Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa: Ylellisyys ja puute sukupuolinautinnossakin
| ”Lihan evankeliumi” | Ylellisyys ja puute sukupuolinautinnossakin. Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa Kirjoittanut Veikko Palomaa |
”Luonnoton” sukupuolitunne |
Kaikilla aistillisen nautinnon aloilla esiintyy kaksi äärimmäisyyttä: ylellisyys ja puute. Sukupuolinautinto ei suinkaan tee poikkeusta tässä suhteessa. Erityisen, varastossa pidettävän omaisuuden hankkimishimo tekee tuhoisaa työtään sukupuolinautinnonkin alalla. Avioliitto on kyllä olevinaan se rauhallinen satama, jossa kaikki sukuvietin aiheuttamat myrskyt asettuvat, ja jossa lemmenleikkiä harjotetaan kaikessa viattomuudessa, mutta kun aikamme sukupuolielämää hiemankin pitää silmällä, huomaa pian, miten vähän tuo »liitto« vastaa sille nimellisesti määrättyä tarkotusta.
Avioliitto on, kuten tiedetään, rahavaltaisessa yhteiskunnassa keinottelulaitos, jolla koetetaan hankkia rahaa ja tavaraa. Jota surkeammiksi yhteiskuntaolot »kehittyvät«, sitä kiihkeämmäksi tulee »avioliittospekulatsiooni« eli halu koettaa »naimisiin menemällä« saada aineellista omaisuutta. Sukuvietin tyydyttäminen semmoisessa »liitossa«, jossa rahat ja tavarat »vihitään yhteen«, on kokonaan sivuasia. Ei »köyhä kansakaan« enää mene »naimisiin« siinä mielessä, että saisi lemmentarpeitaan tyydyttää. Ensin on tehtävä taloudellisia valmistuksia. Jos niukka työpalkka ei semmoisiin riitä, saavat naimapuuhat »levätä«. Kysymys, mukautuuko lemmentarve taloudellisiin olosuhteisiin, on tietysti jokaisen »yksityinen asia«. »Vapaata kilpailua« harrastava yhteiskunta jättää »naimisiin» menemään kykenemättömän yksilön yhtä avuttomaan tilaan kuin työttömäksi joutuneen perheenisänkin.
Ihmisen täytyy joutua »siveellisesti rappeutuneen kirjoihin«, jos hän virallisiin »naimisiin« kykenemättömänä tahtoo tyydyttää lemmentarpeitaan. »Naimalupausta« antamatta ei mies pääse lemmentekoihin yhdenkään tavallisen naisen kanssa, joka pitää ihmisarvostaan. Jokainen ymmärtävä nainen tietää, että häntä kohtaavat n. s. yleisen mielipiteen tuomio ja yhä suurempi aineellinen kurjuus, jos hän vaan paljaasta mieliteosta taikkapa hyväntahtoisuudesta, luotettavaa »naimalupausta« saamatta antautuu lemmenleikkiin. »Naimattoman« miehen täytyy siis lemmentarvetta tyydyttääkseen heittäytyä roistoksi. Hänen täytyy joko mennä alkohoolihöyryjen ja kaikenmoisen muun rivouden täyttämiin »naiseloihin« tai vannoa siivolle naiselle pyhät valat, jotka hän useinkin on ennakolta päättänyt rikkoa. Naisen täytyy joko käydä ahkeraan lääkärillä ja pilata tämän määräämillä rohdoilla terveytensä tai ruveta »yksin puolin« hankitun lapsen äidiksi.
Kun kauan lemmentautia potenut nainen, joka lääkäriltä on aina saanut »naimareseptin«, viimeinkin pääsee »naimisiin«, tulee hän ensi alussa terveeksi. Lemmennälän tyydyttäminen pitkällisen paaston päätyttyä tuntuu niin virkistävältä. Mutta pian esiintyvät naisessa toisellaisen taudin oireet. Hän on ärtyisä ja kärsimätön miehelleen ja usein sivullisillekin. Hän puhuu luotettaville naistuttavilleen miesten raakuudesta ja säälimättömyydestä. Hän näyttää kyllästyneen koko avioelämään, jota hän ennen kuvitteli niin suloiseksi.
