Suomen pappilat 1700-luvulla:VI Rakennukset ja rakentajat

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
V Puutarha Suomen pappilat 1700-luvulla
VI Rakennukset ja rakentajat
Kirjoittanut Gunnar Suolahti
VII Savupirtistä kartanoon



VI. Rakennukset ja rakentajat.


1.

Kanhasalan pappila. Aug. Schuffertin valokuvaamana. Rakennettiin v. 1788, oikeanpuoleinen osa myöhemmin lisätty.

Maanlain määräysten mukaisesti tuli seurakuntalaisten rakentaa papillensa seitsemän n.s. laillista huonetta, ne olivat: tupa, paistinhuone, lato, vilja-aitta, ruoka-aitta, luhti ja navetta. Kun ne oli delleen valmistettu kattoineen ja kaikkine sisustuksineen, sekä jätetty papin haltuun, tuli tämän varjella niitä pilaantumasta, pitää katot kunnossa ja poistaa vuodot; mutta milloin huoneet tarvitsivat perinpohjaista uudistusta oli seurakuntalaisten tuotava rakennusaineet sekä mitattava rakennustyöt omalla kustannuksellaan. Sekä katolisena aikana että heti uskonpuhdistuksen jälkeen näitä samoja määräyksiä uudelleen terotettiin mieliin. Jo silloin näet moni kirkkoherra laiminlöi pappilansa kunnossapidon taikka rasitti vähäpätöisimmilläkin korjauksilla seurakuntalaisiaan, ei huolinut kaivaa kaivoa taloonsa ja poislähtiessään vei lukot ovista mukanaan. Samalla kun papit siis monin paikoin pyrkivät asumaan pappiloitansa mahdollisimman vähillä kustannuksilla, koettivat he toisaalta lisätä pitäjäläisten rakentamisvelvollisuutta.[1]

Jo Juhana III:nnen aikana olivatkin nuo seitsemän vaatimatonta »laillista huonetta» kasvaneet yhtä moneksi huoneryhmäksi, kukin ryhmä tosin edelleen oman yhteisen kattonsa alla. Ensimäinen käsitti kokonaista kuusi suojaa: linnatuvan, kappalaistuvan, vierastuvan, leivintuvan, kirkkoherran lukukamarin ja makuukamarin sekä sitä paitsi holvatun kivikellarin ja kaksi käymälää; toinen keittiön, luhdin ylä ja ala-aittoineen, portin, renkien luhdin, mallaspirtin, saunan sekä eteisen; edelleen kävi kolmannen huoneen nimellä navetta, nautatalli, lammasläävä, sikolätti, kanahuone ja hanhihuone, kun taas neljänteen kuului talli ylisineen ja siltoineen, sekä kaksi suurta latoa ja luuaa; viidenteen kaksi riihtä luuineen, latoineen ja akanahuoneineen; kuudenteen ladot 12 heinäkuormaa varten, jotka ladot saattoivat eri kattojenkin alaisina olla; ja vihdoin oli seitsemäntenä huoneena myllyhuone tahi venetalas. Määräämällä pitäjäläiset nämät kaikki rakentamaan sekä ylläpitämään oli Juhana III pääasiassa vain laillistuttanut tavaksitulleen velvollisuuden. Uudenkirkon rakennusluettelossa v. 1411 oli näet pitäjäläisten rakennettavia suojia jo kokonaista 18; ensimäisessä eli asuinhuoneryhmässä tosin vain kolme: (ruoka)tupa (triclinium), piispantupa (episeopalis domus) ja kappalaistupa (domus sacellanica), mutta sensijaan talousrakennusten ryhmässä jo sekä kyökki (coquina), luhti ylä-ja ala-aittoineen (domus cubilatoria cum duobus vestibulis vid. superius et inferius una cum frigida subjacenti domo, quam vocant cibariam domum), iso aitta (promptuarium magnum), mallaspirtti (ptisanarium), jakeluhuone (domus distributoria) ja sauna (vaporarium) että myöskin kellari eteisineen (lapidea cella cum solio et vestibulo); edelleen oli kaksi tallia (equi stabulum, episcopale stabulum), lehmi ja härkänavetta (vaccarum domus, bovum domus) sekä kaksi riihtä (domus trituratoria), lato (foenile), ja akanahuone (domus straminum). Ja Hauhon pappilan rakennusluettelossa, jonka saattanee olettaa suunnilleen kuvastavan pitäjäläisten rakennusvelvollisuuksia satakunta vuotta myöhemmin, ovat lailliset pappilahuoneet miltei samat; talousrakennuksiin on vain leivintupa tullut lisään, luhtiaittoja on kaksi, samoin kaksi muuta aittaa, riihiä kolme ja talleja saman verran.[2] 16 sataluvulla rakennettavien suojien lukumäärä yhäti lisääntyi: riippuen erikoissopimuksista seurakuntalaisten ja kirkkoherran kanssa sekä erilaisista paikkakunnal1isista rakennustavoista nousi se joka tapauksessa yli 20, mutta joskus yli 30, aina 40 korville asti.

Tämä rakennusvelvollisuuksien runsaus kuvastaa kieltämättä silloisia yhteiskuntaoloja. Pappienhan tänä aikana valitettiin kansaa rasittaneen ylenpalttisilla veroilla ja maksuilla; kerrotaanhan eräässä Suomen talonpoikain valituksessa 1640-luvulta, miten papisto »omasta mielivallastaan on suuressa määrässä asettunut pitäjiin talonpojille sanomattomaksi rasitukseksi; he menettelevät siten, että he kauniilla sanoilla ja rukouksilla ovat saaneet talonpojilta enemmän kuin heidän varsinaiset vuotuiset saatavansa ovat, mutta mitä heille joskus annetaan hyvästä sydämestä, se tulee sitten esimerkiksi, ja vaaditaan pakolla ja kirouksen uhalla.» Ja Ahvenanmaan talonpojat kuvailevat edelleen v. 1668, miten joillakuilla kirkkoherroilla on tapana vaatia laillisena oikeutenaan sitä, minkä jotkut rikkaat ensinnä erikoisena suosionosotuksena ovat myöntäneet tahi pitäjäläiset muuten tervetuliaisiksi antaneet papin tullessa paikkakunnalle; milloin taas joku sanankuulija estelee syyttäen köyhyyttään, silloin pappi häntä häväisee ja haukkuu.[3] Kansan tapa antaa kaikenlaisia lahjoja ja tuliaisia hyvän mielensä osotteeksi aiheutti ilmeisesti monta lisärasitusta, samoin se, että pidettiin kunnianasiana hankkia papille hyvä elanto ja asumus. Toisaalta taas hyvä tapa vaati, että pappi kestitsi pitäjäläisiä erinäisissä tilaisuuksissa kuten talkoilla ja saatavia tuotaessa ja helppo oli hänen tällöin lisäkestityksillä houkutella talonpoikia uusiin myönnytyksiin. Jomalan pitäjän käräjillä todettiin niimuodoin v. 1659, että Dalkarlebyn kyläläiset olivat luovuttaneet pappilalle tynnyrinalan peltoa, kun heille vastavuoroon luvattiin kerran vuodessa kestit, joka ajan tavan mukaisesti merkitsi juominkeja. Samoin oli pappilan haltija vanhastaan kestinnyt talonpoikia silloin, kun he olivat pappilassa rakennustöillä, jolloin hän hyvinkin saattoi taivuttaa heidät parilla ryypyllä jättämään hänen yksityisomaisuudekseen vanhettuneita rakennuksia, sekä lupailemaan uusien korjailemista ja laajentamista. Kun leskirouva Lilius v. 1811 pyrki ominaan myymään muutamia Messukylän pappilan rakennuksia väittäen pitäjäläisten luovuttaneen ne hänen miesvainajalleen, todisti muuan talonpoika, että hänen ijäkäs isänsä tosiaan muutamana jouluiltana oli luovuttanut osuutensa erääseen vanhaan tupaan rovasti-vainajan jo ammoin kuolleelle äidille joistakin ryypyistä viinaa tapaus, joka varmaan kuvastanee etäisiltä ajoilta periytyviä tapoja. [4]

Toisaalta taas kansa monin paikoin oli välinpitämätöntä ja vastahakoista, kun pappiloitten rakentaminen oli kysymyksessä. »Koska suuri osa Ahvenanmaan kansaa on vastahakoista», Murenius kirjoittaa v. 1666, »niin että vaikka lupaavatkin piispan-ja rovastintarkastuksissa rakentaa ja korjata kirkon ja kirkonaitauksen vikoja sekä pappilan laillisia huoneita, niin ovat ne seuraavissa tarkastustilaisuuksissa edelleen rakentamatta, jopa muutamissa pitäjissä ja varsinkin Föglössä vuodesta vuoteen; ja kirkkoväärtit ja kuudennusmiehet, joita käsketään kiirehtimään ja joiden muuten itsestäänkin pitäisi niitä valvoa, ovat hyvin huolimattomia», he kun muka luottivat vain siihen, että pappi pakottaisi seurakuntalaisiaan, eikä edes oikeuden päätöksestäkään ollut apua. Tällaista itsepintaista välinpitämättömyyttä vastaan näytti 16 sataluvun kirkkokuri olevan välttämätön: käytettiin sekä varotuksia ja uhkauksia että käräjiin manuita, mutta ellei tämäkään auttanut, suljettiin kirkot seurakuntalaisilta tykkänään ja pitäjä niinmuodoin julistettiin kirkonkiroukseen. Jos taas yksityinen seurakunnan jäsen laiminlöi rakennusvelvollisuutensa, rangaistiin hänet penkkisijansa menettämisellä kirkossa. Tällaisissa alkuperäisissä oloissa menestyi moni papiston väärinkäytös; laki merkitsi vähän seurakunnan paimenen ja hänen laumansa mieskohtaisten suhteitten rinnalla; ja tänä aatelis- sekä virkamiesmielivallan aikana oli pappi yleensä edullisemmassa asemassa kuin hänen sanankuulijansa, pääsipä hän sitten tarkoitustensa perille hyvällä tahi pahalla.[5]

Tällaisista olosuhteista saa selityksensä rakennusvelvollisuuksien paljous 1600-luvulla. Kristiina-kuningattaren aikana vahvistettiin Juhana III säädös niiden suorittamisesta. Ahvenanmaalla Murenius, koettaessaan 1650-luvulla tehdä seurakuntain erilaisia velvollisuuksia yhdenmukaisiksi, vetosi samaiseen Juhana III säädökseen, mutta teki sitäpaitsi omasta puolestaan toisen vaihtoehdotuksen. Miespihan äärelle oli senmukaan rakennettava kuusi tupaa: linnatupa, herraintupa, tavallinen vierastupa, leivintupa sekä papin arki- ja makuutupa lukukamareineen, lisäksi vilja-, liha- ja kala-aitat, kun taas karjarakennuksiin tuli kuulua kaksi navettaa, lammasläävä, vasikkahuone, sikolätti, vuohitalli, hanhihuone ja kanahuone; lopuksi sitten viljalato ja luua, rehulato ja ruumenushuone, talli, mallaspirtti ja sauna. Yksityisten sopimusten nojalla olivat enimmät maamme seurakunnat kuitenkin sitoutuneet ylläpitämään useita muitakin rakennuksia, kuten esim. renkipirtin ja kellarin. Pohjanmaalla, missä yleensä rakennettiin runsaasti, oli pappilasuojainkin lukumäärä erikoisen suuri: Raahen-Salossa niitä oli v. 1690 puoliväliin neljättäkymmentä ja Kalajoella neljänkymmenen tienoilla. Sanalla sanoen seurakunnat kustansivat pappilan niin täydellisesti, ettei papin tarvinnut lisätä kuin jonkun kamarin mukavuudekseen.[6]

Mutta 16 sataluvun puoliväliltä alkaen rupesivat talonpojat valtiopäivillä valittelemaan papiston vaatimia liikanaisia rasituksia. Jo Kaarle IX oli avoimella kirjeellä v. 1607 vain vahvistanut maanlain määräykset pappilain laillisista huoneista, lisäten niihin tallin, ja Kaarle XI hallitus, joka muutenkin monessa suhteessa helpotti rahvaan taakkaa, aikaansai pappilain rakennusrasituksissakin muutoksia. Talonkatselmusasetuksessa vuodelta 1681 näet säädettiin, että talonpoika ei ollut velvollinen tilalleen rakentamaan muuta kuin tuvan, kamarin ja vierastuvan, ruoka-, vilja-ja jauhoaitan, kalustosuojan, porttivajan ja käymälän miespihaan, tallin, navetan, rehuladon, lammasläävän, sikolätin sekä luuia ja latoja talon suuruuden mukaan, ynnä ulkorakennuksia: saunan mallas- ja kuivatuspirtin; ja että erikoisesti pappiloihin oli pitäjän vain lailliset huoneet rakennettava -siis joka tapauksessa vähennys Juhana III säätämästä määrästä. Kuitenkin jäi lain sanamuoto noista seitsemästä huoneesta kiistanalaiseksi, eikä kuninkaan v. 1672 lupaamaa tarkempaa selitystä siitä kuulunut.[7] Näin kesti kauan ennenkun todenteolla ruvettiin uusia periaatteita rakentamis-velvollisuuksiin sovelluttamaan. Vain yksityisissä tapauksissa, mikäli katselmuskirjoista voi päättää, vedottiin lain asettamiin rajoituksiin: Paraisten kirkkoherra, prof. Hahn esim. selitteli v. 1702, että pitäjäläiset tosin eivät ole velvollisia rakentamaan hänelle tupakamareita, mutta kun hänen oli perin epämukava asua tuvassa, pyysi hän seurakuntalaisiansa suosiollisesti toimittamaan sata hirttä kamarin rakennukseen, johon he suostuivatkin, kumminkin sillä ehdolla, että tätä ei vastaisuudessa katsottaisi miksikään velvollisuudeksi; ja kun Säkylän kirkkoherra koetti v. 1705 velvottaa sanankuulijoitansa rakentamaan hänelle myöskin renkipirtin, niin kirkon kuudennusmiehet kieltäytyivät antamasta siihen suostumustaan.[8]

Heti vapaudenajan alussa talonpojat sitten entistä suuremmalla tarmolla puolsivat oikeuksiansa papiston vaatimuksia vastaan. 1720 vuoden valtiopäivillä, joilla eri säädyt muutenkin yltyivät ankaraan kiistaan etuoikeuksistaan, tuli kysymys talonpoikien liikanaisista rakentamisvelvollisuuksista uudelleen puheeksi. Kun talonpojat vaativat vihdoinkin selitettäväksi, mitä noilla seitsemällä laillisella pappilahuoneella oikeastaan oli käsitettävä, se kun eri paikkakunnilla oli eri lailla tulkittu, niin papisto selitti, maanlain sanamuotoa ei suinkaan ollut ymmärrettävä kirjaimellisesti: se näet oli syntynyt katolisena aikana, jolloin papit olivat naimattomia ja siis tulivat toimeen vähillä huoneilla yksinkertaisten mukaisesti; myöhemmin oli lain sanoja aina tulkittu laajemmassa merkityksessä, ja muutamilla seuduilla, kuten koko Suomessa, Vestmanlannissa ja Elfsborgin läänissä oli vanhastaan ollut tapana rakentaa papille kaikki tarpeelliset rakennukset valmiiksi. Niinmuodoin papisto pyysi, että olot pysytettäisiin ennallaan taikka otettaisiin Juhana III säädös ohjeeksi; mutta joka tapauksessa tulisi navetan ja ladon käsittää kaikki ne rakennukset, jotka pappilassa tuontapaisiin tarkoituksiin olivat tarpeelliset. Keskustelujen pitkistyessä tämä sääty vihdoin tyytyi vaatimaan, että seurakuntain tuli rakentaa seuraavat huoneet: 1. Asuintupa ja eteinen, kaksi huonetta niiden toisella puolen, kyökki ja ruokahuone toisella sekä kelvollinen kellari. 2. Vierastupa, kaksi kamaria ja eteinen. 3. Leivin-, panimo- ja renkihuoneet. 4. Ruoka- ja vilja-aittoja seurakunnan suuruuden ja talon tarpeen mukaan. 5. Mallashuone, sauna ja kuivatushuone. 6. Tarpeelliset karjarakennukset kuten talli, navetta ja läävä lakkoineen, kana-, hanhi- ja sikohuone. 7. Latoja, luuia ja rehuhuoneita tarpeen mukaan. Talonpojat taas eivät aluksi ollenkaan suostuneet muihin rakennusrasituksiin kuin maanlain nimenomaisesti määräämiin, myöhemmin he taipuivat muutamiin vähäisiin myönnytyksiin. Kuvaavaa keskustelujen sävylle oli, että papit väittivät rahvaan olevan rasituksiin tyytyväisen, mutta edusmiesten joutuneen yksityisten henkilöitten viettelemiksi, jonkavuoksi vaadittiin, että talonpojat mainitsisivat tyytymättömät nimeltä sekä esittäisivät valitsijamiestensä antamat valtuudet. Asia joutui niin ollen salaisen valiokunnan käsiteltäväksi, jonka aatelis- ja porvarisjäsenistä valittiin deputationi sovitteluehdotusta valmistamaan.[9] Näin aikaansaatiin valtio päiväpäätös, jolla mainitut velvollisuudet rajoitettiin vain näihin seuraaviin rakennuksiin: »1 ja 2. Asuintupa, kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alaisina. 3. Panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka. 4. Kaksilattiainen aitta eli luhti. 5. Ruoka-aitta. 6. Kaksilattiainen lato ja luua välissä. 7. Navetta parsineen sekä talli tarpeenmukaisine pilttuineen.»

Kuten saattoi olettaa, tuli tämä papistolle varsin epäedullinen päätös seuraavina aikoina monenmoisten riitain aiheeksi pappien ja heidän seurakuntalaistensa välillä. Jo v. 1723 ja 1726 Piikkiön ja Halikon kihlakuntain edusmiehet valittivat, että toiset kirkkoherrat seurakuntalaisiltaan valtiopäiväpäätöksestä huolimatta vaativat seitsemän laillisen huoneen nimellä kaikki pappilassa tarvittavat huoneet sekä väittivät, että erikoisesti navetan nimellä oli ymmärrettävä niin monta huonetta kuin suinkin heidän elukoillensa karjapihalla oli tarpeen; »joka kävisi talonpojille sietämättömäksi», lausuttiin valituksessa edelleen, »semminkin pienissä pitäjissä näinä muutenkin vaikeina aikoina.» V. 1726 talonpojat tällaisten erimielisyyksien välttämiseksi pyysivät, että laillisten huoneitten suuruus määrättäisiin kyynärämitoissa, jotapaitsi heidän mielestänsä tuli nimenomaan velvoittaa papit itse pitämään huolta rakennustensa korjauksesta sekä kieltää heitä vaatimasta kellaria, kuivatushuonetta, liikoja karjarakennuksia y. m. talonpojilta. Papit sopivat tällöin istunnossaan, »että asia oli kärsivällisesti ajettava, jotteivät muut säädyt liittoutuisi ryhtyäkseen johonkin säädyllemme sietämättömään». Tulokseksi tuli ensinnä pitkällinen kaupankäynti rakennusten kyynärämitoista: papisto vaati 8 ja 9 kyynärän laajuisia kamareita, 12 kyynärää leveätä navettaa j. n. e.; talonpojat suostuivat vain 6 ja 7 kyynärän kamareihin sekä 9 kyynärää leveään navettaan, ja heidän mielipiteensä pääsikin voitolle. Lisäksi talonpoikaissääty vaati tallinkin poistettavaksi laillisten huoneitten joukosta, vaikka tuloksetta. Valtiopäiväpäätöksessä mitat erosivat melkoisesti entisistä: kun Boëtius Murenius aikoinaan oli ehdottanut asuintupien laajuudeksi noin 14—16 kyynärää, niin säädettiin arkituvan mitat nyt 12:ksi ja 9:ksi, ja kun Boëtius Mureniuksen ehdottama ruoka-aitta oli 14 kyynärän laajuinen, niin aitan pituus nyttemmin säädettiin vain 10:ksi ja leveys 8:ksi kyynäräksi j.n.e.[10]

Aniharvoissa pitäjissä kuitenkaan seurattiin näitä uusia, seurakunnille edullisia säädöksiä. 1723 vuoden pappisprivilegioissa oli näet nimenomaan säädetty, että niiden pitäjäin, jotka olivat tehneet pappilainsa rakentamisesta erikoissopimuksia kirkkoherrainsa kanssa, tuli edelleenkin näiden mukaan suorittaa velvollisuutensa, elleivät niistä asianmukaista valitusta tehneet: jälkimäisessä tapauksessa oli maaherran ja piispan sopimusta tarkastaminen sekä uusi sopimus saatava aikaan taikka sitten lykättävä asia valtiopäiväin ratkaistavaksi. Useimmissa maamme pitäjissä olikin erikoissopimuksia olemassa.[11] Muodollisuudet, joita sopimuksia muutettaessa oli noudatettava, arvattavasti jo sinänsä pelottivat rahvasta, mutta sitä paitsi oli totutun tavan valta siksi suuri, että mieluummin suostuttiin entisiin rasituksiin kuin lähdettiin uusien perusteitten mukaan rakentelemaan. Niinpä kun Ikaalisten talonpojilta tiedusteltiin v. 1746 halusivatko rakentaa kuninkaallisten asetusten ja uuden lain mukaisesti vaiko vanhaan tapaan, niin he yksimielisesti ilmoittivat pysyvänsä vanhassa tavassa ja siinä sopimuksessa, joka 1727 v. pappilankatselmuksessa oli tehty; ja vesilahtelaiset olivat v. 1745 valinneet saman vaihtoehdon, joten he muutaman laillisen huoneen sijasta edelleenkin joutuivat kustantamaan koko pappilan, lähes 30 eri suojaa.[12] Otaksuttavaa on, että kirkkoherra itse kaikessa hiljaisuudessa monessa tapauksessa oli tuollaisiin päätöksiin vaikuttanut: Hämeenkyrössä kirkkoherra Taulerus oli v. 1746 kieltäytynyt hyväksymästä pappilan vastavalmistunutta päärakennusta, jonkavuoksi katselmusoikeus oli kutsuttu koolle. »Herra Kirkkoherra», katselmuskirjassa kerrotaan, »myönsi, ettei hän aluksi ollut tyytyväinen siihen, että sellainen asuinrakennus tehtäisiin pappilaan, koska hän oli huomannut, että seurakunta siten tahtoi pakottaa hänet tyytymään seitsemään lailliseen huoneeseen ja niin muodoin aikoi luopua tavastaan rakentaa ja ylläpitää pappilassa niin monta huonetta kuin siellä tarvitaan, jonkalaisen muutoksen yksipuoliseen tekemiseen seurakunnalla ei hänen mielestään ollut valtaa.» Mutta jos seurakunta puolestaan sitoutui ylläpitämään kaikki tarvittavat rakennukset, niin hänkin päärakennuksen hyväksyisi, vaikkapa se jonkun verran poikkesikin lain määräämästä muodosta. »Kun seurakuntalaisille sitten selitettiin, ettei kirkkoherra mitenkään voisi tulla toimeen seitsemällä laillisella huoneella», niin he lopuksi suostuivat pitämään kunnossa paitsi pappilan päärakennusta 14 muuta suojaa. Osittain tällaisista syistä, mutta varmaan osittain myöskin kansan hyvänsuopuudesta sielunpaimentansa kohtaan, saavat selityksensä asetuksen velvoittamia miltei poikkeuksetta suuremmat ja lukuisammat lailliset huoneet. »Vaikka tämän pitäjän asikkaat» sanotaan esim. Sääksmäen pappilan katselmuskirjassa v. 1735, »eivät ole velvollisia rakentamaan useampia asuinhuoneita, suostuivat he kuitenkin säteritiloja ja virkataloja lukuunottamatta, rakennuttamaan kirja- eli lukukamarin kirkkoherrallensa.» Ja Jämsästä v. 1778: »Pitäjäläiset sitoutuivat ensi tilassa rakentamaan uuden pirtin, sitä mieluummin kun he talvisaikaan kirkossa käydessään tarvitsevat mainittua pirttiä sekä ennen jumalanpalvelusta että sen jälkeen, siellä itseänsä lämmitelläkseen.»[13]

Paljon merkitsi tuollaisissa tapauksissa kansan kiintymys kirkkoherraansa, joka tunnetusti kohdistui myöskin tämän omaisiin, jopa hänen etäisiin sukulaisiinsakin: myönsihän seurakunta miltei säännöllisesti ylimääräiset armovuodet kirkkoherravainajan perillisten turvaamiseksi ja milloin suinkin kävi päinsä, valitsi se vainajan pojan tahi vävyn hänen virkansa perijäksi. Tuskin tuo »rakkaus kirkkoherraa kohtaan», johon tuollaisissa tapauksissa niin usein vedotaan, monestikaan merkitsi kiintymystä papin mieskohtaisiin ominaisuuksiin, vaan johtui pikemminkin siitä, että nimenomaan oman pitäjän kirkkoherra oli kysymyksessä. Talonpojista oli kunnianasia, että kirkkoherra pappilassaan tuli hyvin toimeen, niin kuin oli sekin, että Pappila, kirkko ja kellotapu1i olivat pitäjän suuruuden ja varallisuuden mu kaiset, että pitäjä oli emäseurakunta eikä kappeli j.n.e. Osotteeksi tästä mielialasta kelvannee muutamain vanajalaisten anomus vuodelta 1778, kun kysymys erinäisten Vanajan kylien siirrosta Hämeenlinnan maaseurakunnan yhteyteen oli vireillä: »Meidän holvattu kirckomme, sen sisällä meille jaetut istun siamme, meidän kello kastarimme ynnä hyväin kelloin kanssa, meidän hautamme kircos, jotca kircon caunistuxexi meidän Esivanhemmildamme suurella culutuxella Suomen maalla vuojun kivellä ovat katetut, meidän omat ja Esi-Isämme lahjat ja andimet herran huonen caunistuxexi ja muut seuracunnan edut tulisit meildä pois otetuxi. » Olkoon, että tämänkin valituksen takana piilisi jonkun säätyläisen, ehkäpä juuri kirkkoherran oman edun tavottelu, joka tapauksessa hän oli osannut vedota maamme talonpoikaisessa väestössä kylläkin juurtuneeseen tunteeseen; ja sama on sanottava Rantasalmen pitäjän tilanomistajasta Munckista, kun hän v. 1767 pappilankatselmuksessa pitäjäläisten puolesta väitti »sen ei ainoastaan edistävän kirkkoherran mukavuutta, vaan myöskin tämän kuuluisan ja suuren pitäjän kunniaa ja mainetta, että päärakennukseen laitettaisiin sellaiset ikkunat, joita muissakin pappiloissa käytetään.»[14]

Näin ollen tuli pappilain haltijoita hyödyttämään se seikka, että yhteishenki saman pitäjän talollisten keskuudessa oli itsetietoisemmaksi kouluutumassa ja että nämät pitäjänkokouksissa alkoivat tottua yhteisistä asioistansa neuvottelemaan. Omin ehdoin he näet rupesivat pakottamaan huolimattomia pappilanrakentajia noudattamaan pitäjänkokousten päätöksiä. Niinpä Kälviän pitäjän talolliset v. 1742 jättivät oikeuden vahvistettavaksi tätä tarkoittavan sopimuksen: »Sittenkun joku yhteinen rakennus- tahi korjaustyö», tässä m.m. sanotaan, »on pitäjänkokouksessa vahvistettu sekä tarpeellinen rakennusaine, kuljetukset, päivätyöt tahi muu kustannus on määrätty sekä oikeudenmukaisesti jaettu itsekunkin työvelvollisen kesken, ja jos joku silloin laiminlyö tehtävänsä, tarjoaa kelvotonta ainesta ja ei hanki vaadittaessa parempaa sijalle, ovat asianomaiset kuudennusmiehet oikeutetut sekä velvolliset ostamaan parasta mitä saattavat, korvaamaan tällä mitä laiminlyöneeltä puuttuu sekä sitten perimään häneltä sen arvon.» Ja samansuuntainen sopimus tehtiin Kangasalan pitäjänkokouksessa v. 1788.[15]

Mutta toisaalta tuo kasvava itsetietoisuus sai rahvaan entistä enemmässä määrässä pitämään laillisista oikeuksistansa vaaria. Wnsinnäkin jatkui talonpoikain valituksia valtiopäivillä: Turun ja Porin läänistä kuului niinmuodoin v. 1746 uudelleen, että »muutamat tämän paikkakunnan papit tekevät sellaista omavaltaisuutta, että sittenkun ovat kestityksillä ja kehotteluilla suostuttaneet joitakuita seurakuntalaisia, pakottavat he muut sanankuulijansa suostumaan kaikkiin niihin rakentamisiin, joita he pappiloihinsa vaativat ja haluavat», jonkavuoksi valittajat anoivat, että määrättäisiin sakko papeille, jotka vaativat liikoja, sekä seurakuntalaisille, jotka taipuivat vaatimuksia noudattamaan. Edelleen Halikon ja Piikkiön talonpojat pyysivät valtiopäivillä 1755—56 ja 1769—70, että yliopiston muitten apupitäjäin pappiloihin riittäisi asumukseksi kyökki ja pari kamaria, Kaarinaan taas yksi kamari, koskapa nämät pappilat olivat perin lähellä Turkua, kirkkoherrat alituisesti Turussa ollen jättivät pappilansa rappiolle eikä seurakuntalaisilla alituisista korjauksistansa ollut edes sitä etua, että olisivat tarpeen tullen saaneet neuvoa ja ohjausta sielunpaimeneltaan. Tällaiset anomukset jäivät tosin tuloksettomiksi. Mutta sensijaan onnistui talonpoikain valtiopäivillä aikaansaada asetus, joka velvoitti kirkkoherrat itse rakentamaan seuraavat huoneet: kellarin, renkituvan, kuivatushuoneen eli saunan, sikolätin, vaunuhuoneen eli kalustovajan, käymälän, lammasläävän, viljaladon sekä luuan. Tämä talonpoikain uusi voitto jäi kuitenkin sekin puolinaiseksi, kun lakiin liitettiin se nimenomainen ehto, että rakennusvelvollisuus oli pysyvä entisellään niissä seurakunnissa, joissa oli olemassa erikoissopimuksia kirkkoherran ja sanankuulijain välillä. Mitä tuo ehto merkitsi, osottavat seuraavat sanat Turun hiippakunnan edustajain selostuksesta: »Lienee helpompi saada seurakuntain suostumus kellareitten rakentamiseen pitäjänkokouksissa, kuin aikaansaada varma laki ja velvollisuus valtiopäivillä, jota papisto monta kertaa turhaan on koettanut. »[16]

Kumminkin rupesi juuri pitäjänkokouksissa 17 sataluvun toisella puoliskolla ilmenemään vastarintaa pappilain liiallista suurentamista ja komistamista vastaan. Toisinaan oli talonpoika vastarinnan etunenässä,[17]2 mutta paljon useammin pitäjän säätyhenkilöt sellaiseen yllyttivät. Säätyhenkilöissä ja etenkin upseeristossa kyti näet laajalti nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Aateliston ja papiston ristiriitaiset säätyedut aikaansaivat vapaudenajan valtiopäivillä alituisia erimielisyyksiä ja lisäksi tuli ilmeisempikin katsantotapain erilaisuus. Papisto oli jo 16 sataluvulla useasti moittinut aatelistoa, sekä semminkin aatelista upseeristoa siitä, että se pysyi julkisesta jumalanpalveluksesta poissa, eikä edes pitänyt siitä huolta, että heidän palkollisensa ja alustalaisensa taikka sitten sotilaansa kirkossa kävivät. »Sunnuntaita halveksitaan siinä määrin», Porvoon hiippakunnan papisto 1751-1752 valtiopäivillä valitti, »että muutamat pysyvät poissa jumalanpalveluksesta sen jumalattoman tekosyyn nojalla, että julkinen jumalanpalvelus on olemassa vain n.s. yhteistä kansaa varten, suurin osa saastuttaa sitä turhilla vierailuilla ja matkoilla kirkkoaikana myöskin kirkon ohitse y.m.» Ja kun Kangasalan pitäjänkokouksessa v. 1769 ehdotettiin, että kirkon kuudennusmiehet lähetettäisiin jumalanpalveluksen kuluessa pitämään silmällä kirkon ulkopuolelle jääneitä, niin vaativat vapautusta tällaisesta tarkastuksesta, se kun muka loukkasi heidän kunniaansa; jonka johdosta taas kirkkoherra huomautti, että heidän oli tarkastukseen alistuttava »koska tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen kunink. asetusten ja kirkollisten säädösten alaisina», sekä toivoi omasta puolestansa lopuksi, »että tässä kuten muussakin olisivat seurakuntalaisille kehotukseksi ja esikuvaksi eivätkä suinkaan pahennukseksi, koskapa muuten saattaisivat hävittää kaiken sen hyödyn, mikä jumalanpalveluksesta oli.» Papiston yrityksiin alistaa säätyläiset kirkkokurin alle, vastasivat nämät syytöksillä papiston huonosta elämästä, ahneudesta, ruotsalaisen jumalanpalveluksen laiminlyömisestä ja muusta sellaisesta.[18] Saattoi tapahtua, että julkisessa pitäjänkokouksessa joukko pitäjän säätyläisiä kieltäytyi myöntämästä kirkkoherran leskelle kahta armovuotta, koska muka kirkkoherra-vainaja oli kiskonut ylettömiä maksuja rukiistaan, taikka että valituskirjelmän kirjoittaja — tässä tapauksessa everstiluutnantti M. Armfelt, kuuluisan Kustaa Mauri Armfeltin isä valittaessaan v. 1770 muutamasta Turun tuomiokapitulin päätöksestä — yltyi kirjoittamaan: »kapitulin pyrkimys on onnistunut, tarkoitus on saavutettu ja periaate on teologinen, nimittäin: varovaisuus ja elatuksesta huolehtiminen on tarpeen, ja on luvallista tavotella rikastumista.»[19] Valistusoppien mukana tullut uskonnottomuus tietysti suurensi jo ennestäänkin melkoista katsantotapain erilaisuutta; mutta tärkeäksi erimielisyyksien aiheeksi jäi edelleenkin maamme kahden ensimäisen säädyn kiista vaikutusvallasta yhteisen kansan keskuudessa.

Joissakuissa pitäjän vallasväissä puhkesi nurjamielisyys papistoa kohtaan näkyville myöskin pappiloitten rakentamisesta keskusteltaessa. Toisinaan ilmeni tällaisissa tilaisuuksissa erilaisia mielipiteitä siitäkin, mitkä säätyläistilain omistajat olivat pappiloitten rakentamisvelvollisuuksista vapautetut: tällaisiksi tiloiksi katsottiin vanhastaan säteritilat ja kruunun latokartanot, mutta kuuluivatko niihin myös upseerien virkatalot, kappalais-, kievari- ja postitalot, siinä kysymys. Tosin oli talonpoikaissääty 1720 vuoden valtiopäivillä anonut sitäkin, että yleensä aateliset sekä heidän vuokraajansa ja alustalaisensa velvoitettaisiin ottamaan osaa pappilain rakentamiseen, erittäinkin »koska he penkkijakoja tehtäessä sekä niitä sovellutettaessa, ja käräjätuvassakin oltaesssa, vaativat, että heitä pidettäisiin pitäjäin ja kihlakuntain jaloimpina ja etevimpinä», mutta anomus ei silloin näy joutuneen edes käsittelyn alaiseksi ja 1723 vuoden valtiopäivillä se aatelisten etuoikeuksia loukkaavana hyljättiin. Sensijaan anoivat Raaseporin kihlakuntain talonpojat 1726—1727 vuosien valtiopäivillä säteritilain velvoittamista pappilain rakentamiseen edes silloin, kun niitä virkataloina asuttiin, mutta Kunink. Maj:n päätös oli taaskin epäävä.[20] Toisinaan vapautettiin kaikki virkatalojen omistajat mainituista velvollisuuksista, kuten esim. Tammelassa v. I733, Perttelissä 1745, toisinaan ne taas näihin ottivat osaa, velvoittipa Pohjanmaan maaherra v. 1738 nimenomaisella päätökselläkin siihen.[21] Tämä sekä asetusten että käytännön epämääräisyys aiheutti niinmuodoin jo sinänsä riitoja. Mutta etenkin olivat erinäiset säätyhenkilöt kärkkäitä vastustamaan kirkkoherransa hiukankin yli lain säätämysten meneviä vaatimuksia, jopa koettivat ehkäistä pappilan korjauksen taikka uudestarakentamisen kerrassaan. Jospa siis ylläkuvattu nurjamielisyys papistoa kohtaan tällöin useastikin kyti vastustavien mielissä, niin varsinaisen yllykkeen heille kuitenkin antoivat pitäjällä vallitsevat mieskohtaiset tahi nurkkakuntaiset vastakohdat. Yksityisillä vallasperheillä oli milloin mistäkin syystä kaunaa toisiaan vastaan ja usein pitäjän yhteisiä asioita koskeva kysymys synnytti puolueriitoja ja rettelöitä. Papinvaalit ovat omiaan noita olosuhteita valaisemaan: »Nummelin sai 43 ääntä, Avellan vain 39, Vidberg ei ollenkaan»; kerrotaan Tenholan kappalaisvaalista v. 1769, »syynä oli se, että muutamat vallasväet ovat riidassa rovasti von Glahnin kanssa; ja kun he saivat tietää, että rovasti suositteli Avellania seurakunnalle, päättivät he estää häntä ja järjestivät asian siten, että äänestyksestä tuli tulos sellainen kuin mainittiin.» »Halikkolaiset ovat itsepäisesti koettaneet saada entisen kappalaisensa poikaa apulaiseksi», kerrotaan taas v. 1772. »Kirkkoherra tätä vastustaa, hänellä on vallasväet puolellaan sekä pari talonpoikaa, joita, vallasväkiä ja talonpoikia yhteensä, on kaikkiaan vain 14. Talonpoikia kannattaa Joensuun herrasväki eli kreivinna.»[22] Juuri tällaiset suhteet ne selittävät usean säätyläisen kannan pappilarakennuksiakin suunniteltaessa. Tunnettuahan on, miten Kuopiossa tuomari ja pappi 1740-luvulla olivat toinen toisensa veriviholliset, ja kun pappila v. 1748 oli rakennettava, koetti tuomarin henkiystävistä eräs, nimismies Paldanius, sitä estää, puuttui kovalla äänellä kokouksessa puheenjohtajan esitykseen ja oli vähällä villitä talonpojat koko yritystä vastaan. Samoin syttyi Kangasalla v. 1788 pitäjänkokouksessa kiivas sanasota kruununpolttimon kirjanpitäjän Ekholmin ja kirkkoherra Tennbergin välillä, edellinen kun moitti kirkkoherraa siitä, että hän, joka päällepäätteeksi oli oman pitäjän lapsia, oli raskinnut rasittaa seurakuntalalsiansa keskellä nälkävuotta ja sota-aikaa kalliilla pappilan rakennuttamisella; ja Ekholmiin yhtyi toinenkin paikkakunnan säätyläisistä, varatuomari Lilius, sanoen tuoneensa rakennusaineita mikäli häntä halutti eikä välittävänsä kirkkoherran määräyksistä.[23] Lopuksi saattaisi samanlaisista kohtauksista mainita luutnantti Hästeskon esiintymisen Vehmaalla v. 1796, jolloin hän vastusti pappilan uudestaan rakennuttamista sillä perusteella, että sodan peljättiin syttyvän Venäjän kanssa, ja käyttäytyi niin kiivaasti, että hän ainakin kirkkoherran väitteen mukaan herätti yleistä naurua. Useimmat talonpojat hän jokatapauksessa sai puolelleen, ja kun pappila kaikesta huolimatta vähäistä myöhemmin päätettiin rakentaa, syytti Hästesko kirkkoherraa siitä, että hän vastoin pitäjänkokouksen antamia ohjeita oli pappilan päärakennusta pitentänyt. Kuvaavasti kyllä ei syytös, joka ilmeisesti oli täysin perusteltu, aiheuttanut mitään moitetta saatikka alkuperäisten määräysten noudattamista; kirkkoherraa kannattivat, kuten tavallisesti, useimmat seurakuntalaiset.[24] Kuitenkin tällaiset vastakohtaisuudet olivat omiansa hillitsemään papiston vaatimuksia antamaan tukea talonpoikain yrityksille vapautua liiallisista rasituksistaan.

2.

Keskiajalta olivat Länsi-Suomen hallintopitäjät jaetut verokuntiin eli yökuntiin verojen ja muitten rasitusten suorittamista varten. »Niin on myöskin tiedettävä, että joka pitäjässä», sanotaan Maskun, Vehmaan, Halikon ja Piikkiön kihlakunnista v. 1538, »on yökuntalukunsa, toisissa neljä yökuntaa, toisissa kolme yökuntaa, toisissa kaksi yökuntaa, toisinaan useampia yökuntia pitäjää kohti, kuten luettelo näyttää, ja niin monta kuin yökuntaa on pitäjässä, niin monta on siellä myöskin yökuntamiestä, jotka kantavat verot talonpojilta ja jättävät ne sitten linnaan, ja kun joku on yökuntamiehenä vuoden, niin tulee siksi toinen, sitten kolmas, toinen toisensa jälkeen.»[25] Samoin olivat kirkkopitäjätkin verokuntiin jaetut; ja verokunnittain kutsuttiin seurakunta koolle, milloin pappi kulki ripitys-, kinkeri- ja veromatkoillaan; verokunnittain rakennettiin myöskin pappiloaa, niin että määrätyn verokunnan aina tuli huolehtia määrätyistä suojista. Eri paljon oli verokuntia eri kirkkopitäjissä, ja eri nimillä niitä kutsuttiin paikkakunnallisista oloista riippuen: Länsi-Suomessa ja Hämeessä nimitettiin niitä joko yökunniksi (bol, nattbol) taikka neljänneskunniksi (fjärding).[26] Ahvenanmaalla ne kulkivat marklag-nimellä; ja ainakin parissa pitäjässä, Vesilahdella ja Lohtajalla, oli triding-jako oleemassa.[27] Itä-Suomessa taas olivat vastaavat veroalueet kuudennusmiesläänejä (sexmans1än).[28] Ja lopuksi mainitaan usein Hämeessä sekä miltei säännöllisesti Pohjanmaalla vain erinäisiä kyliä tai kyläryhmiä pappilarakennuksista huolehtimassa.

Että näille verokunnille jaettiin erinäiset rakennuksensa pappilasta ylläpidettäviksi, oli sitäkin luonnollisempaa, kun saman asutusyhdyskunnan, ensi sijassa juuri kylän, asukkaat olivat tottuneet yhdessä kaikki tärkeimmät työnsä sopimaan sekä suorittamaan. Olihan kylä-kuntaisuuden tunne niin voimakas, että samalla kylällä oli yhteiset talkoonsa ja muut viljelystyönsä, yhteiset tieosuutensa ja oma nuottansa, yhteiset kirkkotallipaikat ja hautapaikat kirkkomaalla. Mutta toisaalta olivat useat kyläkunnat vielä kauan muodostaneet, kuten näyttää samasta alkukylästä lähteneinä, erikoisen viljelysyhdyskunnan yhteisine metsineen, kalavesineen ja laidunmaineen. Juuri nämät viljelysyhdyskunnat olivat, ainakin eräissä tapauksissa, kirkollisia verokuntia: niinpä olivat Uudenkirkon neljä yökuntaa v. 1411 alueellisesti yhtenäisiä pitäjän osia, joissa kussakin asutus oli omasta viljelyskeskuksesta ilmeisesti lähtenyt ja joista ainakin kaksi oli ollut eri kirkkokuntanakin. Kaarinassa taas kuului vielä v. 1782 ensimäiseen yökuntaan ainakin neljä, ja osa viidettä pitäjän pohjoispuolella sijaitsevaa alkuperäistä emäkylää, ja yökunnan nimi oli Ylistaro, joka jo v. 1430 mainitaan näitten kylien yhteisenä metsä- sekä laidunmaana.[29] Ja vielä kauan oli kullakin yökunnalla erikoinen yhteismetsänsä; olihan Halikossa 17 sataluvulla pappilalla ja koko Lahon yökunnalla yhteinen metsä ja Kokemäellä taaskin oli Ylistaron neljänneksellä v. 1778 yhteismetsänsä. Paitsi että saman asutusyhdyskunnan asukkaat mukavimmin saattoivat keskenänsä neuvotella yhteisistä rakennustöistään, sopi heidän ottaa rakennusainekset ilman rettelöitä ja riitaa yhteiseltä metsämaaltaan. Verokunnan osakas oli ilmeisesti alkujaan ollut yhteismetsänkin osakas. Pohjanmaalla, missä metsät olivat enimmäkseen pitäjän yhteiset, ei sensijaan verokunnista tiedetty, vaan rakennukset jaettiin kyläkuntain kesken miten milloinkin paraiten sopi.

Kaikki pappilan talot olivat siis jaetut verovelvollisten välille. Itse jakotoimituksesta kertoo seuraava muistiinpano Kokemäeltä: »9 p. kesäk. 1600 kutsuttiin laillisen tuomion ja yhteisen kansan suostumuksen mukaisesti puolueettomia miehiä Kokemäen pappilaan tarkastamaan, arvioimaan ja jakamaan pappilan huoneet, jotta pitäjä ne rakennuttaisi ja pitäisi kunnossa, Raition neljänneskunnasta (2 nimeä), Ylistaron neljänneskunnasta (2 nimeä), Kivirannan neljänneskunnasta (2 nimeä), Harjavallan neljänneskunnasta (2 nimeä), jotka tarkoin tarkastelivat ja arvioivat nämät huoneet, jakoivat ne viiteen yhtäsuureen osaan lukuunottamatta niitä, jotka koko pitäjä pitää kunnossa ja heittivä sitten arpaa siitä, ketkä tunnustaisivat omikseen sekä ottaisivat velvollisuudekseen rakentaa ja pitää kunnossa edellämainitut huoneet. Silloin lankesi koko pitäjän osalle» j.n.e.[30] Rakennusten jakamin en yhtä suuriin osuuksiin puolueettomain miesten avulla sekä osuuksien arpominen neljänneskunnille on kaiketi katsottava alkuperäiseksi tavaksi, johon myöskin muutamissa muissa jakosopimuksissa käytetty sanamuoto »lankesi allamainittujen osalle» viittaa. Jakajina olivat enimmäkseen kirkonisännöitsijä ja kuudennusmiehet, jotapaitsi kirkkoherra ja joskus nimismieskin olivat läsnä; mutta on olemassa lukuisia tapauksia, joissa lainlukija tai tuomari yhdessä lautakunnan kanssa toimitti jaon.[31]

Jakotoimituksessa koetettiin noudattaa tasapuolisuutta, mikäli suinkin voitiin. Samantapaisia ja -arvoisia rakennuksia sovitettiin kuhunkin jako-osuuteen yhtä paljon — siis sama periaate jota kylänmaita osakasten kesken jaettaessa oli noudatettu, jokainen kun tällöin sai saran samanarvoista maata itsekustakin lohkosta. Näin oli pappilarakennuksissakin jokaisen verokunnan osuudessa mikäli mahdollista sekä asuinrakennus ja talousrakennus, että riihi tai karjarakennus, taikka niin monta tällaista kuin itsekullekin riitti. Esimerkkinä mainittakoon Tammelan pappilarakennusten jakokirja vuodelta 1648:

Tammelan neljänneksellä'.
Miespihalla:
1. Leivintupa ja kamari.
2. Vierastupa itäpuolella n. k. pikkutupa.
3. Mallaspirtti.
4. Kaksi luhtia ja kaksi ala-aittaa yhtenä rakennuksena.
Karjapihalla:
5. Lehminavetta.
6. Lammas- eli vasikkaläävä.
7. Lato pohjoispuolella.
Ulkopuolella pihaa:
8. Suuri ruoka-aitta pohjoispuolella.
9. Riihi ja puoli luuaa.
10. Olkilato kujan itäpuolella.
11. Talli.
Jokioisten neljänneksellä.
Miespihalla:
1. Linnatupa ja kaksi kamaria.
2. Piispantupa eli kulmatupa.
3. Paistinhuone, jossa savupiippu ja kaksi kattoa.
4. Väentupa.
Karjapihalla:
5. Härkätalli.
6. Vuohi- eli hiehonavetta.
7. Lato länsiportin luona.
8. Talli.
Ulkopuolella pihaa:
9. Suuri ruoka-aitta eteläpuolella.
10. Riihi ja puoli luuaa.
11. Olkilato kujan länsipuolella.[32]


Kuten ylläolevasta selviää, oli kullekin neljännekselle osotettu toinen kahdesta samantapaisesta rakennuksesta, vieläpä ilmeisesti rinnatuksin asetetuista, niin että Tammelan neljännekselle joutuivat pohjan- ja idänpuoleiset, Jokioisten neljännekselle ne, jotka olivat etelään- ja länteenpäin. — Jos taas verokuntia oli paljon, oli melkoista vaikeampi saada oikeudenmukaista jakoa kaikkien kesken tehdyksi: Hauhon pappilan rakennusvelvollisuuksien luettelo kuvaa tämäntapaista jakotehtävää (v. 1536).[33]

Kauvalan neljännes.
Kel1aritupa.
Lato tahi talli ja puoli vajaa.
Ruoka-aitta kirkollepäin.
Sodialan neljännes.
Luhti kirkkoportin alapuolella, aitta alla.
Suurin navetta ja puoli navetan eteistä.
Rukkolan neljännes.

Riihi kirkkoa kohti ja puoli luuaa.

Talli, työtalliksi kutsuttu, ja puoli vajaa.
Pohjoisten neljännes.
Herrain talli.
Mal1aspirtti kyökin luona.
Aitta koilliseen pihalta.
Tulittulan neljännes.
Navetta kirkkoa kohti ja ½ eteistä navettain välillä.
Riihi pappilaa kohti ja puoli luuaa.
Loågnäsin (?) neljännes.
Leivintupa ja puoli eteistä.
Heinälato karj aportin luona.
Nurmen neljännes.
Piispantupa ja puoli eteistä.
Talli.
Ilmolan neljännes.
Mallaspirtti eteisineen Kotkannientä kohden.
Yläriihi ilman luuaa.

Jospa siis rakennukset koetettiin jakaa tasan yhtäsuuriin osuuksiin, niin olivat toisaalta verokunnatkin, jotka niitä ylläpitivät, mikäli mahdollista tasaväkiset taikka ainakin suhteelliset rakennusosuuksien suuruuteen. Niiden voima oli keskiajalta asti määritelty niihin kuuluvain talojen taikka savujen lukumäärän mukaan: niinpä oli Uskelan neljänneskunnissa v. 1679 miltei tasan yhtä paljon taloja: nimittäin kahdessa 35 ja kolmannessa 36; Kaarinan kuuden yökunnan talomäärä vaihteli sensijaan 14 ja 19 välillä ja Eurajoen seitsemästä yökunnasta oli neljässä 15-17taloa, yhdessä 20 ja kahdessa vain 9. Oli sentään toisiakin perusteita, joiden avulla rakennusosuudet mitattiin: ainakin Hailuodolla jaettiin näet rasitukset v. 1687 (ja 1690) miesluvun eli jousiluvun perustalla, ja Messukylästä ilmoitetaan v. 1748, että kirkkoa oli jousiluvun mukaan rakennettu ammoisista ajoista saakka.[34] Vihdoin tapaa Sahalahdella v. 1699 kolmannen perusteen: talojen äyriluvun; kun täällä sitäpaitsi pappilarakennusten arvo oli laskettu rahassa ja jokaista äyrinalaa kohti määrätty vastaava murto-osa rakennuskustannuksista, niin oli aikaansaatu tarkka, suhteellinen rasitusten jako maaomaisuuden perustalla.[35] Taloluku näkyy kuitenkin yleensä olleen jakoperusteena siellä, missä vanhoja yökuntia eli neljänneskuntia oli olemassa, jotavastoin muita perusteita käytettiin tienoilla, joissa rasitukset jaoteltiin milloin millekin kylille tarpeen mukaan. Kysymys rasitusten jakamisesta oli kumminkin 17 sataluvulla riitojen aiheena, jonkavuoksi kunink. asetuksella määrättiin v. 1752, että pappilaa ja kirkkoa rakennettaessa ainekset oli tuotava ja ajotyöt tehtävä taloluvun eli manttaalin perusteella, mutta päivätyöt tuli suorittaa ruokakunnittain.[36]

Niin tarkoiksi kuin jakosopimukset verokuntain välillä oli tehtykin, eivät ne ajanpitkään saattaneet asianomaisia tyydyttää. Asutus- ja viljelysolojen muuttuessa väheni tahi lisääntyi verokunnan varallisuus ja taloluku; ja tämän vuoksi oli rakennusosuuksia tuontuostakin soviteltava ja muuteltava. Parempiosaisesta verokunnasta siirrettiin taloja huonompaan: esim. Halikossa liitettiin v. 1723 Vaskion yökuntaan kolme taloa Talolan kylästä sekä yksi talo Kihisten kylästä, jotapaitsi jokitaustan yökunnasta erotettiin kaksi Breidilän kylän taloa ja siirrettiin Lahon yökuntaan.[37] Pohjanmaalla, missä kylittäin ylläpidettiin pappilarakennuksia, tapaa jo v. 1694 jakokirjan, joka niinikään oli muuttuneitten asutussuhteitten aikaansaaman sovittelun tulos: Lohtajan pappilan leivintupa, navetta, kyökki ja vaunuvaja tuli näet tällöin Himangan kylän 15 savulIe, joille avuksi edelleen määrättiin Kannuksen kylästä 6 savua; Mutkalammen 10 savulle tuli kellaritupa, mallassauna, myllyaitta ja rehulatoja sekä niille avuksi Hillilästä 11 savua; edelleen Välikannuksen kylän 17 savulle, Mutkalammen yhdelle ja Kannuksen kolmelle kellari, piispantupa, Salmen riihi, lato ja navetta; Lestijärven 10 savulle ja Olkkalan 8:lle porttitupa eteisineen ja käymälöineen, Rannan talli ja Salmen aitta; Olkkalan kuudelle savulle ja Toholammin 15:lle keskiriihi, lato, sauna ja kymmenysaitta; Toholammin neljälle savulle ja Ylikannuksen 16:11e linnatupa kamareineen; sekä lopuksi Ylikannuksen 3:lle savulle ja Ylivieskan 15:lle perätupa, navetta ja sikolätti.[38] Seurauksena tällaisista sovitteluista oli kuitenkin se, että verokunnat menettivät alkuperäisen paikallisen luonteensa, huolimatta siitä, että tätä kaikin keinoin pyrittiin säilyttämään. »järjestettiin niin» kuvaillaan jakosovittelua Lapualla v. 1701, »että ne, jotka tähän asti olivat olleet työ-osakkaina ulkokyläläisten ja kaukana asuvien miesten kanssa, nyt joutuivat niiden kanssa osakkaiksi, jotka samassa kylässä tahi lähempänä naapuristossa asuivat, jotta heillä sitä paremmin olisi tilaisuutta kokoontumiseen ja keskinäiseen neuvottelemiseen, kun tulee tarvis rakentaa ja korjata jokin heidän osallensa tullut pappilarakennus.»[39] Juuri kokoontuminen ja keskinäinen neuvotteleminen tuli perin vaikeaksi, kun oli pakko samaan verokuntaan yhdistää taloja eri kylistä.

Toisaalta oli rakennusjakokirjoissa säännöllisesti, niinikään jo keskiajalta asti, paitsi eri verokunnille myöskin pitäjälle yhteisesti muutama rakennus ylläpidettäväksi määrätty. Mikä tämän omituisesti kaksinaisen jakotavan oli aiheuttanut, on vaikea arvata; mutta kumminkin on omiansa herättämään huomiota se seikka, että samat rakennukset useimmissa tapauksissa ovat pitäjälle joutuneet: nimittäin linnatupa, piispantupa ja kellari. Pitäjäläisten yhteisesti ylläpitämäksi mainitaan linnatupa esim. Hauholla 1536, Kokemäellä 1600, Pälkäneellä 1639, Uskelassa 1679, Naantalissa 1682, Sääksmäellä 1703, Perniössä 1728 j.n.e.; melkein yhtä monta kertaa esiintyvät myöskin piispantupa ja kellari pitäjänrakennuksina — niin, jo Uudenkirkon rakennusluettelossa vuodelta ovat molemmat viimemainitut tällaisia, sekä lisäksi piispantalli, kappalaistupa, akanahuone sekä luhti ala-aittoineen. On ilmeistä, että noiden kolmen yllämainitun rakennuksen määrääminen pitäjälle yhteisesti kauan on ollut maassamme yleisesti noudatettuna tapana. Jonkinlaisena osviittana tavan alkuperästä taas saattanee olla se, että Eurajoella v. 1662 määrätään pitäjän yhteisesti ylläpidettäviksi kaikki savupiiput, siis enintäin jokunen miespolvi sitten pappilassa käytäntöön tullut lisärakenne; ja samanlaisessa asemassa oli Sääksmäen pappilassa v. 1703 toinen äskeisen ajan keksintö, koulutupa. Kirkkoherra oli kaiketi pyynnöillä ja selityksillä suostuttanut seurakuntalaisensa uuden, tarpeelliseksi käyneen lisärakennuksen rakentamiseen, mutta verokunnista ei tietysti mikään ottanut uutta rasitusta niskoilleen, eikä uutta rakennusten jaotteluakaan senvuoksi kannattanut toimittaa: tarkoituksenmukaisinta oli, että pitäjä yhteisesti otti suorittaakseen lisärasituksen. Näin oli kivikellari, piispantupa ja linnatupa aikain kuluessa koko pitäjän osalle joutunut: varmasti oli näet kivikellari keskiajan loppupuolella uusi keksintö, ehkäpä piispantupakin, sillä ei ainakaan maanlaki sen rakennuttamiseen velvoittanut, ja lopuksi saattaisi tehdä senkin johtopäätöksen, ettei linnatupakaan pappilassa ollut alkuperäinen, vaan ensinnä oli asuttu ja taloustyöt tehty yhdessä ainoassa tuvassa, jonkalaisen maanlakikin määrää rakennettavaksi ja joka arvattavasti sittemmin kulki leivintuvan nimellä; viittaapa itse linnatuvan nimikin keskiajan linnarakennuksista saatuun lainaan. Uudistetut jakosopimukset ovat epäilemättä myöhemmin muutelleet pitäjän ja eri verokuntien välisiä rakennusvelvollisuuksia, mutta äsken kuvatut jätteet aikaisemmista jakotavoista olisivat niinmuodoin vanhan tavan pyhittäminä säilyneet. Jokatapauksessa merkillepantavaa on sekin, että pitäjä yhteisesti ylläpiti rakennuksia vain siellä missä vanhoja yökuntia tahi neljänneskuntia oli olemassa, ja rakennusosuuksien jako niinmuodoin vakaantuneempi, jotavastoin muualla kaikki pappilarakennukset oli kylien kesken jaettu.

Jospa siis pitäjä yhteisesti jo keskiajalta asti oli tottunut suorittamaan osan pappilan rakennustöistä, niin tuli se 17 sataluvulla miltei välttämättömäksi rakennusjärjestelmän kehittymisen johdosta. Joutuihan varsinainen asuinrakennus tällöin vastaamaan melkein kaikkia niitä asuinsuojia, joita ennen oli ollut tapana rakentaa eriksensä miespihan sivuille, ja joista toinen niin mukavasti oli langennut toisen, toinen toisen yökunnan osalle. Sen tekotapakin vaati entistä monin verroin suurempaa taitoa ja suurempia kustannuksia. Täydellä syyllä. Selittivät näin ollen Virolahdella v. 1748 Tohmon, Koskelan ja Kimmon kuudennusmiesläänit, että olivat kovin paljon maksaneet tuvasta ja kamarista salvumiehille, puusepälle ja muurarille sekä ikkunoista y.m. ja pyysivät senvuoksi, että pitäjä vastaisi heidän tuohon tarkoitukseen ottamastaan lainasta, johon pitäjäläiset suostuivatkin. Niinikään pyysivät Pälkäneen pitäjän Äimälän, Laitikkalan, Kotilan, Pilkajärven, Vuolijoen, Kärväntälän, Joensuun ja Salmentaan kyläin asukkaat v. 1780, että muitten pitäjäläisten tulisi heitä auttaa päärakennuksen ylläpidossa, »koska päärakennukseen tarvitaan tunnollisempaa työtä ja ainekset maksavat enemmän kuin muita rakennuksia laitettaessa, mikä taas on muun pitäjän huolena, jotenka heitä runsaammalla työllä ja kustannuksella rasitetaan.» Muu pitäjä ei tosin tähän suostunut; ja oli tapauksia sellaisia kuin Kruunupyyssä, jossa vanhaa piirijakoa niin sitkeästi noudatettiin, että eri kyläkunnat sataluvun lopulle asti ylläpitivät pappilan päärakennuksen eri huoneita: vielä v. 1794 vastasi näet Ropsalan kylä Kruunupyyn pappilan salista, Ylä-Påraan kylä vieraskamarista, Ulko-Bråtön kylä lastenkamarista, Ulko-Påraan kylä eteiskamarista, Ylä-Bråtön kylä kyökistä ja Teirijärven kylä eteisestä sekä sillasta. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa jäi ison päärakennuksen ylläpito, joka juuri kysyi suurimpia kustannuksia ja suurinta vaivaa, pitäjälle kokonaisuudessaan, ja tämä tietysti oli omiansa ajan pitkään osottamaan verokunnittain rakentamisen joutavuutta: niinpä Halikon pitäjäläiset tulivat omasta alotteestaan v. 1737 kirkkoherraltansa pyytämään vanhan yökuntajaon poistamista, selittäen päärakennusta ja jotakin muuta suojaa yhteisesti rakentaessaan havainneensa tämän menettelytavan edullisimmaksi. Samaan suuntaan lienee vaikuttanut sekin, että yökuntain yhteismetsät, siellä missä niitä vielä oli, jaettiin, eikä siis aineksia saman yökunnan rakennuksiin enään käynyt yhteisestä metsästä ottaminen. Alinomaiset riidat eri yökuntain välillä ja haitat rasitusten kohtuuttomasta jaosta sekä monenlaiset muut hankaluudet olivat lisäksi tuskastuttaneet monen pitäjän asukkaat; niinpä tapahtui esim. Säkylässä v. 1766, että yökuntajaosta luovuttiin, kun ei saatettu sopia siitä, mille yökunnalle muuan pappilan aitta oli määrättävä; ja Siikajoella tultiin v. 1764 samantapaiseen tulokseen: »Kaikki rakennukset rakennetaan tästälähtien pitäjän yhteisellä kustannuksella», päätös kuului, »sillä tavalla, että lähinnä asuva kansa, jolle se mukavinta on, hankkii hirsiä, ja pitäjäläiset pappilanhaltijan avustamina sopivat niiden kanssa, jotka suostuvat itse rakentamaan määrättyä maksua vastaan; tähän taas ja kaikkiin muihin kustannuksiin pitäjänkirjuri kokoo varat savuluvun mukaan tehtyään ensinnä siitä laskelman; ja koottaessa hirsien arvo merkitään näitä hankkineiden hyväksi.»[40]

Viimemainitussa tapauksessa oli jo osa rakennusrasituksista muutettu rahaksi. Useimmiten kuitenkin taloluvun perustalla edelleenkin hankittiin rakennusaineet ja suoritettiin päivätyöt, vaikka kaikki talot nyttemmin olivat osallisina itsekussakin rakennuksessa. Näin toi Vehmaalla kukin pitäjän taloista v. 1759 yhden viiden- ja yhden neljänsylen hirren, suuren ja pienen laudan, kaksi kattopuupalkkia ja leiviskän tuohta; Perttelissä renkipirtin rakennukseen v. 1745 yhden hirren, yhden kattopuupalkin ja kymmenen naulaa tuohta sekä kaikki yhteensä 70 lattiapalkkia siten, että paraimpain metsäin omistajat ne hankkivat ja muut sensijaan saivat tehdä yhden päivätyön.[41] Kalajoella oli v. 1751 rakennusaineitten suorittaminen päärakennusta varten hiukan monimutkaisempaa: Haapajärven, Kuusan, ja Reisijärven kylistä oli kunkin savun toimitettava yksi 17 kyynärän hirsi, kun taas toisissa kylissä tuli aina kahta savua kohti kolme 12 kyynärän hirttä, jotapaitsi koko pitäjästä edelleen kaksi savua yhdessä toimitti kolme kattopuupalkkia sekä kukin talo erikseen kolme kattopuuta ja leiviskän tuohta.[42] Kuta suurempi aiottu rakennus oli ja kuta tasapuolisemmin rasitukset koetettiin jakaa, sitä vaikeampi oli jakotehtävä suorittaa. Esimerkkinä tällaisesta tasapuolisuuden saavutuksesta Jämsän kirkkoherran v. 1778 laatima laskelma rakennusrasitusten suorittamisesta sikäläisen pappilan päärakennusta varten, jossa pitäjäläisten manttaalit pienimpiä murto-osia myöten oli pantu perusteeksi: neljännesmanttaalin omistajain tuli niinmuodoin tuoda yksi kuuden sylen hirsi, yksi kolmen sylen palkki, kolme seitsemän kyynärän kattolautaa, kaksi kolmen kyynärän tuohiliuskaa, kolme kuormallista harmaata kiveä. 22 tiiltä, kaksi kappaa kalkkia, 4 talaria 13 äyriä hopearahaa sekä lopuksi tehtävä kolme päivätyötä; kuudennesmanttaalin omistajan oli muuten suoritettava samat määrät, mutta kattolautoja ja kivikuormia vain kaksi, tiilejä 15. kalkkia 1½ kappaa, rahaa 2 talaria 30 äyriä; ja näin edelleen vähenevässä sarjassa aina pienimmän manttaalinosan omistajaan saakka.[43] Periaate oli sama, jonka tunnemme rakennusten jaosta verokuntien kesken: kustakin rasituksen lajista oli jaettava yksi osa kullekin osakkaalle ja jokainen osa mitattiin tarkalleen yhtä suureksi. Boëtius Mureniuksen tarkastuspöytäkirjoista selviää, että sama rasitusten jako jo 16 sataluvun puolivälissä oli Ahvenanmaalla yleisesti, vaikkapa mutkattomammassa muodossa vallalla, ja koko sen laatu viittaa ilmeisesti keskiaikaiseen alkuperään.

Tätä osottaa itse rakentamistapakin. Hirret hakattiin syystalvella alakuun aikana — muutamain mielestä riitti soveliasta hakkuuaikaa mikonpäivästä pääsiäiseen — ja tuotiin niin pian kun keli kantoi rakennuspaikalle kuivamaan. Verokunnan puolesta otti kuudennusmies ne vastaan, tarkasti niiden laadun ja hyväksyi tahi hylkäsi ne; Pohjanmaalla paikoitellen kuljetettiin hirret ensinnä asianomaiseen kylään, jossa kylänvanhin ne tarkasti, ja josta ne kylän yhteisellä kustannuksella toimitettiin pappilaan. Ne samaten kuin laudatkin merkittiin talonpuumerkillä ja kuudennusmiehet panivat tuodut rakennusaineet muistiin. Aikaisempina aikoina, jolloin kirjoitustaito vielä oli harvinaista, arvattavasti käytettiin samaa muistiinpanotapaa, kuin muita pitäjän verotöitä suoritettaessa: n.s. pitäjäntukki oli jaettu sarekkeisiin eri rakennusaineksia sekä päivätöitä varten ja näihin piirrettiin talojen puumerkit suoritettujen töitten merkiksi. 17 sataluvulla kuudennusmiehet jo laativat kirjallisiakin muistiinpanoja: Maariasta esim. ilmoitetaan v. 1759, että kukin kuudennusmies oli kirkkoherralle jättänyt luettelon verokuntansa tuomista hirsistä »lukuunottamatta Ihamuotilan kirkonisäntää, joka yökuntansa puolesta antoi epäselvän lipun ilman että talojen lukumäärä ja manttaalin suuruus oli kuten muitten lippuihin merkitty, jonkavuoksi näiden muistiinpanoista heti saattoi nähdä oliko itsekukin lain mukaisesti tehnyt velvollisuutensa.»[44]

Rakentamisen suorittivat pitäjäläiset vanhastansa päivätöinä. Jokaisesta verokunnasta, taikka, jos rakennus oli pitäjän yhteinen, pitäjän talosta lähti määräpäiviksi mies työhön. Rakentamisjärjestys Perniön pappilan riihtä valmistettaessa v. 1807 antaa siitä selvän kuvan: kirkossa kuulutettiin 31 p. toukok., että maanantaiksi ja tiistaiksi lähtevät rakennustöihin miehet Vähän-Gesterbyn molemmista taloista, Ison-Gesterbyn neljästä, Breitböhlestä, Långvikin kolmesta, Ervastböhlestä ja Soukkaböhlestä. keskiviikoksi ja tuorstaiksi Lupajan viidestä talosta, Bondböhlestä, Ison-Kuuston kolmesta ja Grootilasta, kaikki vetojuhtineen sekä VähästäLappnäsista, Ison-Lappnäsin molemmista taloista ja Hästön kolmesta ilman vetojuhtia. Näin vaihtelivat pitäjäläiset rakennuksella koko kesäkuun kuluessa, ja joka sunnuntaina kuulutettiin seuraavan viikon vuoroista emäkirkolla sekä kerran Finbyn kappelikirkollakin.[45] Edelleen tiedot Perniön pappilarakennuksen alkuvalmisteista v. 1768 tätä kuvaamme täydentävät. Pitäjänkokouksen päätöksen mukaisesti toukok. 10 p:ltä oli seuraavana talvena ensi lumen aikana tuotettava puhdasta hiekkaa rakennuksen alustaa varten täytteeksi, kiviä oli porattava niin lähellä pappilaa kuin löytää voitiin ja poraajiksi oli otettava tottuneita kivityömiehiä, etenkin sotilaita. Värlän isäntä sai toimekseen tuottaa Koskelta kivivaunut, joilla kuittasi yhden päivätyön. Kiviä kuljettamaan oli sitten neljän miehen lähdettävä kerrallaan, näillä mukanaan neljä vetohärkää ja heidän on oltava työssä auringon noususta puoleen päivään asti, mikä vastasi täyttä päivätyötä. Puolen päivän aikana tulee neljä muuta miestä vetohärkineen näitten sijalle ja tekevät työtä iltaan saakka, jolla he vuorostansa kuittaavat täyden päivätyön; lisäksi on neljän miehen aina oltava apuna, kullakin rautakanki mukanaan. Sammaleita riipimään lähetetään kaikki pitäjän loiset, mutta talojen miehet ajavat vetohärillä sammaleita rakennuspaikalle aamusta iltaan.[46]

Mutta niin tarkoiksi kuin suunnitelmat ja jakosopimukset tehtiinkin, oli päivätöillä rakentamisesta sittenkin suuret haittansa. aineitahan oli ensinnäkin tuotava kaikkialta pitäjältä, toisinaan luonnottoman pitkien matkojen takaa, ja kun tuli vuoro mennä rakenteelle, oli työntekijäinkin taivallettava samat matkat. »Jokaisen talon savun asukas, asuipa hän sitten lähempänä tahi kauempana», sanotaan Iin pitäjän kesä- ja syyskäräjäin pöytäkirjassa v. 1743, »on saapunut tekemään päivätyönsä tuollaiselle rakennukselle, ja tämä on tuottanut hänelle suuremman kustannuksen kuin jos hän olisi palkannut itsellensä 5—6 päivätyöläistä, lisäksi sekin epäkohta tulee, että työmiehet joutuvat rakenteella jokseenkin joka päivä vaihtumaan, joten rakennus heti alun pitäen tulee kelvottomaksi ja siis myöskin verrattain lyhytaikaiseksi,»[47] Ja lopuksi sattui tuon tuostakin, että toiset verovelvollisista jättivät rakennusaineensa tuomatta tahi laiminlöivät työpäivänsä, joten rakentaminen viivästyi taikka jäi kokonaan keskeneräiseksi. Kemiön saaristossa olivat niinmuodoin Stubbnäsin kappalaistalon rakennusaineet olleet v. 1702 vuosikausia taivasalla ja oli eräs talonpoika niistä omaan huostaansa korjannut 500 tiiltä; Raahen-Salon pappilan navetta oli v. 1743 jo neljättä vuotta ollut katottomana salvoksella, Vestanfjärdin kappalaistalon asuintupa v. 1782 niinikään neljättä vuotta puuttuvain rakennusaineitten vuoksi puolivalmiina, ja Rovaniemen kappalaistalon viisihuoneinen päärakennus oli v. 1786 jäänyt niin pitkäksi ajaksi ilman kattoa, että se auttamattomasti oli mennyt pilalle.[48] Milloin tällaisia karkeita laiminlyöntejä ei ollut tapahtunut, oli kuitenkin työn laadussa paljon toivomisen varaa. Päivätöillä rakennettaessa siis työn laatu ei lähimainkaan vastannut työntekijäin ja työpäiväin 1ukua, jotapaitsi rakenteella, kuten kaikessa muussakin joukkotyössä viinankulutus oli melkoinen. Koko päivätyöjärjestelmä, joka, kuten edellä on käynyt ilmi, vielä oli maanviljelyksessäkin käytännössä, olikin menettämässä arvonsa, ensinnä taloustieteilijäin ja vähitellen maalaisväestönkin keskuudessa.[49]

Pitäjäläisten päivätöitä olikin yhä enenevässä määrässä ollut pakko korvata varsinaisella ammattityöllä. Ei siinä kyllä, että jo satoja vuosia oli turvauduttu muurarin, sepän ja puusepän apuun, lisäksi työt ja rakennusten maalaaminen alkoivat 17 sataluvun loppupuoliskolla vaatia ammattimiestä, ja ennen kaikkea tuli tärkeäksi saada tottuneita salvumiehiä rakenteelle. Pitäjänkokouksissa ruvettiin antamaan ohjeita heidän hankkimisestansa sekä menettelytavasta, jota heidän tuli noudattaa; niin esim. Lohtajalla v. 1750: »kansan tulee valita erinäisiä luotettavia miehiä rakennusta salvomaan, eikä näitä saa vaihtaa, vaan kunkin tulee pysyä omalla nurkallaan kunnes se on valmis ja katonrajaan asti hakattu, on näiden salvumiesten oltava vastuunalaiset, jos tulevassa tarkastuksessa salvoksessa jokin vika havaitaan. »[50] Perniössä valittiin v. 1768 salvumiehet niin huolellisesti kuin konsanaan pitäjän tärkeimmistä luottamusmiehistä olisi ollut kysymys. Jo huhtikuulla oli päätetty kuuluttaa kirkossa sellaisia, niiden oli ilmoittauduttava kirkkoherralle tahi kirkonisännöitsijälle sekä tuotava työaseensa m.m. tilkitysporat ja sidekairat mukanaan. Mutta tarpeeksi paljon heitä kaiketi ei ollut ilmoittautunut, koskapa toukok. 10 p. sovittiin siitä, että nimismies jakaa pitäjän 14 ruotuun, jotka sitten joko kukin omasta piiristään taikka sen ulkopuoleltakin palkkaavat yhden sellaisen salvumiehen, joka saatetaan hyväksyä. Saman viikon tuorstaiksi tuli ruotujaon olla valmis, sillä silloin oli talollisten kustakin ruodusta kokoonnuttava ja valittava itsekutakin kohti luottamusmies; tämän tuli sitten etsiä ja pestata salvumiehensä sekä ilmoittaa hänet nimismiehelle. Jokainen ruotu miehensä palkkasikin, joko kerta kaikkiaan rahalla taikka sitten myös päivämuonalla.

Tällaisistakaan menettelytavoista ei kuitenkaan ollut täyttä apua, niinkauan kun pitäjä itse oli oma työnantajansa, rakennusmestarinsa, ainestenhankkijansa ja palkkalaisensa. Kaikista kuudennusmiesten ponnistuksista huolimatta puuttui rakenteelta yhtenäistä suunnitelmaa ja johtoa.


3.

Tosin oli työnjohto ollut tällainen vain puoleksi. Kirkkoherran arvo oli siksi suuri, ettei hänen mielipidettänsä hevillä voitu jättää huomioonottamatta ja itse rakennuspaikalla asuen hän oli lähin rakennustöitä, joskin epävirallisesti, valvomaan. Niinpä hän jo 16 sataluvulla piti puuseppää, muuraria, seppää ja lasimestaria ruuassaan sekä kestitsi työmiehiä viinalla ja kotitekoisella oluella; helposti hän kestitsemisillään vaikutti työntekijäin mieliin ja töitten laatuun. Kun Vehmaan pitäjäläiset v. 1796 »kiitollisina myönsivät, että työmiehiä joka päivä pappilassa kestitään tavallisella kaljalla sekä että kaikki pitäjäläiset siellä olivat saaneet virvoketta», niin muuan pitäjän sääty henkilöistä rohkeni epäillä kirkkoherran tällaisilla keinoilla taivuttaneen seurakuntalaisensa suurempiin rakentamisiin kuin oikeastaan oli luvattu; mutta tämä puolestaan selitti, »ettei hän ollut tehnyt tätä kustannusta missään muussa tarkoituksessa kuin ilmaistakseen jollakin tavoin mielihyvänsä siitä, että oli rakennettu uusi rakennus sensijaan että vanhaa olisi ruvettu korjaamaan. Ja oli hän mitään korvausta vaatimatta kustantanut, ja aikoi vastakin kustantaa rakennusmestarille ja muurarimestarille jonkun pienen palkkion (någon douceur) tehdäkseen heidät halukkaammiksi kiirehtimään työtä». Todellisuudessa siis kirkkoherra oli pitäjän (ja lähinnä kuudennusmiesten) ohella sekä työn teettäjänä että kaitsijana. Sangen harvinaista lienee ollut, että hänet tästä asemastansa olisi syrjäytetty, kuten tapahtui Maariassa v. 1758, kirkkoherra kun nimenomaan »pidätti itselleen oikeuden saada olla rakenteella läsnä sekä silloin tällöin neuvotella asianomaisten kanssa rakennuksen suuruudesta ja paikasta, jolle sen sopivimmin ja vaaratta saattaisi asettaa», mutta seuraavana vuonna haikeasti valitti, »ettei hänellä ollut mitään osuutta talon rakentamisessa, joka kuitenkin hänelle toissa pitäjänkokouksessa tekemänsä ehdon perusteella oikeutta myöten olisi kuulunut.»[51]

Erikoisesti joutui kirkkoherra huolehtimaan ammattilaisten työstä. Kun pitäjä tahi yökunta toimitti varsinaisen rakennustyön, niin kirkkoherra teki sopimukset ammattilaisten kanssa, maksoi etukäteen heidän palkkansa ja hankki aineksiakin: jo v.1647 hankki Uudenkirkon kirkkoherra piispantupaansa ikkunat, peltin, lukon, jopa ikkunalaudatkin, otti nauloja kirkon varastosta sekä palkkasi puusepän ja muurarin.[52] Tämä oli varsin luonnollista, kun tuontapaisia asumustarpeita kauan katsottiin huonekalustoon kuuluviksi, jonkavuoksi pappi ne usein teetti omalla kustannuksellaan sekä vei ne poismuuttaessaan mukanaan. Mutta tapahtui sitäpaitsi usein, että pappi muutenkin toimitti rakennukselle aineksia, palkkasi apulaisia milloin tarvittiin, sekä käytti omia palkollisia ja vetojuhtia työssä apuna — näin varsinkin milloin pitäjäläiset olivat osottautuneet vastahakoisiksi tahi kesäkiireet olivat käsissä. Esimerkin tästä tapaa v. 1725 Vehmaalta, missä kirkkoherra Jeremias Vallenius tuotti kalkin kahteen savupiippuun Taivassalon Kahiluodolta, ja 2400 tiiltä Vehmaan Louhiluodolta käyttäen kuljetukseen omia renkejään ja juhtiaan, osti tusinan lautoja Rahkamalasta, käytti pappilan lautoja lisäksi sekä hakkautti puuttuvat rakennushirret metsästään. Edelleen hän piti puusepän ja muurarin ruuassaan, kustansi jälkimäiselle apulaisen, käytti renkejään neljä päivää salvumiehinä ja toimitti muutenkin tarvittaissa rakennustöitä palkollisten avulla.[53] Joka tapauksessa kirkkoherra jaotteli rakenteen rahalliset kustannukset seurakuntalaisten kesken, keräsi rahat pitäjältä ja teki niistä tiliä. Ja kun vanhat verokunnat hävisivät olemattomiin, jäi papin asiaksi laskelmain laatiminen pitäjän talollisten rakennusaine- ja päivätyöosuuksistakin.

Näin oli siis kirkkoherra pappilansa rakennuttaja yhtä paljon kuin pitäjäkin.

Tämän vuoksi 17 sataluvun taloustieteilijät pitivät erikoisen suotavana, että papisto oli rakennustaidonkin salaisuuksista perillä. Kuuluisa Polhem oli v. 1740 kehottanut papinalkuja joutavan urheilun sijasta käyttelemään rakennusmestarin työkaluja ja perehtymään mekaniikan lakeihin. Kalm selitteli v. 1757, että rakennustaitoiset papit »voisivat neuvoa talonpojille paraimman tavan kuinka talot saadaan lämpimiksi ja terveellisiksi asua: paraiten olisi näet tämä toteutettavissa pappiloissa, joita pitäjäläiset rakentavat, heitä kun kirkkoherrat tällöin voisivat ohjata.» Paitsi erinäisissä väitöskirjoissa Kalm luennoillansa moniaat kerrat esitti rakennustaidon perusteet: lukuvuosina 1761—62, 1763—64 sekä ainakin syksyllä 1769.[54] Ja hänen opetuksensa näkyykin kantaneen hedelmiä päättäen siitä, että usea tämän ajan pappismies rakennustaiturina kelpasi seurakuntalaistensa esikuvaksi. Sellainen oli kieltämättä Raippaluodon saarnaaja Granlund, joka v. 1775 vaiheilla oli ottanut valvoakseen tuon pienen seurakunnan kirkon rakentamista ja oli, kuten maaherra lausui, »huolimatta siitä, että hänellä oli apunansa vain harvoja ja taitamattomia työmiehiä niin kiitettävällä tarmolla, huolella ja taidolla suorittanut rakennustyön, että piirustuksiin verrattaessa havaittiin sen täysin vastaavan kokeneen rakennusmestarin työtä.» Myöskin Antti Chydenius teki piirustukset Kokkolan pappilan talousrakennuksiin ja seurakuntansa kirkon hän uudisti muuttelemalla kunink. majesteetin hyväksymää luonnosta.[55] Tiedetään myöskin usean papin pappilassansa ensin panneen toimeen ajan vaatimia uudistuksia: mikä ensinnä käytti olkikattoja Skoonen malliin, mikä rakennutti jääkellarin, mikä taitekaton j.n.e. Miten käytännöllinen ja kätevä silloisen käytännöllisen aikakauden pappismies saattoi olla, sitä todistaa osaltansa Saara Wacklinin kuvaus C. P. Snellmanista (1775-1807), joka oli samalla kertaa maalarina, vaununtekijänä, satulaseppänä ja seppänä mallikelpoisesti yhtenä yönä korjatessaan avuttoman matkustajan rikkoutuneet ajopelit; ja Pohjanmaan kansa muistaa vieläkin, miten menneen ajan sielunpaimenet itse tekivät sepän ja sorvarin töitä, pitivätpä tuomiokapitulin määräämiä apulaisiansa palkeitten lietsojina ja sorvirukin vääntäjinä. Juuri tämä koeteltu käytännöllisyys teki papille mahdolliseksi rakennuslaskelmain ja piirustusten laadinnan sekä työnkin johtamisen rakenteilla.

Aniharvassa pitäjässä kirkkoherra kuitenkaan oli rakennustaitoon siinä määrin perehtynyt, että hän kykeni toimimaan työmiesten varsinaisena ammatillisena ohjaajana rakenteella, rakennusmestarina, jota, taidon yhä kehittyessä 17 sataluvulla, ehdottomasti aljettiin kaivata. Turvauduttiin näin ollen oman tahi naapuripitäjän rakennustaituriin, johonkin pitäjän puuseppään tahi rakuunaan; tällä olivat hinnat alhaiset, mutta työ sen mukaista; kirkkoherra ja pitäjä häntä jonkinlaisina työnantajina valvoivat. Niinpä rakuuna Vessberg v. 1734 laittoi Halikon pappilan päärakennuksen niin taitamattomasti, että seinät kallistuivat pihalle päin ja salinseinä oli mutkistunut, sen hirsiä kun salin keskikohdalta oli kelvottomasti jatkettu.[56] Saman luokan rakennustaitureita olivat esim. rakuuna Björcklin, joka v. 1786 oli tehnyt Säkylän pappilan päärakennuksen, sekä kirkonpuuseppä Vahlberg, joka v. 1777 oli ottanut Piikkiön pappilan urakalle. Uskelan pappilan päärakennusta suunniteltaessa v. 1793 kutsuivat talonpojat omin päinsä mestariksi pitäjänpuuseppä Waltzerin Somerolta, joka jo kauan sitten oli valmistanut Someron pappilan, mutta hänen oli väistyminen kirkkoherran ehdokkaan, turkulaisen Hambergin tieltä, »tämä kun taidostaan oli saanut kiitosta maamme parhaimmilta arkkitehdeiltä.»[57].Kotipitäjäin taiturit joutuivat vähitellen muodista pois kaupunkilaisrakennusmestarien tieltä.

Pitäjäläisille tuli rakennusmestarin palkkaamisesta lisärasitus. Se, kuten muutkin rakennusrasitukset, suoritettiin joko kokonaan taikka suurimmaksi osaksi luonnossa: juomana, leipänä ja särpimenä, sekä totutun jakoperusteen mukaisesti. Perniössä vaati niinmuodoin pitäjän puuseppä Falck vaivastansa v. 1768 paitsi rahasummaa, joka talolta leivän, juuston ja 2—3 kolikkoa juomarahaa, josta pitäjäläiset kuitenkin tinkivät pois leivän ja juomarahat sekä alensivat rahasummaa; Säkylässä myönnettiin rakuuna Björcklinille v. 1786 rakennusmestarin toimesta ja puusepäntöistä neljä kappaa ruista manttaalilta, jota taas Suur- ja Vähän-Säkylän kylät paljoksuivat sekä antoivat vain kolme kappaa; Uskelassa rakennusmestari Hamberg suostui tehtäväänsä yhdestä kapasta maltaita, yhdestä leivästä ja juustosta taloa kohti sekä pienestä kertakaikkisesta rahasummasta. Rahapalkka tietysti vaihteli pitäjän ja rakennuksen suuruuden mukaan: kun Falck sai Perniössä v. 1768 vain 120 kuparitalaria, annettiin Piikkiön pappilan rakennusmestarille v. 1777 rakennusmestarin toimesta ja puusepäntöistä 500 talaria, ja, kun hän suostui saveamaan kivijalan lisättiin hänen palkkaansa juustolla, leivällä ja 9 runstykillä taloa kohti. Onpa olemassa esimerkkejä siitäkin, että palkka suoritettiin päivärahoina: Vehmaalla sovittiin v. 1795 rakennusmestari Seiströmin kanssa siten, että hänelle tuli 16 killinkiä päivältä sekä arkena että pyhänä ja lisäksi puoli tuoppia paloviinaa ynnä kappa maltaita viikossa, mikä viimemainittu maksuerä kumminkin seuraavana vuonna muutettiin rahaksi; niinikään oli Hamberg Uskelassa aluksi vaatinut itsellensä 18 killinkiä 8 runstykkiä päivittäin muun palkkansa ohella. Nämät Varsinais-Suomesta saadut tiedot kuvastavat varmasti varsin vanhoja tottumuksia.

Vähitellen heräsi kuitenkin siellä täällä pyrkimys yksinkertaistuttaa rakennusvalmisteitten mutkallisuutta. Aina ei kirkkoherra ottanut laskelmien valmistamista ja rasitusten jaottelua niskoilleen, [58] vaan oli pitäjäläisten itsensä mitenkuten pitänyt siitä selviytyä maksamalla pahimmassa tapauksessa laskelmien laatijalle runsaat rahat: näin suorittivat piikkiöläiset v. 1778 nimismiehelleen kapan kauroja ja kapan rukiita taloa kohti vain siitä, että hän otti jakaakseen rakennusaineitten hankinnan pitäjäläisten kesken sekä huolehtiakseen muista alustavista toimenpiteistä.[59] Edelleen oli kuudennusmiehillä rakennusainesten tarkastuksesta ja työmaan valvonnasta kaikenlaisia hankaluuksia, joista he vuorostaan vaativat korvaukseksi milloin mitäkin etua. Ja lisäksi tuli kaikennäköiset riidat ja rettelöt työvelvollisten välillä, huolimattomain pakottelemiset y.m. Kaikesta tästä pääsi, jos antoi rakennuksen urakalle.

Jo v. 1743 rakennettiin Iin pappila tällä tavoin. Kirkkoherra Fabricius tarjoutui näet hankkimaan pappilaansa päärakennuksen 3000 kuparitalarilla, josta pitäjän tuli heti maksaa puolet sekä toiset puolet rakennuksen valmistuttua. Totuttaakseen heidät tähän outoon tuumaansa, hän sitoutui maksamaan takaisin kaiken, mikä mahdollisesti jäisi summasta käyttämättä, mutta jos enemmän kuluisi, panisi hän sen omistaan; pitäjäläiset saisivat sen lisäksi tarkastaa sen ja työn valmistuttua tutkia oliko se kunnollisesti tehty. Käräjillä, missä tarjous tehtiin, pyysi väki miettimisaikaa, lähetti kesken tuumiaan nimismiehen tiedustelemaan, miten suuri osa summasta lankeaisi kutakin savua kohti, ja kun kuulivat pääsevänsä vain 15 kuparitalarilla. suostuivat tarjoukseen halukkaasti.[60] Neljä vuotta senjälkeen aikaansaatiin samantapainen sopimus Siikajoella. V. t. maaherra näet tällöin käräjäyleisölle »esitti, että Siikajoen pappila on kerrassaan huonosti rakennettu, kehotti pitämään huolta siitä, että laitettaisiin sen haltijalle eli kirkkoherralle soveliaat rakennukset, jotka aikaa myöten tulisivat rahvaalle helpommiksi ylläpitää kuin entiset». Kirkkoherra Garvolius rakennuttaisi pappilan, pitäjäläiset toisivat hirren talolta sekä maksaisivat lisäksi savulta 8 kuparitalaria »salvomisen, ainesten ja päivätöitten maksuksi»: hirsien tuli olla rakennuspaikalla helmikuulla 1748, rahoista puolet maksettuna elokuulla 1747, neljännes seuraavan vuoden maaliskuulla ja loput heti kun työ oli valmiina. Sopimuksesta koitui kirkkoherralle kuitenkin siksi suuri tappio, että pitäjä v. 1750 otti maksaakseen lisää 10 talaria savulta, koska muka työpalkat ja ainesten hinnat sillävälin olivat melkoisesti nousseet.[61]

Näiltä ajoilta asti tulivat urakkasopimukset tavallisiksi. Milloin otti kirkkoherra rakennustyön suorittaakseen, milloin joku pitäjän vallassäätyläisistä — niin Kalajoella v. 1751 ruununvouti Brunell tervatynnyristä savua kohti[62] —, milloin taas rakennusmestari. Näytteenä viimemainitunlaisesta sopimuksesta mainittakoon se, jonka rakennusmestari Hollender Turusta teki Kemiön pappilan päärakennuksen valmistamisesta v. 1769: hänen oli jätettävä rakennus pitäjäläisille täysin valmiina 1500 kuparitalarista, kolmesta tynnyristä maltaita ja sitäpaitsi naulasta ruisleipää ynnä naulasta särvintä ruokakuntaa kohti, olipa särvin sitten lihaa, voita tahi juustoa; myöskin hän pidätti itsellensä kolme miestä pitäjltä päivittäiseksi avuksi kiven, sannan ja sammalen hankkimista varten sekä ilmaiset kyydit ja vapaan asunnon.[63] Usein oli pitäjänkokouksissa kiistelyä siitä, oliko urakalle annettava ainoastaan itse rakentaminen, vaiko myöskin ainesten hankinta, ja sattui usein sekin, että varattomat panivat urakkasopimusta vastaan haluten vanhaan tapaan päivätöillä rakentaa, koska oli puute rahasta ja kallis aika. Itse urakkasumman jakaminen pitäjäläisten kesken tuotti edelleen paljon päänvaivaa. Pitäjäläiset tottuivat tällöin itse taksoittamaan itseänsä sekä noudattamaan suhteellista verotustapaa. »Koska talojen manttaalipitoisuutta ei saateta pitää kohtuullisena eikä luotettavana maksuperusteena», ilmoitetaan Lohtajalta v. 1750, »eikä myöskään savulukua, seurakuntalaisten taloissa kun on erisuuret etuisuudet ja nautinto-oikeudet, niin sopivat pitäjänmiehet siitä, että kokoontuisivat ja sopisivat ystävyydessä sekä mahdollisimman kohtuuden mukaisesti, mitä kunkin on rahassa maksettava tämän rakennuksen kuntoonpanemiseksi.» Ja yhdeksän vuotta myöhemmin pyhäjokelaiset luokittelivat talonsa viiteen ryhmään: 50 varakkainta ja työvoimaisinta suorittaa 15 talaria, 57 näitä huonompaa 12 talaria, 90 näitäkin huonompaa 9 talaria, 55 lähinnä köyhintä 6 talaria ja 7 kaikkein köyhintä 3 talaria.[64]

Näinpä siis rakennusten urakalle antaminen rahasta ei ainoastaan säästänyt pitäjäläisiltä pitkällisiä matkoja, päivätöitä ja muuta vaivaa, vaan teki mahdolliseksi rasitusten tarkasti tasapuolisen jaon, jota entisissä oloissa turhaan oli koetettu saavuttaa. Tasapuolisuus tuli täydelliseksi kun urakkatarjouksia aljettiin tehdä julkisella huutokaupalla, joten jokainen halullinen oli tilaisuudessa niistä kilpailemaan.

4.

16 sataluvun laajat matalakattoiset tuvat kestivät vain lyhyen ajan. Helposti, ilman monimutkaisia laskelmia ja valmisteitane kyhättiin kokoon, mutta helposti ne turmeltuivatkin, purettiin taasen taikka jätettiin kylmilleen. Niiden tilapäistä laatua osottaa sekin, että oli yleisenä tapana kuljettaa rakennuksia myytäväksi sekä siirtää niitä seudulta toiselle. »Yhtä leveitä ja yhtä pitkiä männyn tahi kuusen runkoja», piispa Huet ruotsalaisten rakentamistapaa kuvailee, »jotka tarkoin ovat kuoritut, kahdelta vastakkaiselta puolelta silotetut sekä päitten läheltä lovitetut, sovitetaan neliöön. Asetetaan runko toisen päälle samaan järjestykseen, veistetyt sivut päällekkäin ja liitetään ne vuorotellen yhteen päistänsä noitten lovien avulla, kunnes useasti ja moninkertaisesti rivitetyistä hirsiriveistä tekele kasvaa kyllin korkeaksi. Niin helposti kuin ne liitetään yhteen, niin ilman minkäänlaista vaivaa ne myöskin erotetaan; niinpä näkee usein kuljetettavan myytäväksi tällä tavoin hajotettuja huoneita ja ostajat vievät ne rakennuksillensa, jotta ne sopivalla paikalla jälleen pantaisiin kokoon.» Tämä kertomus Ruotsin rakennuksista Kristiina-kuningattaren ajoilta soveltunee sellaisenaan ainakin Varsinais-Suomen pappilarakennuksiin, sillä ne muistiinpanot pappiloista 16 sataluvun toiselta puoliskolta, jotka meidän aikoihimme asti ovat säilyneet, osottavat, että pappiloihin tällöin ostettiin lukuisia rakennuksia aina naapuripitäjistä asti.[65]

Oli edelleen tapana asettaa salvos joko suorastaan maankamaralle taikka sitten nurkkakivien varaan. Nurkkakivet ilman muuta perustaa ollen, eivät kauankaan kestäneet rakennuksen painoa, vaan vajosivat maan sisään; kivet olivat näet matalat, jotta tuuli ei pääsisi lattian alustaa kylmäämään. Lämpimän vuoksi asetettiin sitäpaitsi multalavat lattian alle sekä ulkopuolelle, seinustaa vastaan. Seuraus perushirsien ja kostean multalavan kosketuksesta oli helposti havaittavissa: »Kun lattia oli lähellä märkää maata», professori Leche v. 1761 tätä jo silloin vanhentunutta rakennustapaa kuvasi, »saavuttivat asujamet sen, jota tavottelivatkin, että nimittäin viimaa ei tunkeutunut perushirren alle; mutta sekä lattia että perushirret mätänivät nopeasti; niin että muutaman vuoden päästä oltiin pakotettuja kustantamaan uudet, jotka eivät nekään tulleet pitkä-ikäisiksi. Mutta mitäpä siitä välitettiin niinkauan kun hirret eivät paljon maksaneet ja työväki tyytyi pieneen päiväpalkkaan. Huoneeseen nousevaa kosteutta eivät he taas tunteneet; sillä siinä he olivat syntyneet ja kasvaneet. Eivät he myöskään tienneet, että juuri tämä pilasi heidän terveytensä erittäinkin syksyisin ja keväisin, jolloin huoneitten kosteutta ei lämmittämällä vähennetty.»[66] Lisäksi maaperä kevätkirren vaikutuksesta, semminkin missä savimaata oli, liikehtiessään siirteli peruskiviä, nosti alinta hirsikerrosta toisaalla, toisaalla taas vajotti, joten seinät halkeilivat ja pullistuivat ulospäin, lattia mutkistui ja palkit siirtyivät paikoiltaan. Huono perusta siis lyhyessä ajassa turmeli koko rakennuksen.

Itse salvos oli sen mukaista. Hirret jätettiin aluksi, kuten Huetkin huomauttaa, sivuilta piiluamatta ja nurkkasalvos oli varsin yksin kertainen — seikkoja, jotka osottavat rakennustavan alkeellisuutta;[67] mutta lisäksi salvumiehet eivät useinkaan viitsineet vaivautua hakkaamaan hirsien tyvipäitä kyllin kapeiksi, eivätkä myöskään tekemään liitelovia tarpeeksi syviksi: kun hirsien leveät tyvipäät ja kapeat latvapäät tällätavoin rivittyivät toisiinsa, turmeltuivat salvoksen nurkat, ja jos tuollaista rakennusta ryhtyi purkamaan, hajosi nurkka toisensa jälkeen itsestään. Tosin oli huolimattomilla työmiehillä tapana peittää rakenteensa viat runsaalla sammaltilkityksellä, mutta rotat ja hiiret laittaessaan käytäviänsä siihen, pitivät kyllä huolta siitä, että tilkitys katosi kylmä viima tunkeutui sisään.[68] Pari kohtaa katselmuskirjoista riittäköön tällaisen salvomisen seurauksia osottamaan. Vielä v. 1783 kerrotaan Mäntyharjun pappilasta »Vaikka tämä rakennus 12 vuotta sitten on rakennettu, on se rakennettaessa tullut vialliseksi siten, että eteläänpäin oleva julkisivu kallistuu kokonaan ulospäin sekä että kaksi alinta hirsikerrosta ovat mädäntyneet, jonka lisäksi lautakatto pohjoisen puolelta on sammaltunut ylimmät laudat osittain lahonneet»; ja v. 1787 Kärkölän Kansikan kappalaistalosta: »Rakennus on varsin huolimattomasti salvottu, niin että nurkat ovat sangen harvat, jonkavuoksi seinähirret ovat päässeet vääntymään paikoiltaan ja eteläinen pääty ruvennut lahoamaan, onpa lahopaikka levinnyt eteläisen tuvan ja kamarin itä- sekä länsiseinille, erittäinkin kun multalavoja on laitettu ulkopuolelle seinäin ympärille lämmön säilyttämiseksi ja ne ovat mädättäneet perushirret.[69] — Yhtä huonoa oli takkojen ja uunien muuraus: Leche kertoo, että muurisavi yleensä sekotettiin huonosti, joten' tiilet irtautuivat toisistaan ja rappaus varisi seinistä ja savupiipuista; »uuni, jonka yhteydessä on pieni liesi», mainitaan Luumäen pappilasta v. 1751, »on huonosti muurattu ja paikattu polttamattomalla tiilellä;» ja Längelmäen pappilasta v. 1755: »itäisessä tuvassa on perin vaikea asua, koska se ei kuulu pitävän lämpöä ja uuni on niin huonosti muurattu, että savu tunkee sisään;[70]j.n.e.

Mutta rakennusten heikoin kohta oli sittenkin niiden katto. Katonkattamistapoja oli useita, kaikki keskiajalta periytyneitä. Ensinnäkin oli tapana rivittää kattohirsien varaan riukuja, jotka katettiin kahdella kerroksella tuohiliuskoja, ja näiden päälle sovitettiin varsinaiset kattopuut, paksuja, keskeltä halkaistuja kuusi- tahi honkapuita; joiden päälle tukeeksi tuulta vastaan pantiin kivimöhkäleitä. Tuohi suojasi kyllä hyvästi sadetta vastaan, mutta jos pienikin liuska siitä oli turmeltunut, oli katto ennen pitkää pilalla, jotapaitsi tuollainen katto oli varsin tulenarka. Senvuoksi pidettiinkin parempana turvekattoa, jota Huet 16 sataluvun puolivälissä kuvaili näin: »Katto on laudoista ja tuohesta, joihin ei mädätys tartu, ja turpeillakatettu; jollatavoin Virgiliuksesta tiedämme italialaisten talonpoikainkin mökkejänsä kattaneen. Tähän sitten kylvetään kauraa ja muita sopivia siemeniä, jotta turve juurten sitomana ja kiinnittämänä paremmin pysyisi matalalla katolla. Niinpä ovat talojen päällystät viheriöitseviä sekä kukkivia, ja minä näin lampaita sekä porsaita siellä laitumella. Sanottiin kattojen olleen tällaisia, jotta eivät mehevää ja pihkaista puuta olevat rakennukset syttyisi salaman iskusta tuleen, ja jotta niitä kaupungeissa piirityksen aikana saattaisi käyttää karjalaitumena.»[71] Vielä oli pelkkiä lautakattojakin pappilatuvissa, mutta niitä pidettiin kaikkein huonoimpina, koska laudat helposti halkeilivat sateen ja auringonpaahteen vaikutuksesta, jolloin sadevesi pääsi tunkemaan sisälle, turmeli välikaton ja pani savutorvet halkeilemaan: tällaisen katon sanottiinkin kestävän korkeintansa10—15 vuotta. Mutta mitä lajia katot olivatkin, huolimattoman kattamistavan vuoksi ne ennen aikojaan pilaantuivat, kuten katselmuskirjoissa tuontuostakin käy selville. Otse rakentamistavassa saattaa näin ollen havaita samat piirteet, jotka muutenkin pappilain taloudelle ovat ominaiset: ainesten ja työvoiman ylenpalttista kulutusta, jolla kaikella sittenkin saavutettiin puutteelliset, tilapäiset tulokset. Oltiin pakoettuja tässäkin suhteessa tyydyttämään lähimmän tulevaisuuden tarpeet, elämään niinsanokaseni kädestä suuhun.

Metsien väheneminen, puuaineen kallistuminen ja palkkain kohoaminen aikaansai sitten rakennustavan muutoksen. Pyrittiin talousopin harrastajain piireissä suunnittelemaan rakennukset mahdollisimman kestäviksi sekä lämpöäpitäviksi, joten puuainesta säästyisi sekä harvemmin tapahtuvain korjausten että pienemmän polttopuitten menekin vuoksi. Täydellisen uudistusohjelman esitti kuuluisa Chr. Polhem vuosina I739--I740 kirjoituksessaan »Ajatuksia talonrakennuksesta». Jotta talo tulisi kestäväksi, hän tässä neuvoi, olivat ensinnäkin nurkkakivet kaivettavat vähintäin puolen sylen syvyyteen, jolloin kirsi ei pääsisi niitä järkyttämään; sitäpaitsi oli perustus varmennettava siten, että nurkkakivien ympärille luodut kuopat olivat pidettävät avoimina, kunnes salvos niiden päällä olisi valmiina: näin oli näet omin silmin todennettavissa, että kivet eivät rakennuksen painosta liikahdelleet. Varsinaista kivijalkaa ei tosin Polhem ehdottanut nurkkakivien väliin asetettavaksi, mutta sensijaan olimukulakivistä taikka rautakuonasta tehtävä lavat perushirsien alle ja osittain maan sisään, jolloin hirret estyisivät mätänemästä ja rotat pääsemästä rakennuksen alle. Kosteuden välttämiseksi oli rakennuksen alustaan levitettävä kalkkia tahi sitten oli puinen silta laitettava lattian alle. Edelleen oli seinäin huolellinen valmistaminen perin tärkeätä: salvokselle oli valittava taitavia työmiehiä, ja oli ehdottomasti vaadittava, että he hakkasivat hirret tasapaksuiksi sekä tekivät uurteet ja liitoslovet kyllin syvät. Varmuuden vuoksi. oli hirsisalvos ensinnä asetettava pystyyn rakennuspaikan vierelle tilkitsemättömänä, siinä tarkastettava sekä katsottava, että toisen seinän hirsien reunakourut yhtyivät viereisen seinän hirsien ydinkohtiin, mikä oli pettämättömänä merkkinä salvoksen virheettömyydestä. Vasta sitten oli rakennus siirrettävä oikealle paikalleen sekä tilkittävä.

Polhemin mietteet on Kalm esittänyt kahdessa väitöskirjassa suomalaiselle lukijakunnalle: »Yksinkertaisia ajatuksia siitä miten puutalot tehdään lattian, katon seinäin puolesta hyvin lämpimiksi» vuodelta 1762, ja »Huomautuksia kestävien puutalojen rakentamisesta» vuodelta 1775.[72] Myöskin kosketteli näitä kysymyksiä professori Leche rehtoripuheessaan »I1man laadusta Turussa» vuonna 1761. Sitäpaitsi tuli milloin mikin rakennustaidon puoli käsitellyksi Ruotsin tiedeakatemian julkaisuissa ja muussakin talous- sekä luonnontieteellisessä kirjallisuudessa.

Åskenmainitussa puheessaan Leche huomautti, että viimeisten 10—12 vuoden aikana, siis noin 1750 tienoilta, kivenlouhimistaito oli käynyt yleiseksi ja säännöllisiä kivijalkoja oli ruvettu valmistamaan nurkkakivien asemasta. Kun tietää miten usein sotamiehiä juuri tämän työn taitureina käytettiin, on otaksuttavissa, että he Viaporissa, jota juuri noihin aikoihin oli suomalaisten rykmenttien avulla ruvettu rakentamaan, olivat saavuttaneet tuon taituruutensa. Kalm neuvoi, että kivijalka rakennettaisiin kyynärän taikka kuuden korttelinkin korkuiseksi, jotta räystäistä tippuva vesi ei seinille pirskahtaen mädättäisi näitä, jotta rakennuksen sijaitessa korkealla kosteus ei vaivaisi asujamia, ja lopuksi muka kauniin näköalankin vuoksi.

Maamme pappiloita rakennettaessa oli näitä uudistuksia aljettu toteuttaa osittain jo ennemminkin, kuin äskenmainitut Turun oppineitten kirjoitelmat siihen kehottivat. Jo v. 1736 oli katselmustilaisuudessa päätetty, että Kokkolan uudessa pappilassa tuli kivijalan olla läntiseltä puolelta vähintäin kolme korttelia maanpinnasta, ja sataluvun puolivälin tienoissa vaadittiin kyynärän korkuista tahi vähän korkeampaakin kivijalkaa; Kalajoella päätettiin senlisäksi v. 1751, että perusta oli kaivettava kyllin syvälle sekä hirsillä paalutettava, kuten tarkastuskirjan sanat kuuluivat, »rakennuksen pysyväisyys saadaan mahdollisimman suureksi, ja kaikessa otetaan huomioon, mikä voi lujittaa rakennusta ja tehdä sen pitkäaikaiseksi»; Vanajalla sovittiin v. 1762 nimenomaan siitä, että kivijalka asetettiin syvälle maan sisään kovalle santapohjalle ja muurattiin kulmikkaista kivistä sekä itse rakennuksen alusta täytettiin puhtaalla hiedalla; ja Perniössä syntyi v. 1768 erimielisyyttä senjohdosta, että pitäjäläiset eivät suostuneet niin perinpohjaiseen perustan perkaukseen kuin kirkkoherra, tuomari ja nimismies vaativat.[73] Sitä myöten kuin perustaa täten parannettiin, poistettiin multapenkit, ensinnä seinustoilta, sittemmin rakennuksen altakin: näin esim. Punkalaitumen pappilassa v. 1745, Messukylän v. 1746 ja Virolahden v. 1748, jossa viirnemainitussa paikassa määrättiin ojat kaivettaviksi multalavain sijalle sekä seinusta tuohella vuorattavaksi.[74]

Edelleen heräsi huoli siitä, miten seinien hirsisalvos kestäisi. Turun akatemian luonnontutkijat, Kalm ja Hellenius, selittelivät, että rakennushirret oli. hakattava keskitalvella, puuaines kun tällöin oli kuivinta eikä ensinkään altista halkeilemaan. Lisäksi oli kaadettava ainoastaan täysimittaisia puita, joiden latva jo oli ehtinyt kasvaa tuuheaksi ja ydin pusertua tiiviiksi; parhaimpia olivat Kalmin mielestä kuivilla hiekkakankailla kasvaneet hongat sekä näiden jälkeen sellaiset suokuuset, joiden vuosirenkaat olivat vähäiset. Vasta 60-vuotiset kuuset ja 80—90 vuotiset hongat olivat rakennushirsiksi kelvolliset; ja jotta näitä riittävästi kasvaisi, oli metsiä järkiperäisesti hoidettava, harvennettava järjestelmällisesti ja vähitellen, sekä siemenpuita jätettävä avoimille paikoille jälkikasvua varten. Parhain puuaines, erittäinkin honka oli asuinrakennuksiin ja tärkeimpiin ulkorakennuksiin käytettävä, muihin oli kuusi ja haapa kylliksi hyvää.[75]

Mutta hirsiä ei kaadettuinakaan sopinut pidellä miten tahansa. Ne oli välttämättä kuorittava, jotta ne kunnollisesti kuivuisivat, ja edullisinta oli kuoria puut jo niiden kasvaessa, jolloin juurista imeytyvä ravinto vain lujitti säikeitä. Hirret oli, Kalmin mukaan, suojeltava toukilta katoksen alla, jossa niitä rikillä oli savustettava, taikka sitten oli ne jo tällöin tervattava taikka säilytettävä veteen upotettuina. Vihdoin oli rakennettaessa katsottava, että parhaimmat hirret tulivat perushirsiksi sekä ikkunanpieliin, koska mädätyksen vaara näillä kohdin .oli suurin; täysivanhoja puita ei missään tapauksessa sopinut sijoittaa samaan salvokseen nuoren puuaineksen kanssa, koska seinä tällöin ajan pitkään tuli vinoksi, ja salavaarnoja oli lyötävä tukkien liitekohtiin seinämien sekä ovien ja ikkunain kohdille. Samantapaisia ohjeita oli pappilain katselmustilaisuuksissa sataluvun puolivälin tienoilta asti annettu: ensinnäkin, että hirsien tuli olla tarpeeksi paksut s.o. 9 tahi 10 tuumaa latvapäästä, että salvokseen alusta pitäin jätettiin aukot ikkunoita, ovia ja uuneja varten ja että vihdoin salavaarnoja oli liitekohtiin asetettava sekä pidäkepuut hakattava aukkopaikkain •kohdalle hirrenpäihin kiinni. Kirkkoherrat myöskin paikoitellen vaativat, että nurkat olivat liitettävät taidokkaalla n.s. lohenpurstosalvoksella, mikä kuitenkin edellytti erikoista hirsien lujuutta ja salvumiesten taitavuutta.[76]

Kattojakin, jotka aina olivat olleet arimpana kohtana rakennuksissa, koetettiin erikoisilla varokeinoilla saada sekä lämpimiksi että kestäviksi. Sekä Polhem että Kalm kehottivat asettamaan entisaikaisen sammalpeitteen asemesta uudenlaista täytettä välikatolle: välikattolautoihin oli naulattava tuohikerros, tämä taas oli peitettävä parin sormen leveydeltä muurisavella ja vihdoin oli hiekkaa tahi nummimultaa pantava ylimmäksi. Toiset käyttivät sahajauhoja ja höylänlastuja tuohen asemesta — Kalm luennoillaan selitteli. Tosiaan tapaa Kalmin neuvot toteutettuina Vanajan vastarakennetussa pappilassa v. 1764; rakennuttajana olikin kirkkoherra Velin, joka juuri Kalmin ensimäisinä opettajavuosina oli opiskellut taloustiedettä akatemiassa. Mutta suurin taito oli sittenkin saada ulkokatot kesäviksi. Jos tuohella ja kattopuilla katetiin, kalm selitteli, oli tuohi tervaveteen kastettava, tuohen ulkopinta asetettava ylöspäin ja kattopuut otettava kuusesta sekä niin ikään tervattava. Koska tällaiset katot kunninkin olivat varsin tulenarkoja, suositteli Kalm turvekattoja: näiden tuli olla matalaharjaisia, turvetta oli asetettava kaksinkerroin, ja vihdoin, jotta kattojen hyöty olisi mahdollisimman suuri, oli niille istutettava soveliaita ruoholajeja, sellaisia, jotka kelpaisisivat karjan, erittäinkin lampaitten rehuksi, jopa (kuten triticum rapens) nälkävuosina ihmisillekin leiväksi, pannukakuiksi ja velliksi. Mutta kun kumpikin näistä kattolajeista edellytti puitten ja erittäinkin työhen kulutusta, niin Kalm arveli, että maassamme ulkomaiseen tapaan voisi peittää katotmukulakivella ja savella — tätä ehdotti Turun hiippakunnan papisto v. 1760 oikein lakimääräyksellä otettavaksi pappiloissa yleiseen käytäntöön — taikka sitten liuskakivellä, jonka kattamistavan Kalm jo v. 1757 oli tehnyt suomalaiselle yleisölle tunnetuksi julkaisemalla väitöskirjasensa »Kattoliuskakiven etsimisestä, tuntemisesta ja hyödystä».[77] Vielä tämä uuttera taloustieteilijä suositteli tiilikattoja sekä skoonelaisia olkikattoja, joista Leche v. 1746 oli akatemian julkaisuissa tehnyt selkoa ja joita siellä täällä pappiloissamme tosiaan aljettiin käyttää karjarakennusten katteeksi.[78]

Niin monenlaisia kattoja kuin käytäntöön pyrkikin, tulivat lautakatot, joita aluksi oli pidetty huonoimpina, aikaa myöten kaikkein yleisimmiksi. Tuli näet tavaksi voidella näitä vedenkestävällä aineella, alunalla, vitriolilla tahi tervalla. Paljon lienee edelleen vaikuttanut lautakattojen levenemiseen se seikka, että entisten korkeitten, suippoharjaisten kattojen sijaan 17 sataluvun toisella puoliskolla ruvettiin n.s. mansarde- eli taitekattoja. Ranskalaisesta arkkitehdista Mansardista on tämä kattolaji saanut nimensä, jos kohta se Ranskassa ei liene ennen hänenkään ollut tuntematon, ja sieltä se levisi Ruotsiin: v. 1743 akatemian sihteeri Elvius teki sen rakenteesta selkoa ilmoittaen tällöin, että tuota uutta keksintöä jo melko paljon käytettiin Ruotsissakin.[79] Taitekaton kaari oli suunniteltava sellaiseksi, että katon miltei vaakasuora yläpinta piti sen jyrkkiä alapintoja ikäänkuin tasapainossa eikä katon paino siis pyrkinyt työntämään seiniä ulospäin, kuten korkeaharjaisten kattojen vika oli, vaan suuntautui suoraan alaspäin maata kohti. Taitekatto oli edelleen siitäkin edullinen, että alle sopi laaja ullakko ja ullakkohuoneita — melkoinen etu aikana, jolloin kartettiin rakentamasta erillisiä suojia pihamaalle ja suunniteltiin aittainkin korvaamista ullakkoon sijoitettavilla varastohuoneilla. 1770-tienoilta aljettiin niinmuodoin maahamme rakentaa yhä useampia taitekattoisia pappiloita.

Silloin katsottiin rakennusten puuainetta, eikä ainoastaan kattojen, siksi kalliiksi, että sitä kannatti suojella niinkin paljonmaksavilla aineksilla kuin tervalla ja maalilla. Kauan oli tätä ennen turvauduttu suolaveteen, lipeään, häränvereen, virtsaan ja sensellaiseen, mutta vähän niistä oli ollut apua. Aateliskartanoihin ja upseerinvirkataloihin oli kyllä kustannettu punamultaakin, ainakin 16 sataluvun loppupuolelta alkain, samoin oli ruvettu kaupunkitaloja sillä sekä keltamaalilla sivuamaan, mutta vielä oli pidetty tavallisten maalaisrakennusten maalailemista joutavana ylellisyytenä: kun Sairialan kartanon omistaja v. 1738 tarjoutui maalauttamaan osuutensa Tuuloksen kirkkotarhan aidasta punamullalla, ja kirkkoherra senjohdosta kehotti muitakin kappeliseurakunnan talollisia noudattamaan esimerkkiä, niin he yksimielisesti, muka liiaksi varoja vaativana, hylkäsivät hänen ehdotuksensa.[80] Mutta kysymys puuaineen säästämisestä tuli sataluvun puolivälissä polttavimmilleen ja vv. 1742—1743 annettiin tiedeakatemian julkaisuissa tarkkoja neuvoja sen suojelemisesta ilman vaikutusta vastaan: ensinnä oli rakennus punamullalla sivuttava, sitten vitriolin ja punamullan seoksella ja lopuksi uudelleen tervalla ja pikiöljyllä.[81] Niinpä ruvettiin pappiloitakin tervaamaan sekä maalaamaan punaisiksi: v. 1764 oli Vanajan pappilan katto tervattu ja maalattu sekä seinät sivelty vitriolilla ja punamullalla, samoin Tuusulan pappila v. 1767, Hauhon ja Iin pappilat seuraavan vuosikymenen alulla, ja Rantasalmen pappila päätettiin niinikään maalata punaiseksi v. 1767, vaikka komisarius Brunou, yksi pitäjän tilanomistajia, jyrkästi sellaista ylellisyyttä vastusti.

Kun lisäksi pappilarakennukset paisuivat melkoisen laajoiksi kasvoivat korkeutta, niin ne alkoivat saada varsin muhkean kartanomaisen leiman. 1727 vuoden valtiopäiväasetus oli määrännyt niiden pituuden 26:ksi ja korkeuden4:ksi kyynäräksi, mutta tavallisesti tehtiin ne suuremmiksi: Kokkolan pappila rakennettiin jo v. 1736 51 kyynärän pituiseksi, ja varsin tavalliseksi korkeusmitaksi tuli 5—6 kyynärää. Silloin tällöin esitettiin taloustieteilijäin keskuudessa se mielipide, että rakennuksia puitten säästämiseksi oli valmistettava kivestä, ja joskus ehdotettiin pappilaakin kivestä rakennettavaksi; mutta seurakuntalaiset näkyvät sellaisia yrityksiä jyrkästi vastustaneen; Maarian pappila oli ainoita 17 sataluvun kivipappiloita, ja sen rakentamista pidettiin siksi merkillisenä, että erikoinen ruotsinkielinen muistotaulu oven päällä ikuisti sen muistoa:

Kustaa III:nnen
XVI Hallituksen Vuonna
Rakensivat Tämän Talon
Maarian Pitäjän Seurakunta
ja
Heidän Kirkkoherransa Turun Professori
S. Kreander.
Esimerkki Metsän, Maan Rikkauden Säästämiseen.
Sotakasööri F. W. Forssgren ja Sotakamreeri C.Forssgren Veljekset
Huolehtivat
Rakennuksesta, Enemmän Harrastuksen Kuin Voiton Vuoksi.
Rakennusmestari oli M. Arelin.[82]


Kokkolan pappila. Valokuvannut maisteri Toivo Kaila.


  1. Jac. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen i Abo Erke-stift I, Turku 1820, siv. 439 ja seur., 455 ja seur.
    Sven Wilskman, Swea Rikes ecclesiastique werk i alphabetisk ordning, Örebro 1782, siv. 1097 ja seur.
    Synodal-Stadgar, utfärdade af biskop Magnus Nicolai 1492, Arwidson, Handlingar I, siv. 106.
    Capita rerum Synodicarum, recitata in Synodo Aboensi 1573. Samling af Dornkapitlets i Abo circulär- bref. Turku 1836, siv. 26.
  2. K. G. Leinberg, Handlingar rörande finska kyrkan och presterskapet VII, siv. 86—87.
    Uudenkirkon pappilan rakennusluettelo, v. 1411. Uudenkirkon kirkonarkisto. Julkaistu K. K. Meinanderin ja Juhani Rinteen teoksessa Finlads kyrkor I, Helsinki vaina1912, siv.8 – 9. Vertaa Finskt Museum 1910, siv. 103. — Hauhon pappilan rakennusluettelo v. 1536. Hauhon kirkonarkisto.
  3. K. O. Lindeqvist. Suomen talonpoikien valituksia 1600-luvun keskivaiheilla. 4. Talonpoikien valituksia papistoa vastaan. Historiallinen arkisto XXI, II, siv. 22 ja seur.
  4. Laamanni Jaakko Hannunpojan tuomio 4 p. kesäk. I659 Jomalan pappilan ja Dalkarlebyn välisessä maariidassa. Continuation af beskrifningen omkring Jomala Prästegård I776. Maanmittausylihallituksen arkisto.
    Messukylän pitäjänkokouksen pöytäkirja 31 p. maalisk. 1811. Messukylän kirkonarkisto.
  5. Boëtius Murenius, Acta visitatoria. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia VI, siv. 597.
    K. A. Silen, Kirkkokurista Turun hiippakunnassa 1650-luvulla. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjat liitteineen VII, siv. 144 ja seur.
  6. Boëtius Murenius, Acta visitatoria. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia VI, siv. 390 ja seur.
    Raahen-Salon ja Kalajoen pappilain katselmuskirjat v. 1690. Pyhäjoen kirkonarkisto.
  7. Kunink. Maj:n valtiopäiväpäätös 13 p. jouluk. 1672, § 3.
  8. Kongl. Maj:ts Husesyns-Ordning 18 p. heinäk. 1681, § 4 ja 32.<bt>Paraisten talvikäräjäin pöytäkirja v. 1702. Suomen valtioarkisto.
    Säkylän pappilan katselmuskirja 19 p. kesäk. 1705. Säkylän kirkonarkisto.
  9. Talonpoikain yleiset valitukset. § 2I. - Pappissäädyn pöytäkirjat 4, 13, 14, 23, 25 ja 28 p. kesäk. sekä 4 p. heinäk. 1720. — Salaisen valiokunnan pöytäkirjat 16, 20---22 ja 27 p. kesäk. 1720, sekä kirjelmä Kunink. Maj:lle. 28 p. kesäk. 1720. Kaikki Ruotsin valtioarkistossa.
  10. Päätös 25 p. toukok. 1720 talonpoikain yleisten valitusten § 41 johdosta.
    Piikkiön ja Halikon kihlakuntain rahvaan valitukset 11 p. lokak. 1723. § 12. Ruotsin valtioarkisto.
    Talonpoikain yleiset valitukset 1726 § 17. — Valitusdeputationin asiakirjat. M. m. Juhana Haartmanin lausunto 25 p. toukok. 1727. Pappissäädyn pöytäkirjat 22 ja 25 p. heinäk. 1726 ja 28 p. tammik. 1727. Kaikki Ruotsin valtioarkistossa.
    Päätös 1 p. elok. 1727 talonpoikain yleisten valitusten johdosta.
  11. Pappisprivilegiot 16 p. lokak. 1723, 4:s kohta. Jac. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen i Abo Erke-Stift. I, siv. 6.
  12. Ikaalisten pappilan katselmuskirja 18 p. kesäk. 1746. Suomen valtioarkisto.
    Vesilahden pappilan katselmuskirja 8—10 p. heinäk. 1745. Suomen valtioarkisto. Samoin päätettiin Tammelassa v. 1733, mutta myöhemmin, v. 1770 pitäjäläiset olivat toisella kannalla. Tammelan pappilan katselmuskirja 29—30 p. lokak. 1733 ja talvikäräjäin pöytäkirja 2 p. huhtik. 1770, § I. Tammelan kirkonarkisto
  13. Hämeenkyrön pappilan katselmuskirja v. 1746. Suomen valtioarkisto.
    Sääksmäen pappilan katselmuskirja 8 p. elok. 1735. Sääksmäen kirkonarkisto.
    Jämsän pappilan katselmuskirja 28 p. kesäk. 1778. Jämsän kirkonarkisto.
  14. Muutamien vanajalaisten pyyntö saada edelleenkin kuulua Vanajan pitäjään 2 p. tammik. 1778. Hämeen-Uudenmaan maaherrain kirjelmät Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto.
    Rantasalmen pappilan katselmuskirja v. 1767. Suomen valtioarkisto.
  15. Kälviän talvikäräjäin pöytäkirja v. 1742. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto. — Kangasalan pitäjänkokouksen pöytäkirja 10 p. elok. 1788, § 2. Kangasalan kirkonarkisto. — Vertaa edelleen esim. Urjalan talvikäräjäin pöytäkirjaa v. 1754. Suomen valtioarkisto.
  16. Turun ja Porin läänin talonpoikain valitukset v. 1746, sekä maaherra Ehrenmalmin lausunto niistä 23 p. heinäk. 1747. Ruotsin valtioarkisto.
    Piikkiön ja Halikon kihlakuntain valitukset vv. 1755 ja 1769. Ruotsin valtioarkisto.
    Kunink. Maj. päätös papiston valitusten johdosta 10 p. elok. 1762, § 4.
    Turun hiippakunnan edustajain selonteko v. 1761. Perniön kirkonarkisto.
    Esim. Paavolan kappelin edustajan Hämeen-Ahon esiintymisestä: Siikajoen pitäjänkokouksen pöytäkirja 1 p. toukok. 1796. Siikajoen kirkonarkisto.
  17. Esim. Paavolan kappelin edustajan Hämeen-Ahon esiintymisestä: Siikajoen pitäjänkokouksen pöytäkirja 1 p. toukok. 1796. Siikajoen kirkonarkisto.
  18. Porvoon hiippakunnan valtiopäivävalitukset v. 1738 ja 1752 sekä oheenliitetty sotapäällystön lausunto.
    Kangasalan pitäjänkokouksen pöytäkirja 2 p. huhtik. 1769. Kangasalan kirkonarkisto.
  19. Ote Pohjan pitäjänkokouksen pöytäkirjasta 4 p. toukok. 1796 liitteenä armovuosianomukseen ynnä Hämeen-Uudenmaan maah. kirjelmään Kun. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto.
    Everstiluutnantti M. Armfeltin valitus Turun tuomiokapitulin päätöksestä, että Nousiainen tulisi akatemian apupitäjäksi 12 p. syysk. 1770. Turun akatemian kirjelmät Kunink. Maj:lle. Ruotsin valtioarkisto.
  20. Tengström, Afhandlingar om presterliga tjenstgjörningen I, siv. 457 ja seur.
  21. Tammelan pappilan katselmuskirja 29—30 p. lokak. 1733 sekä ote Tammelan ja Someron talvikäräjäin pöytäkirjasta vuodelta 1770. Tammelan kirkonarkisto. — Perttelin kappeli kokouksen pöytäkirja 8 p. marrask. 1745. Uskelan kirkonarkisto. — Lohtajalaisten kirjelmä maaherralle 14 p. kesäk. 1738 sekä maaherran päätös. Lohtajan kirkonarkisto.
  22. Kalm Mennanderille 3 p. lokak. 1769 ja 13 p. helmik. 1772. Tukholman kunink. kirjasto.
  23. Kangasalan pitäjänkokouksen pöytäkirja 6 p. heinäk. 1788. Kangasalan kirkonarkisto.
  24. Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirjat 1 p. toukok. ja 3 p. heinäk, 1796. Vehmaan kirkonarkisto.
  25. A. G. Fontell, Jordens i Egentliga Finland besittningstagande för odlingsändamäl, Finlands kulturhistoria, Medeltiden, Helsinki 1908, siv. 86.
  26. Hämeessä oli rakennusluetteloitten mukaan neljänneskuntia Tammelassa ja Hauholla, yökuntia Sääksmäellä.
  27. Vesilahden pappilan katselmuskirja 8—10 p. heinäk. 1745, jossa rakennusvelvollisuuksien jako tridingien perustalla 29 p:ltä syysk. 1708 mainitaan. Suomen valtioarkisto.
    Lohtajan pappilan rakennusjakokirja 21 p. lokak. 1694, jossa pitäjän erinäisten kylien ohella mainitaan »eteläinen kolmannes, s. o. Alavierteen ja Lohtajan kylä sekä Eteläkylä». Lohtajan kirkonarkisto.
  28. Kuudennusmiesläänejä esim. Leppävirralla, Virolahdella ja Savitaipaleella. Leppävirran pappilan katselmuskirja 30—31 p. heinäk. 1731, Virolahden 8 p. kesäk. 1748, Savitaipaleen 25 p. heinäk. 1779. Kaikki Suomen valtioarkistossa
  29. K. K. Meinander ja Juhani Rinne. Finlands kyrkor I, siv. 10.
    Kaarinan pappilan katselmuskirja 11 p. syysk. 1782. Suomen valtioarkisto; vert. A. G. Fontell, Jordens i Egentliga Finland besittningstagande. Finlands kulturhistoria, siv. 81.
    Halikon pappilan katselmuskirja 27 p. elok. 1723 sekä 22--23 p. syysk. 1737. Halikon kirkonarkisto.
    Kokemäen pappilan katselmuskirja v. 1778. Kokemäen kirkonarkisto.
  30. Muistiinpano kirkon inventarikirjassa 9 p. kesäk. 1600. Kokemäen kirkonarkisto.
  31. PälkäneeIlä toimitti pappilarakennusten jaon lainlukija Daniel Niilonpoika v. 1639 (Jakokirja 28 p. lokak. 1639. Pälkäneen kirkonarkisto). Naantalissa tuomari Olavi Samuelinpoika v. 1682 (Jakokirja 30 p. elok. 1682. Naantalin kirkonarkisto);
  32. Tammelan pappilan rakennusluettelo, arvattavasti vuodelta 1648. Tammelan kirkonarkisto.
  33. Hauhon pappilan rakennusluettelo v. 1536. Hauhon kirkonarkisto. Julkaistu A. O. Heikelin tutkimuksessa Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa, Bidrag tili kännedom af Finlands natur och folk, 29 siv. 115 ja seur.
  34. Hailuodon piispantarkastuksen pöytäkirjat v. 1687, § II ja v. 1690, § 6. Pyhäjoen kirkonarkisto.
    Tuomiokapitulin 12 p. lokak. 1748 vahvistama Messukylän penkkijakokirja. Messukylän kirkonarkisto.
  35. Sahalahden pappilan katselmuskirja 7 p. lokak. 1699. Sahalahden kirkonarkisto.
  36. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen, 1, siv. 457.
  37. Tengström, Afhandling om presterliga tjenstgörningen och aflöningen, 1, siv. 457.
  38. Lohtajan-pappilan rakennusjakokirja 21 p. lokak. 1694. Lohtajan kirkonarkisto
  39. Lapuan pappilan katselmuskirja 25 p. tammik. 1701. Lapuan kirkonarkisto
  40. Kruunupyyn pappilan katselmuskirja v. 1794. Suomen valtioarkisto.
    Halikon pappilan katselmuskirja p. syysk. 1737. Halikon kirkonarkisto.
    Muistiinpano 20 p. toukok. 1766, merkitty Säkylän pappilan katselmuskirjaan 6 p:ltä heinäk. 1734. Säkylän kirkonarkisto.
    Siikajoen pappilan taloudellisen tarkastuksen pöytäkirja 8 p. lokak. 1764. Siikajoen kirkonaskisto.
  41. Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirja 7 p. tammik. 1759. Vehmaan kirkonarkisto.
    Perttelin kappelikokouksen pöytäkirja 8 p. marrask. 1745. Uskelan kirkonarkisto
  42. Kalajoen pappilan tarkastuskirja 30 p. syysk. V. 175I. Kalajoen kirkonarkisto
  43. Repartition på thet vircke m.m. som opgår til prästegårds nya bygnings förfärdigande och iståndsättande. v. 1778. Jämsän pappilan asiakirjat. Jämsän kirkonarkisto.
  44. Maarian pitäjänkokouksen pöytäkirja 4 p. helmik. 1758. Maarian kirkonarkisto.
  45. Luettelo Perniön pappilan asiakirjain joukossa. Perniön kirkonarkisto.
  46. Perniön pitäjänkokouksen pöytäkirja 10 p. toukok. 1768. Perniön kirkonarkisto
  47. Iin ja Pudasjärven kesä- ja syyskäräjäin pöytäkirja 1743. Pohjois-Pohjanmaan tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  48. Kemiön saariston kesäkäräjäin pöytäkirja v. 1702. Halikon tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
    Salon ja Siikajoen kesä- ja syyskäräjäin pöytäkirja v. 1743. Pohjois-Pohjanmaan tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
    Kemiön syyskäräjäin pöytäkirja v. 1782, § 20. Halikon tuomiok. tuomiokirja. Suomen valtioarkisto
  49. Esm. J. Faggot, Svenska landtbrukets hinder och hjälp, Tukholma 1746, siv. 21 ja seur.
  50. Lohtajan pappilan asuinhuoneitten tarkastuskirja 19 p. marrask. 1750. Lohtajan kirkonarkisto.
  51. Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirja 3 p. heinäk. 1796. Vehmaan kirkonarkisto.
    Maarian pitäjänkokousten pöytäkirjat 3 p. toukok. 1758 ja 4 p. helmik. 1759. Maarian kirkonarkisto.
  52. Kirkkoherran lasku vuodelta 1647 piispantupaa varten suorittamistaan kuluista. Uudenkirkon kirkonarkisto.
  53. Vehmaan kesäkäräjäin pöytäkirja v. 1725. Otteena Vehmaan kirkonarkistossa.
  54. Kalm ja Abraham Indrenius, Enfaldiga tanckar wisande hwad en präst kan bidraga til oeconomiens uphjelpande, Turku 1757, § 5.
    Catalogus lectionum publicarum 1761-1762 ja seur.
  55. Vaasan läänin maaherra Kunink. Maj:lle 4 p. huhtik. 1782. Ruotsin valtioarkisto.
    Georg Schauman, Biografiska undersökningar om Anders Chydenius. Helsinki 1908. siv. 370 ja seur.
  56. Halikon pappilan katselmuskirja 22—23 p. syysk. 1737. Halikon kirkonarkisto.
  57. Säkylän pitäjänkokouksen pöytäkirja vuodelta 1786, § 2. Säkylän kirkonarkisto.
    Piikkiön pitäjänkokouksen pöytäkirjat 20 p. jouluk. 1778 ja 16 p. toukok. 1779. Piikkiön kirkonarkisto.
    Uskelan pitäjänkokouksen pöytäkirja 10 p. helmik. 1793. Uskelan kirkonarkisto.
  58. Näin esim. kirkkoherra Hacks Vesilahdella. Vesilahden pappilan katselmuskirja 9—10 p. heinäk. 1745. Suomen valtioarkisto.
  59. Piikkiön pitäjänkokouksen pöytäkirja 20 p. jouluk. 1778. Piikkiön kirkonarkisto. Samoin luvattiin Vehmaalla v. 1796 kirkkoherranapulaiselle Renströmille sentapaisesta vaivasta kohtuullinen korvaus. Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirja 16 p. toukok. 1796. Vehmaa,n kirkonarkisto.
  60. Iin ja Pudasjärven kesä- ja syyskäräjäin pöytäkirja v. 1743. Pohjois-Pohjanmaan tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  61. Salon ja Siikajoen talvikäräjäin pöytäkirjat v. 1747 ja 1750. Otteina Siikajoen kirkonarkistossa.
  62. Kalajoen pappilan tarkastuskirja 30 p. syysk. 1751. Kalajoen kirkonarkisto.
  63. Kemiön syyskäräjäin pöytäkirja v. 1769. Halikon tuomiokirja. Suomen valtioarkisto.
  64. Lohtajan pappilarakennusten tarkastuskirja 19 p. marrask. 1750. Lohtajan kirkonarkisto.
    Pyhäjoen pitäjänkokouksen pöytäkirja4 p. syysk. 1759. Pyhäjoen kirkonarkisto.
  65. Peto Dan. Huetii Episcopi Abrincensis Commentarius de rebus ad cum pertinentibus. Amsterdam siv. 99.
    Kyrckiones boock i Piikkis. Piikkiön kirkonarkisto. — Lemo moderkyrkas räkenskapsbok. Helsingin yliopiston kirjasto.
  66. Johan Leche, Tal om luftens beskaffenhet i Åbo samt huru politien i samråd med medicin bör förekomrna sjukdomar, Tukholma 1761, siv. 27.
  67. Otmar von Leixner, Der Holzbau in seiner Entwickelung und in seinen charactferistlschen Typen, Wien 1907.
  68. Chr. Polhem, Tankar om hus-byggnad, Sv. Vetenskaps Academiens Handlingar 1739, siv. 138 ja seur.
  69. Mäntyharjun pappilan katselmuskirja 18 p. syysk. 1783. Mäntyharjun kirkonarkisto. — Kärkölän Kansikan kappalaistalon katselmuskirja v. 1787. Suomen valtioarkisto.
  70. Luumäen pappilan katselmuskirja 6 p. syysk. 1751. Suomen valtioarkisto. — Längelmäen pappilan katselmuskirja 5 p. kesäk. 1755. Suomen valtioarkisto.
  71. Huet, Commentarius de rebus ad cum pertinentibus, siv. 99.
  72. P. Kalm ja E. Inberg, Enfaldiga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och väggar göras wäl warma, Turku 1762. — P. Kalm ja Joh. Tennberg, Anmärkningar vid bygnaden af varaktiga trähus, Turku 1775.
  73. Kokkolan pappilan katselmuskirja 4—5 p. lokak. 1736. Suomen valtioarkisto.
    Kalajoen pappilan tarkastuskirja 30 p. syysk. 1751. Kalajoen kirkonarkisto. — Vanajan pappilan. katselmuskirja 21—24 p. elok. 1764. Vanajan kirkonarkisto. — Perniön pitäjänkokouksen pöytäkirja 9 p. lokak. 1768. Perniön kirkonarkisto.
  74. Punkalaitumen pappilan katselmuskirja v. 1745. Suomen valtioarkisto. — Messukylän pappilan katselmuskirja v. 1746. Messukylän kirkonarkisto. — Virolahden pappilan katselmuskirja v. 1748. Suomen valtioarkisto.
  75. Kalmien luennot rakennustaiteesta v. 1769, siv. 37 ja seur. Helsingin yliopiston kirjasto. — Kalm ja E. Ingberg, Enfadliga tankar huru trähus kunna i anseende til golf, tak och wäggar gäras väk awarma, § 3. — C.N. Hellenous ja H.P. Vinge, Anmärkninggar rörande timmer-bygget. Turku 1795, § 1 Ja suer.
  76. Lohtajan pappilarakennuksen tarkastuskirja 1 p. marrask. 1750. Lohtajan kirkonarkisto. — Kalajoen pappilan tarkastuskirja 30 p. syysk. 1751. Kalajoen kirkonarkisto. — Vehmaan pitäjänkokouksen pöytäkirja 25 o. helmik. 1759. Vehmaan kirkonarkisto.
  77. Kalmin luennot rakennustaiteesta v. 1769. siv. 40—44. Helsingin yliopiston kirjasto. — P. Kalm ja Jacob Benedictius. Kart afhandling om tak-skifwers upletande, igen-kännande och nytta. Turku 1757.
  78. Joh. Leche, Om Skånska halmtak. Sv. Vetenskaps Academiens Handlingar 1746. siv. 245 ja seur.
  79. P. Elvius. Om kedjefigurer, så väl rät- som krok-liniska. de förre såsom de tjenligaste för brutna tak. combles brisés a la Mansarde, äfwensom de sednare äro de tjenligaste för hwalf. Sv. Vet. Acad. Handlingar 1743. siv. 313 ja seur.
  80. Tuuloksen kappelikokouksen pöytäkirja 8 p. lokak. 1738. Hauhon kirkonarkisto.
  81. J. J. Salberg. Sätt at förwara hwarjehanda trä-byggnader från röta. Sv. Vet. Acad. Handlingar 1742, siv. 243 ja seur.; Sama. Fortsättning om vitrio!ens nyttjande. Sv. Vet. Acad. Handlingar 1743, siv 161 ja seur.
  82. Uti Gustaf III:s XVI Regerings År Byggdes Detta Hus Af S:t Marie Sockens Församling och Deras Kyrkoherde Professoren i Abo S. Kreander. Ett Efterdöme At Spara Skogen, Landets Rikedom. Fältcasseuren F. W.Forssgren och Fältcamrer C. Forssgren Bröder Besörgde Byggnaden Mer af Nit än af Winst. Byggmästare war M. Arelin.