Siirry sisältöön

Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Sukuvietti ja sen tyydyttäminen

Wikiaineistosta
Avioliitto Sukuvietti ja sen tyydyttäminen.
Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa
Kirjoittanut Veikko Palomaa
Kristinoppi ja sukuvietti kaksintaistelussa


Syy miksi kirjotin Avioliitto-nimisen artikkelin Työmieheen, oli osaksi asianharrastus, osaksi eräs kirjotus, joka aikaisemmin oli julaistu mainitussa lehdessä. Siinä kirjotuksessa kuvailtiin yleensä köyhälistön tukalaa tilaa ja valitettiin m. m. sitä epäkohtaa, että nykyinen rahavaltainen yhteiskuntajärjestelmä koskee kovin kipeästi köyhälistön perheoloihin ja suorastaan estää suurta köyhälistön osaa ollenkaan perhettä perustamasta. Tämä kaikki on ikävä totuus. Mutta samassa kirjotuksessa esiintyi sanayhteys, joka minun mielestäni vaati oikaisua. Avioliitto-niminen kirjotukseni oli juuri aiottu täksi oikaisuksi.

Mainitussa sanayhteydessä puhuttiin luonnon laeista ja avioliitosta. Sanottiin jotakuinkin tähän tapaan: »Jos köyhälistön miehet ja naiset voisivat kieltää luonnon lait ja olla menemättä avioliittoon, niin – – –.« Kun tuommoinen lausunto tuntui minusta »fraaseilla ratsastamiselta« ja tosiasiain kiertelemiseltä, päätin sen johdosta hieman kosketella avioliittokysymystä.

Sukuvietti on luonnollinen tarve, kuten nälkä ja jano, ja vaatii tyydyttämistä. Mutta mitä on avioliitolla tekemistä suku vietin kanssa? Avioliitto on yhteiskunnallinen laitos, joka perustuu varallisuuteen, suureksi osaksi uskontunnustukseen y. m. asioihin. Sukuvietin tyydyttäminen näyttää avioliittoja perustettaessa olevan toisarvoinen asia.

Nykyajan tavallisen ihmisen elimistö on kaikista ihanteista ja ylevistä periaatteista huolimatta sellainen, että se ajan pitkään surkastuu ja kuihtuu, jos tämän valtaavan vietin tyydyttämistä liiaksi rajotetaan. Sekä määräaikainen yksilön pidättäytyminen sukuvietin tyydyttämisestä että järjestelmällinen saman vietin kahlehtiminen puhuvat kokemuksen perusteella surullista kieltä. Löytyy lukemattomia terveitä, elonhaluisia miehiä ja naisia, jotka ympäristönsä ja oman liian ahtaan maailmankatsomuksensa orjina ovat pakotettuja kiusaamaan itseään sukuvietin tyydyttämisestä pidättäytymällä. Moni rehellinen ja kunnollinen mies ja nainen on joutunut heittiön, »kirjoihin« ainoastaan siitä syystä, että pitkällisen pidättäytymisen jälkeen on antautunut sukuvietin tyydyttämiseen »luvattomalla« tavalla, s. o. virallisen avioliiton ulkopuolella. Jos hankkisimme tilaston vaikkapa vaan Suomen eri »uskonlahkolaisten« n. s. siveellisestä elämästä, saisimme nähdä, kuinka monta, kunnollista ja rehellistä ihmistä on sulettu »uskovaisten yhteydestä« yksinomaan sentähden, että he eivät ajan pitkään ole voineet vastustaa sukuvietin tyydyttämiseen »lankeamisen kiusausta«. Olen kuullut monen, johtavassa asemassa olevan vanhemman uskonveljen ja -sisaren huoaten sanovan siitä ja siitä, seurakuntansa jäsenestä: »Hän olisi hyvä ihminen, kun joutuisi naimisiin.«

Kun sukuvietin tyydyttämistä ei kaikista vartioimisista huolimatta voida esim. koulunuorison keskuudessa estää, on menty nurjuudessa niin pitkälle, että nuorukainen, joka koulua käydessään on siittänyt lapsen, erotetaan koulusta, vaikka hän itse rehellisesti tunnustaa tekonsa. Niin surkealla kannalla on esim. vielä Suomenkin kouluylihallitus. Lapsen siittäminen on n. s. siveysrikos, mutta porttolassa käymisestä ei rangaista opin uran katkaisemisella. Voi aikoja, voi tapoja!

Kuten tiedetään, on roomalaiskatolisen papiston avioliittoon meneminen jyrkästi kielletty. Niinikään on samalta papistolta kielletty tilapäinen sukuvietin tyydyttäminen. Mutta fyysillinen luonto ei moisista kielloista välitä. Se pakottaa noita näennäisiä pyhimyksiä käyttämään hyväkseen kaikkia tilaisuuksia, joissa heillä on hiemankin sukuvietin tyydyttämisen toivoa. »Rippituoli« onkin muuttunut lemmenkuherruspaikaksi, vaikka sen virallisen tarkotuksen pitäisi olla tuntoa painavien »synnillisten« halujen ja taipumusten tunnustaminen pyhälle »sielunpaimenelle«, jotta ripitettävä tunnustuksen tehtyään saisi synninpäästön ja rauhan tunnolleen. Roomalaiskatolisen kirkon muodolliset perustajat – n. s. kirkkoisät – ovat todella panneet »opetuslasten kaulaan sen ikeen, jota eivät he itse eivätkä heidän isänsä ole voineet kantaa«.