Suomen pappilat 1700-luvulla:III Talous ja rakennukset

II Viljelykset

Suomen pappilat 1700-luvulla III Talous ja rakennukset Kirjoittanut Gunnar Suolahti

IV Rakennusten ryhmistys

III. Talous ja rekennukset.

1.

Pappila sellaisenaan oli kuin pieni kylä, sillä rakennusten lukumäärä nousi noin 20—30 vaiheille eikä köyhimmissä kappalaistaloissakaan tultu toimeen vähemmällä kuin kymmenellä. Tätä näet edellytti sekä pappilain talous että asumistapa. Maastahan otettiin suurimmaksi osaksi ryöstöviljelyksen avulla runsaat viljamäärät ja pitäjältä saatiin sitäkin runsaammin lisää, karjaa pidettiin enemmän kuin rehuvarat oikeastaan sallivat ja tuotteet jalostettiin paraasta päästä kotosalla. Viljelysten ja talouden hoito vaati näin ollen paljon työvoimia, lukuisia sekä talous- että asuinsuojia.

Ajateltakoonpa ensinnäkin pappilan karjataloutta. 17 sataluvun toisella puoliskolla elätettiin kirkkoherran pappilaa kohti keskimäärin noin 13—14 täysikasvuista lehmää, kappalaistaloissa noin 6—7, mutta varakkaimpain pappien karjassa saattoi lehmiä olla aina 30 korville asti. Lehmien lukumäärään verrattuna oli vetojuhtia silmiinpistävän paljon. Vetojuhtina käytettiin härkiä Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Länsi-Hämeen pappiloissa,^[1] mutta huolimatta hallituksen tuon tuostakin uudistuvista kehotuksista ja palkinnon lupauksista ei niitä saatu maamme muissa osissa, ei edes pappiloissa käytäntöön. Turhaan oli Suomen talouskomissionin toimesta maaherroja käsketty yllyttämään lääninsä maanviljelijöitä vetohärkiä itsellensä hankkimaan; turhaan oli Pohjanmaan maaherran pyynnöstä v. 1753 päätetty velvoittaa joka neljännestalonomistaja pitämään pari vetohärkää; turhaan oli Kuopion läänissä sataluvun lopulla luvattu kunniapalkinto sille talolliselle tahi torpparille,joka ensimäisenä paikkakunnallansa hankki itselleen vetohärät. Talonpoikainen kansa ivasi ja pilkkasi niitä, jotka noita elukoita käyttivät,^[2] eikä papistokaan näy hallituksen uudistuspuuhia sanottavasti kannattaneen. Siihen sillä lienee ollutkin pätevät syynsä. Tosin oli vakuutettu vetohärkien talvisin kuljettavan metsistä paljon suurempia kuormia kuin hevosten ja selitetty niiden työhön kelpaamattomiksi tultuaankin vielä tuottavan monta• monituista tyrnnyriä lihaa ja vuotia, jotapaitsi ne tyytyivät huonompaan rehuun kuin hevoset; mutta toisaalta on käsitettävissä, että hevoset osottautuivat paremmiksi kyntöeläimiksi kivisillä ja säännöttömillä peltopalstoilla ja alituisesti oli niitä tarvis pitkillä pitäjänmatkoilla rasittavia ratsaspolkuja myöten. Tuli vielä lisäksi se, että maamme hevoset olivat erinomaista lajia ja haluttuja kautta koko valtakunnan: niiden sanottiin suorittavan nelikertaisen työn ruotsalaisiin verrattuina. ^[3] Tosin oli rotu huonontunut 1741—1743 hevosiakuluttavan sodan jälkeen, milteipä sukupuuttoon kuollut, mutta jo sataluvun lopulla olivat olot taasen entisellään eikä edes uusi venäläissota aikaansaanut sanottavaa puutosta. Miten suuressa arvossa hevosia pidettiin todistaa sekin, että kansan samaten kuin papistonkin mielityötä oli hevosten vaihtaminen markkinoilla, johon syksyisin uhrattiin moniaita viikkoja parhainta työaikaa, arveltiinpa pappien tuollaisista toimista hyötyvän eniten, he kun muka saivat kuuliaisen kansan taivutetuksi mihin kauppoihin tahansa.^[4] Ilmeisesti viittaavat nämät olosuhteet siihen muutenkin tunnettuun tosiasiaan, että karjatalous oli vähäarvoinen peltoviljelyksen rinnalla, rukiin ja ohran viljelyksen, josta välttämättömimmät ravintoaineet, leipä ja olut hankittiin. 13—14 lehmää vastasi niinmuodoin neljä, viisi hevosta; väliin enemmänkin Itä-Suomessa, jonka pappiloissa niitä näkyy suhteellisesti paljon käytetyn. Ja jospa vetojuhtain luku lypsylehmiin verrattuna oli suuri, niin kohosi se aivan suhteettomaksi joissakuissa Länsi-Suomen pappiloissa, joissa käytettiin sekä vetohärkiä että hevosia rinnan: esim. Vesilahdella v. 1768 kuusi hevosta ja kuusi härkää, kun lehmiä oli vain kolmetoista, Tyrväällä v. 1771 viisi hevosta ja viisi härkää vastaamassa yhdeksää täysikasvuista lehmää, Kokemäellä 1772 kolme hevosta ja kahdeksan härkää kun lehmiä oli vain kahdeksan.^[5]

Yleensä lienee elukoitten luku ollut pappilain rehuvaroja suurempi: heiniä riitti hevosille kunnolla tuskin jouluun asti eikä lehmiäkään saatettu niillä kevätpuoleen ruokkia kuin varsin vähässä määrin; enimmäkseen oli rehuna olkia, joita hakattiin silpuiksi ja sekotettiin veteen, taikka annettiin lisäksi puunkuorta, sammalta y. m. hätävarassa. Varsin tavallista oli sekin että kevään tullen oli revittävä olkikatot navetoista lehmille ruuaksi. Eikä elukoitten, semminkään lehmienhoito muutenkaan ollut kehuttavaa. »Navetat ovat enimmäkseen Suomen maaseuduilla Pohjanmaata lukuunottamatta», lausutaan, eräässä kirjoitelmassa, »Sangen huonosti laitetut, enimmäkseen ne ovat vailla hinkaloita, joten elukat kulkevat niissä irrallaan kuten lampaat Ruotsissa ja niinkuin lammasläävää ei Ruotsin puolella puhdisteta eikä lapioida useammin kuin enintäin kahdesti vuodessa, niin ei Suomessakaan navettaa lapioida useampia kertoja; saattaa käsittää, miten lypsylehmät tällöin menestyvät ja kuinka puhtaaksi maito käy. — Siitä johtuu, että paljon rehua poljetaan lannan sekaan, ja kun elukat syksyllä, ensimäisenä päivänä senjälkeen kun ovat navettaan viedyt, seisovat alhaalla maassa, seisovat ne keväällä lähellä katonrajaa lannan, virtsan ja kaikkeen tähän sotketun rehun päällä. Ainoa etu tästä on, että lanta on katon suojassa ja lisääntyy rehuista, mutta tämä lisäys maksaa liian paljon ja voitaisiin se aikaansaada toisilla, halvemmilla aineksilla, vaikka tosin suuremmalla työllä.»^[6] Eipä siis kumma, että maamme raavaskarjaa mainittiin pienikasvuiseksi ja että lehmää kohti yleensä sanottiin saatavan vain leiviskä voita, eikä aina sitäkään;^[7] ei kumma sekään, että karjataudit raivosivat hirvittävästi semminkin nautakarjan joukossa. Kansan vastakeinot, kuten elukoitten sulkeminen kellareihin ja muihin ilmalta tiiviisiin suojiin, tautiin kuolleitten elukoitten lihan taikka myrkyllisen ison yrtinjuuren syöttäminen vastamyrkyksi, osottautuivat enimmäkseen tehottomiksi. Eikä liene lääkärien neuvomasta lääkkeestäkään (theriacista) ollut kovin suurta apua. Vasta karjan ruokinnan ja hoidon edistyminen auttoi vähitellen siedettävämpiin oloihin.^[8]

Vähitellen ilmeni sitäpaitsi pyrkimyksiä karjan jalostamiseksi, joten pienemmästäkin määrästä elukoita olisi saatu yhtä runsaat ja runsaarnmatkin tuotteet. Jo vuoden 1732 almanakka oli näet antanut neuvoja nautakarjan parantamisesta: vasikat, joista kantakarjaa aijottiin, oli kunnollisesti juotettava, sonneja ei saanut liian nuorina laskea karjan joukkoon, kuten valitettiin Suomessa olevan tavallista. vaan niitä varten oli pidettävä erikoiset härkähaat. Varsinkin suositteli kirjoittaja sellaisia sonneja, »joilla on hyvät merkit» , kuten sanat kuuluvat, »lijotengin mustan bruuni eli ruskian cuin on mustan woipa, jolla on walkia pää eli walkiat pileut taieka sätet» ja juuri nämät rotumerkit olivatkin jotenkin yleiset Länsi-Suomen ja Hämeen pappilain karjassa. Pienestä koostaan sekä vähämaitoisuudestaan huolimatta oli kotimainen karja sentään osottautunut sitkeäksi sekä huonoissakin olosuhteissa kestäväksi; siinä oli jo silloin sekä väriltä että muulta ulkonäöltä havaittavina samat lajimuodot, joista kolme nykyistä maatiaisrotuamme sittemmin on kehittynyt. Niinpä oli Länsi-Suomessa ja Hämeessä paitsi tuon tuostakin tavattavaa mustaa ja mustankirjavaa lajia ruskeanpunainen ja punakyyttö varsinaisesti vallitsevana: Tyrvään pappilassa oli v. 1754 karja miltei kauttaaltaan punaista väriltänsä, joitakuita punakyyttöjä joukossa, samoin Halikon kappalaistalossa v. 1771, Akaan pappilassa v. 1784, j. n. e.; ja samaan suuntaan viittaavat näissä osissa maatamme jo silloin varsin yleiset lehmäinnimet kuten Punike, Kirjanen, Ruskanen, Liinapää ja Tähdike. Paikkapaikoin oli taas hallavaa karhunkarvaista lajia, joka tästä päättäen niinkuin on arveltukin, olisi alkuperäistä maatiaisrotua: kuten oli esim. osa Kemiön pappilan karjaa v. 1706 ja Someron pappilan karjaa v. 1778, ja kuten Hallanen ja Hallo-nimet osottavat. Pohjanmaalta taas mainitaan tuota tunnettua Perä-Pohjolan nupopää-lajia; Itä-Suomesta sensijaan ei ole vastaavia tietoja ollut käytettävissä.^[9] Lopuksi yritettiin siellä täällä kotimaisia karjalajejamme jalostaa , »ulkomaalaisilla, holsteinilaisilla ja friisiläisillä» eläimillä, mutta ainakin pappiloissamme lienevät tuontapaiset yritykset olleet perin harvat.^[10]

Nautakarjan ja hevosten lisäksi pidettiin lampaita ja vuohia. Jälkimäiset olivat kuitenkin jo tällöin tuntemattomat Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan pappiloissa (Etelä-Pohjanmaalla aina Ulvilan, Ikaalisten ja Laukaan pappiloihin asti, joissa niitä oli); ja Pohjois-Pohjanmaallakin oli vuohia vähän. Kertoopa Gadd näiden monessa suhteessa hyödyllisten eläinten 1780-luvun kuluessa Hämeen-Uudenmaan läänistä vähentyneen entisestään enemmällä kuin puolella määrällä. Ja ymmärrettävää olikin, että vuohet metsien vähetessä ja viljelysten suuretessa hävisivät: niitä saatettiin näet oksilla, lehvillä, jäkälillä ja sammalilla mukavasti elättää, mutta ne kaipasivat alituista paimentamista eikä sittenkään voitu estää niitä aiheuttamasta vahinkoja viljavainioilla. Pitivätpä palkolliset niiden paimentamista arvoansa alentavana ja ainakin Ruotsin puolella oli se käsitys kansan kesken levinnyt, että vuohia paimentamalla kadotti sielunsa autuuden. Taloustieteilijät taas kiistelivät siitä, olivatko nuo eläimet metsille tuhoa tuottavia vai eivät. Sanalla sanoen, kaikki viittasi siihen, että niitä ei enään täysin suvaittu uusissa, edistyneemmissä viljelys-oloissa.^[11] Sielläkin, missä niitä vielä oli, oli niiden lukumäärä tuskin yhtä suuri kuin lehmien, kun taas lampaita oli suunnilleen kaksin verroin enemmän ja sikojakin melkein yhtä paljon kuin vuohia. Lampaita aljettiin lisätä vuohien kustannuksella sitäkin suuremmalla syyllä kun näihin aikoihin lakattiin vuohennahasta valmistettua säämiskää käyttämästä pukuihin, jotavastoin villavaatteitten käytäntö yhä eneni. Ja karkeavillaisten suomalaisten lampaitten rotuakin koetettiin parantaa paljon innokkaammin kuin konsanaan sarvikarjan. Jo Kustaa Vaasa oli aikoinaan hankkinut Suomeen lampaita Englannista ja niiltä ajoilta asti oli rotulampaita aateliskartanoissakin kasvatettu.^[12] Nyttemmin papistokin ryhtyi lammasrotua jalostamaan: jo v. 1751 Laihian kappalainen Reinius kertoo hankkineensa espanjalaisia ja englantilaisia lampaita ensinnä itsellensä, sitten muillekin paikkakuntalaisille; jotenkin samaa mainitaan Kokkolasta v. 1754; ja näiltä ajoilta asti tapaakin ulkomaalaisia lampaita siellä täällä pappiloissa. Lopuksi oli jokaisessa pappilassa siipikarjaa, kanoja kaikkialla, mutta hanhiakin jotenkin yleisesti Etelä-Suomessa (aina Messukylän, Kangasniemen ja Rautalammin pappiloihin asti) ja kalkkunoita siellä täällä varakkaitten kirkkoherrain pihamailla.

Kotieläimiä elätettiin siis enimmäkseen useampaa lajia kuin meidän päivinämme ja kullakin lajilla tuli olla omat suojansa: navetta, talli, lammasläävä, sikolätti olivat välttämättömät karjapihalla, mutta toisilla alueilla tuli lisäksi härkätalli, vuohitalli, kanahuone ja hanhihuone. Eikä siinäkään kyllä. Navetoita ei milloinkaan tehty kovin suuriksi, mutta sensijaan niitä rakennettiin useampia, joten pari, kolme oli tavallinen määrä pappilaa kohti. Tallejakin oli usein kaksi, joista toista tällöin käytettiin omia hevosia varten toista vieraitten varalta, jonka vuoksi jälkimäistä saatettiin kutsuakin piispan- tahi herraintalliksi, edellistä työtalliksi. Rikkaassa pappilassa, sellaisessa, kuin Pyhäjoen näkyy olleen, oli jo v. 1690 paitsi lammasläävää ja sikolättiä talli ja kolme 16-hinkaloista navettaa. Raahen-Salossa oli samana vuonna neljä navettaa, kaksi 14-hinkaloista, yksi varattu 12 lehmälle ja vihdoin yksi kahdeksalle, sitäpaitsi talli, sikolätti ja uunillinen sikopirtti; Kangasalan pappilassa mainitaan v. 1753 talli, joka oli noin 11 kyynärää pitkä ja leveä, edelleen lammas-ja vuohihuone (mitat 10 x 9 x 4), vanha härkätalli, joka havaittiin turhaksi, koska vetohärkiä ei enään paikkakunnalla käytetty ja kaksi navettaa, suunnillensa äskenmainitun hevostallin suuruisia mutta lattian ja katon väliä oli vain noin 3 1/2 kyynärää.^[13] Täydennyksenä näille karjarakennuksille olivat vierelle sijoitetut rehu- ja olkiladot, niitäkin pari, kolme kuten navetoitakin. Kaikkia mainitunlaisia karjarakennuksia oli jo ammoin käytetty: ne periytyivät pappiloissamme ajassa taaksepäin ainakin keskiaikaan asti.