Mistä tämmöinen uusi tauti johtuu? Se johtuu ylellisestä lempimisestä. Samoin kuin vatsan liiallinen kuormittaminen ruoalla ja juomalla on terveydelle turmiollista, samaten on liiallinen lempiminen haitallista ruumiin hyvinvoinnille. Erittäinkin on lemmenleikki naiselle haitallista silloin kun hän on raskaana. Mutta naisella ei nykyään ole muuta valintaa kuin vaihtaa lemmen puute äkilliseen lemmen ylellisyyteen.
Siivo ja tunnollinen aviomieskin voi joutua raakalaiseksi vaimonsa silmissä, vaikka ei hän liiaksi lempisikään vaimon normaalitilassa ollessa. Mutta raskauden aikana tuntee vaimo vaistomaista vastenmielisyyttä parittelemiseen. Luonto ei salli itseään pilkattavan. Kun siemen on kylvetty ja itää hyvin, on tarpeetonta ja jo kylvetylle siemenelle haitallista enää kylvää uutta samaan peltoon ennen kun kasvamassa oleva siemen on tuleentunut hedelmäksi ja tämä korjattu pellolta sekä pelto jälleen saatettu sopivaksi uutta kylvöä vastaan ottamaan. Muutamat lääkärit »vaativatkin«, että miehen on, pysyttääkseen vaimonsa terveenä, kieltäydyttävä vaimoaan käyttämästä heti tämän raskaaksi tultua ja jatkettava kieltäytymistä niin kauan, että lapsi on syntynyt ja imetetty, siis »paastottava« lähes kaksi vuotta. Mutta miten voi mies kärsiä lemmennälkää näin kauan? Jos hän voi, niin sopii kysyä, eikö hän sitten koko eliniäkseen saa lemmentyydytyksestä kieltäytyä? Vai onko vaimolla normaalitilaan päästyään oikeus herättää miehensä kauan hillitty lemmentarve uudestaan eloon ja siten mahdollisesti kiihottaa ennen niin maltillinen mies ylellisyyteen?
Jos aviomies siis on tunnollinen ja huolehtii vaimonsa ja tietysti lapsensakin terveydestä, täytyy hänen oman terveytensä uhalla kiusata itseään lemmennälällä. Jos hän taas katsoo omaa parastaan, täytyy hänen rääkätä vaimoaan, vieläpä välillisesti pienokaistaankin.
Semmoinen on se »pyhä« paritteluavioliitto. Siinä esiintyvät aina ylellisyys ja puute rinnakkain, kuten nykyisen yhteiskunnan kaikilla muillakin elämänaloilla.
Avioliittoa sanovat vanhoilliset koko yhteiskuntalaitoksen peruspylvääksi ja perhettä valtion pienoiskuvaksi. Heillä on siis täysi syy kauhistua niitä »siveellisestä turmeltuneita« luonteita, jotka julkeavat käydä avioliittolaitoksen kimppuun. Vanhoilliset ovatkin ihan oikeassa. Avioliitto on valtiolaitoksen luoja. Mutta minkälaisia valtiolaitoksia se on luonut? Juuri semmoisia, joita nykyaikaisetkin ovat. Avioliiton luomissa valtiolaitoksissa vallitsee kiihkeä taistelu omistusoikeudesta. Itsekkäisyys luo yhä julmempia lähimmäisen sortamiskeinoja. Mitä hurjin ylellisyys ja mitä kauhein puute käyvät rinnatusten kaikkien nykyaikaisten valtiolaitosten elämässä. Kun avioliitto valtiolaitoksen siemenenä on tuottanut tämmöisiä hedelmiä, niin täytyy siinä piillä koko joukko puhtaamman oikeustajunnan kannalta näkyviä huonoja aineksia. Juuri sentähden käyvät ajattelevat ihmiset nykyään avioliiton kimppuun, että se on luonut yhteiskuntajärjestelmän, jota parempi oikeustajunta ankarasti arvostelee. Kun »tyvestä puuhun noustaan«, niin ei suinkaan avioliittolaitos voi jäädä koskemattomaksi muita yhteiskunnallisia väärinkäytöksiä tuomittaessa. Vai voisiko yhteiskunta, joka ei tuntisi mitään avioliittoa, esim. säätää perintölakia, jonka mukaan muutama »onnen suosikki« voi saada satoja tuhansia, vieläpä miljoonia vähintäkään vaivaa näkemättä?
Syy miksi avioliitto on niin suosittu niittenkin kansanluokkien keskuudessa, jotka työskentelevät yhteiskuntaolojen parantamiseksi, on juuri siinä, että avioliitolle on osattu antaa luonnollisten lemmentarpeitten tyydyttämisen yksinoikeus. Tätä yksinoikeutta koettavat vanhoilliset viimeiseen asti puolustaa, sillä he tietävät, että yhteiskunnallinen uudistus- ja parannustyö joutuu valtaavan oikeudentunnon johdettavaksi, kun »yleinen mielipide« kieltää paritteluavioliitolta lemmentarpeitten tyydyttämisen yksinoikeuden. Kysymyksen, miten »turvattomat« lapset elätetään, osaa paremman oikeustajunnan perustukselle rakennettu yhteiskuntalaitos tyydyttävästi ratkaista. Yksikään lapsi ei ole turvaton, kun kansa yhteisesti elättää ja kasvattaa lapset.
Juuri se ikävä tosiasia, että avioliittolaitokselle on onnistuttu hankkimaan sukupuolinautinnon »pyhitetty« yksinoikeus, aiheuttaa sanomattoman paljon kärsimyksiä, jotka ovat sitä tuhoisampia, kun niitä harhaan joutuneen kainouden tunteen tähden täytyy vuosikausia salata. Lemmentarpeitten luontoperäisellä tyydytyksellä on kauemmaksi kantava siveellinen merkitys kuin ruumiin muitten tarpeitten. Mutta kun tälläkin fyysillisen elämän tärkeimmällä alalla on valittava toinen kahdesta, joko puute tai ylellisyys, on n. s. siveyskysymystä mahdoton ratkaista nykyisissä oloissa.
Lemmennautinnon puute synnyttää häiriöitä ja tauteja; ylellisyys tekee samoin. Mitä voi yksilö näitten äärimmäisyyksien välissä tehdä? Ei muuta kuin siirtyä toisesta toiseen. Mutta niin tehtyään huomaa hän joutuneensa »Skyllasta Kharybdiiseen«. Tämmöinen siirto ei kumminkaan ole edes kaikille mahdollinen. Vai onko naisen vallassa nykyään mennä avioliittoon milloin vaan lemmentarpeet häntä siihen vaatisivat? Kaukana siitä. Hänen täytyy odottaa, kunnes hänelle tehdään »tarjous«. Vasta sitten on hänellä muodollinen oikeus tehdä ratkaiseva päätös, s. o. joko hylätä tai hyväksyä tarjous. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin hän tarjouksen hyväksyy, on hän tavallaan sidottu. Jos hän taas tarjouksen hylkää, saa hän usein pelätä vainoa.
Syy miksi sekä miesten että naisten enemmistö lemmentarpeita tyydyttääkseen sittenkin valitsee ylellisyyden, s. o. avioliiton puutteen sijaan on tietämättömyys sukupuoliasiain luonteesta ja tarkotuksesta yleensä. Sukupuoliasiat pidetään nuorisolta salassa. Vasta »paha maailma« antaa näistä asioista ensimäiset tiedonalkeet. Mutta tämä »maailman antama alkeisopetus« on siksi rivoa, että se loukkaa ajattelunhaluisen nuorukaisen ja neitosen tunteita. Kysymys, miksi näistä asioista puhutaan niin rivosti, jää heille arvotukseksi, jota vanhemmat ja kokeneemmatkaan ihmiset eivät neuvoa kysyttäessä osaa ratkaista. He vaan sanovat, että »synti on turmellut ihmiset«.
Ihmiset, joitten täytyy kuluttaa aikansa jokapäiväisissä asioissa, ja joilla ei ole sanottavampaa luontaista taipumustakaan itsenäiseen ajatus- ja arvostelutyöhän, eivät osaa puolustautua, kun heitä nuhdellaan n. s. siveysrikoksista. Kuinka moni nainen, jota sanotaan »langenneeksi« sentähden, että on tyydyttänyt lemmentarvetta »luvattomasti« s. o. puutteellisuusasemassa ollessaan, rohkenee katsoa nuhtelijaa – esim. pappia – suoraan silmiin ja selittää kantansa? Sellaisia naisia ei ole yhtä sadassa. He vaan painavat päänsä alas, itkevät ja ottavat nuhteet hyväkseen, luvaten »parantaa elämänsä«. Nuhtelijaa täytyy tämmöisissä tapauksissa tietysti pitää joko tietämättömämpänä kuin nuhdeltava tai »viran puolesta« petollisena.
Turhaa on puhua yksityisomaisuusjärjestelmän poistamisesta ja siitä uudistustyöstä koituvasta siunauksesta niin kauan kun lemmenjärjestelmä pysytetään entisellään. Lemmenesine merkitsee omistajastaan – ainakin kiihkon hetkenä – paljoa enemmän kuin talot ja tavarat, kunnia ja maine. Runoilijat ovat vuosituhansien kuluessa suitsuttaneet ja laulaneet lemmelle – mutta ainoastaan elinaikaiseen omistusoikeuteen turvautuvalle lemmelle. Lemmenkujerruksista löytyy lukemattomia eri kuvailuja, mutta kaikki ne tähtäävät samaan päämäärään, jossa lempijät eliniäksi omistavat toisensa.
Rikkaan miehen tytär ja köyhä nuorukainen ovat mieltyneet toisiinsa. Vuosikausia seurustelevat he salaa toistensa kanssa, uudistavat tuontuostakin lemmenvalansa ja hyväilevät kiihkeästi toisiaan. Kun he eräänä kauniina kesäiltana istuvat yksinäisessä saaressa, hyväillen toisiaan, rohkasee nuorukainen itsensä ja sanoo:
»Armaani, tästä pitää tulla loppu. Minun täytyy saada sinut omakseni. Jos ei isäsi suostu avioliittoomme, niin karataan yhdessä koko tältä paikkakunnalta. Mutta minun täytyy jo saada sinut omakseni. Muussa tapauksessa täytyy meidän ikipäiviksi erota toisistamme.«
Miksi tuo nuorukainen on ruvennut niin kiihkeästi vaatimaan tyttöä »omakseen«? Onhan hän jo vuosikaudet saanut häntä syleillä ja suudella. Toisiko se »omaksi saaminen« vielä parempaa mukanaan? Jos nuorukaiselta kysyisi ja hän tahtoisi rehellisesti vastata, niin täytyisi hänen tunnustaa tahtovansa tytön »omakseen« sentähden, että saisi tyydyttää sukupuoliviettiään hänen kanssaan. Pitkäaikaiset hyväilyt ovat ärsyttäneet sukupuolihimoa, ja nyt olisi jo aika saada ruveta niitä oikein »teossa« tyydyttämään. »Omaksi saamisella« on toinenkin, vielä itsekkäämpi tarkotus ja se on: sulkea tyttö semmoiseen karsinaan, jonne ei kukaan muu pääsisi häntä lempimään, ja josta ei tytöllä olisi enää mitään oikeutta katsella lemmensilmillä muita kuin sitä, joka hänet karsinaan sulki.
Jos »ensi lempi« kestäisi koko elämäniän, niin karsinassa – avioliitossa – olo olisi todellakin »lihallinen paratiisi«, eikä silloin olisi mitään sanottavaa »omaksi saamista« vastaan. Mutta semmoinen asiain tila on mahdottomuus. Fyysillinen luonto ei ole »erinnyt itseään vastaan« semmoisessa mittakaavassa, että kaksi eri sukupuolta lemmenliiton »solmittuaan« voisi koko elinaikansa olla tuntematta lemmenvetäytymistä muihin kuin vaan toisiinsa. »Omaksi saamista« seuraa pettymys – se terveellinen pettymys, joka kaiken muotoelämän olioita kannustaa etsimään »vanhaa uutta« ja »uutta vanhaa«. Tämä etsiminen lakkaa vasta silloin kun yksilöllinen itsetietoisuus yhtyy kaikkikokemukseen.
Sukupuolinautinnossa nykyäänkin esiintyvät kaksi äärimmäisyyttä – ylellisyys ja puute – voidaan poistaa ainoastaan siten, että ruvetaan sekä nais- että miesyhteisyyteen eli -kommunismiin, s. o. semmoiseen tilaan, ettei tunnusteta minkäänmoista yksityisen omaisuuden oikeutta lemmenesineeseen nähden. Mutta paljas tämmöinen esityskin tuntuu vanhoillisista siveydettömältä ja jumalattomalta siitä yksinkertaisesta syystä, että semmoinen asiain meno pidettäisiin raakalaisuutena. Sellaiselle kannalle asettuminen olisi suuri taantumusaskel verrattain vapaamielisemmistäkin ihmisistä, puhumattakaan n. s. patavanhoillisista. Vika on näet siinä nykyajan aistillisaineellisessa maailmankatsomuksessa, että ihmiskunnan kehityksen muodollista puolta pidetään myöskin sen sisäisenä eli henkisenä puolena. Tältä näkökannalta katsoen jaetaan kansat raakalaisiin, puolisivistyneisiin ja sivistyneisiin, jolloin »sivistyneellä« ymmärretään kansaa tai yksilöä, jonka sisäisen jalouden todistuksina ovat ulkonaiset tavat. Tämä peruserehdys juuri on tehnyt sivistyskansat itserakkaiksi ja saattanut ne halveksimaan yksinkertaisia tapoja ja samalla n. s. luonnonkansoja, jotka elävät yksinkertaisesti. Mutta sivistysmuodoilla on huippukohtansa. Kun se on sivuutettu, rupeaa ulkopuolinen muotosivistys taantumaan ja ihmisen sisäinen toiminta astuu selvemmin elämän näyttämölle.
Jos taas otaksutaankin, että niinä kaukaisina aikoina, jolloin ei miehellä ollut »omaa« vaimoa eikä naisella »omaa« miestä, vallitsi suuri raakuus, niin ei tuollainen omistusoikeudesta luopuminen tulevaisuudessa suinkaan tuo raakuutta mukanaan. Silloisten ihmisten luonteisuuteen eli karakteeriin on kutoutunut kaikki se kokemusmäärä, jonka ihmiskunta on saanut menneisyyden ja tulevaisuuden sukupuoliyhteisyyden välisenä aikana, ja tätä aikaa saa laskea miljoonissa vuosissa.
Ihmiskunnan sisäinen kehitystyö menisi ihan hukkaan, jos yksinkertaisiin muotoihin palaaminen olisi samaa kuin siveellisesti raaistuminen.
Tulevaisuuden ihmiskunnassa näyttävät naiset päinvastaista osaa kuin heidän nykyiset edustajansa. Kun luonto ehdottomasti valvoo lemmenasiainkin tasapainoa, tulee miessukupuoli silloin näyttämään »kainomman« osaa. Sikiämiseen tarvittavien voimien »positiivisuus« (ryhtyväisyys) ja negatiivisuus (kielteisyys) ei tästä vaihdoksesta mitään kärsi.
»Suuri uudistustyö« tarkottaa sukupuolinautinnossakin nykyään pakollisen ylellisyyden ja puutteen poistamista. Silloin katsotaankin sukupuolinautinnon tyydyttämistä korkeammalta näkökannalta kuin nykyään. Sukupuoliasiat eivät enää ole yhtä salaperäisiä eikä fyysillinen luomistyö yhtä tärkeää. Siitäpä syystä ei ylellisyyttä ja puutetta enää tarvita sukupuolinautintoa herpasemaan eikä kiihottamaan.