Suomen pappilat 1700-luvulla:II Viljelykset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
I Pappila ja kylä Suomen pappilat 1700-luvulla
II Viljelykset
Kirjoittanut Gunnar Suolahti
III Talous ja Rakennukset



II Viljelykset.


1.

Suuria, tiheasti rakennettuja kyliä sarkajakoisine viljelyksineen oli vain Länsi-Suomen j a Hämeen rintamailla; Itä-Suomessa samoinkuin paraasta päästä Pohjois- ja Itä-Pohjanmaalla olivat talot yksitelleen ja viljelykset erillään toisistaan.[1] Täällä olivat metsätkin enimmäkseen jakamatta pitäjän kesken. Pappilaa ei niinmuodoin naillä seuduin oltu jakosopimuksen avulla erotettu yhteisviljelyksistä, vaan oli se muulla tavoin muodostunut, usein kaiketi muitta mutkitta lohkaistu joutilaasta maasta. Rovaniemen kappalaistalon paikan määrääminen v. 1787 antanee siitä esimerkin. Koska kappalaistalon entiset viljelykset olivat kelvottomaan maaperään tehdyt, lohkaistiin sille uusi alue yhteisestä takamaasta Sippolan, Korvan ja Vitikan talojen takaa, sittenkun Sippolan ja Vitikan omistajat ensinnä olivat pidättäneet itsellensä ne alueet, joihin itse aikoivat uutisviljelyksiä raivata. Mitattiin nimittäin joenrannasta pohjoista kohti 50 neliösylen ala tonttimaaksi, jonka lautamiehet merkitsivät kaivertamalla puumerkkinsä kasvaviin raja-puihin ynnä vartavasten rajalle upotettuihin paaluihin; sitten käytiin rajat suoraviivaisesti etelään, länteen ja jälleen pohjoiseen 16 tynnyrinalan peltomaaksi, jolloin lautamiehet taaskin piirsivät puumerkkinsä rajannurkkauksissa kasvaviin kuusiin; lopuksi katsottiin tilat uutisviljelyksiksi, vasikkalaitumiksi ja hakamaiksi.[2]

Maanlain määräysten mukaisesti tuli seurakuntalaisten laittaa pappila viljelyksineen, rakennuksineen papillensa valmiiksi. Oli tapana, että raivattava alue jaettiin pitäjäläisten kesken yhtäsuuriin osiin, kunkin tuli vastata oman osuutensa valmistumisesta: Rovaniemeläiset lupautuivat jo v. 1742, kun kappalaistalon siirtäminen oli kyseessä, »laittamaan tämän paikan kappalaistaloksi, ja aluksi on jokaisen savun, joita tässä kappelissa on 55 luvultaan, raivattava peltoa 2 kapanalaa, jonka (nim. koko peltoalueen) he lupasivat keskenään jakaa. »[3]) Mutta on esimerkkejä siitäkin, että pappilan sijaitessa vanhastansa vieraitten viljelysten keskessä, mutta tarpeellista viljelysmaata vailla, itse kukin pitäjäläinen antoi maistaan jakopalstan — näinpä kerrotaan Laihialla 1600-luvun alulla tapahtuneen, jolloin pitäjäläiset kappeliseurakunnan emäseurakunnaksi tullessa antoivat papillensa viisi tangonalaa, eli noin neljä kapanalaa peltoa kukin, taikka sitten vuotuisesti 12 kappaa viljaa, ja nuo neljän kapanalan suuruiset lahjapalstat vaihtamalla, myymällä ja uusia sijaan lunastamalla muutettiin yhtenäiseksi viljelysalueeksi pappila-asumuksen äärelle.[4] Vielä selvemmin huomaa pappiloitten niityistä, että he ovat joko pitäjäläisten pappilanmaalle raivaamat taikka sitten heidän omista maistansa pappilalle lahjoitetut. Ensinnäkin oli varsin monella pappilalla paitsi kotiniittyjä ulkoniittyjä etäällä kaukaisten kylien mailla: jo Uskelan pappilan niittyluettelossa, joka ilmeisesti on 14 sataluvun alulta, esiintyy sellaisia niityn nimityksiä, jotka todistavat niiden sijainneen muitten kylien alueella, esm. Yliransila Iso, Alaransila, Mommi Martila, Pickta sarka Pöitis (siis Pöytiän kylässä), Maan hara wedh hijtis (Hiiden kylässä nyk. Pertteliä), Vauckalo wedh Kaukalo (Kaukolassa); samoin oli Tammelan pappilalla v. 1648 paitsi kymmenen niittytilkkua rintamaallansa kaksi Tammelan kylän mailla, joista toinen likellä Häiviän kylää, edelleen yksi Sukulan kylän takamaalla, yksi Kallion kylän luona, yksi Levän kylän peltojen vierellä sekä yksi Liinikkalan kylän alueella; ja Pälkäneen pappilalla oli v. 1698 niittyjä Salmentaan, Luikalan, Epaalan, Harhalan, Mälkkilän ja Painon kyläin alueilla, joista palstoista mainitaan, että ne olivat »muinaisina aikoina kylien maista erotetut.»[5] Senlisäksi tiedetään, että keskiajalla, kun Janakkalan pappila perustettiin, moni seurakuntalainen antoi sille niittykappaleen; Laihialla olivat seurakuntalaiset vaihtaneet alkujaan myöntämänsä yhden päivätyön häkilliseen heiniä sekä kuormalliseen halkoja, mutta usea antoi heinähäkillisen asemesta häkinalan niittyä; ja v. 1723 Lapuan kirkkoherra kertoi, että pappilan ylen pienen heinämaan vuoksi »muinaisina aikoina» sille oli luovutettu kultakin talolta häkillinen heiniä taikka sitten vaihtoehtoisesti häkinala niittyä, jonka kertomuksen muutamat lapualaiset samassa tilaisuudessa todistivat oikeaksi vakuuttamalla, että heidän esi-isänsä tosiaan olivat niittypalstoja pappilalle luovuttaneet. Tapa oli vielä 17:kin sataluvulla yleinen. Mainittakoon vain, että Lohtajalla v. 1752 tehtiin samansuuntainen sopimus heinäveron maksamisesta kunnes pappilalle oli tarpeelliset niityt hankittu, ja että nimenomaan mainittiin sopimuksen perustuvan vanhaan ja kohtuulliseen tapaan. Miten hajallensa tuollaiset lahja- eli veropalstat vieläkin saattoivat tulla, selviää muutamasta Toholammin kappalaisvirkataloa varten laaditusta luettelosta v. 1767: mikä oli antanut puoli häkinalaa 3/4 peninkulmaa länteenkäsin kirkolta, mikä häkinalan puoli peninkulmaa itäänkäsin, mikä samanlaisen alueen lähes peninkulman päässä jokivartta ylöspäin, mikä peninkulman verran päinvastaisella puolella j. n. e., kun taas muutamat olivat tuoneet huonoja heiniä niittylahjoituksen asemesta.[6] Toisaalta taas velvoitettiin seurakuntalaiset monin paikoin maksamaan veronsa yksinomaan heinissä, kunnes olivat raivanneet niittyosuutensa pappilan maalla (näin esm. Hyrynsalmella, Kuhmoniemellä, Suomussalmella ja Säräisniemellä vielä v. 1795).[7]

Tietysti tuli pappilan viljelysten laajuus näinollen riippumaan pitäjän suuruudesta eli oikeammin talollisten lukumäärästä. Mutta lisäksi tuli viljelystapain eroavaisuus, joka teki Länsi-Suomen ja Hämeen pappilain viljelykset eri laajuisiksi ja -laatuisiksi kuin Itä-Suomen ja osittain Pohjanmaan. Ensinmainituilla seuduilla olivat koti•pellot kahtena suunnillensa samansuuruisena palstana kahdella päinvastaisella puolella pappilarakennusta, molemmat olivat eriksensä aidatut ja tie kulki aitausten välitse kirkolle. Vilja kylvettiin vuorotellen kumpaankin palstaan, toinen oli sillävälin kesantona: kaksivuoroviljelys oli siis vallalla. Kumpaistakin palstaa lannoitettiin enimmäkseen joka toinen vuosi, mikä vaati suhteellisesti kehittynyttä karjanhoitoa; ja puolen peltomaan jättäminen vuosittain kesannoksi edellytti melkoista peltomaan kokonaisalaa. Jo 16 sataluvun alkupuoliskolla hämmästyttääkin täkäläisten pappilain peltoalan laajuus. Ajateltakoon, että Tammelan pappilan itäpelto v. 1649 oli 18, länsipelto 23 ja muut palstat 71/2 tynnyrinalaa, että Sääksmäen pappilan samannimiset pääpellot olivat v. 1641 yksitoista ja viisitoista tynnyrinalaa, kun taas kolmeen ulkopeltoon kylvettiin noin 16 tynnyriä taikka että Urjalan pappilassa v. 1651 oli peltoa kaikkiaan lähes 27tynnyrinalaa. Satakunnan pappilain pellot taas kilpailivat suuruudessa Hämeen pappilapeltojen kanssa: Huittisten pappilan peltoihin kylvettiin v. 1646 vuorotellen 16 ja 18, Tyrvään v. 1644 14 ja 13, Karkun samoihin aikoihin 12 ja 10, Kangasalan 16 ja 12 tynnyrinalaa. Pellot pysyivätkin näillä mailla miltei saman kokoisina aina kauas 17 sataluvulle. Ja lopuksi oli niille ominaista silmiinpistävän säännöllinen muoto; palstat olivat jaetut leveillä pientareilla nelikulmioihin; pientareilla ja siellä täällä muuallakin palstalla kasvoi heinää.[8]

Itä-Suomessa ja osittain Pohjanmaallakin oli vainioitten laita toisin. Pellot olivat pieninä, säännöttöminä ja hajanaisina kaistaleina tahi tilkkuina mikä missäkin: esm. Säämingin pappilassa oli v, 1646 kahdeksan eri palstaa, tynnyrinalan tahi parin suuruisia, osittain pappilan puolella Kirkkosalmea, osittain toisella puolen, ja yhtaikaa niitä oli viljelyksessä kummallakin puolella, yhtaikaa kesantonakin; Kalajoen pappilan pelloista sanotaan v. 1732, että niitä »oli useita pieniä tilkkuja» ja vasta v. 1813 määrättiin niitten »vanhat ojat, jotka olivat kaivetut sikin sokin ilman mitään järjestystä, umpeenluotaviksi ja pellot oikeisiin sarkoihin jaettaviksi»; Siikajoen pappilassa oli v. 1735 kokonaista 21 peltotilkkua, pari suurinta tynnyrinalan laajuisia, muut kapanalan tahi parin, kolmen. Kartoista päättäen olivat tuollaisetkin peltotilkut täynnä kiviä ja arvattavasti pensaitakin, joten ne mahtoivat vastata muutaman matkailijan v. 1634 antamaa kuvausta Keski-Ruotsin vainioista: »Muuten ovat pellot kylien ympärillä niin pienet ja niin täynnä kiviä ja pensaita, että ellei tietäisi maan olevan sangen vanhan, luulisi sen juuri joutuneen viljelyksen alaiseksi.» Peltomaan kokonaisala oli niinikään mainituissa osissa maatamme vähäinen: niinpä oli Kerimäen pappilassa v. 1644 lähes 7 tynnyrinalaa kylvettynä, 41/2 kesantona, Sulkavan pappilassa seuraavana vuonna miltei täsmälleen samansuuruiset alat, Säämingissä olivat v. 1646 .vastaavat luvut 91/2 sekä 71/2, Puumalassa samana vuonna n 1/2 sekä 6 5/ 4. Etelä-Karjalasta tosin. mainitaan v. 1643, että Kivennavan pappilassa oli 10 3/4 tynnyrinalaa kylvettynä, Uudellakirkolla 18 3/ 4 sekä Muolassa lähes 20; mutta sensij aan — Savon pappiloihin palataksemme — ei Mäntyharjun pappilassa v. 1730 vielä ollut kaiken kaikkiaan täyttä 4 tynnyrinalaa peltomaata, Lappeen Parkkarilan kappalaistalossa taas käsitti »Vanha rintapelto» v. 1759 noin 28 kapanalaa, saunapelto 8, aittapelto 5, kellaripelto 15 kapanalaa, siinä kaikki.[9]

