Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Avioliitto
| Alustavia huomautuksia | Avioliitto. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa |
Sukuvietti ja sen tyydyttäminen |
Avioliittokysymyksen käsittelemistä on näihin asti totuttu pitämään n. s. arkaluontoisena asiana ja syystä kyllä, koska ennakkoluuloilla vieläkin on ”yleisen mielipiteen” määräämisessä suurempi vaikutusvalta kuin järjen harkinnalla. Paitsi suoranaisia ennakkoluuloja vaikuttaa avioliittoasian ”arkaluontoisuuteen” sen alkuperä, joka samoin kuin yksityisomaisuudenkin on yksilön itsekkäisyys.
Monivaimoisuus on sivistysmaissa jo aikoja sitten saanut väistyä yksivaimoisuuden tieltä. Mutta vaikka laki ja n. s. kansan oikeustajunta ovatkin jyrkästi monivaimoisuutta vastaan, niin elää se kumminkin yleisessä käytännössä sivistyskansoillakin. Ammattihaureus on maailman suurkaupungeissa luvallista ja sallittua ”välttämättömänä pahana”. Porttoloissa käyvät naineet miehet yhtä hyvin kuin naimattomatkin, edelliset tosin varokeinoja käyttäen, estääkseen kotirauhan rikkoutumista ja julkisen ”skandaalin” syntymistä.
Luonnonkansani monivaimoisuus ja sivistyneitten prostitutsiooni ovat samanarvoisia siinä suhteessa, että kumpikin alentaa naisen tahdottomaksi työkaluksi, jota mies voi käyttää mielensä mukaan. Mutta monivaimoisuutta voi sittenkin pitää siveellisesti parempana prostitutsioonia. Vaikka nainen kummassakin tapauksessa on paljas tahdoton eläin, niin on monivaimoisuus sittenkin parempi, koska se perustuu edes luonnolliseen viettiin, kun taas prostitutsiooni yksinomaan, mitä naiseen tulee, on paljas rahanansaitsemiskeino mitä luonnottominta laatua. Rahavalta on tehnyt naisen paljoa alhaisemmaksi olennoksi kuin hän on n. s. luonnontilassa. Sen sijaan että luonnonkansan nainen ilman omaa persoonallista suostumustaan on pakotettu antautumaan miehelle myy sivistyskansan nainen itsensä vapaaehtoisesti. Mutta itse asiassa on tämä ”vapaaehtoisuus” ainoastaan nimellistä. Miesten alituinen halu monivaimoisuuteen on ensin yksinomistuslupauksella johtanut naiset alaspäin viettävälle polulle, ja silloin on rahavalta ojentanut heille ”auttavan käden” aineellisen hyvinvoinnin houkuttelevassa muodossa. Ja kun kerran toiveet ovat pettyneet ja moraali tahrattu, niin koettaa nainen hankkia korvausta tappioistaan edes siten että hän ansaitsee tuota niin välttämätöntä surujen lieventäjää – rahaa. Luonnonkansan nainen, vaikka hän onkin yksi saman miehen vaimoista, pitää itsensä sittenkin yhtä hyvänä ihmisenä kuin muutkin naiset. Hän ei ole siveellisesti rappeutunut olento omissa silmissään. Hän on vaan täyttänyt välttämättömän velvollisuutensa naisena. Sivistyskansan prostitueerattu nainen taas tietää vajonneensa tavallisen moraalin tasoa paljoa alemmaksi. Hänen itsetietoisuutensa sanoo, ettei hän ole täyttänyt ”velvollisuuttaan” naisena vaan keinoja valitsemattomana kilpailijana rahavallan luomassa luonnottomassa elämäntaistelussa. Luonnonkansan nainen ei käytä mitään luonnottomia kiihotusaineita siveellisen rappiotilansa vastamyrkyksi; hän tietää tehneensä siveellisesti oikein. Sivistyskansan prostitueerattu nainen huumaa itsensä väkijuomilla, estääkseen parempien tunteittensa jonakin vakavampana hetkenä pääsemästä häntä tuomitsemaan.
