjaimellinen ja semmoisena harkitsevaa järkeä tavattomasti loukkaava. Yhtä vähän on minua tyydyttänyt sekään selitys, että n. s. siveellinen puhtaus velvottaisi pitämään sukupuoliasiaa arkaluontoisena. Puhe tämmöisestä arkaluontoisuudesta on tuntunut sitäkin oudommalta, kun olen lääkärien kirjottamista kirjoista lukenut, että sukuvietin tyydyttäminen määrättyjen siveellisten rajojen sisällä on yhtä luonnollinen ja terveydelle välttämätön tehtävä kuin ruumiin ravitseminen ruoalla ja juomalla. Kun sitten kirkko avioliittomenoilla on osottanut nuo »määrätyt siveelliset rajat«, niin ei luulisi enää avioliitossa olevien pitävän sukupuoliasiaa arkaluontoisena ainakaan niihin nähden, jotka myös ovat avioliitonsa, ja jotka siis tuntevat »sukupuolisalaisuudet« yhtä hyvin kuin muutkin avioparit. Mutta kaikesta terveysopillisesta ja kirkollisesta »luvallisuudesta« huolimatta näyttää sukupuoliyhteys avioliitossakin olevan »arkaluontoinen« asia. Yön pimeydessä tai muuten mitä suurimmassa salaisuudessa aviopuolisotkin sitä yhteyttä keskenään pitävät. »Hyvä moraali« näyttää edelleenkin vaativan, ettei yksikään muu kuolevainen saa olla millään tavalla »todistajana«, kun asianomaiset tuossa luvallisessa yhteydessä elävät. Perheenjäsenet ja vieraatkin ihmiset aterioivat yhdessä, eikä kukaan näy toistaan häpeävän, vaikka syömisen ja juomisen »luvallisuutta« ei ole edes kirkollisella »siunauksella« vahvistettu. Mutta sukupuoliyhteys »luvallisten rajojen« sisälläkin on sivulliselta yhtä kammottu tehtävä kuin Kiinan keisarin syöminen jonkun muun kuolevaisen nähden.

Miten tavattoman arkana ennakkoluulot pitävät sukupuoliasioihin viittauksenkin, osottaa erittäinkin n. s. sivistymättömien vanhempain menettely silloin kun vanhemmille on syntynyt lapsi, jonka maailmaan tulemisen tapaa muut vanhemmat lapset utelijaisuudessaan tiedustelevat. Lasten kyselyihin vanhemmat tavallisesti vastaavat, että pienokainen on tuotu saunan pesästä, kaivosta tai jostakin muusta paikasta. Kun huomauttaa vanhemmille, että moinen valehteleminen on sopimatonta ja turmiollistakin, niin he vastaavat, että lapset, jos näille toden sanoo, juoksevat kylään asiaa kertomaan, ja että heissä liian aikaiseen herää jonkinmoisen siveellisen turmeluksen siemen. Minä puolestani tiedän omasta kokemuksestani toista. 4 vuoden ikäisenä en uskonut semmoista puhetta, että lapsia tuodaan saunan pesästä tai kaivosta. Omille lapsillemme olemme vaimoni ja minä aina sanoneet, että pikkulapsi on tullut äidin vatsasta, ja se selitys on heitä täysin tyydyttänyt. He eivät ole enää kysyneet, miten lapsi on vatsaan tullut. Eivät he myöskään ole juosseet kylään kertomaan muuta kuin mahdollisesti sen seikan, että lapsi on tullut. On paljoa parempi, että vanhemmat itse ilmottavat lapsilleen tämmöisen asian kuin että nämä saisivat sen rumassa muodossa tietää kylän poikaviikareilta.

Minä puolestani en suinkaan tahdo kieltää sukupuoliasiain arkaluontoisuuden luonnollisia syitä. – Mutta jos joku asia tunnetaan arkaluontoiseksi, niin sallittakoon yritys tutkia ja selittää, mistä arkaluontoisuus johtuu. Ei mikään asia sillä parane, että sitä peitetään ja salataan. Kaikkein vähimmin auttaa vanhaan tottumukseen vetoaminen tai kiukun ja vihan purkaus. Semmoisiin keinoihin rutivanhoilliset kumminkin turvautuvat erittäinkin sukupuoliasioissa.

