Sulamith (von Schoenaich-Carolath)

Sulamith. Kirjoittanut Emil von Schoenaich-Carolath

Suom. Jalmari Finne.

Juudean maassa istui kalliolla,

min punakukkiin verhos oleander,

kulkija kerran. Päänsä nojasi

velttona leveähän runkoon, joka

varjoa suovan tumman latvansa

levitti tyyneen ilman sinehen.

Ol’ päivä kuuma, meren pinta välkkyi

niin tumman sinisenä, vain silloin tällöin,

kuin unelmoissa hengittäin, löi laine

vaahtonsa valkohiekkaan. Tuulahdus,

mi hiljaa puiden latvain kantta kulki,

vilvoitti kalliolla istuvan

kulkijan otsaa. Päänsä nosti hän

ja avas silmänsä niin hitaasti

kuin oisi tahtonut hän tämän maan

sulkea yhteen pitkään katseeseen.

Tuhoovan kauniit eli kasvot miehen,

vaan peloittavan ylväät, niinkuin otsa

ois äkin pudistanut kruunua pois,

kalvasna taisteluista pyyteitten,

uhmalla nousis keskeen kaikkeuden

kruununa kantais julki kapinan

voimakkaat piirteet. Silmänsäkin oli

niin suuret, tyhjät, niinkuin nähneet ois

ne kirkkaan loiston, sitten jäykistyneet

mustaksi laavaksi. Suu hiiluva

ivahan kaartuis, niinkuin naurais usein

se onnettomuudelle. Kun hän kulki,

niin ruoho lakastui ja vaipui maahan,

miss’ lepäs hän, niin siihen syntyi oitis

kalpea kehä kuihtumuksen luoma,

niin että mailman loppuun asti nakyis

se paikka, missä hän on levännyt...

Hän on saatana.

---

Ja syvä rauha

jumalan mailman peitti. Pääsiäinen

ol’ ollut. Karmelista Askaloniin

soi kirkon kellot, hiljaa suloarmas

taivainen tervehdys maan yli kulki.

Laaksoista kaikui kirkkaat armolaulut

ja nousi pyhäsauhu, liehui liput,

kun kohti Jerusalemia astui

juhlaisan hitahasti kulkue. –

Tie missä äkin kääntyy, seisahtuu

kulkue. Poikittain tien yli makas

kerjääjä, jonka voimat loppuivat

janoon ja helteeseen. Mies nosti käden

ja huusi valittaen: »Armahtakaa,

ma näännyn! Kostuttakaa huuleni

vedellä, elkää antako mun kuolla,

Kristuksen tähden!» – Ja hän laahasi

hurskaitten eteen itsensä ja anoi

käsiään vääntäin, tarttui rukoillen

pappien pukuun! Ne vain huusivat:

»Päin Jerusalemia!» – Kerjäläisen

ruumihin yli kulki kulkue,

ja suurin pilvin pyhäsauhu hulmus,

ja sotaäänin taivahasen nousi

tää virsi: »Kristus nousi kuolleista!»

Silmistä saatanan nyt välähti

riemuisa loisto. Ympärille suun

levisi kumma hymy; siinä oli

pilkkaa ja halveksintaa. Hän nosti

hitaasti oikean käden, veti nyrkkiin,

kuin tahtoisi hän painaa sen ja ottaa

sen sisään koko seudun edessään.

Sisäinen myrsky rintaa kohotti,

hitaasti lausui hän: »Mun olet, mun,

kuitenkin minun, sinä kaunis maa!»

»Kun pääni nostin puoleen Jumalan

ja huusin kapinaa, niin että kuilu

valmiiseen työhös syntyi, luomiseen,

ei ylpeyttä ollut se! Ei, näin,

sun suuri työsi oli hatara

ja jättitekos aivan turhaan mennyt.

Näin aineen taidokkaasti kehittyvän

ihanaan muotoon. Mut jumalruumiin

hienoimpiin kudoksiin näin kuoleman

kalvasna hiipivän, ma otsan nostin

ja vasaralla työsi murskaks löin...

Sa pettynyt, saat ottaa kruunun päästäs,

sä olet hutiloinut. Perusaattees

rakkaus puhdas oli, mut liian suuri

sen kantajalle. Niin on ihmiselle

vain vahingoksi rakkaus. Tää kansa,

Mi mielestäs ol’ luomakunnan kruunu,

on jotain muuta. Ihmiset sä loit

väärästä savesta ... on niihin tullut

tyhmyyttä, huonoutta. Rakkautta

ne eivät ansaitse. Vai jalo viini

sopiiko likaojaan? Ihmiskunta

irstasta, huumetanssiss’ eelleen kulkee,

ja polvi polvelta vaan huononee,

ja vanhentuu. Sun rakkautes muuttui

käsissä heidän irvikuvaksi,

he pylvään savuun peittyy, mutta sydän

on lokaan syösty. Valtaheitto herra,

tukkaasi revi! Vyöryy maailmasi

kuilua kohden, minä heitän siihen

vihani kalliot ja katson nauraen,

kuinka kaikki kulkee turmiota kohden,

ja huudan: Kaunis maailma, tunnekaan

et rakkautta ... sa oot minun, minun!»

Hän vaikeni. Nyt lyijynharmaat pilvet

täyttivät taivaan, varjot loivat seutuun

kiitävät varjot, meri sininen

likaisan harmaa oli. Kuuma tuuli

se hiekan nosti tiellä pyörteisiin.

Ja tiellä virui vielä kerjäläinen

koukussa aivan, hiljaa, liikkumatta,

avoimin silmin tuijottaisi kuin oisi

kysynyt jotain...

    Katso, tietä astui

nyt maroniittinainen. Päänsä päällä

hän kantoi suurta oksasitomaa,

mut sylissänsä oli hällä lapsi,

se hymys unissaan. Ol’ taakka raskas,

vaan reippaasti hän astui, ylväin mielin

kotiaan kohden. Silloin näki hän

tuon kerjäläisen. Heitti sitoman,

pois heti päästi lapsen helmastaan,

ja hiljaa polvistui hän miehen puoleen

ja kärsiväisen pään hän otti syliinsä.

Mies sopersi: »Mä kuolen janoon, nainen,

ei missään lähdettä.» – Ja kuivat korret

taipuivat alas; minne silmä kantoi

ol’ maa vaan haljennutta, tomuista.

Janoten vettä kerjäläinen vaipui

heikkona alas. Silloin nousi puna,

niin syvä puna naisen kasvoille,

vavisten avasi hän pukunsa

ja nosti kerjäläisen harmaan pään

puhtaalle, täyteläälle rinnalleen...

    Näin ol’ hän kauan. Vihdoin kerjäläinen

voimistuneena nousi, tarttui sauvahan.

Pään kääntäin syrjään viittoi nainen tietä.

Mies horjui eespäin, mutta nainen kääntyi

lapsensa puoleen, itki...

Ruskean ruohon yli toisinaan

pyy lensi. Ilma oli vilvas, kirkas

ja ilta painui kirkkain tuliliekein

Judean yli; tumma siniusva

laaksoissa lepäs. Silloin nainen nousi

ja kulki kohden iltaruskoa.

Aurinko laski, kutoi kumman hohteen,

mi norjan vartalonsa ympäröi.

Saatana katsoi liikkumatonna,

silmissä jumaloiva ilme, häneen.

Lähde: Lausuntaohjelmistoa. 1929. Toimittanut Helinä Svensson-Timari. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.