Miesten monivaimoisuushalu ja rahavalta ovat yhdessä synnyttäneet tuon kauhean mädännäisyyden, jota hienommalla tieteellisellä nimellä kutsutaan prostitutsiooniksi. Ainoa vastamyrkky, minkä vakavampina pidetyt ihmiset osaavat tätä mädännäisyyttä vastaan meille neuvoa, on avioliitto. Mutta pitkällinen kokemus todistaa, että yksiavioinen avioliitto voi poistaa epäsiveellisyyttä käytännöstä yhtä vähän kuin kohottaa naista tasa-arvoiseksi miehen rinnalle. Sivistyskansojen hienostunut itsekkäisyys on kyllä supistanut yhdelle miehelle kuuluvain vaimojen luvun yhdeksi, mutta se on samalla luonut rahavallan, joka tarjoaa keinoja monivaimoisuuden pysyttämiseen käytännössä. Rahavalta ei ole poistanut monivaimoisuutta vaan päinvastoin pitää sitä vireillä.
Ihmiskunta on kulkenut rahavaltaa tuntemattomasta moniavioisuudesta rahavaltaiseen yksivaimoiseen avioliittoon, mutta on siveellisesti yhä enemmän rappeutunut. Monivaimoisuus ilman rahavaltaa on siis siveellisesti parempi kuin rahavaltainen yksivaimoisuus. Kun kumpaakin on jo kauan koetettu, mutta nainen sittenkin vielä on orjan asemassa ja siveellinen turmelus suuri, niin olisi jälellä vielä kaksi valintaa: rahavaltainen, julkinen monivaimoisuus tai ei mitään avioliittoa. Mutta kun edellinen valinta painaisi naisen vielä alemmaksi kuin luonnonkansojen monivaimoisuus, niin jää naisen täydellisen vapauden ja tasa-arvoisuuden ainoaksi pelastajaksi yhteiskuntaelämä, joka ei tunnusta mitään avioliittoa eikä yksityisomaisuutta.
Nykyinen sosiaalinen kysymys ei tosin ole asettunut millekään varmalle kannalle avioliittoon nähden. Mutta avioliittoasia kehittyy luonnostaan avioliitottomuudeksi samassa määrässä mikäli valistus asettuu yhä hylkäävämmälle kannalle yksityiseen omistusoikeuteen nähden.
Vapauden periaate ei suvaitse mitään elinajaksi tehtyjä sitoumuksia. Siveellisesti väärin on tehdä kontrahtia lyhemmäksikään ajaksi, saatikka sitten elämäniäksi, joka useinkin on 60–70 vuotta. Kontrahteja kyllä tehdään kaikenmoisia, mutta niitä täytyy sittemmin pakosta noudattaa. Pakkokin on hyvä kasvattaja alhaisella kehitysasteella, mutta mitä avioliittositoumukseen tulee, on tuo pakko jo nykyäänkin sangen monelle sekä tarpeeton että vastenmielinen.
Ei naisen tarvitse ”rikkoa luonnon lakeja”, vaikka ei hän naimisiin menekään, niinkuin eräs kirjottaja on arvellut. Luonnon lait eivät ole luoneet avioliittoa; sen on synnyttänyt ihmisen alhainen itsekkäisyys. Ei ihmissuvun tarvitse pelätä tekevänsä ”itsemurhaa”, vaikka ei yhtään avioliittoa rakennettaisi. Luonnon lait pitävät hyvää huolta ihmiskunnan elämisestä mihinkään erityiseen, ihmisten itsekkäisyyden määräämään ”liittoon” katsomatta. Vai kuinka moni menee avioliittoon siinä mielessä, että hän osaltaan tahtoisi estää ihmissuvun kuolemasta sukupuuttoon? Tuskin yksi tuhannesta menee avioliittoon moisten huolien pakottamana. Mutta jos tosiaankin semmoiset huolet avioliittoon ihmisiä ajaisivat, niin silloin ei mitään liittoa tarvittaisi. Ihminen, joka ajattelee koko ihmiskuntaa, ei ole niin itsekäs ja pikkumainen, että hän sulkisi luonnon lait ja koko ihmiskunnan elämän jonkun muotomenoilla tehdyn ”liiton” taakse.
Ihmissuvun lisääntyminen avioliitosta puhuttaessa on paljas teennäinen veruke. Avioliittoon mennään täysin itsekkäistä syistä, joko perheonnen toivossa, sukuvietin ajamina tai rahallisen keinottelun innossa.
Nykyistä avioliittoa ei voi puoltaa terveysopillisistakaan syistä. Luonto vaatii vaihtelua, ja missä ei vaihtelua ole, siinä elämä näivettyy. Vaikka meillä puhutaan niin paljo perinnäisyyden suuresta merkityksestä, niin ei suvaita ottaa puheeksikaan niitä edellytyksiä, jotka perinnäisyyteen nähden lupaisivat parhaat tulokset. Miksi harjotetaan vuoroviljelystä kasvikunnassa ja n. s. ristisiitosta kotieläinten hoidossa, mutta erotetaan ihmiskunta tästä käytännöllisestä edusta? Eikö ihmissuku vielä suuremmalla syyllä kuin kasvit ja kotieläimet olisi jalostuksen tarpeessa? Jos se mielilause, että. ”terve sielu asuu terveessä ruumissa”, pitää paikkansa, niin tuskin voi mitään elinaikaista, kahden ihmisen keskinäistä sitoumusta tämän mielilauseen kannalta puolustaa. Ei ole ensinkään ihmeteltävää, että avioliittositoumukselle rakennettu ihmiskunta potee synnynnäisiä heikkouksia. Kun sama mies ja nainen esim. 30 vuotta asuvat yhdessä ja ”lisäävät ihmiskuntaa”, niin heidän luonteensa tämän ajan kuluessa suuresti assimiliseerautuvat, s. o. tulevat toistensa kaltaisiksi, ja mikäli luonteitten erilaisuus vähenee, sikäli myös sikiöön siirtyvä elinvoima heikkonee. Tosin on jo kuulunut ääniä, jotka sanovat, ettei henkisesti ja ruumiillisesti surkastuneilla ihmisillä olisi oikeutta mennä avioliittoon, koska heidän jalkeläisistään epäilemättä tulee huonoa ”rotua”, mutta yhtä hyvällä syyllä on otettava huomioon sekin seikka, että samojen terveittenkin vanhempain jättämä ”rotu” huononee, kun heidän avioliittonsa on pitkäaikainen.
Avioliitto orjuuttaa sekä miehen että naisen. Mutta naiselta, erittäinkin köyhälistön piireissä, riistää avioliitto senkin vähän vapauden ja määräämisvallan, mikä hänellä yksinäisenä. on. Tyrannillinen mies hallitsee oikein diktatuurivallalla vaimoaan, jonka vanhana ikäkulunakin täytyy pysyä kytkettynä ”miehen lakiin”, niin vastenmielisiä kuin tämmöisen ”lain” säännökset ovatkin jo kaiken elämänmehunsa uhranneelle naiselle. Ja kuitenkin kiirehtivät tytöt avioliittoon, luullen siinä löytävänsä elämänonnen! Mutta valitettavasti useimmat liian aikaiseen huomaavat sen tosiasian, että he ovat joutuneet satimeen.
Luonnollista on, että avioliittoja kaikista varottavista esimerkeistä huolimatta rakennetaan niin kauan kun taloudellinen toimeentulo riippuu kunkin yksilön epätoivoisesta leipätaistelusta. Lasten elättäminen on nykyään kahden asianomaisen yksityinen asia, johon ei yhteiskunta puutu. Mutta kun lapset elätettäisiin yhteisillä varoilla, niin avioliitto porvarillisena laitoksena menettäisi merkityksensä. Silloin myös jäisivät pois sukulaisuussuhteista aiheutuvat, haitalliset puolueellisuudet, ja yleisinhimillisyys esiintyisi käytännöllisenä todellisuutena.
Jokainen ymmärtää, että avioliitoton yhteiselämä nykyisen yhteiskuntalaitoksen voimassa ollessa muuttaisi vaan asiat pahemmiksi. Yhteiskuntajärjestys on luotava uudestaan. Mutta koska semmoinen luomistyö vaatii pitkiä aikoja, kehittyen huomaamatta, aste asteelta, niin ei voi myöskään sanoa, että avioliittojärjestelmä minäkään erityisenä aikana kokonaan ja yhtäkkiä lakkaisi. Uudistus tapahtuu paikkaankin nähden vaan pienemmissä piireissä.
Vaikka siis avioliittoa vielä nyt pidämmekin välttämättömänä pahana ja pahimman raakuuden hillitsijänä, niin periaatteet kumminkin yhä suuremmalla voimalla työskentelevät uuden, ihanteellisemman yhteiskuntaelämän synnyttämiseksi, elämän, jonka tunnustimena on yhteishenki, ja semmoinen yhteishenki poistaa ne tarpeet, jotka nyt pakottavat ihmisiä avioliittoon.