Samaa on sanottava talousrakennuksistakin. Ensinnäkin olivat pirtin orret ja saunan lauteet ammoin osottautuneet riittämättömiksi laajoista kaskimaista lähteväin viljamääräin kuivattamiseen. Tätä varten olivat suomalaissukuiset kansat jo ennen yhteissuomalaisen ajan alkua rakentaneet erikoisen rakennuksen, riihen.^[14] Se oli aluksi vain savupirtin toisinto: ja kun tuntee sangen etäisiin aikoihin periytyvän tavan laittaa samanlaisia rakennuksia kaksittain ja kolmittain aina sen mukaan kuin tarve vaati, niin on käsitettävissä, että jokin näistä helposti saattoi erikoistua määrättyä erikoistarvetta palvelemaan. Näin on arvattavasti riihi, ja samoin saunakin eronnut savupirtistä.^[15] Vielä v. 1751 huomautettiinkin Satakunnan riihien suurta yhtäläisyyttä savupirttien kanssa: »Lattia vain on niissä korkeammalla maasta ja myöskin tiiviimpi. Välikaton asemesta on niissä ainoastaan palkit, joille vilja pannaan kuivamaan. Ikkuna-aukot ovat avonaiset ja toisella puolen uunia on pieni puinen lattiakoroke, jolle ruumenet kootaan.» Riihessä oli alkujaan vilja sekä kuivatettu että puitu; ahdoksen tekoa varten sadeilmalla oli paikoittain katoksen tapainen riihen eteen lisätty. Mutta länsiosissa maatamme oli sittemmin, ilmeisesti keskiajalla, puimistyö siirretty eri suojaan, luuaan: tämä oli, kuten nimikin osottaa germanilaista alkuperää. Suomalaisperäinen riihi ja ruotsalaisperäinen luua rivitettiin saman katon alle, ja kolmanneksi liitettiin milloin olkilato, johon oljet suoraa päätä sopi ahtaa, milloin taas, kun viljaa oli siksi paljon, ettei ehditty yhdellä riihellä kuivattaa, toinen riihi. Olipa tavallista, että viimemainitunlaisen riihirivin ulkopuolelle rakennettiin kolmaskin riihi samaa luuaa varten. Riihi-luua-riihimuotoa piti Rudenschöld, tutustuttuaan siihen I730-luvun lopulla Huittisissa ja Loimaalla, erikoisen käytännöllisenä.^[16] »Sensijaan että riihissä muuten on vain yksi ainoa huone ja nurkassa yksi uuni», hän selittelee, »jossa tuli sangen usein pääsee valloilleen, joko kuumuuden tahi säkenien sinkoamisen vuoksi; estyy tämä edelläkuvatuissa riihissä osittain väliseinien tähden, osittain senvuoksi, että lämmityshuone, jossa tulenvartijan tulee öisin maata, on lattiaa vailla. Ja vaikka tässä on kaksi uunia (nim. yksi kummassakin luuan viereisessä riihessä) niin ei kulu puita enempää kuin toisenlaisessakaan, koskapa kuivatus tapahtuu niin paljon nopeammin; kolmella sylellä lyhyitä mäntyhalkoja voi sellaista riihtä vuotuisesti lämmittää. Tavallisesti on kaksi sellaista riihtä (oikeammin riihiriviä) täydessä talossa».

Riihet olivat siis paikoin yksinäisiä, ilman luuaa ja latoa, paikoin liitetyt näihin taikka sitten ainoastaan luuaan. Ensinmainittu riihilaji, jossa lattia usein oli savella peitetty, oli tavallinen koko Itä-Suomessa aina Hämettä ja osittain Satakuntaakin myöten.ref>Joroisista, Leppävirroilta, Kuopiosta ja Iisalmesta ilmoitetaan nimenomaan, että lato ja luua olivat 17 sataluvun alkupuolella noilla paikkakunnilla kokonaan outoja. (Joroisten pappilan katselmuskirja heinäk. (?) 1731. Leppävirran 30-31 p. heinäk. 1731, Kuopion 5—7 p. elok. 1731. Iisalmen 11 — 13 p. elok. 1731. Kaikki Suomen vaItioarkistossa.) — Hämeestä esim. Pälkäneellä v. 1639 kolme yksinäistä riihtä; SääksmäeItä v. 1703 niinikään. (Pälkäneen pappilan rakennusluettelo 28 p. lokak. 1639. Pälkäneen kirkonarkisto; Sääksmäen pappilan katselmuskirja 28 p. lokak. 1703. Sääksmäen kirkonarkisto.)</ref> Lencqvist nimenomaan mainitseekin tätä riihimuotoa yleiseksi Hämeessä. Kuitenkin selviää Hauhon pappilan rakennusluettelosta v. 1536, että pappilan kolmesta riihestä kaksi sijaitsi vierettäin luua välissä. kun taas kolmas oli erillään; ja Uudenkirkonkin rakennusluettelossa v. 1411 mainitaan nimenomaan kaksi riihtä. Seuraavina satalukuina oli riihi-luua-riihi-muoto, sama jota Rudenschöld kiitteli, käytännössä useimmissa Satakunnan ja Länsi-Hämeen pappiloissa, jotavastoin Varsinais-Suomen pappiloissa kolmas mainituista muodoista, riihi-luua-lato oli vallalla. Raja kahden viimeksimainitun muodon levenemisalueitten välillä näkyy kulkeneen jotenkin täsmällensä pitkin Varsinais-Suomen lounaismurteiden vanhaa kielirajaa. Riihi-luua-lato oli niinmuodoin Piikkiössä 1652, Uudellakirkolla 1661, Vehmaalla 1688, Naantalissa 1682, Säkylässä 1705, Kemiössä 1706, Paimiossa 1742, Sauvossa 1759 j. n. e.; kun taas riihi-luua-riihi mainitaan Tammelassa 1648, Eurajoella 1661, Uskelassa 1679, Loimaalla 1724, Perniössä 1745, jossa viimemainitussa pappilassa tämän riihirivin ohella oli toinenkin, varsinaissuomalainen.^[17] Ja lopuksi oli Etelä-Pohjanmaan rannikon pappiloissa riihi-luua-lato käytännössä, kun taas muualla Pohjanmaalla yksinäisriihi-muoto näyttää vallinneen. Joka tapauksessa tuntuvat yksinäis-riihen toisaalta ja taas luuaan taikka luuaan ja latoon yhdistetyn muodon erilaiset levenemisalueet palautuvan eroavaisuuksiin, joita muutenkin maamme eri heimo- ja viljelysalueitten välillä vanhastaan on ollut olemassa: onhan varsinaissuomalaisen ja satakuntalaisen riihimuodon alue samakuin se viljelysalue, jolla säännöllistä kaksivuoroviljelystä harjoitettiin ja käytettiin vetohärkiä.

Mutta mitä lajia riihet olivatkaan, niitä luetellaan 16, jopa parissa 15 ja 14 sataluvun rakennusluettelossa kaksittain taikka kolmittain; olipa Pohjanmaalla, missä peltotilkut olivat hajallaan ja rakennuksia yleensäkin runsaammin kuin muualla, riihiä neljä, viisikin, kukin eri pellollaan.^[18] Sitäpaitsi korjattiin puitaessa pehkut, ruumenet ja silput eri suojiin säilytettäviksi: akanahuone oli Uudenkirkon pappilassa jo v. 1411 ja seuraavillakin sataluvuilla sen tapaa milloin missäkin pappilassa, mutta poikkeuksetta yleinen se ei ollut. Että pappiloissa toisinaan saatettiin tulla toimeen ilman sitäkin, käy selville Piikkiön rakennusluettelosta v. 1652, missä luetellaan »pieni akanalaari tallipihalla ja pehkulaari mäellä». ^[19]

Jospa siis viljan kuivattaminen ja puiminen vaatikin melkoisia rakennuslaitteita. semminkin kun riihet tuontuostakin lämmitettäessä paloivat poroksi, niin katsottiin kuitenkin niiden hyötyä tästä aiheutuvia kustannuksia paljon suuremmaksi. Gaddin laskelman mukaan kuivi 9—10 kuormaa viljaa tavallisessa suomalais-riihessä 3—4 vuorokaudessa, jotavastoin Ruotsissa, missä riihiä ei käytetty, kului koko syksy aina joulun korville asti, ennenkuin vilja vähin erin tuvissa oli kuivatettu loppuun. Ja ennen kaikkea säilyi riihitetty ruis paremmin kuin muulla tavoin kuivattu pilaantumatta. »Suomen riihessä kuivattu ruis», Hassel lausui, »kun se on asetettu hyviin ja kuivalle paikalle rakennettuihin suojiin, voidaan monta vuotta säilyttää yhtä hyvänä ja sillä on sen vuoksi samanlainen oleellinen ja pysyväinen arvo kuin muilla aineilla, joiden valtakunnan säätyjen pankki katsoo vastaavan rahaa, ja on luultavaa, että rautatanko ennen ruostuu vaa'assa kuin suomalainen vilja aitassa»: maanviljelyksen tärkeimmän tuotteen säilyminen oli niinmuodoin taattu; ja tämä oli silloisissa oloissa melkoinen, vieläpä erikoisesti suomalainen saavutus. Kerrotaankin Ruotsin valtion vielä 17 sataluvulla sen vuoksi tuottaneen suuret määrät suomalaista viljaa sotaväen tarpeiksi Skooneen vaikkapa täällä juuri oli sattunut mitä parhaimmat vuodet. Eipä kumma, että maatalouden harrastajat tuontuostakin kehottivat ruotsalaisia rakentamaan itsellensä riihiä Suomen ja Liivinmaan malliin; ja että jo Kustaa Vaasa aikoinaan oli antanut määräyksen riihien rakentamisesta linnoihinsa; mutta varsin vähän menestystä oli kaikilla näillä kehotuksilla ja käskyillä.ref>P. von Möller, Strödda utkast rörande Svenska jordbrukets historia, Tukholma 1881, siv. 214 ja seur.</ref>

Viljan jauhattamista varten oli sensijaan myllyjä vain harvoissa pappiloissa, eikä ollut edes niitäkään pappiloita paljon, joilla naapurien kanssa yhdessä oli osuutensa läheisessä vesimyllyssä. Vasta 17 sataluvun kuluessa kävivät vesimyllyt yleisemmiksi eri osissa maatamme, sekä tuulimyllyt erikoisesti meren rannikoilla. Näin ollen käytettiin yleisesti sitäennen ja monin paikoin sataluvun lopulle asti, jauhinkiviä apuna: »Ei vain ennen vanhaan», Porthan kertoo 1760-luvulla, »vaan monilla seuduilla vieläkin ovat naiset pakotetut myllyjen puutteessa käsin vääntämään jauhinkiviä sekä täten pienentämään kaiken viljan, jonka kuluttavat»; siten etenkin Savossa, Karjalassa ja Kajaanin läänissä.^[20] Pappilain kalustoluetteloissa tuontuostakin tavattavat käsikivet todistavat, että pappilainkaan naispalkolliset eivät olleet vapautetut ylen raskaasta jauhinkivien vääntämisestä.

Pappilan karjantuotteet, pellonantimet sekä kalansaalis muodostivat sen talouden varsinaisen perustan. Mutta lisäksi tulivat saatavat pitäjältä, nekin enimmäkseen luonnontuotteita. Kesällä tuotiin papille kalakymmenyksiä taikka koki hän itse pitäjäläisten pyydykset joka kymmenes yö. Voikymmenykset oli vanhan tavan mukaan jätettävä olavinpäiväksi, kymmenykset karitsoista ja kileistä laurinpäiväksi, pellavasta, hampusta, nauriista ja kaalista kaksi viikkoa ennen mikonpäivää ja kymmenykset kaikesta muusta, ennen kaikkea viljaista ja humalista pyhäinmiesten päiväksi, jolloin vuoden alkajaiset suurilla juomingeilla vietettiin. Olipa yleisenä tapana sekin, että papit kulkivat pitäjillä itse keräilemässä sekä näitä saataviansa että joulupaistia joulujuhlaksi. Saatavain laillinen määrä tosin vaihteli eri asetusten ja yksityisten sopimusten mukaan; metsänriistassa, heinissä, oljissa ja, haloissa y. m. maksettiin veroja taikka annettiin lahjoja; pääasia oli, että pappilaan kerääntyi syksyn kuluessa sekä pitäjäitä että omilta viljelyksiltä melkoiset varastot.^[21]

Erinäiset esimerkit 17 sataluvulta ovat omiansa osottamaan varastojen suuruutta. Kemiön pitäjästä, joka oli maamme rikkaimpia, laskettiin lähtevän v. 1754 saatavina 80 leiviskää voita, 96 tynnyriä ruista, 12 tynnyriä ohria sekä 7 1/ 3 tynnyriä silakoita, johon tuli lisäksi itse pappilasta lähes 73 tynnyriä ruista, noin 10 tynn. vehnää, noin 2 tynn. herneitä, 9 tynn. ohraa, noin 3 tynn. kauraa, ja 11 kappaa suuria papuja; seuraavana vuonna olivat saatavat miltei täsmällensä samat. ]ämsästä tuli edellämainittuna vuonna 86 tynnyriä viljaa, 4 leiviskää voita, 40 leiviskää naudan lihaa, 8 leiviskää läskiä, 39 leiviskää lampaan lihaa, paitsi leipiä, humaloita, hamppua, pellavaa ja villoja; Rautalammilla oli v. 1760 kesäkuun alulla säästössä edellisen vuoden tuloista paitsi suurenlaista rahasummaa sekä syys- ja kevätkylvöön varattua viljamäärää yli 20 tynnyriä viljaa, kolme leiviskää humaloita, kuusi leiviskää hamppua, kaksi leiviskää pellavaa ja neljä leiviskää villoja. Edelleen saa jonkinlaisen käsityksen niistä luonnontuotteista, joita syksyisin tulvasi Pohjanmaan suuriin pappiloihin, kun kuulee pitäjäläisten laskevan, että Siikajoen kirkkoherra v. 1798 sai voikymmenyksiä 500 leiviskää (nim. naulan kutakin lehmää kohti, ja lehmiä oletettiin olevan keskimäärin 20 joka talossa), jotapaitsi hän olkikymmenysten asemesta oli vaatinut lisä voita 250 leiviskää; taikka, että Kemissä oli suolattu v. 1794 — joka tosin näkyy olleen edullinen vuosi — 1500 tynnyriä lohta ja Torniossa 2500 tynnyriä, joista kirkkoherra sai kymmenykset.^[22] Laihialta arveltiin samoihin aikoihin lähtevän kirkkoherralle vähintäin 130 tynnyriä ruista, 90 tynnyriä ohria, 150 leiviskää voita sekä hamppua, pellavaa, kaalia, nauriita ja juustoja.^[23] Lapväärtin kappalaisenkin tulot nousivat v. 1797 pitäjäitä, kun Bötomin kylän osuus siitä oli vähennetty, yli 67 tynnyriin rukiita, noin 17 leiviskään voita, 350 juustoon sekä 75 itsellisen päivätyöhön. Yksinpä Lehtimäen kyläläiset, kun halusivat v. 1798 muodostaa oman pienen kappeliseurakunnan, tarjosivat kappalaiselleen yli 10 tynnyriä rukiita, saman verran ohria, 9 1/2 leiviskää voita, 55 juustoa, 11 leiviskää lihaa, 55 leipää, leiviskän ja 7 naulaa villoja, yli 6 leiviskää pellavia, 53 kynttilää, 26 kuormaa heiniä ja 11 sidettä olkia.^[24]