Mainitut tiedot Savon pappilapeltojen kylvö- ja kesantoaloista 16 sataluvulla osottavat edelleen, että kesantomaata keskimäärin oli noin kolmasosa vähemmin kuin kylvössä olevaa. Jo tämä viittaa siihen, että näillä seuduilla oli vallalla kolmivuoroinen kylvöjärjestelmä eikä kaksivuoroinen kuten Länsi-Suomessa sekä paraasta päästä Hämeessä ja Uudellamaalla. Tosiaan tiedetäänkin peltojen 17 sataluvulla olleen kolmessa vuorossa sekä Etelä-Savossa että koko Karjalassa, itäisimmässä osassa Uuttamaata ja pienessä osassa Itä-Hämettä — Rudenschöld mainitsee v. 1741 eriksensä. Keuruun, Kuoreveden ja Längelmäen pitäjät — jopa paikoitellen Länsi-Satakunnassakin. Lopuksi mainitaan Pohjanmaalta jo v. 1607 Vöyrin pappilan peltojen olleen kahdessa vuorossa, mutta sensijaan oli Pietarsaaren, Närpiön ja Ilmajoen pappiloissa kolmivuorojärjestelmä käytännössä ja näin oli asianlaita myös Pyhäjoen pappilassa v. 1690. Seuraavalla sataluvulla kerrotaan kumpaakin järjestelmää Pohjanmaalla käytetyn ja erikoisesti lienee kolmivuorojärjestelmä ollut rannikkoseuduilla vallalla kuten mainituista tiedoista vuodelta 1607 jo tuntuu käyvän ilmi. Kuitenkin olivat pellot —niin ainakin erään ilmoituksen mukaan vuodelta 1823 — kahdessa vuorossa Pohjanmaan n. s. viljapitäjissä: Isossakyrössä, Vähässäkyrössä, Ilmajoella, Lapualla, osittain Laihialla sekä Teuvalla, Karijoella ja muutamissa Teerijärven taloissa. Itä-Pohjanmaalla Kajaanin kihlakunnassa, laajalti Keski-Pohjanmaalla, siellä täällä Etelä-Pohjanmaalla sekä Pohjois-Savossa ja pohjoisimmassa osassa Hämettä oli eräänlainen nelijakoviljelys vallalla.[10]

Kaksivuorojärjestelmä oli luontainen länsisuomalais-hämäläisellä alueella jo siitäkin syystä, että näitten tienoitten tavallinen savimaaperä tarvitsi yhtämittaista kesannoimista multavuutensa säilyttääkseen sillä siksi vaillinaista oli täälläkin vielä lannoitus, muokkaus ja ojitus. Mutta sitäpaitsi oli tämä järjestelmä suurille sarkajaossa oleville kyläkunnille luontainen. Aitojen ylläpito oli kyläkunnan taloille tuntuva rasitus, kun näet oli täytymys suojella karjoilta sekä varsinaiset rintapellot ja kotiniityt että kaikenlaiset ulkopalstat ja kaskimaat. Vaan siellä, missä kaikki viljelystyöt toimitettiin yhteisen päätöksen ja suunnitelman mukaisesti, oli helppo välttää tuo rasittava aitausten paljous tarvitsematta silti alituisesti vartioida karjan kuljeksimista. Laitettiin ainoastaan pitkä raja-aita kylän ja kaikkien sen alueitten keskeltä: toiselle puolelle jäivät kaikki kesantomaat, toiselle kylvöt; kylvöjen puolelle tehtiin kasketkin siksi vuodeksi metsiin, samoin jäivät tälle puolen niitytkin, joiden tuli heinää kasvattaa. Karja kulki esteettä kesantomailla, senpuolisilla niityillä ja entisillä kaskihalmeilla missä mieli teki. Eikä siinä kyllä: raja-aita saattoi kulkea edelleen naapurikylienkin halki aina kauemmas, ja samana vuonna olivat kaikkien kylien kylvöt samalla puolella, kesannot niinikään. Näin oli tapana hämäläisten vanhoissa asutuskeskuksissa Hollolassa ja sen lähipitäjissä, Lopella ja Janakkalassa ynnä muualla, missä kylät olivat suuria ja tiheitä. Itse tuo jyrkkä kaksivuorojärjestelmä raja-aitoineen pysytti kylät tiheinä ja esti yksinäistalojen muodostumista niiden ulkopuolelle: jos joku olisi yrittänyt uutisasutusta kesantopuolelle erillensä kylästä, olisi hänen ollut pakko aidata kaikki alueensa suojellakseen niitä kylänkarjalta, jos taas kylvöpuolelle, olisi hänen pitänyt joka päivä ajaa elukkansa kylän viljelysten ohitse kesantomaille päin, mikä ehdottomasti olisi saattanut hänet riitoihin kyläläisten kanssa.[11] Luonnollista oli sitäpaitsi, että kaksivuorojärjestelmää, olipa se näin jyrkkä taikka sitten muunlainen, oli perin vaikea muuttaa, kun kyläkunnan sarkajaossa olevat viljelykset kerran olivat senmukaisesti järjestetyt. Otaksuttavasti on siis tämä viljelystapa pysynyt samoilla seuduilla muuttumatta monia vuosisatoja; kun se lisäksi on ollut vallalla vanhastansa Keski-Ruotsin maakunnissa, tuntuisi todennäköiseltä, että se sieltä on levinnyt maamme länsiosiin vakiintuneen peltoviljelyksen ja karjatalouden mukana.[12]

Itä-Suomen ja Pohjanmaan kolmivuoroiset pellot olivat taas vain kolmannelta osaltaan kerrallansa kesantona, kesannon jälkeen kun kylvettiin tavallisesti ruista ja rukiin perästä ohraa. Maita lannoitettiin vain kerran kolmessa vuodessa, joko sitten rukiille kuten oli tapana Itä-Suomessa taikka ohralle kuten Pohjanmaalla. Tähän tietysti riitti pienenlaisen karjamäärän pitäminen, ja vähäisen kesantomaan vuoksi saattoi peltojen kokonaisalakin olla verrattain pieni. Osittain edellytti kyllä löyhempi maanlaatukin kysymyksessä olevilla seuduilla kolmivuoroviljelystä ja näyttää myöskin siltä kuin itse viljelysjärjestelmä olisi tullut sinne rajan takaa idästäpäin. Mutta senlisäksi viittaa juuri peltojen kokonaisalan pienuus, lannoituksen niukkuus, jopa peltokaistaleitten hajanaisuus ja säännöttömämpi muoto, jotka piirteet niin oleellisesti kuuluvat kolmivuorojärjestelmään, alkeellisempiin viljelysoloihin. Eräässä väitöskirjassa v. 1751[13] sanotaankin nimenomaan Karjalassa, Savossa ja paikoitellen Hämeessä olleen vähäisiä ja huonoja peltoja, koska pääasiallisin elatus täällä saatiin kaskimaista. Ojitus oli kertojamme mukaan näissä osissa maatamme melkein tuntematonta, pellot lannoitettiin riittämättömästi, ei kuusenoksia eikä muuta lannanlisää käytetty, ei edes peltoa sitten kevään ennen kylvöaikaa kynnetty uudelleen: siis viljelystapa, joka kaikin puolin lähenteli kaskiviljelystä luonteeltaan. Ja vastakohdaksi näille takapajulla oleville tienoille kirjoittaja asettaa maamme läntisen osan, erittäinkin Turun ympäristön pitäjät, Huittisten ja Loimaan seudut sekä Porvoon puoleisen Uudenmaan. Maassamme oli niin muodoin kaksi eri laista viljelyspiiriä, länsisuomalainen, jossa kaskenpolttoa harjoitettiin niukasti tahi ei ollenkaan, ja itä suomalainen, jossa elettiin pääasiassa kaskeamisen merkeissä; joskaan rajat näiden kahden viljelyspiirin välillä eivät suinkaan olleet jyrkät (esm. Etelä-Pohjanmaalla oli tervanpoltolla sama maataloudellinen merkitys kuin kaskeamisella idempänä).

Kaskiviljelys oli sitä houkuttelevampaa, kun se laajoista neitseellisistä maista tuotti uskomattoman runsaat sadot. 16 sataluvun kirjailijat eivät voineet kylliksi kiitellä suomalaisen maaperän »ihmeellistä hedelmällisyyttä». Eräs saman sataluvun talouskirjailija kuvailee silloista kaskiviljelystä seuraavaan tapaan: »Siemeneksi kaskimailla käytetään tavallisesti ja erinomaisella menestyksellä eräänlaista ruista, jota kutsutaan suomenrukiiksi, ja tuodaan Suomesta paras suomenruis, joka kasvaa korkeaksi ja reheväksi sekä jakaantuu 12, 16 ja useampiin olkiin ynnä yhtä moneen tähkään yhdestä jyvästä; se on vähän pienempää kuin muu ruotsalainen ruis, mutta korvaa pienuutensa runsaudellaan ja antaa hyvää jauhoa ja leipää. Tämä ruis on kylvettävä jotenkin aikaisin, heti juhannuksen jälkeen. Suomalaisilla on tapana kylvää samaan aikaan nauriita sekottaen niiden siemeniä rukiinjyviin ja korjaavat ne syksyllä oraitten seasta. Samoin he kylvävät siihen, mistä vilja on syksyllä leikattu, keväällä ohraa taikka sitten syksyllä jälleen ruista käyttäen eräänlaisia halkaistuja puutukkeja, joilla he saattavat myllätä juurten ja kivien välissä. Muutamat polttavat myöskin syksyllä rukiinsängen ja pistävät rukiinsiemenen siihen. Pellava kasvaa myöskin erikoisen hyvin kaskimailla, samoin nauriit, ellei nimittäin maa ole kovaa ja kivistä.»[14] Niinkauan kun neitseellistä taikka ammoin kaskettua maaperää riitti ja metsiä oli runsaasti, ei välitetty kaskiviljelyksen haitoista, maaperän pilaantumisesta, metsien raiskaantumisesta, työvoiman kulutuksesta kaskia hakattaessa, vierrettäessä ja aidattaessa eikä ajanhukasta kaukaisille kaskimaille vaellettaessa. Vielä vähemmin ajateltiin sitä, että vakinaisten viljapeltojen hoito siitä olisi kärsinyt: »Kaskenkaadoltansa ei talonpoika tule ajatelleeks», Mennander lausui v. 1751, » eikä puuhanneeksi peltomaan muokkaamista, viljelemistä eikä tarpeellista hoitamista, minkä kuitenkin tulisi olla jokaisen maanmiehen tähdellisin tarkoitus ja tehtävä, jos hän kerran pyrkii perusteltuun ja pysyväiseen hyvinvointiin.» Ja Vaasan läänin maaherra kuvailee v. 1778 peltoviljelystä Pohjanmaalla sanoilla, mitkä ilmeisesti osottavat miten suuresti kaskiviljelys oli vakinaisten peltojenkin hoitotapaan vaikuttanut: »On miltei yleisesti havaittu, että maanviljelijä on enemmän välittänyt pellon ja kylvömäärän lisäämisestä kuin peltomaan hoidosta ja parantamisesta, josta johtuu, että tuollainen talous, joka jättää rintapellot huonoon hoitoon sekä edellyttää paljon täällä kylläkin kalliisti palkattavaa väkeä, ei tule erikoisen kannattavaksi.»[15] Mutta pappiloissa, kuten muullakin, ei ainoastaan varsinaisellakaskivlje1ysalueella, vaan lännempänäkin, vakiintuneemmissa viljeIlysoloissa, tuntuu tällaisen viljelystavan vaikutteita: viljasadot olivat kyllä runsaat, mutta ne oli saavutettu turhanpäiväisellä työvoiman ja maan kasvuvoiman ku1utukse11a, jotapaitsi alkuperäisellä tavalla hoidetut pellot, samoinkuin kaskimaatkin, olivat erikoisen alttiita erilaisten säitten haitoille sekä täydelliselle kadollekin.[16] Edempänä huomaamme samojen piirteitten palautuvan pappilain kaikessa taloudessakin.