Ne tämän kirjan lukijat, jotka ovat pitemmän ajan seuranneet Työmies-lehteä, muistanevat vielä sen myrskyn, joka kirkollisvanhoillisten leirissä nousi, kun minä mainitun lehden 185 numerossa vuonna 1902 julkasin Avioliitto-nimisen kirjotuksen. Uudessa Suomettaressa koettivat useammat kynäilijät parhaansa mukaan mustata minun »karakteeriani« tuon kirjotuksen johdosta. Kaikkien noitten moitekirjotusten pohjasävelenä oli valitus, että siveellisesti turmeltuneet luonteet ovat päässeet vaikuttamaan työväen piireissä, ja että nämä koettavat, jos mahdollista, johtaa työväkeä harhapoluille. Itse vanhoillisten isä [Agathon Meurman|A. Meurman]] otti vanhaan käteensä kynän ja kirjotti surkean valitusvirren U. Suomettareen. Muutamat tämän lehden »kiertolaiset« iloitsivat siitä, että minä muka olin saanut »oikein isän kädestä selkääni« erittäinkin A. Meurmanilta. Mutta jos tämä vanha kunniotettava herra todellakin olisi osannut – hänen hyvää tahtoaan en epäile – antaa minua »selkään«, niin olisi hänen pitänyt sekä järjen että hengen valossa näyttää kirjotukseni vääräksi. Semmoiseen »selkäsaunaan« ei hän ehkä kyennyt vaan tyytyi kirkollis-kristillissiveellisessä hengessä valittamaan ja surkuttelemaan minua ja ylistämään avioliiton pyhyyttä.

U. S:n »Matti« koetti myös parhaansa mukaan minua ruoskia. Mutta minä en valitettavasti ruoskimisesta parane; minä tarvitsen järkiperäistä selitystä.

Mentiinpä niinkin pitkälle, että huhuttiin Työmies-lehden lakkauttamisesta minun »epäsiveellisen« kirjotukseni tähden. Päätoimittajalla ei ollut muuta keinoa kuin antaa semmoinen alamainen selitys, että kirjotuksen oli kyhännyt eräs »yksityinen henkilö«. Tämmöinen lausunto, joka säännöllisissä oloissa olisi kaikkea järkevää sisällystä vailla, oli kyllä »mukiin menevä« vuonna 1902. Mainittu selitys kelpasi, kuten sanoin, siihen aikaan. Jos minä silloin olisin tahtonut sitä arvostella, olisin sanonut, että kaikki henkilöt ovat »yksityisiä«. Jos taas »yksityisellä« olisi tahdottu tarkottaa »toimituksen ulkopuolella« olevaa henkilöä, olisin vastannut, että minä silloin jo toista vuotta olin ollut Työmies-lehden vakinaisena toimittajana, ja että minä silloin kun mainittu kirjotus julaistiin hoidin niitä tehtäviä, jotka kuuluvat »toimitussihteerin« virkaan.

Mainittu Avioliitto-niminen kirjotus herätti semmoisen melun ja äläkän, etten kovinkaan paljoa liiottele, jos sanon, että ainoastaan Matti Kurikan »Haaksirikkoon jouduttua« siinä suhteessa on vienyt siltä voiton. Minä uskonkin, että tämä minun kirjotukseni samoin kuin Kurikan on ollut Työmies-lehdelle hyvänä »reklaamina«, s. o. tuottanut sille uusia tilaajia. Ankara moittiminen on näet usein edullisempaa kuin mairitteleva kiittäminen.

Vielä aivan äskettäin näykästiin U. S:n eräässä pikku-uutisessa tuota jo silloin noin 2 1/2 vuoden vanhaa kirjotustani.

Helsingin poliisilaitoksen »raporteissakin« on siihen suvaittu viitata. Komisarius Pekonen mainitsi näet huhtik. 4 p:nä 1905 eräässä puolustuskirjotuksessaan, että eräänlainen »törkeä suvaitsevaisuus« on »mahdollinen ainoastaan niissä piireissä, joissa Aatteen oppeja sukupuoliasioista seurataan«.

Kun minä nyt ryhdyn näitä »oppejani« erityisessä kirjateoksessa – en enää tahdo niillä vaivata mitään sanomalehteä enkä siten tehdä »syntiä« vastaavan toimittajan laskuun – selvittelemään, liitän tähän tuon vanhoillis-kirkollismielisten mukaan »surullisen kuuluisaksi« tulleen kirjotukseni näytteeksi, miten kauhea se on. »Kauhein« kohta siinä lienee se paikka, jossa puhutaan kotieläinten rodun jalostamiseksi käytetystä »ristisiitoksesta«.