Jospa siis karttui melkoisia varastoja, niin niitä myöskin nieli pappilan talous. Kuluttivathan 15 ja 16 sataluvun ihmiset kaikestapäättäen paljon suurempia ravintomääriä k uin nykyajan ihminen tarvitsee. Kohtuulliseksi huovin vuotuiseksi ravinnoksi katsoi Kustaa Vaasa v. 1556 kokonaista 10 tynnyriä olutta, 5 tynnyriä leipiä, leiviskän liikkiötä, tynnyrin suolakalaa, sekä lisäksi juustoa, raavaanlihaa, lampaanlihaa, makkaroita, kuivaa kalaa ja jauhoja. Uplannin herraskartanoissa annettiin toistasataa vuotta myöhemmin leipää, olutta, ryynejä ja keittojauhoja varten erikseen renkiä ja piikaa kohti 4 tynnyriä kuivaa viljaa, sekä tämänlisäksi kuukaudessa ½ naulaa humaloita, 3 naulaa lihaa, naula silavaa, 15 naulaa silakoita, 2 naulaa suoloja ja 2 kannua herneitä lukuunottamatta jokapäiväistä maitoannosta; jotapaitsi palkollisväen yhteiseen joulukestitykseen kulutettiin ½ tynnyriä ruista, tynnyri ohria sekä leiviskä lihaa ja silavaa.^[25] Koko joukon vähemmän laski sensijaan Juhana Kraftman v. 1761 kuluvan palkollisten ravintoon, nimittäin kaiken kaikkiansa 3½ tynnyriä viljaa henkeä kohti: joka ravintomäärä suunnillensa vastasi sitä mikä Varsinais-Suomessa v. 1771 oli tapana myöntää talojen rengeille sekä piioille: lukuunottamatta vuotuista pestiä ja palkkaa annettiin näet kullekin 3 tynnyriä ruista, 12 kappaa ohria tahi maltaita ja saman verran herneitä; lisäksi laskettiin vielä rengin ja piian yhteisesti kuluttavan särpimeksi leiviskän ja neljä naulaa voita, yhden teuraseläimen, tynnyrin silakoita ja 3 leiviskää suoloja. Ja jotenkin sama määrä arvioitiin edelleen Lammin pappilassakin v. 1785 ravinnoksi kutakin asujanta kohti: nimittäin kolmannesvuodelta 20 tynnyriä ruista 13 hengelle s.o. noin 4 ½ ruistynnyrin hintaa vastaava vuotuinen ravintomäärä itsekullekin. Tämän, joka tapauksessa runsaanlaisen ravinnonkulutuksen ohella oli laskettava palkallisille tulevat vaatekappaleet, nekin kotoisista tuotteista valmistetut.^[26] Asetuksen mukaan vuodelta 1697 tuli näet sekä rengin että piian osalle Turun ja Porin läänissä kaksi paria kenkiä, villat sukkia varten, kaksi paitaa ja kintaat; v. 1723 ja 1739 palkollistaksat myönsivät Pohjanmaalla kullekin rengille rahtimisen paidan ja rohtimiset housut, kaksi naulaa villoja taikka sukat ja kintaat sekä neljä paria kenkiä, piialle paidan ja päällysvaatteen, 1½ naulaa villoja sekä neljä paria kenkiä; v. 1755—1756 ehdotettiin Pohjanmaalle jälleen samanlaista taksaa.^[27] Eipä siis kumma, että kirkkoherra Lizelius laski v. 1771 yhden rengin ja piian pappilassa yhteensä maksavan vuotuisesti yli 10 tynnyriä viljaa. Mutta toisaalta pappilain koko taloustapa vaati suurta palkollismäärää: kirkkoherrain virkataloissa palveli tavallisesti ainakin pari, kolme renkiä ja kolme, neljä piikaa, jopa nousi edellisten luku varakkaissa pappiloissa kuuteenkin ja piikojen kahdeksaan; mikä Lizeliuksen laskujen mukaan olisi merkinnyt noin 70 viljatynnyrin vuotuista menekkiä.

Tämä melkoinen viljankulutus tuli tosin senkautta helpommaksi kestää, että talonisäntä, kuten monin paikoin oli tapana, antoi vuotuisen viljamäärän sijasta kullekin palkolliselle, jopa talonpoikaisissa isä lapsillensakin, omat peltopalstansa ja kaskimaansa viljeltäviksi. Mainitaanpa erikoisesti Savosta ja Karjalasta v. 1738, että oli tapana kasketa niin monta tynnyrinalaa metsämaata kuin oli miestä talossa. Kuitenkin oli tällaisestakin palkollisten elättämis- ja ja palkkaustavasta haittansa. »Talonpoika luulee päässeensä vähällä palkollisestaam, eräs 17 sataluvun kirj ailija kertoo, »kun hän tälle jättää kappaleen Suometsää kaskettavaksi; mutta jos tarkoin lasketaan, havaitaan, että tämä palkollinen tulee sangen kalliiksi. Jos lasketaan kaikki ne päivätyöt, jotka palvelijat käyttävät omien kaskiensa valmistamiseen, kylvämiseen, korjaamiseen j. n. e., näin saadun sadon osittaiseen valmistamiseen paloviinaksi, jonkun viinaerän myymiseen sekä toisen osan juomiseen humussa ja kemuissa yhdessä naapurien palvelusväen kanssa, aika ja työ, joka täten hukataan, tappelut ja häiriöt, jotka näistä kemuista usein aiheutuvat, sekä lopuksi palkollisten viljajäännöksen paino ja sen vaatima tila talollisen rattailla, se kun on vietävä myytäväksi samalla kun isännän oma satokin lähimpään kaupunkiin, usein 50 peninkulman päähän; niin eipä hyöty tuontapaisesta palkollisten elatuksesta ole suureksikaan arvattava.»^[28]

Edelleen tarvitsi pappiloissa itse isäntäväki runsaan elatuksen. Pappisperheet olivat näet lapsirikkaita: usein oli lapsia tusina ja alun toistakin. Mainitaan 16 sataluvulta niinkin suuria perheitä kuin Vaasan kirkkoherran Brennerin ja Vesilahden kirkkoherran Valleniuksen, joilla kummallakin oli 20 lasta; sanotaanpa Pernajan rovastilla Serlachiuksella olleen 27, Pyhäjoen kirkkoherralla Mathesiuksella († 1740) 25 ja Lohtajan pitäjänapulaisella Cajanuksella, joka eli 17 sataluvun keskipaikoilla, 32.^[29] Ylen tavallista oli, että pappi oli ollut naimisissa kahdesti tahi kolmesti ja että hän oli nainut edeltäjänsä lesken sekä siten sai tämänkin lapset elätettäväkseen. Sitäpaitsi oleskeli pappilassa köyhiä, viallisia tai muuten turvattomia sukulaisia, semminkin naisia isännän leivässä ja apuna taloustöissä. Eivätkä nämät pappilan elätit edes aina olleet talonväen sukua: riitti, että ne olivat tuttavien lapsia, joille pappilanväki oli ollut kummina, jolloin kummilupaus velvoitti pitämään turvattomista huolta. Ja jos joku säätyläinen, olletikin papiston jäsen, jäi iäkseen elatukseensa kykenemättömäksi, niin hänet ventovieraanakin otettiin monikuukautiseksi vieraaksi pappilaan, kunnes hän lähti vuorostansa koettelemaan naapuripappilainkin vieraanvaraisuutta.^[30] Sattuipa, että edeltäkäsin tehdyn sopimuksen mukaan entisen kirkkoherran ventovieras leski otettiin lapsinensa tahi sitten joku lapsista yksinään elätiksi pappilaan taikka sai leski määrätyn elatusavun asuessaan jossakin pappilan lähettyvillä. Niinpä kirkkoherra Polviander vastaanottaessaan v. 1725 Mouhijärven pappilan edeltäjänsä Tammelinuksen perillisiltä, sai näiltä kuusi tynnyriä ohria, pääsiäisrahat, vähän irtaimistoa ja härän, ehdolla että hän eri korvauksetta tyytyi pappilaan, niin huonossa kunnossa kuin se olikin, ja että hän sitoutui vuodeksi ottamaan luokseen yhden kirkkoherra-vainaan alaikäisistä tyttäristä, Katariinan, toimittamaan tälle opetusta hänen säätynsä mukaisissa töissä, kustantamaan tytölle ruuan ja tavalliset arkivaatteet, sekä edelleenkin pitämään häntä samoilla ehdoilla, jos tämä vain suostuu olemaan tottelevainen ja pitämään opetuksen hyvänään; joka kaikki kädenlyönnillä vahvistettiin. Ja äsken edesmenneestä Rymättylän kirkkoherrasta Valleniuksesta kerrottiin v. 1772: »Hän ei elättänyt ainoastaan sokeata ja raihnasta äitiänsä vuosina 1742-1764 vaan myöskin antoi tämän vieläkin elossa olevalle sisarelle kirkkoherra Bursmanin leskelle ruuan ja vaatteet ensin mainitusta vuodesta aina kuolemaansa asti sekä elätti toistakin tätiänsä kappalaisen Petreliuksen leskeä kolmen vuoden aikana ja oli sitäpaitsi kahden köyhän lapsen holhooja ja kasvatusisä, ne kun muuten olisivat kuolleet kurjuuteen ja nälkään.»^[31] Samaten kuin pidettiin talon kunniana, että siinä oli runsaasti palvelijoita, niin pidettiin lapsirikkautta sekä emännän kunniana että erikoisena Jumalan siunauksena ja samoin myös köyhien sukulaisten vaalimista sekä velvollisuutena sukua kohtaan että myös kristillisen armeliaisuuden osotteena. Siveelliset vaistot niinmuodoin paljon väen elättämistä pappiloissa vaativat.

Kumminkin tuottivat useimmat elätit isäntäväellensä samalla taloudellista etua. Monipuolinen talous edellytti paljon työvoimia, joita kannatti sitä paremmin ylläpitää, kun talon ravinto aineksia semminkin varhaisempina aikoina oli perin vaikea saada myydyksi. Erikoisesti tarvittiin joutilaita naishenkilöitä auttamaan lukuisain lasten hoitamisessa, johon perheen emännällä harvoin oli aikaa: lasten kuolevaisuus oli pappiloissa sittenkin harvinaisen suuri. Tosin oli vanhempi Pietari Brahe epäillyt talouskirjassansa tokko tuollainen lukuisa naissukulaisväki saattoi talon töissä tuottaa elatustaan vastaavaa hyötyä, koskapa oli vaikea saada kaikille aina tehtäviä riittämään. Mutta usein toivottiin sen ohessa talon elätin jättävän kuollessaan omaisuutensa isäntäväelle, onpa olemassa esimerkkejä siitäkin, että tässä toivossa varta vasten houkuteltiin vieraitakin taloon asumaan. Eläkkeelle eli syytingille asettuminen olikin sekä yhteisen kansan että säätyläisten kesken ylesenä tapana kuten näyttää, aina keskiajalta asti ^[32] ja sitä tarkoittavia välipuheita tehtiin jos jonkin kaltaisia. Pappilat eivät kyllä kulkeneet perintönä kuten yksityisten talot, eivätkä niiden ikäloput haltijat tavallisesti saattaneet eläkkeelle ruveta, mutta silloin tällöin sattui kuitenkin että niissäkin oli eläkevanhuksensa: niinpä Kiskon vanha kirkkoherra Roos puolisoineen asettui v. 1723 erityisen välikirjan mukaan eläkkeelle pappilaan, sittenkun hän oli saanut hallitukselta luvan luovuttaa sekä pappilansa että virkansa pojalleen. Itsellensä vanhukset pidättivät tässä tapauksessa välttämättömimmät elintarpeet: osan irtaimistoa, asumuksen ja ateriat pojan omassa pöydässä, renkipojan taikka piikatytön oman valintansa mukaan, edelleen hevosen, kaksi lehmää ja kaksi lammasta, nekin kaikki pappilan ruuilla elätettävät, ja vielä erinäisiä maakaistaleita, kohtuullisen kestityksen myöskin vieraittensa varalta, kenkiä ja tohveleita vuotuisesti, kunnialliset hautajaiset kuoltuansa sekä niihin kuuluvan ruumissaarnan. Itsenäisempään asemaan jäi Keuruun kirkkoherra Hoslerus puolisoineen, hän kun v. 1747 vanhuutensa ja raihnautensa vuoksi jätti virkansa ja pappilansa Virtain kappalaiselle Indreniukselle: hän asui itse rakennuttamassaan tuvassa pappilan pihamaalla, käytti yhtä piha-aittaa ja yhtä mäkiaittaa sekä eteiskamaria omanaan, tallia, sikolättiä ja riihilatoa elukoitansa varten; 12 tynnyriä viljaa hänelle annettiin vuotuista elatusta, metsää hän oli oikeutettu kaskeamaan naurismaakseen ja vanhan latoniityn heinät hän sai elukoilleen korjata. Mutta kuoleman jälkeen, kun seuraaja oli hänet ja hänen puolisonsa kunniallisesti haudannut, joutui heidän omaisuutensa tälle perintönä, sillä lapsettomia he olivat ja muitakaan varsinaisia perillisiä ei ollut.^[33] Sattuipa edelleen toisinaan, että talonpoikaistalon tullessa kappalaistaloksi, entinen isäntä jäi tänne asumaan elatusta vastaan;^[34] ja milloin pappi asui itse omistamallaan tilalla, oli hän täysin esteetön ottamaan eläkevälikirjan nojalla elättejä taloonsa: esimerkkinä mainittakoon, että vänrikki Schulman Kangasalta luovutti Suomelan kylään kuuluvan maatilansa varapastori Anthoniukselle, ehdolla että tämä maksaisi kaikki hänen velkansa ja vänrikki pääsisi Anthoniuksen luo asumaan, »saisi joka päivä ravintonsa varapastorin omassa pöydässä, saisi kamarin, vuodevaatteet, kynttilät, puut ja lämmön, tarpeellisen palveluksen, kaikki arkivaatteet ja yhdet pyhävaatteet, kun tarvitsee, sekä hevosen kirkkomatkalle, jonka lisäksi varapastori hänen maallisen vaelluksensa jälkeen kunniallisella tavalla toimittaa hänen kalvenneen tomumajansa sen leposijaan.»^[35]

