Suomen pappilat 1700-luvulla:V Puutarha

IV Rakennusten ryhmitys

Suomen pappilat 1700-luvulla V Puutarha Kirjoittanut Gunnar Suolahti

VI Rakennukset ja rakentajat

V. Puutarha.

1.

Pappilan pihamaan liepeillä oli pieniä peltotilkkuja aidattuina humalatarhaksi, kaali-, ja ryytimaiksi. Jo Kustaa Vaasa oli määrännyt maamme talolliset sakon uhalla humalatarhoja perustamaan ja 16 sataluvun lopulla Kaarle XI uudelleen kunink. asetuksella velvoitti itsekutakin talollista kasvattamaan tarhassansa vähintäin 200 humalaköynnöstä. Vielä vapaudenajalla annettiin kaikissa talouskirjoissa seikkaperäisiä ohjeita humaliston hoidosta, mutta kumminkin oli tällä aikakaudella moni pappila yhä edelleen humalatarhaa vailla, jota vastoin ryytimaahan uhrattiin paljon huolta ja vaivaa.^[1]

Eikä kumma. 16 sataluvun ihmisten mielestä tarvitsi voimakas ravinto, jota söivät, runsaasti höysteitä. Olivathan ulkomaiset ryydit: muskotti. neilikat, kaneeli y. m. erään matkustajan lausunnon mukaan v. 1586 Ruotsin pappiloissa siksi haluttuja, että vieraitten tuli tuoda niitä emännälle tuliaisiksi ollaksensa oikein tervetulleita.^[2] Ulkomaisten ohella käytettiin runsaasti kotimaisiakin ryytejä ja kummatkin kävivät tehokkaista kotilääkkeistä. Senjälkeen kun arabialaisen koulukunnan opit olivat tulleet tunnetuiksi, joiden mukaan ihmisruumiin sairaudet johtuivat siitä, että erinäisiä aineksia ruumiista puuttui, oli aljettu käyttää mitä moninaisimpia lääkeaineita sekä kivi-, kasvi- että eläinkunnasta noitten puuttuvain ainesten korvaamiseksi; ja erikoisesti kävivät kaikennäköiset ryydit ja yrtit tässä mielessä tärkeiksi.^[3] Toiset, kuten vuohenkaali, hetekaali, salaatti, lievensivät veren poltetta, toiset esim. persilja päinvastoin lämpöä lisäsivät; muutamat olivat erinomaisiavatsalääkkeitä, niinkuin kaali, porkkana ja kissanjuusto, muutamat vaikuttivat vettä eristävästi, jossa maineessa semminkin retiisit ja persiljan juuret olivat.^[4] Eipä siis saata kummastella, että ryytimaata vaalittiin sekä ruuanlaiton apuna että kotilääkkeitten kasvattajana; että esim. Kiskon vanha kirkkoherra Roos asettuessaan v. 1723 vaimoineen pappilassaan eläkkeelle pidätti itsellensä paitsi laidunta lehmälle, peltotilkkua ja pellavamaata myöskin humalatarhan ja vanhan ryytimaan. 17 sataluvun kuluessa kotilääkkeitten lukumäärä monistui ja ryytimaitten pinta-ala laajeni. Kun kauppiaat, apteekkarit ja lääkärit asuivat kymmenien peninkulmien päässä, tuli jokaisen järkevän taloudenhoitajan itse koota ja kuivata lääkeyrtit taikka viljellä niitä ryytimaassaan. »Tiedetään miten vaikeata on etäällä olevasta apteekista saada hyödyllisen lääkärikirjan määräämät lääkkeet», Kalm lausuu, »ja miten suuresti joutuu kärsimään kun viivyttelemisestä aiheutuva vaara on suuri. Mutta sitävastoin kun ottaa huomioon, että lääkärimme mieluimmin määräävät sellaisia lääkkeitä, joita kasvaa omilla kedoillamme ja niityillämme sekä valitsevat näitä mieluummin kuin ulkolaisia, niin eipä kenkään kieltäne, että tulee rahallisesti helpommaksi itse tuntea keinot niiden löytämiseksi, kuivaamiseksi ja säilyttämiseksi ja että on myöskin varmempaa pitää itsehankkimiaan varastossa, kuin ostaa kalliilla hinnalla apteekista 5—6 vuoden vanhoja, kelvottomia.»^[5]

Mutta terveetkin kaipasivat menestyäksensä määrättyjä aineksia ruuassaan. Oppineitten kesken tuli se käsitys yleiseksi, että eri maitten tuottama ravinto samoinkuin itse maaperä ja ilmasto ratkaisevasti vaikutti asujanten ruumiilliseen ja henkiseen kykyyn sekä kuntoon. Eteläisempien maitten tiedemiehet olivat kärkkäitä johtamaan ruotsalaisten ja suomalaisten henkisen kyvyttömyyden muun muassa heidän karkeasta ruuastaan, kun taas pohjoismaitten kirjailijat osottivat, että heidänkin maansa kasvatti hienompia tuotteita. Niinpä selitti muuan ruotsalainen oppinut 1728, että joskin valtakunnan alempiarvoisella väestöllä ei ollutkaan täysin senvertaista ruokaa kuin esim. Saksassa ja Ranskassa, niin saattoivat ainakin sivistyneet menestyksellisesti kilpailla noitten maitten sivistyneitten kanssa. Metsäneläimistä ja kasviksista ei näet ollut puutetta, ja edelleen: »Kauniita niittyjä, hyvältä tuoksuvia kukkia ja yrttejä, hedelmäpuita, ihania puutarhoja ja terveellisiä terveyslähteitä on myöskin kylliksi, erittäinkin tapaa täällä kaikkea mikä lisää terveyttä ja virkistää. Tosin ei Ruotsissa viljellä mitään viiniä, mutta ei tästä siltä ole puutettakaan, pikemmin yltäkylläisyyttä, kuten voi havaita äskeisestä kunink. majesteetin kiellosta, joka ei salli tuottaa maahan eräitä viinilajeja.»^[6] Jos kohta omamaisille tuotteille varsin aikaisin annettiin suurikin lääke- sekä ravintoarvo, niin oli sittenkin käsitys hedelmien, viinien ja muitten etelämaantuotteitten paremmuudesta kotoiseen ravintoon verrattuna yleisöön juurtunut, johtuipa se sitten noitten etelämaisten kirjailijain väitteistä taikka arabialaisen koulukunnan opeista, joiden mukaan kaikkinaiset kallisarvoiset ja harvinaiset lääke- sekä ravintoaineet olivat muita, tavallisia, tehokkaammiksi katsottavat. Joka tapauksessa jo 16 sataluvun ylimykset Suomessakin perustivat kartanoittensa vierelle puutarhoja, joissa viljelivät etelämaitten hedelmiä ja kerrotaanpa Hornin lähettäneen Kristiinakuningattarelle itsekasvattamiaan viinirypäleitä Kankaisista.

Ylimmissä yhteiskuntapiireissä ilmenevä taipumus ikäänkuin ennusti sitä muutosta, mikä keskiluokan syömä- ja juomatavoissa 17 sataluvun kuluessa tapahtui. Ensinnäkin alkoi ylenpalttinen viinan ja oluen nautinto sivistyneitten keskuudessa vähetä uusien nautintojuomien rinnalla, tee kun tuli muotiin ja kohta sen jälkeen kahvi. Vuonna 1750 käytti näet jo 50 % maamme kirkkoherroista teetä, kappalaisista noin 4 % apulaisista 2 %, mutta sensijaan kahvinkäyttäjiä kirkkoherroissa kaiken kaikkiaan oli neljä eikä jälkimäisissä ainoatakaan. Aateliston keskuudessa, semminkin kaupungeissa, kahvinjuonti jo tällöin oli verrattain yleistä. Siitälähtien uudet nautintojuomat muutamassa vuosikymmenessä kävivät pappiloissakin tavallisiksi. Juhana Vallenius merkitsi 1770-luvun alulla päiväkirjaansa, että hän Mäntyharjun pappilassa oleskellessaan sekä vierailuilla käydessään kaikkialla joi kahvia pari, jopa kolmekin kuppia kerrallaan, ja Acerbi saattoi matkoiltansa v. 1798 mainita, miten pappilan väki hyvää tahtoansa näyttääkseen tyrkytti vieraillensa, jopa heidät melkein pani pakahtumaan teestä, kahvista, suklaasta, likööristä, punssista ja kaikenlaisista juomista.^[7] Pian havaittiin kumminkin näiden nautintoaineitten epäedullinen vaikutus terveyteen: henkilöt, jotka olivat niitä viljelleet, tulivat muka vähäunisiksi ja raskasmielisiksi, heidän kätensä kävivät vapiseviksi, vatsansa heikoksi ja päätä alkoi pyörryttää. Lisäksi tuli sitten syömätapain muutos ja siitä aiheutuvat seuraukset. Jo 16 sataluvun puolivälissä oli valitettu, että sekä ylhäisissä että porvarillisissakin piireissä ajateltiin vain sitä, miten monilla ruokalajeilla olisi komeiltu; erikoisesti ylhäisöstä saattoi muka havaita, että se ylellisyytensä vuoksi tuli ruumiiltaan heikoksi ja hemmotelluksi: tosin niinkauan kun he kuluttivat aikaansa ulkoilmassa, ratsastaen tai liikkeellä ollen eivät ylellisyyden seuraukset kovinkaan suuresti haitanneet, mutta toisin kävi sitten kun heidän elämänsä alkoi muuttua kamarielämäksi. ^[8] Jo englantilainen Spectator, joka ilmestyi v. 1711, mutta myöhemmin käännettiin ruotsiksikin sitä, valitteli ja kehotti innokkaasti harrastamaan liikuntoa (exercice eller lustöining) terveyden vuoksi, sillä uutterasti opiskelevain miesten raskasmielisyys ja naisissa niin tavalliset sisälliset taudit muka johtuivat liiallisesta istumisesta. Tästä, sekä säännöttömästä elintavasta ja sopimattomasta ravinnosta selitettiin myös ne liikaherkkyyden, ylenmääräisen tunteellisuuden ja raskasmielisyyden ilmaukset, jotka tulivat hypokondrian tahi melankolian nimellä sivistyneitten muotisairaudeksi 1760-ja 1770-luvuilta lähtien. Huomaa, että moralistit ivailivat tuollaisen muotisairauden tartuttamia ihmisiä: ne kun muka aamusin eivät enään tulleet toimeen ilman teetä, kahvia ja suklaata, sairastuivat siitä että heräsivät liian aikaisin, pyörtyivät kärystä kun kärpänen lensi kynttilään j.n.e. Ja Linnékin esitti luennoillaan, miten hienostunut nainen ja talonpoikaistyttö, jotka kyllä ovat samalla tavalla syntyneet ja samanlaisiksi luodut, olojen vaikutuksesta ovat niin erilaisiksi tulleet, että sairastuvat toistensa ravinnosta.^[9] Entinen vankka, karkea ja enimmäkseen ylenpalttinen ruoka, jonka pääosan leipä, liha, kala ja nauriit olivat muodostaneet, ei näihin aikoihin enää pappiloissakaan, ei ainakaan varakkaimmissa tyydyttänyt; pidettiinpä sitä suorastansa epäterveellisenäkin niille, jotka viettivät kamarielämää, paljon lueskelivat tahi tulivat muuten istuneeksi. Niinpä väitti Kalm monen vaarallisen taudin kuten keripukin, hermosairauden, polttokuumeitten, halvauksen, luuvalon ja keuhkotaudin johtuvan liiasta lihansyönnistä, suolaisen ruuan käytöstä sekä paljosta istumisesta, jotavastoin maito- ja kasvisruuat hänen mukaansa olivat parhaita varokeinoja noita samoja tauteja vastaan. Tosiaan saattoikin 17 sataluvulla pappiloihin koteutuva hienostuneempi elintapa kasvikset ja erikoisesti puutarhatuotteet muotiin. »Lihasta ja suolakalasta tulee ruumis kuin taula alttiiksi kaikenlaisille taudeille», Kalm äskeisiä oppejansa kehittäen, nimenomaan pappilain asujamille selitteli. »Jospa siis pappiloissamme olisi enemmän ja parempia ryytimaita sekä puutarhoja, niin rohkenenpa erehtymättä väittää, että papit eläisivät vanhemmiksi kuin nyt tavallisesti elävät.»^[10]

Jospa siis keskisäädyn elintapain muuttuminen edellytti puutarhain ja ryytimaitten tuotteita, niin alkava luonnontieteitten harrastus vasta saattoi asujamet tuollaisia viljelyksiä perustamaan. Kotoinen luonto, jota jo 16 sataluvulla oli aljettu ylistellä, sai moninaisine yrtteineen. puineen ja pensaineen niinkuin erilaisine eläimineenkin sivistyneitten silmissä uuden, korkeamman arvon. Se käsitettiin todisteena Jumalan ihmeellisestä luomistaituruudesta ja huolenpidosta ihmislapsia kohtaan. 16 sataluvun saarnamiehet olivat muistuttaneet sanankuulijoilleen miten »Jumala wisusti ihmisten elatuxest waarin pitä että ioea wuosi idzeeullakin ajal (ia ioka cuucauna) toimitta wasta alut hercut ia rawinnot ia erinomaiset einet tarpen ajal»; jonkajälkeen saarnaaja^[11] luetteli Luojan tarkoituksenmukaisesti eri ajoiksi sovittamat luonnonantimet. Seuraavan sataluvun luonnontutkijat saarnamiesten kanssa kilvan tätä samaa luonnonkäsitystä kehittivät sekä levittelivät. »Ihminen havaitsee itsensä maapallolla, joka on mitä merkillisimmistä ihmeistä kokoonkudotun tapetin peittämä», suuri Linné lausui v. 1772, »ja tätä ei ole mikään taito saattanut mukailla eikä panna kokoon, vaan ainoastaan kaikkiviisas olento. Tulee niinmuodoin ihmisen tärkeimmäksi ja lähinnä olevaksi mietelmäksi Mestarin viisauden ja kaikkivaltiuden näkeminen kaikessa ympäristössään. — — — — Tästä näkemisestä saamme suurimman huvin ja riemun aistimillemme. Siinä ihmettelemme alituisesti luomakunnan selittämätöntä rakennetta. Siinä silmä meille osottaa kaikki ajateltavat värit ja maalaukset. Siinä korva sallii meidän kuulla kaikki mahdolliset äänet ja äänien soinnut. Siinä kieli antaa meille kaiken maun ja nenä kaiken hajun. Niin, eipä ole mitään ajateltavissa, jota tässä ei olisi tarjolla.» Suuren luonnontutkijan mietteet olivat jo tätä ennen tulleet alituisen ajattelun esineeksi, varsinkin papistossa, joka kaikesta sydämestään oli oppinut tunnustamaan luomakunnan päämääriksi Jumalan kunnian ja ihmisen onnellisuuden. Ajateltakoon vain miten piispa Mennanderin poika saatuaan isältänsä pari riikinkukkoa puhkeaa lausumaan: »Niiden komeassa koristeasussa loistaa, kuten kaikessa muussakin luodussa, suuren Jumalan viisaus ja hyvyys ja se käyttää järkeänsä kauhealla tavalla väärin, joka pyrkii vakuuttautumaan siitä, että kaikki tuollainen on syntynyt sattumalta.» Samanlaisia tunteita mahtoi synnyttää puutarha, jossa väriloisteessa helottavien koristekasvien vierellä kasvoi ulkomaitten pensaita ja hedelmäpuita.^[12]

Luonnontuntemuksen niinsanoakseni aatteellisen merkityksen ohella Linné ja hänen oppilaansa terottivat ihmisten ,mieleen sen suurta käytännöllistä hyötyä. Itse he retkeilyillänsä tutustuivat kansan perinnäiseen luonnontuntemukseen sekä niihin kansanomaisiin käyttötapoihin, joita tämä oli aiheuttanut. Pappilain talous, joka samoihin käyttötapoihin perustui, jos kohta moni pappilanemäntä oli lisäksi niitä rikastuttanut ja kehittänyt, toinen valmistaen itsekeksimäänsä saippuaa kuusenpihkasta, toinen keittäen hyvänmakuisia viinejä marjoista j.n.e. tämä pappilatalous tarjosi niinikään luonnontutkijoille monta hyödyttävää ohjetta. Toisaalta Linnén oppilaat tätä rikastuttivat monilla ulkomaisilla lisillä, ennen kaikkea kokeilemalla siihen asti oudoilla hyötykasveilla. Professori Gadd kuvasi itse tätä toimintaansa v. 1775: »Kahdenkymmenenkahden vuoden aikana olen tehnyt täällä kaikenlaisia istutuskokeita. Kylmä ja ankara ilmanala on vaatinut kärsivällisyyttä, kestävyyttä, uutteruutta ja huolta, jotta olisi onnistunut keksimään varmoja sääntöjä istutuskokeisiin. Tämän ajan kuluessa on koetettu tässä ilmanalassa yli 600 kasvia. Paljon on epäonnistunut ja mennyt piloille. Ilahuttavaa on kuitenkin, että tärkeimmät väriaineet, kasvit, joita voidaan öljynvalmistuksessa käyttää, sekä useat yleiset lääkeyrtit ja syötävät kasvit ynnä määrätynlaiset hedelmäpuut sentään varmasti tällä paikkakunnalla menestyvät.» Osittain oli Gadd kasvinsiemeniä hankkinut kirjevaihdolla ulkomaisten oppineitten kanssa, osittain oli professori Laxman lähettänyt niitä Pietarista, osittain professori Bergius lääkeyrttejä Tukholmasta; edelleen oli joillakuilla ylimyksillä, kuten sotamarsalkka Ehrensvärdillä ja varapresidentti Stjerneldillä omat ulkomaiset taimilavansa, joista Gaddinkin kokeiluihin oli taimia riittänyt. Ennen kaikkea oli Kalm tuonut amerikkalaisia kasveja mukanansa Amerikan-matkalta palatessaan, jättänyt niitä Gaddin käytettäväksi sekä myöskin jaellut niiden siemeniä oppilaillensa: jo heti matkan jälkeen, keväällä 1752 eräs Kalmin oppilas Jeremias Vallenius lähetti amerikkalaisia siemeniä pappilayrttitarhaan Hauholle.^[13]

Juuri Kalmista tulikin pappilapuutarhain varsinainen perustaja. Ulkomailla käydessänsä hän oli havainnut puutarhan miltei joka mökin vierellä ja ehdottomasti hän tästä oli tullut ajatelleeksi kotimaatansa, missä puutarhanhoito oli perin huonosti edistynyt. »Kun jättää lukuunottamatta muutamia harvoja aateliskartanoita ja Turun kaupungin», Kalm kirjoitti v. 1758, noin kuusi vuotta Amerikanmatkalta palattuaan,^[14] »niin oli ainoankaan hedelmäpuun näkeminen enemmän kuin harvinaista: en ole vielä saanut selville saatetaanko osottaa ainoatakaan Suomen pappilaa, jossa 20 vuotta sitten jokin hedelmäpuu olisi ollut istutettuna, ja samoin oli muittenkin säätyläisten koti- ja virkatalojen laita. Koko heidän kasvitarhanhoitonsa rajoittui tavallisesti vain porkkanoihin, palsternakkoihin, persiljaan, kupu- ja juurikaaliin, sokeriherneisiin; ja monin paikoin jäätiin nauriiseen ja kaaliin. Ihan julkihäpeän, kun ajattelen tuota kaikkea, ja Jumala tietköön missä ihmisten järki entisaikoina oli: näyttää siltä kuin akateminen nuoriso muutamissa suhteissa olisi täällä akatemiassa kulkenut nukuksissa.» Ylioppilaat näet näkivät hedelmiä Turussa viljeltävän, ostivat ja söivät niitä mielikseen, mutta eivät tulleet ajatelleeksikaan sitä, että olisivat vieneet jonkun hedelmänsiemenen kotipuoleensa itämään. »Ensimäisiä tehtäviäni oli», Kalm sitten omasta toiminnastaan matkan jälkeen kertoo, »harrastuksen ja rakkauden herättäminen opiskelevassa nuorisossa niin hyödyllistä ja kaunistavaa tiedettä (s.o. puutarhatiedettä) kohtaan: sitä varten pidin luentoja julkisesti ja yksityisesti ja sain sitäpaitsi ylioppilaita valitsemaan siitä väitöskirjanaiheita. Työni ei ole ollutkaan turha. Suurimmassa osassa ylioppilasnuorisoa on nyt sellainen rakkaus tätä tiedettä kohtaan, ettei sitä voi kylliksi kiittää. On nähty heidän joka syksy mitä suurimmasti huolehtivan omenan, kirsikan ja luumun siementen kokoamisesta, näitä he ovat vieneet koteihinsa ja siellä istuttaneet: elleivät itse ole olleet akatemiassa läsnä, niin ovat he pyytäneet ystäviänsä heille kokoamaan ja usein he ovat pyytäneet tätä minultakin. Nyt näkee pieniä istutuksia ja hedelmäpuita istutettuina jotensakin joka paikassa maatamme, missä ylioppilaita oleskelee; ja monet sellaiset, jotka ovat joutuneet valtion virkoihin, pitävät suuria hedelmäpuitten taimikenttiä. Eräs seikka on huvittainut ja ilahuttanut minua suuresti: vanhoja miehiä, joiden hopeanvalkoiset hiukset ja kumarainen selkä eivät tunnu takaavan heille montakaan elonpäivää, ovat nuoret ylioppilaat niin innostuttaneet puutarhanviljelykseen, että heidät kesillä miltei joka hetki tapaa pienissä puutarhoissaan, siellä heidät ihmeekseen näkee syksyisin ja keväisin kulkevan kumaraisina omin käsin istuttamassa kaikenlaisia hedelmäpuitten siemeniä — — — Olen joka vuosi noitten ukkojen vuoksi aika pulassa, sillä paitsi sitä, että he satoja kertoja utelevat puutarhatiedettä opiksensa, niin he syksyisin ja keväisin viedä retuuttavat minulta koko joukon nuoria puita, joita kyllä itsekin tarvitsisin.»

Saattaisi tosin epäillä oliko Kalmin itsekirjoittama selonteko toiminnastaan, semminkin kun se oli esimiehelle, akatemiankansleri Tessinille osotettu, täysin totuudenmukainen: jonkinlaista kaunistelua taikka liioittelua voisi tuollaisessa tapauksessa edellyttää. Ja tosiaan on omiansa oudostuttamaan sekin, että Kalm, joka noin innokkaasti pyrki aikaansaamaan hedelmäpuutarhoja pappiloihin, ei perustanut sellaista edes Piikkiön pappilaan siellä kirkkoherrana ollessaan, vaan tyytyi ryytimaan ja humaliston laittamiseen, sekä niihin suuriin taimikenttiin, joita hän maatilallensa Sipsaloon oli perustanut. Luennoillaan hän kyllä ensimäisinä opettajavuosinaan esitti kotimaisten kasvien tuntemusta sekä taloudellista hyötyä, mutta vasta v. 1758 hän ilmoitti antavansa ohjausta, sekä akatemian puutarhassa että omassaan, puutarhayrttien, hedelmäpuiden, värikasvien ja muitten teollisuuteen kelpaavien kasvien hoidosta; joka uusittiin eri kertoja 1760-luvulla sekä käsitti m.m. seikkaperäisiä ohjeita puutarhain perustamisesta.^[15] Kumminkin on kaiken tämän ohella otettava huomioon, että Kalmin esimiehyydellä jo v. 1754 oli julkaistu kaksi puutarhatiedettä koskevaa väitöskirjaa: Lindsteenin »Yksinkertaisia ajatuksia suomalaisten ryyti-ja puutarhain perustamisen mahdollisuudesta ja hyödyst» sekä Westzynthiuksen »Yleisiä huomautuksia ryyti- ja puutarhain perustamisesta». Ja ennen kaikkea osottavat ilmeiset tulokset, että juuri 1750 sekä 1760-luvuilla oli herätys tällä alalla tapahtunut. Tätä ennen lienee Uskelan pappilan puutarha, jonka rovasti Escholin (1706-1732) oli perustanut ja jossa kasvoi punaisia ja mustia viinimarjapensaita, karviaismarjapensaita, joitakuita kirsikkapuita sekä yksi luumu- ja omenapuu, ollut ainoita pappilapuutarhoja maassamme. 1750-luvulla perustettiin Taivassaloon, Kokkolaan ja Pietarsaareen, sekä samoihin aikoihin tahi vähän myöhemmin Finströmiin, HauholIe, Padasjoelle, Saarijärvelle j.n.e. Sanalla sanoen puutarha, joka äskettäin vielä oli ollut vain aateliskartanoitten kaunisteena, oli yhtäkkiä pappiloihinkin.^[16]

Ne laitettiin alunpitäen saman säännöllisen suunnitelman mukaan, jota rakennusryhmityksessä oli ruvettu noudattamaan; nousipa säännönmukaisuuden tavottelu puutarhassa vasta oikein huippuunsa: »mikäli mahdollista on pyrittävä oikomaan kaikki epäsäännölliset kulmat ja reunat, niin että puutarhapaikan sivut tulevat niin yhdenmukaisiksi ja suoriksi kuin paljon käytetty Ahlichin puutarhanhoidon käsikirjan ruotsinnos neuvoi. Vallitsevan muotoaistin mukaisesti sallittiin laittaa puutarha-alue minkä mittausopillisen kuvion kaltaiseksi tahansa, pyörylän ja monisärmiönkin, mutta pappiloissa suosittiin siltä yksinomaisesti nelikulmiota, erittäinkin suorakaiteen muotoista.^[17] Puutarhanelikulmio oli vuorostaan jaoteltava neljään suorakulmaiseen osaan, kuten jo 16 sataluvulla oli opittu yleisesti jakamaan. »Täydelliseen puutarhaan kuuluu neljä tärkeintä osaa eli korttelia», eräs maatalouden opas näiltä ajoilta selitteli, »kaksi suurta ja aivan välttämätöntä ja kaksi pienempää eikä ihan niin välttämätöntä. Ensimäinen on puutarha, varsinaisesti siksi kutsuttu, jossa ei muuta kasva kuin kaikenlaisia hedelmäpuita ja se on erotettu muista kortteleista. Toinen on kyökkiryytimaa, jonka tulee olla ainakin yhtä suuri kuin nuo kaksi muuta korttelia ja sitä vailla ei mitenkään saateta olla. Kolmas on kukkaskortteli kaikenlaisia siroja kukkia varten, jotka kaunistavat puutarhaa. Neljäs on lääkekortteli kaikenlaisia ryytejä varten, jotka kelpaavat lääkkeiksi ihmisille ja eläimille ja jotka suolain polttamiseen ja vesien valmistamiseen ovat omiaan.» Jo tällöin oli myöskin tapana reunustaa eri korttelit matalilla kirsikkapuilla sekä karviais- ja viinimarjapensailla; varsinaiset hedelmäpuut asetettiin taas omaan neliöönsä joko säännöllisesti rivittäin viistoon »kuten tammipelissä» taikka ruuduittain.^[18]

Edelleen oli puutarhan paikaksi mieluimmin valittava alue, joka, aivan vanhain rakennusten tapaan, oli auringon noususta sen laskuun päin, jotta »päivänsäteet saattoivat sekä aamu- että iltapäivisin lämmittää ja valaista koko aluetta»; taikka sitten neuvottiin, että puutarhan yleensä piti olla etelään päin. Ympärille oli suojaksi tuulia vastaan istutettava puita: pohjoiseen päin lehmuksia, pähkinäpuita, saamia ja koivuja; samoin länteen, mutta kaikin mokomin oli varottava asettamasta tälle puolelle pyökkiä, saksanpähkinää, tammea tai haapaa, »sillä näiden varjo oli epäterveellinen ja voimakas». Uskottiin näet — sekin käsitys oli antiikin ajoilta periytynyt — että muutamat puut vaikuttivat haitallisesti sekä toisiin puulajeihin että eläimiin ja ihmisiin. Toisten mukaan niiden varjo taikka sitten niiden henkäys näin vaikutti, mutta toisten mukaan oli eri puulajien kuten niiden ja ihmistenkin välillä vieroksumista; ja määrätyissä tapauksissa taas myötämielisyyttä ja suosiota. Tämä taas oli mitä lähimmässä yhteydessä tuon vanhan väitteen kanssa kiertotähtien vaikutuksesta; oli talouskirjoja, joissa selitettiin m.m. tammen, saksanpähkinäpuunsekä seljapuun (mutta niinikään myös lehmuksen) olevan Saturnuksen vaikutuksesta riippuvaisia. 17 sataluvun lähetessä pääsi kuitenkin järkiperäisempi katsantotapa vallalle. Kuuluisa englantilainen oppinut Bacon ilmoitti näet kasvien keskeisen salaperäisen vieroksumisen johtuvan vain siitä, että tuollaiset kasvilajit imivät maasta yhtäläisiä ravintoaineita, jonkavuoksi ne lähellä toinentoistaan kasvaen riistivät elatuksen toisiltaan sekä kuihtuivat kumpikin. Baconin keksintö avasi niinmuodoin aikakauden puutarhatieteen harrastajille uuden kokeilualan: sen, mitä kasveja ja puita saattoi istuttaa saman puutarhaneliön piiriin. Mutta silti säilyi edelleenkin se käsitys, että toisten kasvien varjo oli ihmisille vahingollinen.^[19] Niinpä 17 sataluvulla tapaamme Linnén edustamassa samaa käsitystä: »Puitten varjo on suojana kesälämpöä vastaan», hän luennoillaan lausui, »mutta kaikkien puitten varjo ei ole yhtä hyvä ja terveellinen, sillä muutamista lähtee epäterveellinen henkäys, joka on siitä havaittavissa, että mitkään muut yrtit eivät menesty niiden vierellä. Sellaisia ovat esim. tammi, saksanpähkinä, seljapuu, Hippomane spinosa Surinamissa — — — sekä myöskin humala ja hamppu.» Luonnollista olisi ollut, että tällaisen ennakkoluulon vallassa olisi kartettu epäterveellisiksi uskottuja puulajeja ainakin lehtikujia istutettaesssa, joita nyt puutarhain ohella aljettiin entistä enemmän harrastaa. Niinpä kuulemme tosiaan Kalmin keväälä 1761 istuttavan akatemiapuutarhaansa lehtikujia lehmuksista, vaahteroista, syreeneistä, ja aitauksia kuusesta sekä tuottavan hevoskastanjoita Tukholmasta, mutta tammea ja saksanpähkinää ei mainita. Toisaalta kumminkin hän muutamassa väitöskirjassaan soti sitä ennakkoluuloa vastaan, että katajan varjo olisi vahingollinen, ja kuten edempänä selviää, hän suositteli haapaakin puutarhan suojuspuuksi.^[20]

Neuvoessaan puutarhain suunnittelemista Kalm asettui sensojaan miltei täydellisesti noitten 16 sataluvun kirjailijain kannalle. Nelijako pysyi edelleenkin, kumminkin sillä poikkeuksella, että yksityisten puutarhoissa lääkekortteli saatettiin jättää laittamatta: etualalla tuli koristekasvien olla, esim. hyvältätuoksuvia lehdokkeja sopi istuttaa ikkunain alle; sivulla olivat kyökkikasvit, taikka sitten heti koristekasvien takana, taaempana hedelmäpuitten neliöt. Missä puutarha oli pienenlainen, siellä sopi neliöiden reunoille asettaa hedelmäpuut, koristekasveja näiden välille ja kyökkikasvit neliöitten keskiosaan. Puutarhan syrjiä myöten tuli neljän käytävän kulkea, kahden taas toinen toistansa leikaten puutarhan keskitse, joten käytäväin välille jäi neljä yhtä suurta neliötä. Näistä oli kunkin oltava 30 neliökyynärän laajuinen, puutarhan pääkäytävän 5---6 kyynärää leveä. Käytävät, Kalm vielä neuvoi, ovat mieluimmin hiekoitettavat, koska ruohokäytävät kostealla säällä ovat haitaksi; käytäviä saattoi myöskin koristaa näkinkengillä ja simpukoilla. Keskeen oli istutettava tasaiseksi leikattava kuusi ja äärille niinikään leikattava kuusi- tai mäntyrivi taikka sitten lehtipuita kuten haapoja, raitoja, koivuja y.m.; mutta epäedullisempia nämät olivat kuin havupuut, koska ne lehdittyvät vasta myöhään keväällä eivätkä siis tarjoa täyttä suojaa kylmiä pohjatuulia vastaan. Pohjan puolelle oli sitäpaitsi sijoitettava aita tahi korkea rakennus suojaksi, ellei sopinut puutarhaa asettaa vuoren tahi metsän turviin eteläiselle puolelle.^[21]

Oli luonnollista, että Kalm ensinnä koettaessaan saada arkoja ulkolaisia hedelmäpuita maamme karussa ilmanalassa menestymään, määräsi ne sijoitettaviksi etelän puolelle mahdollisimman lämpimiin ja suojaisiin paikkoihin.^[22] Kova pakkastalvi sittenkin toisinaan hävitti monivuotisten ponnistusten tulokset ja ensimäisen innostuksen laimetessa näytti jo siltä kuin puutarhat eivät pysyvästi ottaisi maassamme menestyäkseen: professori Hellenius kertoo v. 1789, että ne hoidosta huolimatta vuodesta vuoteen rappeutuivat ja monin paikoin olivat jo vallan hävinneet. Mutta juuri Helleniuksen edustamana pyrkikin toinen luonnonmukaisempi käsitys puutarhain hoidosta vallalle: Niinpä tuomittiin puutarhan puitten säännöllisiksi leikkaaminen ja teennäisen koristeellisiksi muodosteleminen, vaadittiin ennen kaikkea vierasperäisten, arkojen hyötykasvien karkaisemista sekä mukauttamista kotimaiseen ilmanalaan keinotekoisen suojelemisen sijasta. Arveltiinpa puutarhan parhaiten menestyvän juuri pohjan puolella, puitten nesteet kun siellä keväisin kauan pysyivät turruksissa, jotavastoin keväisen päivänpaahteen ja yökylmän äkillinen vaihtelu eteläisillä rinteillä pani puut paisuneista nesteistä halkeilemaan.^[23]

Pappilain puutarhat olivat poikkeuksetta laaditut ylläkuvatun muotokäsityksen mukaisiksi. Näin oli Taivassalon pappilan puutarha, joka nykyaikaan asti on säilyttänyt alkuperäisen säännöllisen muotonsa sekä Maarian, jossa se vielä äskettäin on ollut havaittavissa; toiset, kuten Hauhon, Pälkäneen, Piikkiön ja Kalajoen pappilain, suunniteltiin hiukan myöhemmällä ajalla samojen sääntöjen mukaan.^[24] Mutta selvimmin kuvasteli 17 sataluvun puutarha-ihannetta kirkkoherra Aspegrenin kartanoonsa Rosenlundiin laatima loistopuutarha. Kartano oli lähellä Pietarsaarta ja herätti sekä pohjoisen asemansa että suurenmoisuutensa vuoksi aikalaistensa ihmetystä: penkereineen, huvihuoneineen ja kalalammikoineen se menestyksellä kilpaili aatelisten puutarhalaitteitten kanssa. Vuonna 1758 oli Aspegren teettänyt eteläpuolelle komeata kartanorakennustaan puutarhan, sovittanut siihen kaksi 30 sylen pituista ja 2½ kyynärän korkuista pengermää sekä ympäröinyt sen sylenkorkuisella kivimuurilla. Kaksi vuotta myöhemmin aljettiin länsipuolelle rakentaa toista, suurempaa. Alueen jakoi leveä käytävä kahtia, kulkien toisesta puutarhan portista toiseen vastapäätä olevaan; säännöllisen rakennustaiteen sääntöjen mukaisesti oli se suorassa linjassa myöskin miespihan pääportin ja asuinrakennuksen pääoven kanssa. Kohtisuoraan tätä leikaten kulki kaksi riviä syreeni- ja viinimarjapensaikkoja niinikään puutarhan keskitse. Näin muodostuneista neljästä puutarhan osasta oli kukin vuorostansa uudelleen käytävillä jaotettu neljään palstaan, ja jokainen näistäkin yhä kapenevilla käytävillä uudelleen neljään osapalstaan. Vain kaakkoisella kulmalla oli kahden palstan asemesta kaksi kalalampea, missä ruutanoita uiskenteli. Puutarhaa suojeli idän ja etelän puolelta rivi pihlajia, tuomia ja mutta pohjoispuolella taas oli kallisarvoinen kasvihuone sekä lasikattoisia taimilavoja. Keskellä komeili 12 -kulmainen huvihuone, vankasti perustettuna alkujaan matalalle, suoperäiselle maalle. Koko puutarhakin oli laitettu osittain suomaalle, jota oli täytynyt soralla ja mullalla täyttää, osittain kivikkomäelle, josta kiviä oli räjäytetty pois ja kantoja kiskottu juurineen; kalalammet olivat suureksi osaksi kallioon porattuja. Jos mikään, niin ainakin tämä puutarha oli äärimmäisyyksiin asti kehitetyn nelikulmajärjestyksen toteuttamista luonnonesteistä huolimatta; se olikin niellyt kokonaisen suuren omaisuuden, noin 15 tuhatta kuparitalaria.^[25]

2.

Ihmisten kauneudentarve oli kumminkin jo tällöin moniaalla taholla tottunut etsimään tyydytystä mittausopillisesti säännöllisen puutarha-alueen ulkopuolelta. Hienostuneissa ja sivistyskylläisissä piireissä oli liikatunteellisuuden ohella herännyt luonnon kaipuu; ja maininkeja siitä alkoi tuntua sivistyneen keskisäätymmekin keskuudessa. 1770 luvun alulla oli itse Porthankin haaveksinut maalaiselämän unohdusta tuottavaa rauhaa: »Maalaisseutu, syliisi kätkettynä tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta pois.» Heikot olivat sentään meillä luontoonpalautumisen oireet eikä luontoa oikeastaan käsitetty muunlaista kuin mihin ihmiskäsi oli ehtinyt koskea. Ihailtiin viljeltyä maisemaa, sellaista, joka oli rehevä, vehmas ja hymyilevä, ja jossa samalla oli eloa ja vastakohtaisuutta, esim. lehtojen, niittyjen ja peltojen vaihtelua. Joku pieni lampi tahi soliseva puro teki maiseman kauneuden täydelliseksi. Tämä kauneusihanne oli antiikin ja renessansin kauneuskäsitteitten mukainen, ehkäpä pappiloissa yleisesti viljellyn antiikin kirjallisuuden, nimenomaan Vergiliuksen runouden vahvistama. ^[26] Mitä oman ajan kirjallisuutta luettiin, se oli vain omiansa tätä samaa kauneuskäsitystä ylläpitämään. Muuan ranskalainen kaunosielu Laugier, hänkin luonnonihailija, määritteli v. 1753 miellyttäväksi luonnossa: »I:ksi metsäin varjon, ruohon vihreyden, purojen solinan, 2:ksi iloiset näköalat, miellyttävät maisemat, 3:ksi luonnon yhdistelmissä esiintyvän onnekkaan, omituisen leiman, kaiken sen kauniin, luonnollisen ja näköjään vähäpätöisen, mikä koristeissaan karttaa mitä tahansa teennäistä ja pakotetulta tuntuvaa»; ja täten on Laugier varmaankin ilmaissut oman aikansa luonnonihailijain yleisen käsitystavan.^[27]

Aivan oikein ilmenee sama käsitystapa samoinkuin yleensäkin elpyvä luonnonymmärrys niissä lausunnoissa, joita meillä noina aikoina luonnon kauneudesta tapaa. Mennander ihaillessaan muuatta järvimaisemaa vertaili kuvaavasti kyllä sen metsärantoja teatterin kulisseihin ja puolittain teennäisen puutarhan mukainen luonnonviehkeys kangasteli Chydeniuksenkin mielessä, kun hän v. 1754 Kokkolan kauneutta kiitellen kertoi leppäpensaikoista, jotka »ikäänkuin kauneimmat tasaisiksi leikatut lehdot kuvastuvat vedenkalvoo»; mutta samalla ne »monenmoisesti kimaltelevalla ja värisevällä varjollaan eloisesti kuvaavat ajallisten ilojen vaihteluita sekä muuttuvaisuutta». Tätä jälkimäistä vertausta käytettiin myös Hauhon pitäjänkuvauksessa v. 1756 kerrottaessa lehtimetsäin kuvastumisesta Kukkianjärven rantavesiin. Ja kummassakin tapauksessa oli kysymys maisemasta, jossa monihaaraiset vedet erittäin vaihtelevasti väikkyivät vehmaitten rantojen ja pienten saarien välillä. Juuri tällainen maisema, nimittäin Kokemäenjoen suistamo, oli myöskin Rudenschöldistä 1730-1uvun lopulla »kauneimpia mitä on olemassa». Edelleen olivat nämät idylliset maisemat myös viljeltyjä. Chydenius ylisteli samalla niittyjä, kukkarikkaita lehtoja ja peltoja, joilla saattoi nähdä luonnon työpajan, sekä millä uutteruudella, innolla ja taidolla se työskentelee elatukseksemme.»^[28] Niinikään jumaluusopin ylioppilas Lagus, kun hän I780-luvulla kiitteli synnyinseutunsa Laihian kauneutta, Laihian peltoja ja niittyjä ajatellen vakuutteli; »en edes vaihtaisi meidän ja pappilan välistä tietä peltoineen ja niittyineen siihen mikä on kauneinta Oulun luona ja 20 peninkulman päässä sieltä. En huoli mainita muita miellyttäviä kävelypaikkoja, sellaisia, joita ei Oulussa voida kuvitellakaan, niitä kun ei ole nähty kesäaikaan. Ja epäilen tokko kuningaskaan Italian-matkallaan on nähnyt viehättävämpiä paikkoja». Yhtä innostuneesti vihdoin Otto Fr. Wetterhoff v. 1807 puhuu Asikkalan metsäniityistä: »Nuo karjan vielä koskemattomat seudut ovat romantisen ja ihastuttavan kauniita oikullisine mäkineen ja monipenkereisine harjuineen, miellyttävine, kauniitten lehtipuitten varjostamine laaksoineen, missä kielot, leiniköt, kaksinkertaiset ja suuret kuin metsä ruusut, mitä kauneimmat kämmekät, pienet niittykaistaleet ja viljelykset ilman minkäänlaisia aitoja suloisesti yllättävät tunteellisen vaeltajan — — Kaikki on eloisana kuvana Arkadiasta lukuunottamatta paimenia ja paimenettaria, joiden nokiset kasvot ja risainen puku ovat iloisen luonnon jyrkkänä vastakohtana.»^[29]

Senaikuinen luonnonkaipuu ja luonnonkäsitys oli ikäänkuin ruumiillistunut n.s. englantilaiseen puutarhaan. Sitä valmistettaessa mukailtiin muka itse luontoa, kartettiin turhaa säännönmukaisuutta ja tavoteltiin vastakohtaisuutta ja vaihtelua; sovitettiin näennäisen järjestyksettömästi toinen toistensa vierelle pensaikkoja, kukkuloita, lampia, luolia, raunioita, puroja ja siltoja, kaikkea mikä yllätti kulkijaa ja vaikutti hänen tunteisiinsa. Mutta niin suosittu kun englantilainen puutarha ylhäisön keskuudessa olikin, ei se ainakaan Suomen porvarillisen keskisäädyn taholta saanut mitään ymmärtämystä osakseen. Porthan, joka kumminkin nuoremmalla ijällään oli haaveksinut luontoon palautumista ja suosi kansanrunoutta sen alkuperäisyyden ja luonnollisuuden vuoksi, tuomitsi englantilaisen puutarhan, nähtyään v. 1797 sellaisen professori Gabriel Bonsdorffin maatilalla Karjalla, seuraavilla kuvaavilla sanoilla; »Kustannuksia ei siinä ole säästetty, lammikoita (jopa saariakin lammikoissa), vesiojia, käytäviä, penkkejä, kaikenmuotoisia lavoja, vieläpä suihkukaivonkin tapainen on sullottu pienelle aukealle paikalle kahden kukkulan eli vuoren väliin, niin että kaikki näyttää ahtaalta ja teennäiseltä.»^[30] Mikäli säilyneistä tiedoista käy päättäminen ei englantilainen puutarha pappiloissakaan saanut minkäänlaista suosiota, vaan vanha säännönmukainen muoto pysyi kauan, aina 18 sataluvun puolivälille asti, vallalla.

Sensijaan aikaansai alkava luonnonihailu sen, että pyrittiin asettamaan asuinrakennukset niin, että ikkunoista oli miellyttävä näköala. Jo Linnén mielestä sopiva näköala ikkunoista suuresti edisti asujanten hyvinvointia ja oli siis terveydelliseltäkin kannalta välttämätön: tunturilappalaiset muka olivat iloisia luonteeltaan, koska liikkuivat korkeilla vuorilla, joilta silmä kantoi kauas, metsälappalaiset raskasmielisiä yksitoikkoisten metsäinsä keskellä. Taikka otti suuri luonnontutkija toisen esimerkin runsaasta kokemusvarastostaan: »Kun ensinnä tulee Hollantiin ja näkee sikäläiset puutarhat ja puistokäytävät haluaa jäädä sinne ainaiseksi, mutta kun on tullut kotimaahan pitää meidän vuoristamme sitä enemmän» ja kokemusperäiset esimerkit päättyivät tähän käytännölliseen ohjeeseen: »Jos tahtoo rakentaa talon, tulee toimittaa niin, että saa suuren ja laajan näköalan, sillä jos on monta esinettä silmäin edessä tulee virkeäksi ja iloiseksi, mutta jos näköala on ahdas, tulee synkkämieliseksi ja juroksi. »^[31]

Linné oli kuitenkin luonnonkäsityksessään aikalaisistaan melkoista edellä. Oltiin näet enimmäkseen sitä mieltä, että puutarhan asettaminen ikkunain alle riitti hankkimaan asukkaille sekä miellyttävän näköalan että puitten ja yrttien terveellistä tuoksua. