Sulamith (von Schoenaich-Carolath)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sulamith.

Kirjoittanut Emil von Schoenaich-Carolath
Suom. Jalmari Finne.


Juudean maassa istui kalliolla,
min punakukkiin verhos oleander,
kulkija kerran. Päänsä nojasi
velttona leveähän runkoon, joka
varjoa suovan tumman latvansa
levitti tyyneen ilman sinehen.
Ol’ päivä kuuma, meren pinta välkkyi
niin tumman sinisenä, vain silloin tällöin,
kuin unelmoissa hengittäin, löi laine
vaahtonsa valkohiekkaan. Tuulahdus,
mi hiljaa puiden latvain kantta kulki,
vilvoitti kalliolla istuvan
kulkijan otsaa. Päänsä nosti hän
ja avas silmänsä niin hitaasti
kuin oisi tahtonut hän tämän maan
sulkea yhteen pitkään katseeseen.
Tuhoovan kauniit eli kasvot miehen,
vaan peloittavan ylväät, niinkuin otsa
ois äkin pudistanut kruunua pois,
kalvasna taisteluista pyyteitten,
uhmalla nousis keskeen kaikkeuden
kruununa kantais julki kapinan
voimakkaat piirteet. Silmänsäkin oli
niin suuret, tyhjät, niinkuin nähneet ois
ne kirkkaan loiston, sitten jäykistyneet
mustaksi laavaksi. Suu hiiluva
ivahan kaartuis, niinkuin naurais usein
se onnettomuudelle. Kun hän kulki,
niin ruoho lakastui ja vaipui maahan,
miss’ lepäs hän, niin siihen syntyi oitis
kalpea kehä kuihtumuksen luoma,
niin että mailman loppuun asti nakyis
se paikka, missä hän on levännyt...
Hän on saatana.

Ja syvä rauha
jumalan mailman peitti. Pääsiäinen
ol’ ollut. Karmelista Askaloniin
soi kirkon kellot, hiljaa suloarmas
taivainen tervehdys maan yli kulki.
Laaksoista kaikui kirkkaat armolaulut
ja nousi pyhäsauhu, liehui liput,
kun kohti Jerusalemia astui
juhlaisan hitahasti kulkue. –
Tie missä äkin kääntyy, seisahtuu
kulkue. Poikittain tien yli makas
kerjääjä, jonka voimat loppuivat
janoon ja helteeseen. Mies nosti käden
ja huusi valittaen: »Armahtakaa,
ma näännyn! Kostuttakaa huuleni
vedellä, elkää antako mun kuolla,
Kristuksen tähden!» – Ja hän laahasi
hurskaitten eteen itsensä ja anoi
käsiään vääntäin, tarttui rukoillen
pappien pukuun! Ne vain huusivat:
»Päin Jerusalemia!» – Kerjäläisen
ruumihin yli kulki kulkue,
ja suurin pilvin pyhäsauhu hulmus,
ja sotaäänin taivahasen nousi
tää virsi: »Kristus nousi kuolleista!»
Silmistä saatanan nyt välähti
riemuisa loisto. Ympärille suun
levisi kumma hymy; siinä oli
pilkkaa ja halveksintaa. Hän nosti
hitaasti oikean käden, veti nyrkkiin,
kuin tahtoisi hän painaa sen ja ottaa
sen sisään koko seudun edessään.
Sisäinen myrsky rintaa kohotti,
hitaasti lausui hän: »Mun olet, mun,
kuitenkin minun, sinä kaunis maa!»
»Kun pääni nostin puoleen Jumalan
ja huusin kapinaa, niin että kuilu
valmiiseen työhös syntyi, luomiseen,
ei ylpeyttä ollut se! Ei, näin,
sun suuri työsi oli hatara
ja jättitekos aivan turhaan mennyt.
Näin aineen taidokkaasti kehittyvän
ihanaan muotoon. Mut jumalruumiin
hienoimpiin kudoksiin näin kuoleman
kalvasna hiipivän, ma otsan nostin
ja vasaralla työsi murskaks löin...
Sa pettynyt, saat ottaa kruunun päästäs,
sä olet hutiloinut. Perusaattees
rakkaus puhdas oli, mut liian suuri
sen kantajalle. Niin on ihmiselle
vain vahingoksi rakkaus. Tää kansa,
Mi mielestäs ol’ luomakunnan kruunu,
on jotain muuta. Ihmiset sä loit
väärästä savesta ... on niihin tullut
tyhmyyttä, huonoutta. Rakkautta
ne eivät ansaitse. Vai jalo viini
sopiiko likaojaan? Ihmiskunta
irstasta, huumetanssiss’ eelleen kulkee,
ja polvi polvelta vaan huononee,
ja vanhentuu. Sun rakkautes muuttui
käsissä heidän irvikuvaksi,
he pylvään savuun peittyy, mutta sydän
on lokaan syösty. Valtaheitto herra,
tukkaasi revi! Vyöryy maailmasi
kuilua kohden, minä heitän siihen
vihani kalliot ja katson nauraen,
kuinka kaikki kulkee turmiota kohden,
ja huudan: Kaunis maailma, tunnekaan
et rakkautta ... sa oot minun, minun!»
Hän vaikeni. Nyt lyijynharmaat pilvet
täyttivät taivaan, varjot loivat seutuun
kiitävät varjot, meri sininen
likaisan harmaa oli. Kuuma tuuli
se hiekan nosti tiellä pyörteisiin.
Ja tiellä virui vielä kerjäläinen
koukussa aivan, hiljaa, liikkumatta,
avoimin silmin tuijottaisi kuin oisi
kysynyt jotain...
    Katso, tietä astui
nyt maroniittinainen. Päänsä päällä
hän kantoi suurta oksasitomaa,
mut sylissänsä oli hällä lapsi,
se hymys unissaan. Ol’ taakka raskas,
vaan reippaasti hän astui, ylväin mielin
kotiaan kohden. Silloin näki hän
tuon kerjäläisen. Heitti sitoman,
pois heti päästi lapsen helmastaan,
ja hiljaa polvistui hän miehen puoleen
ja kärsiväisen pään hän otti syliinsä.
Mies sopersi: »Mä kuolen janoon, nainen,
ei missään lähdettä.» – Ja kuivat korret
taipuivat alas; minne silmä kantoi
ol’ maa vaan haljennutta, tomuista.
Janoten vettä kerjäläinen vaipui
heikkona alas. Silloin nousi puna,
niin syvä puna naisen kasvoille,
vavisten avasi hän pukunsa
ja nosti kerjäläisen harmaan pään
puhtaalle, täyteläälle rinnalleen...
    Näin ol’ hän kauan. Vihdoin kerjäläinen
voimistuneena nousi, tarttui sauvahan.
Pään kääntäin syrjään viittoi nainen tietä.
Mies horjui eespäin, mutta nainen kääntyi
lapsensa puoleen, itki...
Ruskean ruohon yli toisinaan
pyy lensi. Ilma oli vilvas, kirkas
ja ilta painui kirkkain tuliliekein
Judean yli; tumma siniusva
laaksoissa lepäs. Silloin nainen nousi
ja kulki kohden iltaruskoa.
Aurinko laski, kutoi kumman hohteen,
mi norjan vartalonsa ympäröi.
Saatana katsoi liikkumatonna,
silmissä jumaloiva ilme, häneen.


Lähde: Lausuntaohjelmistoa. 1929. Toimittanut Helinä Svensson-Timari. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.