Siis runsaasti väkeä ja suurta elntarpeitten kultusta. Hyvinjärjestetyssä taloudessa tuli niin ollen pitää huolta siitä, että varastot riittivät runsaasti vuodeksi eteenpäin ja jäi varalle vielä seuraavaksikin vuodeksi. Eivätkä täyteenahdetut aitat olleet ainoastaan hyvinvoivan talon tunnusmerkkinä: ne muodostivat melkoisen osan sen omaisuudestakin. Rahasäästöjä oli enimmkseen vähän, monesti ei käteistä rahaa koko pappilassa, mutta sen sijaan aitoissa tynnyrittäin viljaa. Niinpä oli Paimion kappalaisen kuolinpesässä kesäkuulla 1741 viljaa 100 talarin edestä, jotavastoin käteistä rahaa täydelleen puuttui, Kiikalan kirkkoherralla helmik. 1745 yli 300 talarin arvoinen viljavarasto, kun rahaa oli vain 60 talaria, Ruoveden kirkkoherralla v. 1746 viljaa yli 3000 talarin edestä, rahaa ei täyttä I000:tta talaria. Edelleen saattaisi esimerkkeinä melkoisista viljasäästöistä mainita Perniön kirkkoherran varaston, joka v. 1751 arvioitiin noin 1500 talarin arvoiseksi, Uuden Kaarlepyyn kirkkoherran v. 1761 ja Pyhäjoen kirkkoherran v. 1773, joiden kummankin viljamäärä laskettiin 2000 talarin arvoiseksi sekä Kruunupyyn kirkkoherran säästöt, jotka v. 1775 nousivat 4000 talariin, kaikki kuparirahaa.^[36] Harvoille sentään jäi tilaisuutta näin suurten säästöjen kasaamiseen. Vilja kuten muutkin tuotteet jalostettiin kotosalla ja kulutettiin paraasta päästä vuoden kuluessa. Se minkä luultiin liikenevän koetettiin saada myydyksi taikka pikemmin vaihdetuksi lähimmässä kaupungissa kaupunkilaistavaroihin; enintänsä vaihdettiin liikenevät luonnontuotteet hopea- ja kultaesineisiin, jotka juhlatiloissa koristivat pappilan pöytiä ja hädän tullen pantattiin rahaa vastaan. Elettiin siis useissa, ehkäpä useimmissa pappiloissa kädstä suuhun, niin että vuotuisesti kulutettiin enin osa siitä, mitä ansaittiinkin. Pappilain talous muistutti tässä suhteessa talonpoikaisen kansan taloudenpitoa, joka niinikään enimmältä osaltaan oli järjestetty vain vuodeksi kerrallaan: »kuten yleisesti on tunnettua», lausuu Raahen-Salon kihlakunnan verotuskomitea v. 1800, ) »rajoittuu tämän maan rahvaan varallisuus tavallisesti siihen mitä hyvään toimeentuloon tarvitaan, niin että sitä yleensä pidetään varakkaana, jolla on velaton tila, tarpeelliset vetojuhdat, riittävästi karjaa ja muuta mikä on välttämätöntä, ja joka puutteen ahdistamatta saattaa elättää itsensä ja omaisensa sekä maksaa kruunun maksunsa ja muut menonsa lainaamatta toisilta, vaikkapa mitään ylijäämää ei jää eikä enempää omaisuutta ole. Näin on tässä maassa useimpain laita niistä, joita nimitetään varakkaiksi.»^[37] Joitakuita todella rikkaita kirkkoherroja lukuunottamatta, saattaa saman lausunnon sovelluttaa papistoonkin; ja sitä suuremmalla syyllä kuta lähemmäksi 17 sataluvun loppua joudutaan.

Pappilatalouden yleinen leima ilmeni pappilain ulkoasussakin. Tarvittiin tietysti useita varastohuoneita, mutta ei toki niin lukuisia kuin monesti kylläkin runsaista pappilansaatavista sekä aittain suuresta lukumäärästä muissa taloissa tekisi mieli olettaa. Suurissa kartanoissa sellaisissa kuin Nynäsissä jo 15 sataluvun keskivaiheilla tapaa eri vilja-, leipä-, liha-, kala- ja rauta-aitat, ison ja pienen ruoka-aitan sekä tavara-aitan (fataburen);^[38] sitäpaitsi oli palkollisilla talonpoikaistaloissakin säännöllisesti omat aittansa, mikä varsinkin edellä kuvatun palkan maksamistavan vuoksi maapalstain viljelyttämisen muodossa oli välttämätöntä, palkollinen kun säilytti sadon palstastaan talon viljoista erillään. Tätä aittarakennusten turhanpäiväistä monilukuisuutta kuvataan 17 sataluvun lopulla seuraavasti: »Talollisella itsellänsä on 2-3 aittaa, hänen vaimollansa vähintäin kaksi aittaa, kullakin lapsella oma erikoinen aittansa ja kullakin palkollisella omansa, niin että usein yhdellä manttaalilla on yli sata aittaa, jokainen näistä eri pikku huoneena oman kattonsa alla.»^[39] On tosin mahdollista, että kuvaus sellaisenansa on liioiteltu taikka soveltuu vain Pohjanmaahan, missä rakennusten lukumäärä yleensäkin oli runsaampi kuin muualla. Joka tapauksessa oli aittoja oikeastaan vain kolmea päälajia, aina sen mukaan säilytettiinkö niissä viljaa ja jauhoja, varsinaisia ruokatavaroita tai vaatteita. Alkujaan lienee katsottukin kolmen aitan talontarpeisiin riittävän ja noin 13 sataluvun lopulla oli kansa velvollinen pappiloihinsa rakentamaan vain vilja-aitan (kornherberge), ruoka-aitan (vistahus), ja vaate- eli makuu-aitan (somnherberge). Jo 15 ja 16 sataluvulla oli pappiloissamme kuitenkin aittoja enimmäkseen kolme, neljä tai viisi: vähintäin yksi tahi pari luhti-aittaa, vilja- tahi jauhoaitta sekä erityinen ruoka-aitta, joskus eri kala-aittakin. Pohjanmaan pappiloissa tapaa vähän useampia: esim. Pyhäjoella v. 1690 pihan äärellä kaksi luhtiaittaa, joista toinen vanha ja rappeutunut, sekä pihan ulkopuolella kolme suurta viljaaittaa ja neljäntenä varastoaitan; Raahen-Salossa kaksi vilja-aittaa ja kaksi muuta aittaa. Etelä-Suomen pappiloista saattaisi mainita että Uudellakirkolla oli v. 1661 kellariluhti, kala-aitta, kaksi kymmenysaittaa, kaksi muuta aittaa sekä kaksi aittaa isonportin luona, ja että Kangasalla v. 1753 oli aittoja kuusi, nimittäin yksi vilja- ja jauho-aitta, yksi vilja-aitta, luhtiaitta sekä kolme muuta, joista yhtä saattoi käyttää ruoka-aittanakin j. n. e. Lisäksi aitat usein olivat melkoisen suurta lajia, korkeus 18—19, jopa yli 20:kin hirsiriviä, kun asuinrakennuksissa tavallisesti oli 15 — 16; ja seinien pituus saattoi suurissa vilja-aitoissa olla viidettäkin syltä ja leveys lähes neljä. Tavallisesti olivat nuo tilavat aitat kaksinkertaisia: Itä-Suomessa ylä- aitta ala-aitan päällä, Länsi-Suomessa taas luhti katettuine rintakäytävineen. Tällainen luhtirakennus oli jo Uudenkirkon pappilassa v. 1411 »makuuhuone kaksine eteisineen, sekä sen alla kylmähuone, jota nimitetään ruokasuojaksi», ja seuraavilla sataluvuilla niitä usein mainitaan parittain yksissä taikka myös isoluhti ja pikkuluhti erikseen. Olipa luhtirakennus alkujaan, kuten on arveltu, germanilaista lainaperua, tahi ei, ainakin on sen käyttö maassamme perin vanha, ja mikäli luhti-nimen esiintymisestä voi päättää, oli tämä länsisuomalainen aittamuoto levinnyt melkoista kauemmaksi itäänkäsin kuin vastaavat riihimuodot: ainakin Jämsään, Sahalahdelle, Hauholle jopa MäntyharjulIe asti.^[40]

Kun siksikin suuri osa pappilan omaisuudesta oli kätketty aittoihin, oli tärkeätä valmistaa ne niin, että varastot säilyivät varkailta ja hiiriltä samoinkuin kosteuden ja kuumuuden turmelevalta vaikutukselta. Aitta olikin ainakin keskiajalla, mutta luultavasti jo aiemmin saanut omituisen, tarkoituksenmukaisen muotonsa. Gadd tätä kuvailee v. 1777 lähinnä vilja-aittoja silmälläpitäen: »Rakennustapansa vuoksi ovat ne enimmäkseen turvatut hiiriltä ja rotilta. Ne rakennetaan kiinteille, lujille pylväille pari kyynärää maan yläpuolelle. Tavallisesti perustetaan sellainen vilja-aitta neljälle pylväälle, itsekukin oman aitannurkkansa alle. Sitten peitetään nämät peruspylväät pyöreällä taikka nelikulmaisella tuohiliuskalla tai kiviliuskalla, jonka yläsyrjät ulottuvat kaikille tahoille korttelin pylväistä ulospäin, joten ne saattavat estää hiiriä ja rottia kiipeämästä ylöspäin nurkkia kohti taikka kaivautumasta lattian läpi vilja-aittaan. Nämät vaakasuorasti peruspylväille asetetut kivi- tahi tuohiliuskat sivutaan sitten paksulta tervalla, joka uudistetaan kerran tahi pari vuodessa, jolloinka hiiret eivät tervanhajunkaan vuoksi etsi itsellensä tyyssijaa tällaisissa vilja-aitoissa. Aitan edessä käytetään sitäpaitsi ainoastaan irtaimia portaita, jotka otetaan pois joka kerta kun vilja-aitassa on käyty, koska muuten, jos nämät tahi epähipmista vain pieni liistekin taikka keppi jätetään nojaamaan maasta aitanseinää vasten, rotat saavat silkoisen tien kiipeilläkseen vilja-aittaan. Edelleen salvottiin aitat mahdollisimman tiiviiksi, ja ovet lukittiin huolellisesti tukkilukolla. Kaikista varokeinoista huolimatta oli kuitenkin varkaitten verrattain helppo tunkeutua katosta tahi lattiasta sisään, katto kun saatettiin suuritta esteittä repiä hajalle taikka lattiapalkit irroittaa. Vähällä vaivalla sopi sitäpaitsi, jos aitan alusta oli kylliksi avara, sieltä salaa laittaa reiät lattiaan sekä juoksuttaa niistä viljalaarien kohdalta vilja säkkeihin; sattuipa senvuoksi, että kirkkoherra ei ottanut hyväksyäksensä pitäjän rakentamaa aittaa, sen alusta kun oli sellainen, että mies mahtui kumarassa siellä seisomaan. ».^[41]

Ruokatavaroita säilytettiin paitsi aitoissa myöskin kylmissä ruoka-huoneissa, joita jo 16 sataluvun asuintupien yhteydessä mainitaan, sekä erikoisesti maitoa maitotuvissa joiden sijasta maitokamareita sittemmin ruvettiin käyttämään. Yhtä välttämätön kuin nämät oli kellarikin. Kuten nimikin osottaa oli kellari roomalaisilta periytynyt, osittain se lienee, ainakin Keski-Europassa tullut käytäntöön maanpäällisenä, puisena varastohuoneena, mutta jo 12 ja 13 vuosisadalla rakennettiin se yleisesti kivestä sekä sijoitettiin jonkun rakennuksen alle. Tässäkin muodossaan tehtiin kellari enimmäkseen hirsikattoiseksi ja vasta 13 vuosisadalta alkaen levisi kaikkialle holvikattojen käyttö, samanlaisten, kuin keskieuropalaisen kellarin roomalaisissa esikuvissakin oli aikoinaan ollut. Mutta varmaankin ennen kuin kellarihuoneet tulivat käytäntöön, olivat maakuopat, joita paraissa tapauksissa vuorattiin kivillä tai puuseinillä, olleet säilytyspaikkoina. Missä suhteessa kellarirakennukset ovat olleet menneinä aikoina rakennettuihin maasaunoihin ja muihin puolittain maan sisään tehtyihin asuntoihin, jääköön ratkaisematta.^[42]

Maamme pappiloissa oli 16 ja 17:kin sataluvulla kaikkia tässä mainittuja kellarimuotoja rinnan. Vielä viimemainitun sataluvun toisella puoliskolla oli maakuoppa monen pappilan kellarina. Niinpä v. 1774 mainitaan, että Kangasalan Pynnölän kappalaistalossa ei ollut muurattua kellaria, vaan kun puinen kellari, joka oli muutamaan kuoppaan kaivettu, oli luhistunut, oli laitettu sijalle samantapainen, mutta seinät rivitetty kivillä; ja samana vuonna oli Lappträskin kappalaistalossa »salin lattian alle kaivettu kellarikuoppa ja muutamia kiviä kannettu sinne, mutta se kuului olevan kelvoton ja rakennukselle sangen vahingollinen, koska kosteutta siitä nousi.» Milloin oli kellarikuoppa pihamaalla, milloin eteisessä, milloin salin taikka leivintuvan lattian alla, jolloin luukusta laskeuduttiin sinne tikapuita myöten.Näitten kellarikuoppien sijasta oli taas toisissa pappiloissa n.s. kellaripirtit: esim. Loimaan kappalaistalolla oli v. 1753 kellaripirtti vähän yli viisi kyynärää neliössä ja 3½ kyynärää korkea sekä torvettomalla kiukaalla varustettu. Mutta toisaalta jo keskiajan varakkaissa pappiloissa oli kivikellareita kuten aateliskartanoissakin. ainakin siitä päättäen, että Uudenkirkon pappilassa v. 1411 oli »kivihuone ammeineen ja eteisineen (lapidea cella cum vestibulo et solio); ja niinikään oli Tammelan pappilassa v. 1648 sekä Vehmaan pappilassa jo v. 1645 vanhuuttaan rappeutunut holvattu kivikellari.^[43]

Kumminkin osottautuivat kivisetkin kellarit, semminkin, milloin olivat puukattoisia, varsin usein taloudessa epätyydyttäviksi. Kuvaavana saattaa pitää Vanajan kirkkoherran ilmoitusta vuodelta 1764 siitä, että hänen oli ollut pakko täyttää kellarinsa soralla, koska »kellari kesäaikaan nopeasti oli kuumentunut eikä siinä talvisaikaan oltu muulla tavoin saatettu varjella kotitekoista olutta pakkaselta kuin tekemällä tuli joka päivä kellariin, mikä ensinnäkin oli vaarallista asuinrakennukselle sekä sitäpaitsi tuotti sen haitan, että huoneet ja erittäinkin sali täyttyivät lattian läpi kellarista tunkeutuvalla savulla.» Niin tarkoituksenmukaisiksi kuin varastohuoneet pappiloissa olivatkin aikain kuluessa kehittyneet, ilmeni niissä ja erikoisesti juuri kellareissa siis edelleenkin melkoisia puutteellisuuksia. Ilman pilaantumista näissä oli turhaan yritetty estää polttamalla tuolloin tällöin olkia ja katajanoksia; tehokkaammiksi osottautuivat taidokkaat laskuojat ja ilmatorvet, joita 17 sataluvun taloustieteilijät neuvoivat kellareihin asettamaan. Ennen kaikkea merkitsi suurta edistystä jääkellarien tuleminen käytäntöön. Loimaan kirkkoherra Gabriel Lauraeus, joka vankina ollessaan Venäjällä oli perhetynyt niiden rakenteeseen, kuvaili niitä tiedeakatemian julkaisussa v. 1747 yleisölle opiksi: oli etsittävä niille päivältä suojattu kuiva asema; ne olivat rakennettavat mieluummin maan pinnalle kuin sisään, lämpö kun niissä siten oli pienempi, ovi oli tehtävä kattoon ja seinät laitettavat kaksinkertaiset, tiiviiksi sotkettu savikerros välissä. Jo 17 sataluvun ensi puoliskolla jääkellareita tapasikin, semminkin Itä-Suomen pappilaissa.^[44] Mutta niin suuresti kuin nämät uusmuotiset kellarit helpoittivatkin ravintoaineitten tuoreina säilymistä, viekottelivat ne toisaalta, etenkin kesäaikaan, nauttimaan määrättyjen ruokain ja semminkin juomain jääkylmyydestä. Lääkärit katsoivat tätä turmiollista tapaa tärkeäksi syyksi 17 sataluvun muoti-sairauksiin; ja itse Linnè langetti tuomionsa näillä sanoilla: »Jääkellari on uusi keksintö, joka kyllä on sovelias juoman säilyttämiseen. En tiedä mitä oikein arvelisin tästä keksinnöstä kiittääkkö sitä vai moittoa. Jääkellarijuomam juominen, silloin kun ollaan palavissaan, on erittäin vahingollista.»^[45]

Muutkin pappilan talousrakennukset olivat jo keskiajalla kehittyneet niille ominaiseen muotoonsa. Ensinnäkin oluen valmistukseen tarvittavat, olut kun kauan oli ollut pappilatalouden kaikkea tärkeimpiä tuotteita. Humalat olivat talletettavat taatusti kuivassa suojassa ja maltaitten valmistus toimitettiin vartavasten rakennetussa rakennuksessa, n s. mallaspirtissä eli mallassaunassa. Tällainen oli olemassa joka pappilassa. Kuten riihi ja myöskin sauna oli mallaspirttikin alkujaan savupirtin muunnos. Lauteitten tuli vain olla kyllin korkeat ja leveät, jotta ohranjyvät voitiin levittää tarpeeksi ohuelti, seinäin oli oltava tiiviit ja uunin tarkoituksenmukainen; oikealla tavalla oli edelleen jyvät valettava vedellä, huolellisesti ne oli sekotettava sekä otettava lauteilta pois ennen kuin ituja alkoi kasvaa jyviin. Maltaitten valmistus oli niinmuodoin arkaluontoinen tehtävä, sillä siitä riippui suureksi osaksi kotitekoisen oluen oikea väri, mehu ja voima. Toisaalta käytettiin mallaspirttiä toisinaan muihinkin tarkoituksiin: milloin saunana, jolloin siinä oli mallaslauteitten ohella kylpylauteetkin, milloin taas lihojen palvaamiseen syysteurastuksen jälkeen, jopa joskus renkien pirttinäkin.^[46]

Mutta, omituista kyllä, itse oluenpanoa varten ei aina ollut omaa rakennusta, vaan olutta pantiin usein samassa suojassa, jossa leipiä leivottiin, leivin- eli pakarituvassa, jota 17 sataluvulla joskus nimitetään myöskin panimotuvaksi. Sekin oli aluksi ollut savupirtti ja yksityisissä tapauksissa se tällaisena pysyi aina 17 sataluvun toiselle puoliskolle (niin esim. Lappeella v. 1774: »pakaritupa, jonka katossa on savureikä »)^[47], mutta enimmäkseen lienee savupiippu laitettu leivintupiin samalla kun se pappiloitten asuintuvissakin tuli käytäntöön. Missä määrin leivintuvassa muitakin taloustöitä suoritettiin on vaikea aivan yksityiskohtaisesti sanoa; mutta ainakin ruokaa osittain täällä keitettiin, ja tavaksi tuli, että leivintuvassa oli leivinuuni ja liesi rinnan. Ilmeistä on joka tapauksessa, että monet niistä taloustöistä, joita leivintuvassa suoritettiin, vanhempina aikoina toimitettiin toisessa talousrakennuksessa: paistintuvassa (stegerhus) eli kyökissä (kök). Tämänkin rakennuksen käyttö periytyi keskiajalta ja yleisemmin kuin leivintupa pysyi kyökki 17:kin sataluvun pappiloissa savuhuoneena; eli savukyökkinä.^[48] Kyökin liedellä keitettiin haahloissa tai paistettiin vartaissa sen aj an suuret ruokamäärät, mutta sitä paitsi lämmitettiin täällä karjanruokakin sekä keitettiin viinaa.

2

Vaan ei siinä kyllä, että pappilassa oli olemassa joukko erilaisia talousrakennuksia. Asuinrakennuksissakin suoritettiin melkoinen osa taloustöistä. Asuttiin joukolla suurissa tuvissa, jotka olivat kolmen, neljän, jopa viiden ja kuudenkin sylen laajuisia. Sitä tupaa, jossa isäntäväki lähimpine sukulaisineen asusti, kutsuttiin ainakin jo 15 sataluvun puolivälissä linnatuvaksi eli linnalaistuvaksi (borgstufwa, borgarstufwa) — nimi, joka oli lainattu linnarakennuksista ja merkitsi alkujaan isäntäväen ja varusväen yhteishuonetta, mutta jäi aikaa myöten varusväen yksinomaiseksi tyyssijaksi.^[49] Leivintupa oli enimmäkseen linnatuvan rinnalla, eteisellä jälkimäiseen yhdistettynä, ja molemmat olivat yhdessä emännän, lasten ja palkollisten alinomaisena oleskelupaikkana. Puhdeajat istuttiin kaikin yhdessä, emäntä, tyttäret ja piiat kehräten, kutoen, taikka kirnuten voita: »Tupa oli täynnä papin tyttäriä ja piikoja», d' Ogier kertoo ensimäisiä havaintojaan astuessaan v. 1634 erääseen Taalainmaan pappilan linnatupaan; ja sama näky oli varmaan tavallisimpia Suomenkin pappilaissa; »emäntä itse istui etumaisena ja kehräsi pellavaa kahden tyttären ja kolmen palvelijan keralla», kuvaa Saara Wacklin askareita oululaisessa arkituvassa 16 sataluvun lopulta, »hiukan edempänä seisoi talon nuori naissukulainen Helena Paldanius ja kirnusi voita»; ja vanhat ihmiset muistelevat vieläkin lapsuutensa pappilakodeista samanlaista yhdessäoloa, jolloin viisikin rukkia hyrräsi vieretyksin asuintuvan takkavalkean loimussa. Tällaisissa tilaisuuksissa varmaankin kerrottiin ja pantiin muistiin lukemattomia talousneuvoja ja kotikeinoja, paljon esipolvilta perittyä taikauskoa ja muuta tietoa, joka muodosti tärkeimmän osan pappilan-asukkaitten tieto- ja sivistysmäärästä. Perintätieto kulki sitäkin eheämpänä polvesta toiseen, kun palkolliset pysyivät uskollisesti talossa vuosikymmeniäkin ja itse pappila varsin usein meni lesken, tyttären ja tyttärentyttärenkin mukana perintönä pappisviran haltijalta toiselle. Pappilan naisväki siis, joka joukolla hoiti taloutta ja joukolla vietti puhdeaikansa, säilytti ja kehitti vanhaa pappilasivistystä, johon miesten, vävyjen ja poikien kirjatiedoista tuontuostakin yhtyi jokin lisä.

Vain tämän epälukuisien sukupolvien aikana kehittyneen perintätiedon varassa saattoi pappilan emäntä menestyksellä hoitaa monipuolista talouttansa, jossa kaikki oli ajallansa hankittava ja valmistettava. Miten kokonansa hänen aikansa kului tällaisissa huolissa, todistavat yhtäpitävästi kirjeet ja muistitiedot pappiloista. »Tätä kirjettä olen sepitellyt koko viikon», pastorska Kaisa Vallenius pojallensa kirjoitti v. 1764, »milloin juoksen sinne, milloin tänne, milloin kananpoikain vuoksi, milloin hanhenpoikain, enkä pääse pitemmälle (kirj eessäni); nytkin on päivä lopussa, enkä jaksa enempää.» Ja kun pastorska Elisabet Vallenius lähettää tietoja miehellensä, joka oli sotapappina Pommerin sodassa, niin koskevat tiedot ensisijassa ja miltei yksinomaan valakkaa ja sen hoitoa, kalansaalista ja pappilan karjaa. »Meillä on seitsemän hanhenpoikaa, saa nähdä kuinka monta kirjava hanhi saa, valkoinen sai viisi ja harmaa kaksi», selitetään ja jälkikirjoituksessa ilmoitetaan montako lammasta naapurin everstinna oli kadottanut.^[50] Olipa näin ollen varsin luonnollista, että talous, joka valtasi pappilannaisten kaikki harrastukset, määräsi myöskin heidän asumistapansa laadun.

Ensinnäkään ei ollut olemassa mitään jyrkkää erotusta talous- ja asuinrakennusten välillä. Samaten kuin päivisin joukolla oleksittiin linna- ja leivintuvassa taikka puuhailtiin milloin missäkin rakennuksessa ja pihamaalla, samoin vietettiin yötkin joukolla, osittain asuin- osittain myöskin talousrakennuksissa. Työstä väsyneinä nukuttiin missä vain oli mukavinta: syksyisin ja talvisin lämpirnissä tuvissa, jotapaitsi palkolliset usein makasivat riihissä, saunoissa ja mallaspirteissä. Mutta kun kesälämmin alkoi, siirryttiin viileisiin aitanluhteihin nukkumaan.^[51] Isäntäväellä ja vierailla oli sitäpaitsi erikoiset makuusuojat, »yötuvat» käytettävinään. Ne olivat milloin asuintuvan vieressä, milloin sen ja senviereisen tuvan välissä olevan eteisen yläpuolella, kuten Perniön pappilassa v. 1731. Tässä tapauksessa ne asemaltaan vastasivat vanhaa skandinavilaista barfredia, joka jo keskiajalla oli ollut rakennettuna talonpoikaistalojen ja pappiloitten eteisen katolle ja tarjosi vaaran tullen turvallisen pakopaikan talonväelle. Myöhemmin kun ullakko rakennettiin suureksi ja tilavaksi ja ullakkokamareita tehtiin päätyihin, perivät nämät suojat eteisen katon päällä olleen barfredin viran. Mutta ei siinä kyllä. Aitanluhdit oli paikoitellen tehty lämmitettäviksi ja ikkunallisiksi yötuviksi: esim. Mäntyharjun pappilassa oli v. 1730 erään aitan päällä tuollainen, kahdeksanikkunainen ja tiiliuuninen.^[52] Makuusuojia, sekä tupia että kamareita laitettiin edelleen milloin minkin talousrakennuksen yhteyteen, leivintuvan, panimotuvan, aitan ja saunan. Eipä siis ollut olemassa selvää erotusta talous- ja asuinrakennusten välillä: molemmissa tehtiin talousaskareita, asuttiin ja semminkin käytettiin kumpiakin nukkumapaikkoina.

Paitsi jo mainittuja asuintupia sekä vierastupaa, josta edempänä tulee puhe, oli 16 sataluvun pappiloissa vielä ainakin yksi tuparakennus, jota tavallisesti nimitettiin jonkun paikkakunnalla olevan kylän nimellä, nimittäin sen, joka tuon tuvan ylläpidosta piti huolta: niin oli Kokemäellä v. 1630 Grootilan tupa, Pälkäneellä v. 1639 Myttäälän tupa, Iissä v. 1675 Putaan tupa. Toisinaan sai tupa nimen asemastansa pihalla: esitupa, keskitupa, perätupa, nurkkatupa, kellaritupa ja porttitupa. Joskus oli näitä kaksi tahi useampiakin samassa pappilassa, riippuen pitäjän ja pappilan varallisuudesta ja suuruudesta. Erittäinkin oli asuinsuojia Pohjanmaan pappiloissa paljon. Tapaahan Raahen-Salon pappilan miespihalla v. 1690 esituvan, kellarituvan, linnatuvan, uudentuvan, kotatuvan, Piehingin tuvan, Pattijoen tuvan sekä suuren vuodetuvan; ja Pyhäjoella samana vuonna linnatuvan, vuodetuvan, esituvan, renkituvan, kellarituvan, kotatuvan ja maitotuvan. Epäilemättä johtui tämä tupien runsaus edellä mainitusta koko maakunnassa yleisesti vallitsevasta tavasta rakentaa taloihin monilukuisia suojia, »20, 30, jopa 40, kun 15 tahi 20 hyvin olisi riittänyt», kuten Jaakko Chydenius v. 1754 kertoi.^[53] Tupien käytäntökin oli varmaan paikkakunnallisten asuintapojen sekä pappilain suuruuden mukaan erilainen. Toisissa pappiloissa oli vieraita ja heidän palkollisiansa varten useampia tupia, toisissa oli joku tupa varattu pitäjäläisille heidän kirkkomatkojansa varten, sitä paitsi oli monessa pappilassa kappalaistupa niin kauan kun kappalaisella ei vielä omaa virkataloa ollut, ja silloin tällöin myös koulutupakin.

Niin vaikeata kun näin ollen onkin kaikkien eri tupien käytäntöä ja merkitystä määritellä, saattaa sentään niiden nimenkin perustalla tehdä joitakuita päätelmiä asumusolojen kehityksestä pappiloissa. Linnatupa, joka leivintuvan vierellä oli kauan ollut asukasten yhteisenä arkiasumuksena, menetti näet 16 sataluvun toisella puoliskolla ensin merkityksensä ja sitten nimensäkin. Jo v. 1658 luetteli Boetius Murenius Ahvenanmaan pappiloissa välttämättöminä seuraavat suojat: linnatuvan, herraintuvan, tavallisen vierastuvan, leivintuvan, papin jokapäiväisen asuintuvan ja vuodetuvan sekä lukukamarin; isäntäväen arkitupa oli siis tällöin linnatuvasta erottautunut — kehitys, joka melkoista aikaisemmin oli aatelin kartanoissa tapahtunut. Näissä oli uusi arkitupa enimmäkseen ristitty linnanherran nimellä, pappiloissa niinikään sitä mainittiin toisinaan »kirkkoherran tuvaksi». Sensijaan oli Uudenkirkon (T. 1.) pappilassa v. 1644 kaksi linnatupaa, iso linnatupa ja pikku linnatupa, joista jälkimäinen oli arvattavasti isäntäväen hallussa siitä päättäen, että muutamat paikkakunnan mahtihenkilöt olivat lahjoittaneet siihen ikkunalaseja, ja edelleen siitä, että sen yhteydessä oli erikoinen makuukamari sekä ruokakamarikin; samoin myöskin Piikkiössä, missä v. 1652 leivintuvan vieressä oli vanha suuri linnatupa, kömpelöine talonpoikaispenkkeineen, kun taas n.s. uudessatuvassa olivat penkit nikkarin tekemät.^[54] Eikä kestänyt kauan, ennenkun tätä uutta isäntäväen arkitupaa aljettiin nimittää uudella nimelläkin: asuintuvaksi (boningsstuga, sätestuga).^[55]

Olettaisi suuren linnatuvan siitälähtien muuttuvan palkollistuvaksi; mutta jo aijemmin mainitaan palkollisten asumuksena erikoinen tupa n.s. renkitupa eli palkollistupa (sällskapsstugan). Milloin senniminen tupa ensinnä on syntynyt on vaikea aivan tarkalleen sanoa, mutta parissa vanhimmassa rakennusluettelossa ei renkitupaa mainita, eipä edes muutakaan tupaa, jonka voisi epäillä toimittaneen tällaisen virkaa. Sensijaan oli renkitupa olemassa Lohjan pappilassa jo v. 1620, Kckemäellä 1630, Vehmaalla 1645 ja Tammelassa 1648; lieneekö sitten se, että renkipirtti Kokemäellä ja Vehmaalla mainitaan puolivalmiina (half bygdt) merkinnyt sitä, että tämä rakennus vasta tällöin tuli mainituissa pappiloissa käytäntöön.^[56] Kuvaavaa on joka tapauksessa, että renkipirtti edelleenkin pysyi savupirttinä sillävälin kun isäntäväen asuintuvat kehittyivät savupiipullisiksi; mainitaanpa joissakin Pohjanmaan pappiloissa erikoinen palkollisten sauna jo 16 sataluvulla, jonka ohella isäntäväki itseänsä varten oli rakennuttanut toisen paremman. Samaisella sataluvulla yhä suuremmaksi käypä juopa eri kansankerrosten välillä ilmeni niinmuodoin, paitsi palkollisten ja isäntäväen erottautumisessa eri asumuksiin asumaan, aivan erilaisena elämis- ja asumistapanakin; tulipa vieraantuminen aikaa voittaen niin täydelliseksi, että järkevät taloustieteilijät varottivat isäntiä antautumasta lähempiin väleihin palkollisten kanssa, pitämästä heille pitkiä puheita tahi ryhtymästä heidän kanssansa leikinlaskuun; . katsottiin luonnolliseksi, että isäntä jonkun uskottunsa avulla koetti urkkia palkollistensa käytöstapaa sekä työteliäisyyttä. Entinen tutunomainen suhde isäntäväen ja palkollisten välillä oli siis jo 17 sataluvun kuluessa häviämässä.^[57]

Sensijaan joutuivat matkustavat ja muut vieraat, mikäli ne säätyhenkilöitä olivat, merkitsemään pappilanväen arkielämässä yhä enemmän. Pappilan pihamaalla oli keskiajalta lähtein piispantupa eli vierastupa. Matkustajat käyttivät tätä varsin varhaisina aikoina majatalonaan, he olivat tottuneet siihen, että heitä• täällä milloin tahansa odotti mukava yösija sekä kunnollinen kestitys. Niinpä saattoi saksalainen Kiechel v. 1586 neuvoa maamiehilleen: »Se, joka matkustaa Ruotsissa ja haluaa syödä sekä juoda maan tavan mukaan, poiketkoon voudin ja papin luokse; vaikkapa he eivät pidäkkään kievaria, eivät he juuri koskaan pyöräytä kunnon vierasta talostaan pois. »Ja ranska-lainen d' Ogier selittää v. 1635 ilman muuta, että kaikki maalaispappilat ovat kestikievareita, ja että pappilat, jotka ennen kuuluivat kirkolle, on muka annettu haltijainsa käytettäviksi juuri kievarinpitovelvollisuutta vastaan.^[58] Miten juurtunut käsitys pappilain majoitus- ja kestitsemisvelvollisuudesta jo tällöin oli, todistaa sekin, että Pälkäneen pappilaan samoihin aikoihin päätettiin rakennuttaa Joensuun, Kantokylän ja Myttäälän aatelisten säteritilojen kustannuksella tavallisen piispantuvan lisäksi vierastupa ja kaksi kamaria, jotta »esivallan puolesta ja sen nimissä kulkevat hyvät herrat» siellä voisivat saada säätynsä mukaisen yösijan. Valtio tunnusti pappilain majoitusvelvollisuuden sitäkin mieluummin kun paitsi kruunun käskyläisiä kokonaiset sotaväenosastot marsseillaan pappiloissa majailivat: v. 1557 yöpyi Someron pappilaan Niilo Jesperinpoika mukanansa 90 miestä ja yhtä monta hevosta, ja moni pappi sai seuraavinakin aikoina lisäpalkkiota siitä, että oli sotaväkeä pappilassa kestinnyt. Eipä kumma että papistolle majoitusten korvaukseksi vakituisesti myönnettiin osa kruununkymmenyksiä.^[59] Matkustajat poikkesivat pappiloihin mielellään eivätkä he suinkaan lakanneet näihin poikkeamasta senjälkeen kun vakinainen kestikievarilaitos valtiopäiväpäätöksellä v. 1642 järjestettiin, sillä kievarit olivat matkustajain yksimielisen todistuksen mukaan perin huonossa kunnossa vielä sata ja pari sataa vuotta kievarilaitoksen perustamisen jälkeen.

Matkailijain kestitsemiseen kuului 16 sataluvun käsityksen mukaan ennen kaikkea runsas oluen ja paloviinan tarjoilu: kievari ja kapakka merkitsi miltei samaa. Vielä v. 1755 kerrotaan Pälkäneen Onkkaalan kestikievarista, että siellä »oli matkustajia varten vain huonosti rakennettu savupirtti, jossa eräs nainen asuu ja matkustajat ovat siellä voineet saada ainoastaan kaljaa ja paloviinaa, eivätkä aina sitäkään, jolloin Onkkaalan kyläläisten on täytynyt hankkia mitä on puuttunut.»^[60] Samoin käy selville d' Ogierin matkakertomuksesta, että papit pitivät asianansa juottaa matkustajille väkijuomia niin paljon kuin nämät suinkin sietivät. Edelleen saa vierasten ja isäntäväen suhteesta jonkinlaisen käsityksen kun kuulee, että pari ylioppilasta joutuessansa matkoillansa Maskun pappilaan v. 1641 ensi työkseen pyysivät yösijaa, jolloin heille annettiinkin tupa vuoteineen, olutta ja ruokaa, mutta juotuansa oluen tulivat he koputtamaan emännän ovelle sekä pyysivät rahan edestä lisää. »Kun tämä ei halunnut myydä heille olutta niin myöhään illalla», tulivat ylioppilaat hävyttömiksi ja käyttivät sopimattomia sanoja. Sattuipa myöskin, että vieras, aamulla herättyään heti ensi työkseen moitti paloviinaa, jota pappilanväki hänelle tarjosi, sekä kohta senjälkeen papin kanssa riidellessään kaasi oluen tuopistansa lattialle ja uhkasi lyödä tuopin rikki kirkkoherran päähän.^[61] Eipä tällainen käytös isäntäväkeä kohtaan suinkaan ollut harvinaista maamme silloisen ajan pappiloissa; ja joskin seuratavat 16 sataluvulla yleensä olivat varsin väkivaltaiset ja kursailemattomat, niin osottavat äskenmainitut piirteet kuitenkin, että matkailijat aluksi tuskin käyttäytyivät pappilassa toisin kuin paremmanpuoleisessa majatalossa. Miten taas pappila ensinnä tuli joutuneeksi tällaista kestikievarin, ja tavallaan myöskin kapakan virkaa toimittamaan lienee vaikea varmasti ratkaista, mutta tavan juurtuneisuus jo 15 sataluvulla viittaa siihen, että se oli keskiajalta periytynyt. Koskapa kerran katolinen papisto kirkkojen luona järjesteli säännöllisiä juominkeja ja matkustajain kestitseminen kirkon käsityksen mukaisesti kuului kristillisiin hyveisiin, niin saattoivat pappilat hyvinkin jo noina aikoina tulla matkustajain pysähdyspaikoiksi.

Joka tapauksessa ne sitten 17 sataluvun kuluessa muuttuivat vähitellen kestikievaritaloista vieraanvaraisiksi kodeiksi matkustajille. Tosin vaati vieraanvaraisuus edelleen suurinta kestityksen yltäkylläisyyttä. »Heidän on vaikea erottaa miellyttävää ja iloista kestitystä hyödyttömästä ja väsyttävästä ylellisyydestä», Acerbi kuvailee pappilain isäntäväkeä 17 sataluvun lopulla; »näyttääkseen täydellisesti hyvää tahtoaan he tyrkyttävät vieraallensa, he melkein panevat hänet pakahtumaan teestä, kahvista, suklaasta, likööreistä, punssista ja kaikenlaisista juomista, jotka seuraavat toinen toistaan ilman minkäänlaista järjestystä ja kauhistavalla kiireellä.» Mutta syönnin ja juonnin ohella tuli ajatustenvaihto seurustelussa yhä tärkeämmäksi tekijäksi ja niinmuodoin joutui pappila matkustavaisten ja muitten vieraitten tyyssijana alkavaa seurasivistystä kehittämään paikkakunnallansa. »Kirkkoherrat olivat aikansa mittapuun mukaan enimmäkseen sivistyneitä ja kunnioitettuja miehiä», Gabriel Poppius lapsuudenmuistelmissaan kertoo Savon pappiloista 1770- ja 1780-luvuilta. »Oli muodostunut sellainen yleinen mielipide, että kirkkoherrat katsoivat itsensä ehdottomasti velvoitetuiksi ja itsekukin itsensä oikeutetuksi pitämään pappiloita kokouspaikkoina, joissa vieraita oli hyväntahtoisesti vastaanotettava ja jokainen saattoi vierailla mikäli talon varat sallivat. Kirkkoherra itse oli huonolla tuulella, jos ilmoitettiin, että joku oli matkustanut hänen porttinsa ohi häntä kyselemättä»; ja Poppius kuvailee edelleen miten tämän johdosta useat aikakauden huomattavimmista miehistä tulivat poikenneeksi matkoillansa hänen isänsä pappilaan Juvalla. Mutta hän mainitsee myöskin, että pappilat sen ohella olivat omankin paikkakunnan seuraelämän keskuksena. »Koko paikkakunnan säätyläiseh, hän tätä seuraelämää selittelee», olivat keskenänsä lähempää tahi kaukaisempaa sukua, kaikki olivat toistensa hyviä tuttuja ja tästä johtui, että kaikki kutsuivat toisiaan sediksi, tädeiksi tahi serkuiksi j. n. e. panematta erikoisen suurta painoa samanlaiseen arvo- ja varallisuusasemaan. Jokapäiväisessä seurustelussa tästä johtuva viaton vapaus ei kuitenkaan vaikuttanut haitallisesti sovinnaiseen tapaan, jota ankarasti noudatettiin kaikissa niissä tapauksissa, joissa hyvä järjestys sitä vaati.» Näinpä siis pappila veti puoleensa, ei vain läheiset sukulaiset, jotka sieltä usein koko elämäkseen tapasivat turvapaikan, mutta etäisemmätkin pitäjältä ja lähipitäjistä, ja nekin jäivät pakkasen tahi pyryilman sattuessa piispantupaan vierailemaan pariksi, kolmeksi tahi useammaksikin päiväksi.^[62]

Jos kohta pappilan perinnäinen vieraanvaraisuus oli omiansa lisäämään sen arvoa ja merkitystä paikkakunnan keskustassa, niin oli siitä suuret haittansakin. Alituinen vieraitten kestitseminen aikana, jolloin hyvä tapa vaati väkijuomain runsasta tarjoilua, viekotteli isännän liian usein nauttimaan hyvässä seurassa maljoista, mikä ei ollut omiansa lisäämään papiston arvoa. Mutta sitäpaitsi vieraitten kestitys kysyi kovin tuntuvassa määrässä pappilan varoja. Enimmissä pappiloissa elettiin pääasiassa vain kädestä suuhun; vieraanvaraisuus kulutti loputkin siitä, mitä mahdollisesti muuten olisi riittänyt säästöiksi. Tavarain samoinkuin palkkatyön hinta yhäti kallistui 17 sataluvun kuluessa ja elinehtojen kallistuessa vaati kuitenkin hyvä tapa, että yhä useampia tarvetavaroita oli hankittava ostamalla kaupungeista. Näin jäätiin säännöllisesti kaupungin kauppiaille velkaa, vuosiksi ja joskus vuosikymmeniksikin, joita velkoja sitten vähitellen lyhennettiin pappilan vuotuisilla tuotteilla — ja tehtiin sillävälin taas uusia. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että Padasjoen kirkkoherran Limatiuksen kuoltua v. 1770, vaikka kuolinpesä ei lähimainkaan ollut velkaantuneimpia, laskuja ilmaantui tukuttain sekä äsken että jo vuosikausia sitten otetuista tavaroista: kauppias Bremeriltä Turusta 390 talarin edestä, kauppias Lindströmiltä Helsingistä 782 talarin edestä; porvoolaisen kauppiaan Borgströmin edellisenä vuonna jättämä 289 talarin lasku oli niinikään maksamatta; kauppias Wittfoth Turusta peri maksua tynnyristä ranskalaista viiniä, jonka Limatius oli ottanut velaksi jo v. 1755, kauppias Sunn Helsingistä muuatta laskua vuodelta 1757, kauppias Schröder Porvoosta laskuansa vuodelta 1744 ja kauppias Schultz 369 talarin laskua vuodelta 1769. Orimattilan kappalaisen Tönneruksen kuolinpesältä taas vaati v. 1775 kolme porvoolaista kauppiasta sekä Forsbyn rautaruukki velaksi otetuista tavaroista yli tuhannen kuparitalaria j.n.e.^[63] Lisäksi oli pappiloissa tullut tavaksi teettää tavaroita talon aineksista vierailla käsityöläisillä ja näidenkin saatavat jäivät usein vuosikausiksi maksamatta. Sensijaan lainattiin tuttaville auliisti sekä viljaa että rahoja milloin suinkin näitä liikeni. Luoton käyttäminen oli niinmuodoin tullut pappilataloudessa miltei säännölliseksi 17 sataluvun toisella puoliskolla, ja tulos tästä oli, »että kirkkoherran kuollessa tavallisesti oltiin iloisia, kun perunkirjoitus osotti, että jälkeenjäänyt omaisuus töin tuskin riitti tyydyttämään velkojat», kuten Gabriel Poppius omien havaintojensa nojalla kertoi. Pappien perilliset olisivat ylen monessa tapauksessa jääneet puille paljaille, ellei heitä olisi turvattu naittamalla leski tahi tytär pappisviran perijälle taikka sitten jakelemalla runsaasti ylimääräisiä armovuosia.

Käsittää, että järkevät taloudenhoitajat varottivat liiallisesta vieraitten suosimisesta: pappiloihin ennen kaikkea sopi C. G. Boijen varottava kuvaus: »Mutta niissä taloissa, jotka ovat suuren valtatien tahi maantien varrella, saa niskoilleen kaikki ne, jotka tulevat idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, vaikka niitä tuskin ennen on nähnytkään. Kävisi vielä päinsä, jos olisi huolehdittava vain isännistä itsestänsä, mutta on sietämätöntä olla tekemisissä heidän palvelijainsa ja hevostensa kanssa; ja se, joka tuollaista kuokkavierasjoukkoa harrastaa, tulee ehdottomasti lopulta kerjäläiseksi; sillä kun tuollaiset ovat päässeet makuun, ei sitä enään voi auttaa, ennenkun kaikki on lopussa.»

Mutta ylenpalttinen vieraitten kestitys ei ollut suinkaan ainoana syynä pappilain enimmäkseen huonoon taloudelliseen tilaan. Jo 17 sataluvun puolivälissä huomautettiin, että talous sellaisenansa ei enää vastannut silloisen ajan vaatimuksia: ajan ja työvoiman ylellisellä kulutuksella ei näet saavutettu vastaavia tuloksia. Karjaa pidettiin liian paljon saatavissa olevaan rehumäärään verrattuna, joten se nälkäruualla elätettynä antoi laihalti antimia, kun työvoimia meni suotta vaivaisten, kaukana olevain niittypalstain korjaamiseen sekä monien elukoitten hoitoon. Hevosia elätettiin liiaksi, vaikka ne vaativat suhteellisesti enemmän rehua kuin härät, lampaat ja vuohet. Karjarakennuksia, ja muitakin, rakennettiin liian monta, sekä aineksia suotta tuhlaten; samoin pidettiin kovin lukuisia palvelijoita ja kaikenlaista muuta väkeä pappilan ruuassa epälukuisten kotiaskarten vuoksi. Niinpä alkoi kulkuneuvojen paratessa ja rahan käydessä yleisemmäksi, vähitellen varmeta se mielipide, että pappilain talous oli vanhettuneella kannalla. Edullisempaa muka olisi, jos ostettaisiin enemmän tarpeita muualta, sensijaan että kaiken kotona valmistamiseen tuhlattiin varsinaiseen maanviljelykseen kylläkin tarvittavaa työtä, aikaa ja aineksia, ja jos kohdistettaisiin kaikki liikenevä työvoima vain yhden erikoistuotteen, esim. juuri viljan, valmistamiseen myytäväksi. Tosin myönsivät tämänkin mielipiteen kannattajat, että periaate piti paikkansa vain sellaisilla seuduilla, missä viljanviljelys sellaisenansa saattoi asukkaitten elatukseksi riittää; ja joka tapauksessa oli pitkinä talvipuhteina suoritettava tavallisimpia talontöitä, kuten kehräämistä, puimista, hirsien vetämistä ja tuotteiden kuljettamista kaupunkeihin.^[64] Mutta jos nämätkin rajoitukset otettiin lukuun, vastasi muka pappilain talous sittenkin huonosti tarkoitustaan. »Pappismies tultuaan virkaan maaseudulla», eräs ruotsalainen talouskirjailija v. 1768 pappilataloutta kuvaa, »tarvitsee monta vuotta, ehkäpä koko ikänsäkin maksaakseen sen velan, jonka hänen kotinsa ensimäinen kuntoonpano tuotti. Mikä on tähän syynä? Meidän monitöisyytemme. Meidän puuhaamisemme kaikessa, mikä vain lisää huoliamme ja muuttaa suloisen maalaiselämän lakkaamattomaksi orjailemiseksi ilman vastaavaa taloudenpitäjän taikka valtakunnan hyötyä. — — — On surkeata nähdä niin paljon väkeä yhdellä tilalla niin vähäksi hyödyksi; niin monta suuta täytettynä ja niin vähän työtä sen edestä tehtynä, kuin pappilassa näkee.» Sentähden tekisi muka pappi viisaimmin, jos vuokraisi pois pappilansa maat, koskapa kirjan ja auran hoitaminen rinnakkain ei ajan pitkään löisi kuitenkaan leiville. Olipa niitäkin, jotka väittivät papillisia virkatoimia huonosti hoidettavan pappilatalouden monenmoisten puuhien vuoksi: »Onhan papilta melkein liikaa vaadittu», eräs saarnamies lausuu v. 1770, »että hän olisi kauppias, pappi, porvari ja talonpoika samalla kertaa» — olisipa hän saattanut luetella monta muuta ammattia lisäksi.^[65] Viranomaiset ja erikoisesti tuomiokapitulit olivat kuitenkin toista mieltä; pappissäätykin v. 1731 ja uudelleen vuosien 1746-1747 valtiopäivillä kielteli pappiloita poisvuokraamasta, koskapa niiden varsinaiset haltijat siten joutuisivat itaroitten ja huolimattomain maineeseen.^[66] Selvää olikin, että papiston kerran luopuessa moninaisista toimistaan, joihin se suureksi osaksi juuri maanviljelijäsäätynä oli joutunut, sen monipuolinen sivistysmerkitys maamme maaseuduilla samalla häviäisi. Sitä merkittävämpää on, että jo 17 sataluvulla, jolloin sen toiminta ulottui miltei kaikille viljelyselämän aloille, tuon hedelmöittävän toiminnan taloudellinen pohja alkoi arveluttavasti pettää.

1. Tiedot karjan keskimääräisestä luvusta sekä leviämisalueista perustuvat papiston peruluetteloihin. jotka osittain ovat Suomen valtioarkiston perukirjoituskokoelmissa osittain Ruotsin valtioarkistossa, liitteinä maaherrain kirjelmiin Kunink. Maj:lle armovuosianomusten johdosta.
2. A. Mickwitz, De finska deputationerna vid riksdagen 1742—43 och finska ekonomiekomissionen 1743—46, Helsinki 1912, sivu 171.
   Pohjanmaan maaherra Kunink. Maj:lle 29 p.lokak. 1753 sekä kirjelmään merkitty neuvoston päätös 6 p. marrask. 1753. Ruotsin valtioarkisto.
   Kuopion läänin maaherra Kunink. Maj:lle 16 p. helmik. 1788, sekä kunink. Päätös 22 p. helmik. s. v. Ruotsin valtioarkisto.
   Oulun läänin maaherra Kunink. Maj:lle 26 p. maarask. 1793 sekä kunink. Päätös 9 p. tammikuuta 1794. Ruotsin valtioarkisto.
   Niitä harvoja pappeja, jotka vetohärkiä vartavasten olivat hankkineet itsellensä oli esim. Vanajan kirkkoherra C. G. Leistenius. Leisteniuksen anomus Hämeen-Uudenmaan maaherralle v. 1772. Vanajan kirkonarkisto.
3. C. G. Boije. Säkra rön och påliteliga medel till välmågo och förmögenhet eller den igenom många års egna försök förfarna Svenska Landthushållaren, Tukholma 1756, siv. 175.
4. Maaherra Jeremias Vallenin lausunto Vehmaan ja Alisen-Satakunnan kihlakuntain valitusten johdosta v. 1760. Talonpoikain valtiopäivävalitukset. Ruotsin valtioarkisto.
   Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk, som böra afskaffas och förekommas såsom hinderliga i detta lands upphjelpande och för dess allmänna hushållning, § 4. Helsingin yliopiston kirjasto. — J. D. Cneiff, Tanckar huru en tilbörlig landthushållning skyndsammast synes kunna uphjelpas i Österbottn, Linköping 1757, siv. 86 ja seur.
   Augustin Ehrensvärd, Anteckningar under en resa i Finland år 1747, utgifna af Reinh. Hausen, Helsinki 1882, siv. 7.
5. Vesilahden kirkkoherran Johan Hacksin, Tyrvään kirkkoherran Christian Welinin ja Harjavallan kappalaisen A. Flameniuksen peruluettelot, liitteinä Turun ja Porin läänin maaherran kirjelmiin 16 p. helmik. 1768, II p. jouluk. 1771 ja 4 p. maalisk. 1773. Ruotsin valtioarkisto.
6. Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk, § 8. Helsingin yliopiston kirjasto.
7. Utdrag utaf Hellsing Sokns Beskrifning uti Nyland och Borgå härad. Upprättad år 1775 och allerunderdånigast aflemnad af Carl P. Hagström. sekä Hagströmin kuvaus Espoon pitäjästä, liitteinä Hämeen-Uudenmaan läänin maaherran kirjelmään. Ruotsin valtioarkisto; E. G. Palmen, Suomalaisen maanviljelyksen tilasta puolitoista vuosisataa sitten. Historiallinen arkisto IX. siv. 1 ja seur.
8. Hämeen-Uudenmaan maaherran kirjelmä Kunink. Maj:lle 3 p. elok. 1774 karjataudista Karjalohjan ja Inkoon pitäjässä. Ruotsin valtioarkisto. Abr. Argillander C. von Linnelle 26 p. heinäk. 1753. Bref och skrifvelser af och tilI Carl von Linne. utgifna af Upsala Universitet t: 3. siv. 91—92.
9. Tyrvään kirkkoherran Hornborgin peruluettelo liitteenä Turun ja Porin läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 26 p. marrask. 1755. Ruotsin valtioarkisto.
   Halikon kappalaisen Paulinin peruluettelo liitetty Turun ja Porin läänin maah. kirjelmään 11 p. syysk. 1771. Ruotsin valtioarkisto.
   Akaan kirkkoherran Aureliuksen peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan maah. kirjelmään 31 p. maalisk. 1784. Ruotsin valtioarkisto.
   Someron kirkkoherran Zidbäckin peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan maaherran kirjelmään 18 p. huhtik. 1778. Ruotsin valtioarkisto
10. Vertaa Hannes Nylander, Suomen maatiaiskarja, Maahenki II, siv 3 ja seur.; Heikki Ojansuu, Kotieläintemme suomenkielinen nimistö, Helsinki 1912, siv. 14 ja seur.
11. P. A. Gadd, Undersökning om Nylands och Tavastehus Iän, siv. 41 ja seur. — C.G. Boije, Den förfarne Swenska Landthushållaren, Tukholma 1756, siv. 150 ja seur. — Vuohien tuottamia vahinkoja kuvaavat useat käräjäjutut; esim. Kuhmalahden Tervaniemen kyläläisten anomus saada ilman edesvastuuta ampua heidän oraspeltoihinsa tunkeutuvat vuohet. Kangasalan, Kuhmalahden ja Pälkäneen neljänneksen syyskäräjäin pöytäkirja 6 p. jouluk. 1776, § 32 sekä liite. Suomen valtioarkisto.
12. Väinö Voionmaa. Katsaus Suomen teollisuuteen uskonpuhdistuksen aikakautena. Suomen museo 1911. siv. 25.
13. Pyhäjoen ja Raahen-Salon pappilain katselmuskirjat v. 1690. Pyhäjoen kirkonarkisto. Kangasalan pappilan katselmuskirja 24 ja 25 p. elok. 1753. Kangasalan kirkonarkisto.
14. Suomen riihi sanalla on vastineensa jo syrjäänin ja votjakin kielessä. Yrjä Wichmann, Riihi-sanasta. Kielellisiä muinaismuistoja 3. Suomen Museo, 1895, siv. 91-92, sekä Pieni lisä riihi-sanan etymologiaan. Suomen Museo, 1898, siv. 52.
15. A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla. Helsinki 1887, siv. 138, 164 ja seur. y. m. U. T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker. Finnisch-ugrische Forschungen, XI, sivu 106 ja seur, pitää kuitenkin epäiltävänä tokko riihi polveutuu savupirtistä.
    Julius Ailio, Lopen asunnot eri kehitysasteissaan. Helsinki 1902. siv. 39. — Kort underrättelse on rijors nytta, byggnad och bruk med hvad där til hörer. Tukholma, ilman painovuotta.
16. Gösta Grotenfelt, Det primitiva jordbrukets metoder i Finland under den historiska tiden, Helsinki 1899. siv. 137 ja seur.
    H. R. Helin, Suomalainen maatalo, Maahenki II. Helsinki 1910, siv. 707. Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa 1738—1741. Helsinki 1899, siv. 107-108.
17. Vehman pappilan katselmuskirja 31 p. lokak. 1688. Vehmaan kirkonarkisto. Naantalin pappilan rakennusluettelo 30 p. elok. 1682. Naantalin kirkonarkisto. Säkylän pappilan katselmuskirja 19 p. kesäk. 1705. Säkylän kirkonarkisto. Kemiön pappilan katselmuskirja 6 p. elok. 1706. Suomen valtioarkisto. Paimion pappilan katselmuskirja 25—26 p. kesäk. 1742. Suomen valtioarkisto. Sauvon pappilan katselmuskirja 4. 6 ja 8 p. lokak. 1759. Suomen valtioarkisto. Tammelan pappilan rakennusluettelo arvattav. v. 1648. Tammelan kirkonarkisto. Eurajoen pappilan rakennusluettelo 28 p. huhtik. 1661. Eurajoen kirkonarkisto. Uskelan pappilan rakennusluettelo 12 p. maalisk. 1679. Uskelan kirkonarkisto. Loimaan pappilan katselmuskirja 30 p. kesäk. 1724. Suomen valtioarkisto. Vesilahden pappilan katselmuskirja 8—10 p. heinäk. 1745. Suomen valtioarkisto. Perniön pappilan katselmuskirja 25—26 p. kesäk. 1745. Perniön kirkonarkisto.
18. Pohjanmaan pappilain riihistä esim. Kalajoen ja Pyhäjoen pappiloissa v. 1690 kolme, Raahen-Salossa kaksi, Purlasjärvellä yksi, Kokkolassa vv. 1736 ja 1768 neljä, Kruunupyyssä v. 1794 niinikään neljä. Katselmuskirjat Pyhäjoen kirkonarkistossa sekä Suomen valtioarkistossa.
19. Piikkiön pappilan rakennusluettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto. Uudenkirkon pappilan rakennusluettelo v. 1661. Uudenkirkon kirkonarkisto. Vertaa K. K. Meinander ja Juhani Rinne, Finlands kyrkor I. Helsinki 1912, siv. 81 ja seur.
20. H. G. Porthan, De poesi Fennica, § 12. Opera selecta III, siv. 367.
21. ]ac. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen i Abo Erke-Stift 1. Turku 1820, siv. 30 ja seur.
22. Luettelo Kemiön kirkkoherran saatavista vuodelta 1754—55, liitteenä kirkkoherra Fleegen peruluetteloon 23—25 p. lokak. 1754. Suomen valtioarkisto.
    Luettelo Jämsän kirkkoherran saatavista v. 1754 sekä Rautalammin kirkkoherran saatavista v. 1759. Porvoon tuomiokapitulin pöytäkirjat 11 p. helmik. 1756 ja 14 p. kesäk. 1760. Porvoon tuomiokapit. arkisto.
    Siikajoen pitäjäläisten anomuskirjelmä erinäisten kymmenysten poistamisesta, jätetty 19 p. marrask. 1798. Liitteenä Oulun läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto. Tengström sanoo v. 1820, että voikymmenysten tulisi tehdä vähintäin 300 leiviskää, mutta tuottavat vain 130.
    Kemin ja Tornion lohikymmenyksistä Porthanin, tosin epämääräinen ilmoitus. Henrik Gabriel Porthans bref till Mathias Calonius, Helsinki 1886, siv. 120 ja seur. Tengström ilmoittaa Kemin lohikymmenysten jonakuna vuonna nousseen sataan tynnyriin, mutta tavallisesti olleen noin 30 tynnyriä ja Alatornion lohikymmenysten tekevän korkeintaan 50 tynnyriä. ]ac. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen, siv. 491 ja 543.
23. Kapteeni G. A. Hobinin lausunto Laihian pitäjän jakamisesta, liitteenä Vaasan maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 6 p. kesäk. 1800. Ruotsin valtioarkisto. Turun tuomiokapituli piti kuitenkin Hobinin esittämiä lukuja liian suurina. Vertaa tuomiokapitulin lausuntoa 14 p. toukok. 1800, joka niinikään on liitteenä mainittuun kirjelmään.
24. Förteckning på de persedlar som följande Lehtimäki byamän jemte några hem•mansåboer ifrån Etzäri kapell utfäst sig at til deras blifvande Capellan årligen utbetala, päivätty 5 p. lokakuuta 1798, liitteenä Vaasan läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 6 p. syysk. 1799. Ruotsin valtioarkisto.
25. Kustavi Grotenfelt, Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudella 1521—1617. siv. 448 ja seur. Vert. Troels•Lund, Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede, Illustreret Udgave, V, siv. 27 ja seur.
    Gårds-fogde instruction uti Upland. § 29, käsikirjoituksena Helsingin yliopiston kirjastossa. Vertaa myös vastaavia ruoka-annoksia Salanderin teoksessa Tilförlåtelig Gårds-fogde instruction grundad i nödige mål på lag och Kongl. Förordningar eller underrättelse för Gårdsfogdar och Landt-Hushållare. Toinen painos. Tukholma 1731.
26. Lammin varapastorin Th. Lindin peruluettelo 2 p. tammik. 1785. liitteenä Hämeen-Uudenmaan läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lIe 3 p. toukok. 1785. Ruotsin valtioarkisto. — Vertaa myös Sauvon kirkkoherran Forteliuksen peruluetteloa 2 p. jouluk. 1796, jonka mukaan renkivoudille annettiin 4 tynnyriä ruista, tynnyri ohria ja ½ tynnyriä silakoita, sekä rengille 2 tynnyriä ruista, ½ t. ohria ja 1/2 t. silakoita. Turun ja Porin läänin maaherrain kirjelmät Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto.
    Rovasti Lizcliuksen lausunto 25 p. marrask. 1771 liitteenä Turun ja Porin läänin maaherran kirjelmään samalta vuodelta. Ruotsin valtioarkisto.
    Joh. Kraftman, Tankar om den vanmagt uti hvilken Finska landtman sig befinnero Tukholma 1761, siv. 72.
27. Taxa på en drängs och en pigas löhn efter K. M:ts förordning af den I0 martii 1697. Utskottshandlingar 1731, voI. 22. — Cammar, Ekonomie och Commercie deputationens förslag till en förnyad och förbättrad tienstehions ordning. Ruotsin valtioarkisto.
    Mainitut kaksi asiakirjaa on maisteri T. Kallio hyväntahtoisesti jättänyt käytettäväkseni. — Taxa hvarefter tienstefolcket kommer at städjas och lönas uti Österboten å landet, liitteenä 1723 ja 1739 vuoden palkollissääntöihin. — Vertaa kirkkoherra Lesceliuksen palkollisille Paltamossa myönnettyjä parseleita v. 1804. Elämää Suomessa I700-luvulla, siv. 120.
28. Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa 1738—1741 Helsinki 1899, siv. 29 ja seur.
    Kortt afhandling om nägra hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk, § 3. Helsingin yliopiston kirjasto. — Tätä palkkaustapaa kertoivat neidit Krank Kalajoella jotenkin yleisesti käytetyn vielä 18 sataluvun puolivälissä.
29. Albin Simolin, Drag ur prästgårdslif i Finland under 16:de och 17:de seklen. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen VII, siv. 232.
    C. H. Strandberg, Herdaminne 11, siv. 143 alimuist.; Axel Bergholm, Sukukirja, Kuopio 1901, siv. 856.
30. Näitä vaeltavia herrasmiehiä mainitaan jo Turun tuomiokapitulin kiertokirjeessä 9 p. tammik. 1753. Kiertokirje useissa kirkonarkistoissa.
31. Mouhijärven pappilan katselmuskirja, 26-27 p. heinäk. 1725. Suomen valtioarkisto. — Valleniuksen lesken Elisabeth Alanin armovuosianomus liitteenä Turun ja Porin läänin maah. kirjelmään 12 p. jouluk. 1772. Ruotsin valtioarkisto.
32. Yrjö-Koskinen, Tutkimus maan omistus-seikoista keskiaikana, Helsinki 1881 siv. 11.
33. Roos-puolisoiden eläkevälikirja liitteenä kirkkoherra Roosin kalunkirjoitusluetteloon 6 p. marrask. 1723. Halikon tuomiok. perintökirjat. Suomen valtioarkisito. — Ruoveden ja Keuruun talvikäräjäin pöytäkirja v. 1750. Ikaalisten tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
    Esimerkkinä asettumisesta taloon eläkkeelle mainittakoon: Pastorska Burmeister muuttaa Karkun pappilasta Ruotsilan rustholliin Tyrväälle, johon emäntä, kersantti Enholmin vaimo kehottaa »siinä toivossa, että rouva Burmeister testamenttaisi hänelle omaisuutensa, jota ei kuitenkaan tapahtunut». Tyrvään ylimääräisten käräjäin pöytäkirja 8 p. helmik. 1750. Ikaalisten tuomiokunnan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
34. Limingan talvikäräjäin pöytäkirja 1742. Pohjois-Pohjanmaan tuomiok. tuomiokirj. lehti 502 ja seur. Suomen valtioarkisto.
35. Kangasalan. Kuhmalahden ja Pälkäneen neljänneskunnan talvikäräjäin pöytäkirja 1772, § 8. Suomen valtioarkisto. — Vertaa Huittisten kirkkoherran Idmanin testamentissa 29 p. kesäkuuta 1789 olleita yksityiskohtaisia määräyksiä hänen puolisonsa asettamisesta eläkkeelle Takkulan rustholliin. Kirkkoh. Nils Idmanin peruluettelo v. 1790. Suomen valtioarkisto.
36. Paimion kappalaisen Henrik Sevoniuksen peruluettelo 23 p. kesäk. 1741. Kiikalan kirkkoherran Michael Vanoniuksen peruluettelo 14—15 p. helmik. 1745. Ruoveden kirkkoherran Johan Collinin peruluettelo 7 p. tammik. 1746. Perniön kirkkoherran Frosteruksen peruluettelo 14 p. jouluk. 1751. Uuden Kaarlepyyn kirkkoherran Michael Jesenhausin peruluettelo 17 p. toukok, 1761. Kruunupyyn kirkkoherran Gustaf Jusleniuksen peruluettclo 22 p. heinäk. 1775. Kaikki Suomen valtioarkistossa.
37. Protocoll hållit wid Upskattnings Committeen för Salo härad uti Uleåborgs län, som sammanträdde å Rådhuset i Brahestad den 24 september 1800. Liitteenä Oulun läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj: lle. Ruotsin valtioarkisto.
38. Luettelo rouva Anna Hannuntytär Tottin peruista Nynäsissä 23 p. toukok. 1549. Reinh. Hausen, Bidrag till Finlands historia III, siv. 229 ja seur.
39. Kortt afhandling om några hos allmogen och menige man i Finland inrotade missbruk som böra afskaffas och förekommas såsom hinderliga i detta lands uphjelpande och för dess allmänna hushållning, § 8. Helsingin yliopiston kirjasto.
40. Vertaa K. Rhamm, Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischem Waldgebiet I, Braunschweig 1908, siv. 720 ja seur.: A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, siv. 296 ja seur.
41. Gösta Grotenfelt, Det primitiva jordbrukets metoder i Finland under den historiska tiden, Helsinki 1899. siv. 141.
    Naantalin pappilan katselmuskirja v. 1804. Naantalin kirkonarkisto.
42. Moriz Heyne, Das Deutsche Wohnungswesen von den ältesten geschichtlichen Zeiten bis zurn 16 Jahrhullllert, Leipzig 1899, siv. 94. 160 ja 206.
43. Kangasalan, Lappträskin ja Loimaan kappalaistalojen katselmuskirjat Suomen valtioarkistossa. Loimaan kappalaistalossa oli kellaripirtti vielä v. 1781. Vrt. tämän vuoden katselmuskirjaa niinikään Suomen valtioarkistossa.
44. Vanajan pappilan katselmuskirja 21—24 p. elok. 1764. Vanajan kirkonarkisto.
    Gabr. Lauraeus. Underrättelse om iskällare, huru den må anläggas och med förmån nyttias. Svenska Vetenskaps Academiens Handlingar, 1747, siv. 89 ja seur. — Miten vasta käytäntöön tulleet jääkellarit herättivät huomiota, käy ilmi siitäkin, että akatemian julkaisuissa oli mainittuna vuonna kaksi muutakin kirjoitelmaa samasta aiheesta: Hårlemanin Tankar angående iskällare, ja Triewaldin Förbättring af de ryska iskällarne.
45. Linnen luennot terveydenhoidosta. Lachesis naturalis, siv. 136. Upsala Universitets års-skrift (vuosi 1907) 47: 3.
46. C. Polhem, Samtal emellan en swär-moder och son-hustru om allehanda hushålds förrättningar. Tukholma 1750, siv. 23 ja seur.
    Sahalahden pappilan katselmuskirjassa 7 p. lokak. 1699: »pirtti palkollisia varten, jossa myöskin voi imellyttää maltaita. » Sahalahden kirkonarkisto.
47. Samoin Joroisten pappilassa v. 1731 »leivin- eli savutupal». Katselmuskirja Suomen valtioarkistossa.
48. Tyrvään Kauvan kappalaistalon katselmuskirja v. 1710, Suomen valtioarkisto. Kangasalan pappilan katselmuskirja 24—25 p. elok. 1753. Kangasalan kirkonarkisto
49. Troels-Lund, Dagligt Liv i Norden i det sekstende Aarhundrede, Illustreret udgave III, siv. 170 ja seur.
50. Caisa Alopaea Juhana Valleniukselle 30 p. toukok. 1764. — Elisabet Alana Erik Valleniukselle ilman päivämäärää. Valleniusten kirjekokoelma. Suomen valtioarkisto.
51. Esim. Karkun kappalaistalon saunassa makasi eräänä yönä v. 1750 kaksi renkiä, kolme piikaa ja eräs keskenkasvuinen tyttö. Karkun ylimääräisten käräjäin pöytäkirja 21—23 p. huhtik. 1750. Ikaalisten tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
    Parskylässä v. 1769 »niinkauankun syksyä ja talvea kesti, makasi väki leivintuvassa — — — — kun kesä tuli, siirtyi Juho renki aittaan.» Kiskon ja Kiikalan syyskäräjät v. 1769. Suomen valtioarkisto
52. Perniön pappilan katselmuskirja 18—20 p. lokak. 1731. Suomen valtioarkisto.
    Mäntyharjun pappilan katselmuskirja 25—26 p. syysk. 1730. Mäntyharjun kirkonarkisto. Lämmitettävästä vierasluhdista katso Julius Ailio, Lopen asunnot eri kehitysasteissaan, siv. 73 ja seur. Yötupia: Uudellakirkolla 1644 (katselmuskirja. 1 p. toukok. 1644). Kokemäellä 1630 (inventarikirja 1630); Loimaalla 1722 »tupa keskellä pihaa eteisineen sekä luhti päällä» ja »kyökin vieressä aitta sekä kamari päällä ja luhti. »
53. Raahen-Salon ja Pyhäjoen pappiloitten katselmuskirjat v. 1690. Pyhäjoen kirkonarkisto.
    Jakob Chydenius ja Samuel Fabrell, Om Gamla Carleby II, Turku 1754, § 8.
54. Boetius Murenius´ Acta visitatoria 1637—1666, siv. 390.
    Piikkiön pappilan rakennusluettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto.
    Uudenkirkon pappilan katselmuskirja 1 p. toukok. 1644 sekä muistiinpanot rakennusten uudistuksesta 20 p. toukok. 1644. Uudenkirkon kirkonarkisto. Painetut K. K. Meinanderin ja Juhani Rinteen teoksessa Finlands kyrkor. Nykyrko och Nystad, Helsinki 1912, siv. 80—81.
55. Linnatupa mainitaan vielä Lohtajan pappilan katselmuskirjassa 15 p. syysk. 1732 (Lohtajan kirkonarkisto); sekä Kokkolan pappilan katselmuskirjassa 4—5 p. lokak. 1736 (Suomen valtioarkisto).
56. Ad. Neovius. Lojo sockens kyrkliga förhållanden I, Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen VI, siv. 109.
    Kokemäen pappilan rakennusluettelo v. 1630. Kokemäen kirkonarkisto.
    Vehmaan pappilan rakennusluettelo tarkastettu 5 p. helmik. 1645. Vehmaan kirkonarkisto.
    Tammelan pappilan rakennusluettelo 1648. Tammelan kirkonarkisto.
57. Esim. J. Kraftman. Utdrag ur academiska föreläsningar uti landthushållningen, år 1746 om hösttermin hålne, Tukholma 1747, siv. 51 ja seur.
58. En resa genom Sverige år 1586. Föreningen Heimdals folkskrifter n:o 44. siv. 8.
    Carl D' Ogiers dag-bok öfwer des resa til Swerige år 1634 uti hanska ambasadeurens Comte D' Avaux sälskap, öfwersatt ifrån latinet. Stockholms Magazin 1780, februari.
59. Pälkäneen pappilan rakennusluettelo 28 p.lokak. 1639. Pälkäneen kirkonarkisto. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen i Abo ErkeStift I, Turku 1820,siv. 237 ja seur. — K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet III. siv. 8 y. m.
60. Sahalahden, Pälkäneen ja Kulsialan syyskäräjäin pöytäkirja v. 1755. Suomen valtioarkisto.
61. Consistorii Acadernici vid Åbo universitet äldre protokoller I, siv. 39-40.
    Albin Simolin, Drag ur prästgårdslif i Finland under 16: de och 17: de seklen. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen VII, siv. 263 ja seur.
62. Valtioneuvos Gabriel Poppiuksen omatekoinen elämäkerta. Poppiuksen kokoelma. Ruotsin valtioarkisto.
63. Padasjoen kirkkoherran Limatiuksen peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle :z8 p. kesäk. 1770. Ruotsin valtioarkisto.
    Orimattilan kappalaisen Tönneruksen peruluettelo liitteenä Hämeen-Uudenmaan läänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 15 p. helmik. 1775. Ruotsin valtioarkisto.
64. Esm. Anders Berch, Inledning til almänna hushålningen innefattande grunden til politie, oeconomie och cameralwetenskapeme, Tukholma 1747. siv. 153 ja seur. J. Faggot, Svenska landtbrukets hinder och hjälp, Tukholma I746. 3:s kappale.
65. H. A. Busch, Förslag til beqwämare byggnad för dagswerks torp, Tukholma 1768, siv. 7.
    Jöns Eurenius, En präst i sin prydning eller grundelig afhandling angående en prästmans och Christi tjenares ämbets-skyldigheter emot Gud och hans dyrtköpta församling. Tukholma 1770, kapp. II.
66. Wallqvist, Ecclesiastique Samlingar V. Tukholma 1791, siv. 251.
    Consistorium Regni Comitialiksen kirjelmä 17 p. kesäk. 1731, § 5. Tuomiokapitulin kiertokirjeiden joukossa, useissa kirkkojen arkistoissa.