Peltoviljelyksen tilaa vastasi taas niittyjen laatu. Karjaahan ei ylen paljon tarvittu, kun peltoja lannoitettiin huonosti ja vilja sekä olut pysyi asujanten pääravintona, jotavastoin lihalla ja maidolla oli toisarvoinen merkitys. Ensinnäkin oli niittyjen hoito vielä alkuperäisempää lajia kuin peltojen: »Lyhyenä kesäkautenamme on rahvaalla niin ylen paljon työtä», Gadd v. 1785 kertoo, »että se harvoin ehtii kunnollisesti niittyjä hoitaa; mutta ellei talonpoika kuluttaisi niin monta päivätyötä monien, laajojen ja huonojen niittyjen korjaamiseen ja aitaamiseen eikä puuhaisi niin paljon kerppujen, kaislan ja saraheinän keräämisessä soista ja rämeistä, niin voitaisiin toki paljon enemmän huolehtia lähimpäin kotiniittyjen perkauksesta ja hoidosta kuin mitä nyt on asianlaita, sekä saatettaisiin vähemmällä vaivalla monin verroin enemmän karjanrehua koota. »[17] Pappilain katselmuskirjoissa olevat tiedot osottavat, ettei pappilainkaan niittyviljelys ollut talonpoikaista sanottavasti parempi: monesti on merkitty niittypalstan tuottavan heinää keskimäärin vain joka toinen, jopa joka kolmas vuosi, ja niittyjen nimetkin osottavat niiden olleen paraasta päästä järven ja joenrantamia taikka lettosoita ja nevoja. Sato tulikin sellainen, ettei se lähimainkaan vastannut tarvetta. Mainittakoon ensinnäkin, että Gadd v. 1789 laski kutakin manttaalin taloa kohti Hämeessä ja Uudellamaalla tulevan keskimäärin 20 tynnyrinalaa peltoa, jota vastaamaan oikeastaan olisi tarvittu 50 aamin heinämaat, mutta todella ei keskimäärin ollut kuin kolmisenkymmentä aaminalaa.[18] Tässä valaistuksessa on mielenkiintoista tarkastella pellon ja niityn suhdetta pappiloissa: ensinnä mainittakoon muutamia numeroita 1600-luvulta. Karkun pappilassa vastasi sataluvun puolivälissä noin 23 tynnyrinalan peltomaata 13 aarninalaa niittyä, Tyrvään pappilassa olivat vastaavat suhdeluvut 27 ja 31, Punkalaitumella noin 10 ja 5. Näiden hämmästyttävän vähäisten niittymäärien rinnalla on huomattava Huittisten pappilan 52 aaminalaa, joka vastasi 34 tynnyrinalaa peltomaata. mikä lienee omiansa osottamaan Huittisten ja Loimaan seutujen edistynyttä maanviljelystä ja erikoisesti niittyjen suuruutta, jota Rudenschöld sittemmin eriksensä kiitteli. Hämeen pappiloista oli Urjalassa peltomaata noin 27 tynnyrinalaa, niittyä 24 kuormanalaa paitsi yhteisniittyjä kylän kanssa, Tammelassa olivat vastaavat luvut noin 48 ja 20, Sääksmäellä 41 ja 11½.[19] Kun ilmoitetaan talvikuormaan Hämeessä tuona aikana menneen 16 parmasta ja kesäkuormaan 6, niin otaksuisi noitten hämäläisten pappilain niittyjä melko suuriksi, mutta toisaalta kerrotaan eräässä samanaikaisessa Tammelan pappilan niittyluettelossa niittypalstoilta kaikkiaan saatavan vain 27 parmasta, mikä mitta tuskin oli aamia sanottavasti suurempi - ilmoitettu heinäsato soveltuu näinollen varsin huonosti toisessa lähteessä heti seuraavana vuonna mainitun 20 kuormanalan kanssa. Sahalahdella vastasi 16 sataluvun lopussa noin 16 tynnyrinalaa peltoa 24 parmaan niityt, Pälkäneellä 24 tynnyrinalaa peltoa yhtä monen parmaan niityt. Joskohta suhdeluvut mittojen epämääräisyyden vuoksi jäävät vaillinaisiksi, On kumminkin ilmeistä, että niittyä oli peltomaahan verrattuna Satakunnassa ja Hämeessä 1600-luvulla sangen vähän. Seuraavan sataluvun alulla sammaloitui ja metsittyi melkoinen osa pappilan niityistä isonvihan aikana, joten suhdeluku 17 sataluvun puolivälin lähetessä tuskin oli ehtinyt edullisemmaksi muuttua.[20]

Itäsuomalaisella viljelys-alueella tuskin oli niittyä enemmän. Sulkavalla vastasi 16 sataluvun puolivälissä noin 7 tynnyrin viljakylvöä neljän kuorman heinäsato, jonka lisäksi tosin tuli kuusi kuormaa ruohottuneesta pellosta, Puumalassa 11 ½ tynnyrin viljakylvöä 9 kuorman heinäsato. Säämingissä ja Kerimäellä oli tosin suhde melkoista edullisempi, mutta sensijaan oli Uudellakirkolla (Viip. l.) 18 tynnyrin kylvöalaa kohti vain 9½ kuormanalaa niittyä, Kivennavalla olivat vastaavat numerot 10 3/ 4 ja 8, Muolassa noin 20 ja 10. Seuraavalta sataluvulta mainittakoon, että Joroisissa v. 1731 pappilan 6½ tynn. vuotuista ruiskylvöä kohti (peltomaan tynnyrinalan voinee siis laskea noin kolminkertaiseksi) tuli 7 talvikuorman heinäsato, Kuopiossa samana vuonna miltei samansuuruista ruiskylvöä kohti lähes 27 arviokuormaa; ja Lappeen kappalaistalon maista ilmoitetaan v. 1759, että niittyä vasta äskettäin oli 2 kuormanalaa raivattu. Muutamat Pohjanmaan pappilat olivat samantapaisessa asemassa. Eräässä asiakirjassa vuodelta 1568 pidetään Isonkyrön ja Kokkolan pappilain tuottavaisuuden osotteena sitä, että pappilaan kuului sekä peltoa että niittyä. Ja 17 sataluvulta saamme tietää, että Lapuan pappilalla v. 1723 oli vain kaksi kuormanalaa heinämaata, Kalajoen pappilalla v. 1732 kolme kuormanalaa ja Siikajoen pappilan niityt olivat v. 1735 rämeitä ja lietemaita, joita ei käynyt joka vuosi korjaaminen, osa niistä oli metsittynyt. [21] Vielä v. 1806 kerrotaan Puolangan kappalaistalon niittykaistaleitten sijainneen kaukana ja hajallaan, olivat aina olleet rappiotilassa ja muutamia niitettiin vain joka 3:s, 4:s ja 5:s vuosi.[22] Niittyjen puutteen vuoksi useat Pohjanmaan pappilat saivatkin erikoisen heinäveron seurakunnilta, kunnes heinämaita oli ehditty raivata lisää. Mutta toisaalta selviää kumminkin muista lähteistä, että Pohjanmaalla niityt, maamme muihin osiin verrattuna, yleensä olivat runsaat ja karjanhoito varsin kehittynyt.

2.

Ulkopuolella kotipeltojen ja -niittyjen olivat pappilan rintamaan metsät; rintamaan rajojen takana aukenivat takamaat. Itä-Suomessa sekä Pohjois- ja Itä-Pohjanmaalla olivat metsät enimmäkseen koko pitäjän yhteiset; mutta Länsi-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla oli pappilalla sensijaan osuutta yhden tahi useamman kylän, joskus jonkun pitäjänneljänneksenkin yhteismetsään: näin oli esm. Tyrvään pappilalla 16 sataluvulla sama metsä käytettävänä kuin Kallialan kylällä, Huittisten pappilalla v. 1722 yhteismetsä Lauttakylän ja Mommolan kylien kanssa, Mouhijärven pappilalla v. 1725 lähimpäin naapuritalojen kanssa, Halikon pappilalla ja Lahon yökunnalla metsä ja takamaa yhteinen.[23] Kuitenkin oli, ainakin jo 16 sataluvun kuluessa, ruvettu monin paikoin täällä lännessä jakamaan metsämaitakin eri osakkaitten välille. »Metsä, josta Kydön kylällä on puolet», kerrotaan Tammelan pappilan maista v. 1698, »ei ole täyttä neljännespeninkulmaa pituudeltaan sekä puoleksi niin leveä, ja on se nyttemmin jaettu määrättyihin sarkoihin, niin että kolme niistä kuuluu pappilalle paitsi pientä Lamminmaa-nimistä kaistaletta, jota pappila yksityismaanaan on käyttänyt»; »metsä ja laidunmaa on hyvin vähäinen», näin arvostellaan Sahalahden pappilan maita v. 1698, »ainoastaan ½ neljännestä pitkä sekä leveimmältä kohdaltaan ainoastaan 1000 kyynärää, johon Pyttälän kruununtilalla on kolmannes osuutta, mutta sitäpaitsi kuuluu pappilaan yksityisesti eräs saari, jonka arvellaan olevan 600-700 kyynärää läpimitaltaan». »Pappilan metsä on yksityinen erikoisine rajoineen», kerrotaan Perniöstä v. 1731, »kuten vanhat oikeuden päätökset vuosilta 1609 ja 1619, 1512 ja 1614 osottavat»; ja Pälkäneen pappilalla, jolla 16 sataluvulla oli yhteismetsänä Onkkaalan, Kuulialan, Tommolan ja Kirun kylien kanssa 3/4peninkulman pituinen ja 1/4peninkulman levyinen ala, oli v. 1750 yhteinen takamaa vain Onkkaalan ja Kuulialan kanssa, mutta rintamaa oli jaettu.[24]

Metsän yhteisomistus oli mitä suurimmassa määrin ollut omiansa edistämään kaskeamista. Ei tarvinnut muuta kuin ilmoittaa kanssa-osakkaillensa, että aikoi kaataa kaskeksi alueen yhteisestä metsästä, niin paikka tarkastettiin, laitettiin kaski ja kun runsaat sadot oli korjattu, päästettiin se kasvamaan rehevätä heinää; kun laidunmaat yleensä olivat varsin laihat, oli tämä ainoa tehokas keino millä laidunta lisätä. Taikka saattoi kaskenkaataja aidata valtaamansa alueen pysyväiseksi omaisuudekseen; silloin syntyi ulkopelto rintapeltojen lisäksi. Näin kaadettiin armotta kaskeksi sankat metsät, komeimmatkin tukkipuut yhtä hyvin kuin vastanousseet nuoret puut ja vesakot. Osa poltettiin tuhaksi kaskessa, osa tehtiin pölkyiksi, joilla kaskea vierrettiin. Edelleen haaskattiin puita suunnattomasti, semminkin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa, tervanpolttoon, koivikot riistettiin kerppujen keruullaa sekä tuohenkiskomisella, ja halkojenhakkuu oli runsas, olletikkin Lounais-Suomessa, josta niitä kauan oli kuljetettu myytäväksi Tukholmaan. Näin oli ehditty jo 16 ja 17 sataluvun vaihteessa kuluttaa piloille melkoinen osa metsistämme, ja venäläiset olivat isonvihan aikana hävityksen täydentäneet.[25]

Yksityiskohtaiset tiedot pappiloitten metsistä kuvaavat tätä yleistä tilaa (jos kohta onkin pidettävä mielessä, että pappilassa metsänkulutus lienee ollut keskimääräistä jonkunverran suurempi, osittain lukuisten rakennusten vuoksi, osittain polttopuitten menekin tähden).[26] Lounais-Suomessa oli metsänpuute niin suuri, että Piikkiön pappilaan jo vuosien 1672 ja 1677 välillä oli ostettu Liedosta asti aidaksia 40 kuparitalarin edestä sekä Vinkkilän kylästä 12 talarilla, ja että Vehmaan pappilaan ennen vuotta 1688 oli hankittu polttopuut ostamalla. Kemiöstä valitettiin edelleen v. 1706, että »metsää ei ole hirsiksi eikä polttopuiksi, vielä vähemmän mihinkään muuhun»; Halikosta taas v. 1723: »metsää, joka on yhteistä Lahon yökunnan kanssa, riittää tuskin polttopuiksi, hiukan aidaksiksi ja hirsiksi, mutta se on hyvin kaukana».[27] Satakunnasta metsät niinikään olivat hävitetyt merenrannikolta; toisissa sisämaan pitäjissä, semminkin missä kaskenpolttoa ei sanottavasti käytetty, niitä vielä oli, mutta kaikkialla niitä edelleen raiskattiin. Esimerkkinä mainittakoon Loimaan kirkkoherran v. 1724 valittaneen, että Hirvikosken kyläläiset olivat pappilan mailta hakanneet 3680 puuta, joista melkoisen osan olivat karsineet, tehneet oksista kerppuja ja jättäneet rungot metsään mätänemään: tällaista haaskaavaa kerppujen keräilyä sanookin Rudenschöld nimenomaan Loimaan tienoilla yleiseksi.[28] Hämeessä oli metsiä edelleenkin runsaasti toisissa pitäjissä, mutta enimmäkseen syrjäkulmilla ja takamailla. Tiedot pappilain metsistä todistavat, että puut asutuskeskuksista olivat loppumassa; kaskeamista kuitenkin silti jatkettiin missä voitiin. Tammelan pappilan kolme yksityistä metsäsarkaa olivat niinmuodoin 1698 »nimrnäkseen hyödyttömiä kivikkomäkiä, niin ettei niistä saa riittävästi polttopuitakaan, eikä ollenkaan hirsiä, tuohta, niintä eikä kytöpuita, ei myöskään päretukkeja, vaan kaikki tämä on haettava muitten mailta, mutta seipäitä ja aidaksia arvellaan saatavan tarpeeksi asti ja puolen tynnyrin ala on vuotuista kaskeamista ja kydöttämistä varten, johon kuitenkin puut (fohr- och packweden) on tuotava muualta». Sahalahdella oli kirkkoherra Reuter v. 1699 ehtinyt 17-vuotisen virka-aikansa päättyessä kasketa piloille 12 tynnyrinalaa metsämaata sekä lisäksi Pyttälän aputalosta 6 tynnyrinalaa, joten puita ei enään ollut edes aidaksiksi eikä haloiksi; kirkkoherra itse kumminkin selitti tarvinneensa metsän polttopuiksi sekä vasta sitten käyttäneensä jäännökset viertopölkyiksi ja sytykkeiksi kaskiinsa. Pälkäneellä oli edellisenä vuonna pappilan sekä Onkkaalan, Kuulialan, Tommolan ja Kirun kylien yhteismetsä »enimmäkseen hyödyttömiä kivikkomäkiä ja soita», mutta pappilalle riitti kumminkin vielä 10 kapanalaa vuotuista kaskimaata. Vanajalla oli v. 1693 niinikään pappilan metsä »kaskeamisilla miltei kokonaan hävitetty ja kaadettu, niin että kaskimaan tekoon tuskin enään on mahdollisuutta»; yksin Jämsässäkin täytyi pappilan rahan edestä ostaa aidaksensa 1723 tienoissa, koska sen neljän peninkulman päässä olevasta metsästä niitä ei enään ollut saatavissa; ja Vesilahdelta ilmoitetaan v. 1745, että pappilan metsä, alaltansa 12 tynnyrinalaa, »Oli vuotuisia naurismaita varten niin kaskettu, ettei sitä tähän tarkoitukseen riitä kuin enintäin pari vuotta, ja pappilan oli täytynyt melkoiseksi haitakseen hankkia aidaksensa, halkonsa ja muut puutarpeensa vieraista kylistä».[29] Joistakuista pappiloista tosin mainittiin, että metsää vielä riitti, mutta ilmeistä oli, että kaskiviljelystä ei Hämeen, enempää kuin Satakunnan ja VarsinaisSuomen pappiloissakaan kauankaan voitu jatkaa. Savossa kaski- ja tervametsiä edelleenkin oli, mutta kuvaavaa on, että ei edes Iisalmen pappilassa ollut v. 1731 tienoissa kaskiksi soveltuvia alueita lähempänä kuin kolmen, neljän peninkulman päässä.[30] Osittain siis jo pari miespolvea aikaisemmin soveltui pappiloihimme se yleiskuvaus, jonka Kalm v. 1753 antoi: »Pitkin merenrannikkoa sekä Uudellamaalla että Turun läänissä ja Pohjanmaalla on jo sellainen puute metsästä, että asujanten monesti on matkustettava 5, 6 jopa useampiakin peninkulmia löytääkseen ainoankaan hirren; niin onpa meillä lukuisia esimerkkejä kaukaa sisimmästä sydänmaasta, Savosta, Hämeestä, Karjalasta ja muualta (josta on 20 ja enemmänkin peninkulmia merenrantaan) siitä, että metsät nyt ovat kaskeamisen y. m. kautta niin hävitetyt, että täytyy kulkea monta peninkulmaa hakemaan rakennushirsiä. Samoin on miltei kaikkialla Suomessa, ei vain merenrannikoilla, mutta monen monella taholla sisämaassa polttopuut tuotettava peninkulman, parin päästä. »[31] Oli varsin luonnollista, että isänmaanystäväin kesken virisi pelko siitä, että metsät kokonaan kuluisivat loppuun, jolloin lämpö ja huoneensuojakin täällä kolkossa pohjolassa olisivat alkaneet ehtyä; eikä ihmettä, että hallitus v. 1734 julkaisi erikoisen asetuksen metsien turvaamiseksi. Pelto- ja niittyaitausten ulkopuolelta sai senmukaan kasketa vain siinä tapauksessa, että aitausten sisäpuolella ei enään ollut pelloksi eikä niityksi raivattavaa maata, taikka että oli välttämättä tarvis uutta laidunta raivata, taikka sitten että tienoolla sattui olemaan runsaasti muuten aivan hyödytöntä metsämaata. Maamme pappilain hoitajat ovat tämänkin jälkeen käyttäneet lain myöntämää erikoislupaa hyväkseen milloin minkin syyn varjolla; katsoipa Juhana Kraftman v. 1756 olevan syytä siihen, että Karjalassa kaskeaminen ensinnä kiellettäisiin pappismiehiltä ja muilta säätyläisiltä, jotta kansa sitten vähitellen tottuisi seuraamaan heidän esimerkkiään.[32] Miten tottuneita pappiloissa edelleenkin oltiin metsänraiskaukseen, osottanee esm. seuraava ilmoitus Vöyrin kappalaistalolta v. r803: pastori Vegelius oli asunta-aikansa tällöin päättyessä ehtinyt kuljettaa virkatalonsa toisesta metsäpalstasta vähimmän arvion mukaan 2000 kuormaa halkoja sysimiiluihin ja tervahautoihin sekä 200 hirttä rakennuksiinsa, mutta toisesta metsäpalstasta hän oli kaatanut kaikki niin tyyten, ettei hakattujen kuormien lukua enään edes voitu määritelläkkään.[33]

Kaskimetsät olivat siis arveluttavasti vähenemässä ja oli itse maaperäkin monin paikoin taitamattomasta polttamisesta mennyt piloille. Kun lisäksi työvoimakin oli tuntuvasti kallistunut, oli turvauduttava toisiin luonnonrikkauksiin, jos mieli entistä elintapaa jatkaa ja 16 sataluvun tapaan runsaita satoja korjata. Neitseellistä maata olikin rikkaina multakerroksina maamme lukuisissa soissa: polttamalla saattoi soitten turvepeitteen viljelyskelpoiseksi tehdä, mutta tätä ennen tuli itse suot ojittaa ja kuivata. Viljelystapa muodostui näin ollen väliasteeksi haaskaavasta ryöstöviljelyksestä pysyväisempään maanmuokkaukseen; sitäpaitsi se oli omiansa opettamaan järkiperäisen ojituksen käyttöä rintapelloillakin. Suoviljelys ei tosin ollut meillä ennenkään aivan outo. Sitä oli ilmeisesti jo kauan käytetty Savossa; Pohjanmaalla taas alkoi Isonkyrön kirkkoherra Isak Brenner v. 1661 ensimäisenä, ja poikansa ilmoituksen mukaan itsekeksimällään tavalla viljellä pappilansa suomaita; Käkisalmen kirkkoherra Serlachius oli edelleen ennen vuotta 1706 antanut kuvauksen samantapaisesta viljelysmenettelystä Käkisalmen läänin eteläosassa. Tiedetäänpä Sahalahden kirkkoherra Reuterin, tuon innokkaan kaskenpolttajan, 1680- ja 1690 lukujen tienoissa ojittaneen Sahalahden pappilan soita pelloiksi ja niityiksi.[34] Miten tällaiset alkavan suoviljelyksen oireet oikeastaan ovat selitettävissä, on vaikea varmuudella tietää: olisiko suoviljelys itsestänsä syntynyt savolaisen rahvaan keskuudessa, ehkäpä saanut omintakeisen alotteen kirkkoherra Brennerinkin aivoissa, vai olisiko ulkomainen vaikutus joitakin salaisia teitä päässyt tässäkin viljelystoimia hedelmöittämään? Huomiota ansainnee joka tapauksessa, että tarkalleen samanlainen suoviljelystapa oli ollut Hollannissa jo keskiajalla käytännössä sekä täältäkäsin jo silloin, mutta eritoten 16 sataluvulta lähtien levinnyt Pohjois- ja Itä-Saksaan. Samaisen sataluvun alkupuoliskolla oli eräs hampurilainen kauppahuone tehnyt suurisuuntaisenyrityksen Friisinmaan asuttamiseksi ja kuivauttamiseksi, ja lopulla vuosisataa oli Suuri vaaliruhtinas paremmat tulokset saavuttaen kuivauttanut Brandenburgin rämemaat viljavainioiks.[35] Kun lisäksi Hollannin sivistyselämän vaikutus sekä Ruotsiin että Suomeenkin tänä aikana oli erittäin voimakas, — tulee mieleen esm. Kokkolan v. 1734 kuolleen kirkkoherran Kjemmerin suuri kokoelma hollantilaisia, m. m. myöskin luonnontieteellisiä ja talousopillisia teoksia — niin on olettaminen, ettei hollantilainen suoviljelys jäänyt meilläkään tuntemattomaksi. Juuri 17 sataluvulla levisi vihdoin ikäänkuin suoviljelysharrastuksen hyökylaine tänne pohjolaan: Tanskassa harrastus elpyy sataluvun keskivaiheilla, Kalmin matkakertomuksesta näkyy, että tällaisiin viljelyspuuhiin oli 1740-luvulla ryhdytty miltei kaikkialla Norjassa,[36] ja Ruotsissa sekä talousteokset että viralliset mietinnöt samoihin aikoihin alinomaa suoviljelykseen yllyttävät. Mainittakoon vain, että Ruotsin hallitus oli v. 1740 antamallaan asetuksella selittänyt ne suot, rämeet ja muut kelvottomat maat, jotka joku yksityinen kansalainen laittoi viljelyskuntoisiksi, veroista vapaiksi niin kauaksi aikaa, kun raivaaja tahi hänen perillisensä tällaista viljelysmaata omistaisi.

Esikuvallinen tällaisten harrastusten elvyttämiselle Suomessa on kirkkoherra Heintziuksen toiminta Sysrnässä jo 1732 jälkeen: hän ensimäisenä täällä opasti niittyjen valmistamiseen soista ja neuvoi tällöin myöskin ojittamisen taidon. Siihen asti ei pitäjällä ollut ainoatakaan ojaa. »Rovasti sanoi heti huomanneensa», kerrotaan kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, v. 1761, »ettei peltoviljelystä täällä voitu parantaa ilman ojittamista, jonka: vuoksi hän ensin oli alottanut pappilan pelloista; sitten olivat naapurit, kun olivat huomanneet tästä koituvan hyödyn, saaneet päivätöiden tekoa vastaan lainata hänen palkollisiansa opetuksekseen, koskapa heidän oma palvelusväkensä oli tottumatonta, sekä senjälkeen kun rovasti oli selittänyt ojittamisen tavatonta hyötyä ja tarpeellisuutta, olivat he itse ryhtyneet siihen ja ikäänkuin kilpailleet keskenään peltojen ojittamisessa sekä muussa hoitamisessa.» Tästä sekä soitten ja korpien perkaamisesta oli seurauksena, että pitäjän varallisuus ja viljelys uskomattomasti edistyi; ennen ylen suuret kruununrästit kävivät tuntemattomiksi, vaikka väkeä karttui kolmin-, neli- jopa viisikertaisesti manttaalille; ja 160 uutisasutusta oli perustettu metsiin sensijaan että ennen oli joukolla siirrytty puutetta pakoon muihin pitäjiin ja Venäjällekin.[37]

Näin elpyi viljelysinto muuallakin ja miltei aina suoviljelyksen yhteydessä. Laukaalla oli kirkkoherra Tuderus ennen vuotta I751 alkanut »ensimäisenä näillä seuduin viljelyttää karuja maita», kuivattamalla joukon pappilalle kuuluvia rämeitä ja soita, Saarijärvellä Calonius, kuuluisan Mathias Caloniuksen isä, miltei samoihin aikoihin raivasi »suoperäisestä maasta ja synkästä metsästä» kokonaista 14 tynnyrinalaa peltoa ja 80 kuormanalaa niittyä, ja Orihvedellä kirkkoherra Salonius († 177I) otti viljelykseen peltomaata 16 tynnyrinalaa ja niittyä 100 kuormanalaa. Mäntyharjulla oli suoviljelys tullut muotiin Pommerin sodan aikana ja levisi sieltä naapuripitäjiin. Iitissä oli kirkkoherra Ursinus († I786) suurilla kustannuksilla viljelyttänyt 10 tynnyrinalaa pappilaan kuuluvasta karusta Kuparisuosta.[38] Karjalassa taas tuli suoviljelyksen varsinaiseksi perustajaksi kuuluisa Jaakko Stenius vanhempi muutettuansa v. 1740 kirkkoherraksi Pielisjärvelle. Arvattavasti v. 1742 hän painatti erikoisen kirjasen »Lyhyt selonteko soista ja nevoista ynnä niiden käyttämisestä», jossa hän selitteli soitten viljelemistä tulen avulla, sekä jätti Savon ja Kyminkartanon läänin maaherralle vähäistä myöhemmin mietekirjoituksen samasta asiasta. Omistamillansa tiloilla Stenius oppinsa mukaisesti valmistutti soista ja rämeistä sekä peltoa että niittyä. Pielisjärven rajapitäjässä Liperissä oli kirkkoherra Possenius seurannut Steniuksen esimerkkiä 1740- ja 1750-lukujen vailiteissa[39] ja niinikään jo 1740-luvulta alkaen oli Jaakkiman kirkkoherra Homborg viljellyt soita sellaisella menestyksellä, että sai raivioiltansa kahden kapan ruiskylvöstä 64 kappaa sekä kaurastakin 16 jyvän.[40] Seuraavilta ajoilta mainittakoon kirkkoherra Vinterin suonkuivatushankkeet Kiteellä sekä Tohmajärven kirkkoherran Norrgrenin viljelykset osittain pappilansa osittain yksityisesti omistamansa talon soilla. Näinpä siis on havaittavissa, että suoviljelysharrastus alkoi nopeasti elpyä koko etelä- ja keskiosassa maatamme 1740-luvun tienoilla ja yhtäläisellä innolla sitä jatkettiin monet vuosikymmenet.

Mutta tärkeimmäksi tuli suoviljelys sittenkin Pohjanmaalla. Viljelysinnon elpymistä täällä osottavat jo Mennanderin sanat vuodelta 1751:[41] »Viime vuosina ovat useat säätyläiset, erittäinkin kunnianarvoisen papiston jäsenet — — — — alkaneet täydellä uutteruudella sekä kustannuksia säästämättä viljellä tiluksiaan. Tällöin on myös havaittu, että suurin osa talonpoikia ja maanmiehiä ovat halukkaita uhraamaan työtä ja vaivaa sellaiseen, mistä taloudessa on hyötyä, niinpian kun ovat nähneet, semminkin pappiloissa, että se onnistuu ja lyö leiville.» Jo kesällä 1750 oli Laihian kappalainen Israel Reinius tuottanut taalalaisia Laihialle näyttämään miten juuria ja kantoja oli kiskottava irti soista, ja samoin oli Lohtajankin kirkkoherra Altan kolme vuotta senjälkeen pitäjäläisillensä esikuvaksi perkauttanut Lohtajanjoen alajuoksun — yritys tehdä rannoilla olevat rämeet niityiksi maksoi täten melkoisia summia kuitenkaan onnistumatta.Viittausvirhe: <ref>-elementin sulkeva </ref>-elementti puuttuu ja Tammelan kirkkoherra Amnell teki niinikään suuret määrät piloille kydötettyä maata samalla keinolla viljelyskelpoiseksi. Kun näin ollen maaperää totuttiin laittamaan vuodesta vuoteen kantavaksi, oli luonnollista, että suositeltiin kolmivuoroviljelystä, jopa erinäisiä vuoroviljelystapojakin vanhan kaksivuoroviljelyksen sijalle, jolla siihen asti pellon kasvuvoimaa oli koetettu säästellä.

3.

Suoviljelyksen, kuten muunkin edistyneen maanviljelyksen oireet periytyvät niinmuodoin maassamme jo 16 sataluvulta. Suuraateliset tilanomistajat olivat ensi sijassa yrittäneet uusia järkiperäisiä viljelystapoja käyttää; varsin yleiseksi tämä pyrkimys ei silti tullut. Vallitseva aatelinen katsantotapa lienee näet estänyt sitä. »Tunnustan kyllä», Urban Hjärne v. 1706 kertoi, »että useat ovat siinä taidossa (nimittäin maanviljelyksen) muuta joukkoa etevämmät, erittäinkin jotkut Brahet, Falkenbergit, Flemingit, Rålambit ja useat muut; mutta on valitettavaa, että he sallivat tuollaisten isänmaalle ja Svean valtakunnalle hyödyllisten tietojen kuolla kanssansa; vaikka kristillinen rakkaus ja hyvä tarkoitus sekä isänmaasta huolehtiminen velvoittaisivat, ei suinkaan kaivamaan leiviskäänsä maahan, vaan auliisti ja ilman kateutta panemaan taidot paperille, jotta heidän nimensä kuoleman jälkeen eläisi siunatussa maineessa sekä jälkeläisten ikuisessa muistossa.» Vain presidentti Klaus Fleming oli, säätyveljiänsä isänmaallisempana, koettanut maanviljelyksen yleistä tilaa kohottaa m. m. aikoen perustaa talouskollegin maataloudellisten keksintöjen kehittämistä sekä tunnetuksi tekemistä varten, mutta hänen ennenaikainen kuolemansa oli saattanut tämän hyväätarkoittavan aikeen raukeamaan.[42] Papistoon oli aatelisten viljelysharrastus tuskin tarttunut; siitä riittänee todisteeksi se vähä mitä 16 sataluvun katselmuskirjoissa pappilaviljelyksistä kerrotaan. Esim.: »Oinaanniitty, 26 kuormanalaa, on ollut käyttämättä 26 vuotta», ilmoitetaan Piikkiöstä v. I652, »pellosta tuskin muuta kuin puolet on kylvetty rukiilla, kevätviljaksi on kelvotonta ohraa ja kauraa, heiniä ei ole ensinkään»; »peltoviljelyksen sanottiin olleen hyvin kehnon kirkkoherran virkaan astuessa», näin Vehmaalta v. 1688, »ojat olivat kelvottomia ja aidat rappiolla»; »kirkkoherra Pachalenius kuuluu kylväneen syksyllä 7 tynnyriä ruista», mainitaan taas Vanajalta v. 1693, »mutta lienee se kylvetty laihaan maaperään, koska oras on huonoa ja harvaa — — — ohrapelto kutakuinkin kunnossa; kuitenkin sanotaan kahden vuoden lannat viedyn Miemalaan, joten pappilan pelloille ei ole lantaa riittänyt; ojat ovat aivan ummessa»; ja Säkylässä oli 1705 pohjoinen pelto täydellisesti rappiolla, koska Euran kirkkoherra Vrigstadius oli velasta vienyt pappilan ainoat kyntöhärät, ja kesantona oleva eteläinen pelto oli suureksi osaksi metsittynyt.[43] Kaikesta päättäen papit viljelivät maitansa vanhaan esipolvilta perittyyn tapaan kuten talonpojatkin, ja sama leväperäisyys, joka ilmeni kaikessa pappilan hoidossa, oli sen viljelyksillekin ominaista. Vallitsevaa ajatustapaa, josta leväperäinen vanhoilla-olo osaltansa aiheutui, ja joka varmasti oli perintöä 16 sata luvulta, kuvaili J. Faggot v. 1746: »He eivät usko mitään erikoista siinä (nim. Maanviljelyksen alalla) olevan aikaansaatavissa; he arvelevat, että huolenpito siitä on liian halpaa ja talonpojille kuuluvaa: heillä on pahat ennakkoluulot kylmästä ilmanalastamme ja hedelmättömästä maaperästämme; taikka he luulevat, että maanviljelyksen taito on päässyt niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista, koska sitä niin kauan on käytetty. Jos he joskus huvin vuoksi jotakin kokeilevat, ei siitä ole sanottavissa hyvää eikä pahaa, koska he ovat kokeilleet ilman tarpeellisia alkeistietoja ja sääntöjä.»[44] Lisätä olisi tosin saattanut, että vanhan polven ihmisillä kyllä olivat omat alkeistietonsa ja sääntönsä, mutta ne olivat menneen aikakauden luomia, 15 ja 16 satalukujen luonnontuntemuksen mukaiset.

Mutta kun isonvihan hävitys, joka saattoi pappilaviljelykset monin paikoin täydellisesti rappiolle, vihdoin oli päättynyt, ilmeni uusi into ja pyrkimys maanviljelyksenkin alalla. Soitten ja korpien viljelyskelpoiseksi saattamisessa, jos missään, toteutui kirjaimellisesti vapaudenajan tunnuslause, että menetetyt maakunnat olivat valloitettavat valtakunnan rajojen sisällä takaisin. Tässä mielessä tehtiin laskuja siitä miten paljon viljelyskelpoista maata oli autiona ja miten suuren väenlisäyksen sen viljelyttäminen saattaisi valtakunnalle tuottaa. Ja, mikä merkillepantavampaa, katsottiin säätyläisten isänmaalliseksi velvollisuudeksi astua viljelyspuuhien etunenään: tätä varten heidän tuli jo oppikouluissa ja akatemioissa saada tarpeelliset tiedot. Oli näet aivan luonnollista, että uuden kokemusperäisen luonnonkäsityksen voittaessa alaa entisen, käsitteellisemmän rinnalla pidettiin erikoisen tärkeänä tämän uuden siunausta tuottavan opin tuntemista. Näin odotettiin tieteeltä käytölliselle maanviljelykselle suuriarvoista apua. »Mutta ei suinkaan riitä», Mennander neuvoi v. 1748, »että sivistyneet ja arvossa pidetyt kansalaiset hankkivat itsellensä perinpohjaisen sekä käytöllisen että opillisen taloustieteen tuntemuksen, vaan lisäksi on tämä tuntemus, mikäli mahdollista, ulotettava myöskin muihin yhteiskunnan jäseniin. — — On tapana, että uskonopin tietoa levitetään kaikkien kansalaisten keskuuteen. Mutta luontaisen oikeuden vaatimuksesta on jokaisen edistettävä sekä omaa että lähimmäisen onnellisuutta, ei ainoastaan sisäistä, vaan ulkonaistakin. Eikä riitä, että hyviä tieteitä ja taiteita opetetaan ja viljellään oppineitten huoneissa ja lähettyvillä, koska se sangen vähän edistää yleistä onnellisuutta: vaan niinpaljon kuin soveliaasti saattaa on kaikkien järki valaistava, jotta tämä valo voisi johtaa. heidän tahtoansa.» Siis täysi valistusohjelma sovellutettuna maanviljelykseen, vieläpä tulevan piispan esittämänä.[45] Ja ikään kuin täydennykseksi tälle ohjelmalle ehdotti Faggot, että ulkomaalaisia olisi kutsuttava maahan kokeilemaan omien asujanten hyväksi maanviljelyksessä sekä kääntämään soveliaita kirjoja ruotsiksi taikka sitten olisi ruotsalaisia lähetettävä opintomatkalle ulkomaille; maanviljelys kun näet useissa maissa oli melkoista enemmän kehittynyt kuin Ruotsissa. Englantilainen ja hollantilainen vaikutus tulikin tällä alalla suureksi ja erikoisesti Suomea varten pyrittiin käyttämään ruotsalaistenkin maanviljelijäin kokemusta: alkoi näet tulvia hyväätarkoittavia ehdotuksia siitä, että Ruotsista tuotettaisiin taitavia talonpoikia suomalaista maalaisväestöä opettamaan.

Hallituskin ryhtyi toimenpiteisiin entistä suuremman viljelystaidon aikaansaamiseksi. Säädyt olivat 1741—1742 vuosien valtiopäivillä määränneet, että taitavimmat maanviljelijät kullakin paikkakunnalla muodostaisivat järjestön, joka edustajainsa kautta ilmoittaisi maaherralle seudun taloudellisen tilan sekä tarpeet, neuvottelisi näistä hänen kanssaan, keskustelisi sitten pitäjäntuvassa talonpoikain kanssa samoista asioista kirkkoherran ja muitten säätyläisten läsnä ollessa sekä lopuksi pitäisi huolen siitä, että yhteisesti päätetyt parannukset todella toimeenpantaisiin.[46] Tosin lienee näiden järjestöjen vaikutus supistunut vähiin. Mutta sensijaan ruvettiin yhä enemmän vaatimaan, että virkatalojen haltijat, ja erikoisesti juuri papit ottaisivat kansaa neuvoakseen. Sotilasvirkatalojen haltijat eivät näet olleet tähän yhtä soveliaita, he kun usein oleskelivat vuosikausia poissa virkataloistansa, jolloin näitä viljelytettiin talonpojilla, olivat senlisäksi monesti aivan kokemattomia sekä kansallekin puolittain vieraita. Papit sensijaan olivat alituisesti tekemisissä kansan kanssa. »He saattavat häissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja muissa tilaisuuksissa», Kalm v. 1757 lausui, »sensijaan että niissä enimmäkseen muuta, vähäarvoisempaa toimitetaan, keskustella sanankuulijainsa kanssa kaikenlaisesta, josta taloudessa on hyötyä. Talonpoika uskoo mieluimmin pappiansa. Mutta pelkät puheet ja kehotukset eivät riitä: talonpoika on niin kiintynyt vanhaan tottumukseensa, että on sangen vaikeata saada häntä siitä luopumaan. Hyvät esimerkit tuottavat enimmin hyötyä.»[47]

Pappiloitten tekeminen mallitaloiksi ei kuitenkaan ollut helppoa. Tosin useat isänmaanystävät ottivat kaunopuheisesti selittääkseen, miten muka papit tottuneina opintoihin ja järkiperäiseen ajatteluun paremmin kuin useimmat muut pystyivät maataloudellisia parannuksia keksimään. Mutta täydellä syyllä huomautettiin taas toisaalta, että papeilta heidän uraansa alottaessaan enimmäkseen puuttui maanviljelijän kokemusta, joten heidän pikemmin tuli oppia talonpojilta kuin talonpoikain heiltä. Ja jospa he sitten uudistuksia toimeenpanivatkin, ottivat talonpojat vain vastahakoisesti heistä esimerkkiä, vieläpä niin taitamattomasti, että epäonnistuivat, jolloin he heti olivat kärkkäitä syyttämään pappejansa vahingollisten uudistusten aikaansaamisesta; ja jos pappi sattui hakemaan parempaa virkapaikkaa, niin hän tuollaisessa maineessa ollen ei saanut vaalissa ääniä. Tätä peljäten moni pappi jätti parannuksia toimeenpanematta, erittäinkin siellä missä pappila oli yhteisviljelyksessä muitten talojen kanssa. Väitettiin myöskin, että moni uudistusten harrastaja jäi palkollisiakin vaille.[48]

Vielä suurempana esteenä oli se seikka, että papilla harvoin oli pääomaa käytettävänä, vaan tuli hänen velaksi hankkia karjaa, hevosia ja viljelyskaluja; kesti usein vuosikausia, ennenkuin hän velastansa pääsi. — Nuorena niinmuodoin harvalla oli varaa laajentaa viljelyksiä, vielä vähemmän ryhtyä kokeiluihin; köyhällä kappalaisella tuskin milloinkaan. Niinmuodoin varakkaimmista pappismiehistä enimmäkseen tuli suurimmat maanviljelyksen edistäjät. Mutta virkatalon maa ei ollut heidän omaansa, eivätkä tulevaisuuden varalle tehdyt parannukset tulleet heidän ja heidän jälkeläistensä hyödyksi, enintään he saivat niistä katselmustilaisuudessa korvausta. Epäilemättä Faggot osasi oikeaan lausuessansa v. 1746: »Tuollaiset virka- ja toimimiehet joutuvat usein muuttamaan virkatalosta toiseen ja vaikkakin tästä on heille etua, niin on vallan luonnollista, ettei kukaan rupea erikoisiin kuluihin maanviljelyksen parantamiseksi virkatilalla, jonka hän toivoo saavansa jättää niin pian kuin suinkin; senpätähden onkin tavallista, että virkatalojen haltiat joutuvat maksamaan korvausta talonkatselmuksissa, ja vaikkapa he kutakuinkin siitä säästyisivätkin, vaatii kuitenkin kunnollinen maanviljelys paljon enemmän.»[49] Epälukuisat pappiloitten katselmuskirjat todistavat Faggotin lausunnon oikeaksi.

Näin ollen virkatalojen haltiat hiukankin joutilasta pääomaa koottuaan pyrkivät sijoittamaan sen yksityisesti hankkimiinsa maatiluksiin. Sehän oli varmimpia tapoja turvata kuolemantapauksen varalta lesken ja lasten toimeentulo; mutta milloin omaisuutta oli karttunut erikoisen runsaasti, hankittiin useitakin tiloja, tavallisesti omassa pitäjässä, mutta joskus naapuripitäjissäkin. Muutamat tiedot pappien maanomistuksesta lienevät omiansa tätä pyrkimystä valaisemaan: 1730-luvulla oli Kokkolan kirkkoherralla eräs puolen manttaalin talo sekä suuri kaupunkitalo, Pyhäjoen kirkkoherralla neljännesmanttaaIin verotaIo , joka alhaisen arvion mukaan oli 400 kuparitalarin arvoinen, Euran kirkkoherralla suuri säterirustholli, Paimion ja Hattulan kappalaisilla niinikään rusthollit, niistä jälkimäisen 800 talarin arvoinen, Sauvon kirkkoherralla 3000 kuparitalarin kruununrustholli; Kemiön kirkkoherran Forbuksen leski osti v. 1750 armovuotensa aikana rälssitilan asettuaksensa tälle loppuijäkseen[50] j. n. e. 1750-luvulla arvioidaan Pälkäneen kirkkoherran rustitila 6000:ksi kuparitalariksi, Längelmäen 3000:ksi ja Taivassalon kirkkoherralla oli tiluksia yli 7 tuh. kuparitalarin edestä. Seuraavilta vuosikymmeniltä mainittakoon, että Pieksämäen kirkkoherran Poppiuksen ja Pyhäjoen kirkkoherran Mathesiuksen tilukset laskettiin v. 1770 korvilla kummankin5 tuh. talarin arvoisiksi ja Laukaan kirkkoherran Tuderuksen kolme rälssitaloa v. 1786 noin 9 tuhanneksi kuparitalariksi. Aikansa suurimmat maanomistajat papiston keskuudessa olivat kumminkin Sysmän kirkkoherra Heintzius, jonka viljelyshankkeista edellä oli puhe ja jonka tilusten arvosta saa jonkinlaisen aavistuksen kun tietää, että hänen poikansa jätti jälkeensä v. 1806 silminnähtävästi isältä perittyä maaomaisuutta noin 324 tuhannen kuparitalarin edestä, ja että ainakin yhdellä tyttärellä oli perintönä 1 2/3 manttaalin kruunun säteritila; ja edelleen Huittisten kirkkoherra Idman, jonka omistama Takkulan rustholli aputiloineen yksinään arvioitiin v. 1790 lähes 70 tuhanneksi talariksi, mutta jolla lisäksi oli yhdeksän rälssitaloa ja yksi verotalo. Tietysti tällainen yksityinen maaomaisuus oli omiansa kiinnittämään papiston harrastusta maanviljelykseen: juuri etevimmät maanviljelyksen uudistajat olivat samalla suuria tilanomistajia; tilukset kulkivat edelleen perintönä lapsille ja ikäänkuin juurruttivat koko suvut, joista ajan tavan mukaan yhäti uusia jäseniä antautui pappisural1e, pitkiksi ajoiksi maankamaraan. Mutta varmaa on myöskin, että monen monessa tapauksessa pappilan viljelyksiä laiminlyötiin yksityisten viljelysten eduksi. Tuskin voi kuvaavampaa todistusta tästä keksiä kuin Porvoon tuomiokapitulin kertomuksen vuodelta 1806 Mäntsälän kirkkoherran Valleniuksen vastoin yleistä tapaa epäitsekkäästä menettelystä: »Vallenius vainaja, sensijaan että olisi useitten muitten pappien tavoin isonjaon aikana itseänsä varten erotuttanut tiluksia yhteismaasta, päinvastoin tällöin osotti sellaista kiitettävää huolenpitoa seuraajainsa edusta sekä epäitsekkäisyyttä siihen määrin, että hän ei pidättänyt itselleen mitään yksityisesti, vaan hankki pappilalle ikuisiksi ajoiksi siihen kuuluvat pellot, niityt ja metsät.»[51] Useat pappilat, semminkin pienten seurakuntain, joista kirkkoherrat lakkaamatta pyrkivät suurempiin, pysyivät tosiaan kautta koko 17 sataluvun perin huonossa kunnossa.

Mutta sittenkin parani pappilain viljelystapa sataluvun kuluessa melkoisesti, Tuontuostakin kerrotaan papinleskien armovuosianomuksissa, miten heidän miesvainajansa vaivoja ja kustannuksia säästämättä olivat laittaneet pappilansa maanviljelyksen erinomaiselle kannalle. Ja ellei tällaisiin kiittelyihin uskoisikaan, puhuvat pappien kirjaluettelot eittämättömästi heidän harrastuksistaan: maataloudenopas alkoi tulla pappilassa yhtä välttämättömäksi kuin lääkärikirjakin. Dahlmanin laaja teos ruotsalaisesta maataloudesta oli suosituimpia, mutta sen ohella oli käytännössä Boijen »Kokenut ruotsalainen taloudenhoitaja», Cneiffin »Mietteet maatalouden parantamisesta Pohjanmaalla» j. n. e., lisäksi tuli siellä täällä joku erikoisteoskin: Dahlmanin »Johdatus humalatarhain hoitamiseen», Salanderin »Talonvoudin ohje», »Keksintöjä viljalajien muutoksesta», Ahlichin y. m. puutarhakirjoja, sekä erittäinkin lampaanhoidon käsikirjoja, »Nautakarjan kotiapteekki»;[52] ja joskus kummitteli joku 16 sataluvunkin kirjanen joukossa, esim. Coleruksen aikoinaan suosittu Oeconomia, joka ilmeisesti ei ollut vieläkään kaikkea luottamustansa kadottanut. Edelleen oli Linnen, mutta erittäinkin hänen oppilaittensa Kalmin ja Gaddin luonnontieteellis-taloudellisia teoksia maamme pappiloihin runsaasti levinnyt. Näiden teostensa avulla luonnontieteellis-taloudellisen uudistuksen esitaistelijat niinmuodoin vähitellen uudistivat pappilain kerran niin vanhoilliset viljelystavat.



  1. Esm. A. O. Heikel, Rakennukset tscheremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla, siv. 243, 267. 276. — Kartat maanmittausylihallituksen arkistossa.
  2. Kemin talvikäräjäin. pöytäkirja 1787. § 180 liite. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  3. Kemin talvikäräjäin päytäkirja v. 1742. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  4. Valtiopäiväpäätös 17 p. lokak. 1735 Pohjanmaan papiston yksityisten valitusten johdosta. K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet VI, siv. 325. — Geometrisk beskrifning öfverBodde by belägen uti Österboten, 1750. Maanmittausylihallituksen arkisto.
  5. Uskelan pappilan niittyluettelo, Magnus Rålambstiernan kopioima 11 p. kesäk. 1658. Kyrkiones book. Uskelan kirkonarkisto.
    Tammelan pappilan niittyluettelo, arvattavasti vuodelta 1648. Kyrckiones boock. Tammelan kirlronarkisto.
    Pälkäneen pappilan verotuskirja 28 p. kesäk. 1698. Pälkäneen kirkonarkisto.
  6. Aksel Heikel. Kertomus muinaisiäännöksistä Hauhon kihlakunnassa. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 29. siv. 155, alimuistutus.
    Ote Lapuan syyskäräjäin päytäkirjasta 3. p. lokak. 1723. Lapuan kirkonarkisto.
    Pohjanmaan maaherran päätös 15 p. syysk. 1752 rovasti Altanin anomuksen johdosta. Lohtajan kirkonarkisto.
    Ote Toholammin kappelikokouksen pöytäkirjasta 12 p. heinäk. 1767. Lohtajan kirkonarkisto.
  7. Hyrynsalmen kappalaistalon katselmuskirja 24 p. heinäk. 1795. — Kuhmoniemen kappalaistalon katselmuskirja 19 p. elok. 1795. — Suomussalmen kappalaistaion katselmuskirja 28 p. heinäk. 1795. — Säräisniemen kappalaistalon katselmuskirjat 16 p. heinäk. ja 24 p. syysk. samaa vuotta. Kaikki Suomen valtioarkistossa.
  8. Kartat maanmittausylihallituksen arkistossa.
  9. Kalajoen pappilan katselmuskirja 23 p. toukok. v. 1732 ja laamannintuomio 7 p. huhtik. 1813. Kalajoen kirkonarkisto.
    Siikajoen pappilan katselmuskirja 20 p. syysk. 1735. Siikajoen kirkonarkisto.
    Carl d'Ogiers dagbok. Stockholms Magazinet 1780, helmikuu.
    Mäntyharjun pappilan katselmuskirja 25 ja 26 p. syysk. 1730. Mäntyharjun kirkonarkisto.
    Lappeen Parkkarilan kappalaistalon katselmuskirja 21 p. syysk. 1759. Suomen valtioarkisto.
  10. Gösta Grotenfelt, Det primitiva jordbrukets metoder i Finland under den historiska tiden, Helsinki 1899, siv. 96 ja seur. — J. E. Sunila, Vuoroviljelys- ja koppeliviljelysjärjestelmä Suomessa, I. Aika 1850-luvun luppuun, Helsinki 1908, siv. 9 ja seur.
    Register på then jordh som presterna i Österbotnen haffue under preste bolett anno 1607. K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet III, siv. 224 ja seur. — C. C. Böcker, Ekonomiska anteckningar om Vasa län, gjorde under en resa derstädes Af 1815, Underrättelser från Kejserliga Finska Hushållningssällskapet. Toinen kokoelma n:o 1, Turku 1823, siv. 47.
  11. Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa 1738-1741, Helsinki 1899, siv. 149 ja seur. — Jämförelse emellan Carislojo sockens tilstånd i det 15:de och i detta 18:de seculo, til utrönande af folkmängden och landets upodling på dessa särskildte tider. Tidningar utgifna af et sällskap i Abo 1775. n:o 4. — Otto Fredr. Wetterhoff. Tankar om Tavastlands upphjelpande, Kong1. Finska Hushållnings-Sällskapets Handlingar II, siv. 290 ja seur.
  12. P. von Möller; Strödda utkast rörande svenska jordbrukets historia, Tukholma 1881, siv. 203.
  13. H. Hassel ja Joh. Velin, Velmente tankar om landt-hushållningens förbättrande i Finland, Turku 1751, § 2.
  14. Gösta Grotenfelt. Det primitiva jordbrukets metoder, siv. 26 ja seur. — Vert. K. E. F. Ignatius, Finlands historia under Carl X Gustafs regering, Helsinki 1865. siv. 3 ja seur.
    Lärobok i Oeconomien eIler Landthushållningen, Nordinin kokoelma, Oeconomica I, siv. 107 ja 119. Upsalan yliopiston kirjasto.
  15. C. F. Mennander ja Matthias Pazelius, Anmärkningar om äng- och åkerskiötzel Österbotn. Turku 1751, § 8.
    Maaherra Cederströmin kiertokirje 28 p. lokak. 1778. Useissa kirkkojen arkistoissa.
  16. E. G. Palmerun antamat tiedot katovuosista Suomessa 1730—1750. Historiallinen arkisto VIII, siv. 367 ja seur. y. m.
  17. P. A. Gadd, Afhandling om medel til allmogens bärgning under säd- och foder•brist. Turku 1785, siv. 31. — Ennenmainitussa maaherra Cederströmin kiertokirjeessä on samanlainen yleiskuvaus. — Niittyjen laadusta, katso Gösta Grotenfelt, Det primitiva jordbrukets metoder, siv. 68 ja seur.
  18. P. A. Gadd ja H. H. John, Undersökning om Nylands och Tavastehus län I, Turku 1789, siv. 34.
  19. Kartat maanmittausylihallituksen arkistossa. - Ulrik Rudensehöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa 1738—1741, Helsinki 1899, siv. 102.
  20. K. R. Melander, Muistiinpanoja Suomen mitta- ja painosuhteista 15 sataluvun loppupuolella ja seuraavan vuosisadan alulla. Historiallinen arkisto XI, siv. 119 ja seur.
  21. K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet III, siv. 23 ja seur. — Ote Lapuan syyskäräjäin pöytäkirjasta 3 p. lokak. 1723. Lapuan kirkonarkisto. — Kalajoen pappilan katselmuskirja v. 1732. Kalajoen kirkonarkisto. — Siikajoen pappilan katselmuskirja 20 p. syysk. 1735. Siikajoen kirkonarkisto.
  22. Puolangan Moilalan kappalaistalon katselmuskirja 4 p. elok. 1806. Suomen valtioarkisto.
  23. Jonas Strengin laatima kartta Tyrvään pappilan maista v. 1644. Maanmittausylihallituksen arkisto. — Huittisten pappilan katselmuskirja 14 p. elok. 1722. Suomen valtioarkisto. Mouhijärven pappilan katselmuskirja 26—27 p. heinäk. 1725. Suomen valtioarkisto. — Halikon pappilan katselmuskirja 27 p. elok. 1723. Halikon kirkonarkisto.
  24. Tammelan pappilan verotuskirja 28 p. toukok. 1698. Tammelan kirkonarkisto. — Sahalahden pappilan verotuskirja 27 p. kesäk. 1698. Sahalahden kirkonarkisto. —Perniön pappilan katselmuskirja 18-20 p. lokak. 1731. Perniön kirkonarkisto. — Pälkäneen pappilan verotuskirja 28 p. kesäk. 1698 ja katselmuskirja v. 1750. Pälkäneen kirkonarkisto.
  25. Metsänhaaskuusta esm. P. Kalm ja Daniel Lithander, Oförgripeliga tanckar om nödvändigheten af skogarnas bettre vård och ans i Finland, Turku 1753. —. H. Hasser ja Joh. Velin, Velmenta tankar om landthushållningens förbättrande i Finland, Turku 1751, § 3 ja seur. — P. A. Gadd ja Fredr. Sjöstedt, Om medel at underhålla och öka skogväxten i Finland, Turku 1792, - y. m. m.
  26. Pohjanmaan deputationin pöytäkirjassa 2 p. maalisk. 1758 on tätä koskeva Pazeliuksen huomautus, jonka maisteri Sakari Kuusi hyväntahtoisesti on minulle ilmoittanut. Vrt. myös edellämainittua Hasselin ja Joh. Velinin väitöskirjaa, § 6.
  27. Professori Miltopaeuksen mustiinpanot pappilan uudistuksesta. Kyrckiones boock. Piikkiön kirkonarkisto. — Vehmaan pappilan katselmuskirja 31 p. lokak. 1688. Vehmaan kirkonarkisto. — Kemiön pappilan katselmuskirja 6. p. elok. 1706. Suomen valtioarkisto. — Halikon pappilan katselmuskirja 27 p. elok. 1723. Halikon kirkonarkisto.
  28. Loimaan pappilan katselmuskirja 30 p. kesäk. ja 1 p. heinäk. 1724. Suomen valtioarkisto. — Ulrik Rudenschöldin kertomus taloudellisista y. m. oloista Suomessa 1738-1741, Helsinki 1899. siv. 104 y. m.
  29. Tammelan pappilan verotuskirja 28 p. toukok. 1698. Tammelan kirkonarkisto. — Sahalahden pappilan katselmuskirja 7. p. lokak. 1699. Sahalahden kirkonarkisto. — Pälkäneen pappilan verotuskirja 28 p. kesäk. 1698. Pälkäneen kirkonarkisto. — Vanajan pappilan katselmuskirja 30 p. huhtik. 1693. Vanajan kirkonarkisto. – Jämsän pappilan katselmuskirja v. 1723. Jämsän kirkonarkisto. — Vesilahden pappilan katselmuskirja 8—10 p. heinäk. 1745. Suomen valtioarkisto.
  30. Iisalmen pappilan katselmuskirja 11—13 p. elok. 1731. Suomen valtioarkisto. Vrt. myös esm. Leppävirran pappilan metsästä katselmuskirjaa 30—31 p. heinäk. 1731. Suomen valtioarkisto.
  31. P. Kalm ja Daniel Lithander. Oförgripeliga tanckar om nödvändigheten af skogarnas bettre vård och ans i Finland, Turku 1753. § 10.
  32. Asetus valtakunnan metsistä 12 p. jouluk. 1734. § 24. Mode, Utdrag II, siv. 1115 ja seur.
    Gösta Grotenfelt, Det primitiva jordbrukets metoder. siv. 52 ja seur.
    Kaskeamisluvan anomuksista esm. Vanajan kirkkoherran C. G. Leisteniuksen 28 p.lokak. 1772 kuuden tynnyrinalan maahan. (Vanajan kirkonarkisto); Tammelan keskikirkkoherran J. Amnel1in, vuotuisesti 12 kapanalaa: (Tammelan syyskäräjäin pöytäkirjan ote 8 p:ltä marrask. 1737. Tammelan kirkonarkisto.)
  33. Vöyrin Vöråborgin kappalaistalon katselmuskirja 3 p. kesäk. 1803. Suomen valtioarkisto.
  34. Gösta Grotenfelt. Det primitiva jordbrukets metoder, siv. 28 ja seur.
    Sahalahden pappilan katselmuskirja 7 p. lokak. 1699. Sahalahden kirkonarkisto.
    Suoviljelyksestä ryöstöviljelyksen sekä edistyneemmän peltoviljelyksen väliasteena esm. Wilhelm Roscher, Nationalökonomik des Ackerbaues und der verwandten Urproduktionen, Stuttgart ja Berlin 1903, siv. 108, 110 – 111.
  35. August Meitzen, Der Boden und die landwirtschaftlichen Verhältnisse der preussischen Staaten nach dem Gebietsumfange vor 1866. Berlin 1868, siv. 442 ja seur. — Wilhelm Roscher, Nationalökonomik des Ackerbaues. Stuttgart ja Berlin 1903. siv. 166. — R. Mejborg, Nordiske B0ndegaarde i det XVI:de, XVII:de og XVIII:de Aarhundrede I, Kööpenhamina 1892, siv. 61.
  36. Fredr. Elfving ja Georg Schauman, Pehr Kalms resa till Norra Amerika. Helsinki 1904, siv. 117.
  37. Sysmän talvikäräjäin pöytäkirja 1761, § 98. Suomen valtioarkisto.
  38. Kirkkoherra Joh. Tuderuksen lesken armovuosianomus liitteineen. Vaasan läänin maaherran kirjelmä K. M:lle 2 p. helmik. 1787. Ruotsin valtioarkisto.
    Kirkkoherra Matthias Caloniuksen lesken armovuosianomus sekä liitteenä Saarijärven talvikäräjäin pöytäkirja 27 p. maaIisk. 1778. Vaasan läänin maaherran kirjelmä Kunink. Maj:lle 14 p. elok. 1778. Ruotsin valtioarkisto.
    Orihveden, Kuoreveden ja Eräjärven syyskäräjäin pöytäkirjat 1771, § 10. Suomen valtioarkisto. Kirkkoherra N. Ursinuksen lesken armovuosianomus. Hämeen-Uudenmaan läänin maaherran kirjelmä Kunink. M:lle 18 p. jouluk. 1786. Ruotsin valtioarkisto.
  39. A. R. Saarenseppä, Kuvauksia Pohjois-Karjalan maataloudellisista oloista I, Vuoden 1800:n vaiheille, Joensuu 1912, siv. 130 ja seur.
  40. Joh. Kraftman ja Joh. Lagus, Tanckar om hushållningens uphjelpande i Carelen, Turku 1756, § 6.
  41. C. F. Mennander ja Matthias Pazelius, Anmärckningar om äng- och åkerskiötzeln i Österbotn. Turku 1751, § 4.
  42. Urban Hjärne, Den besvarade och förklarade anledningens andra flock, om jorden och landskap i gemeen. Tukholma 1706, siv. 312.
  43. Piikkiön pappilan inventariluettelo 2 p. toukok. 1652. Piikkiön kirkonarkisto. — Vehmaan pappilan katselmuskirja 31 p. lokak. 1688. Vehmaan kirkonarkisto. — Vanajan pappilan katselmuskirja 30 p. huhtik. 1693. Vanajan kirkonarkisto. — Säkylän pappilan katselmuskirja 19 p. kesäk. 1705. Säkylän kirkonarkisto.
  44. J. Faggot. Svenska landtbrukets hinder och hjälp, Tukholma 1746, siv. 16.
  45. C. F. Mennander ja C. ]. Brusin, De caussis impeditae oeconomiae. Turku 1748, § 7. — Vertaa myös C. F. Mennander ja ]oh. Borgström, De oeconomia patriae, Turku 1748, § 5•
  46. Kunink. Maj:n kirje maaherroille 20 p. helmik. 1742. Mode, Utdrag III, siv. 1845
  47. P. Kalm ja Abr. Indrenius, Enfaldiga tanckar wisande hwad en präst kan bidraga till oeconomiens uphjelpande. Turku 1757, § 2.
  48. J. D. Cneifi, Tanckar huru en tilbörlig landthushållning skyndsammast synes kunna uphjelpas i Österbottn, Linköping 1757, siv. 233 ja seur.
  49. J. Faggot, Svenska landtbrukets hinder och hjälp, Tukholma 1746, siv. 32 ja seur.
  50. Kokkolan kkh. Kjemmerin peruluettelo elokuulta 1736 (ilman päivämäärää). — Pyhäjoen kkh. Mathesiuksen peruluettelo v:lta 174I. — Euran kkh. Bergbohmin peruluettelo 13—14 p. jouluk. 1736. — Paimion kappalaisen Sevoniuksen peruluettelo 23 p. kesäk. 1741. — Hattulan kappalaisen Reuterin peruluettelo 4 p. helmik. 1745 j. n. e. Kaikki Suomen valtioarkistossa.
  51. Porvoon tuomiokapitulin lausunto Mäntsälän kirkkoherran Valleniuksen lesken armovuosianomuksesta. liitteenä Kyminkartanonläänin maaherran kirjelmään K. M:lle 10 p. kesäk. 1806. Ruotsin valtioarkisto.
  52. Dahlmanin teos oli jo Perniön kirkkoherralla Frosteruksella 1751. Saltvikin kirkkoherralla Ahrenbergillä v. 1793; Cneiffin teos jo v. 1766 Kokkolan kirkkoh. Chydeniuksella ja Teuvan kappalaisella Achtmanilla; AWichin teos Kokkolan kkhr. Kjemmerillä v. 1734 j. n. e.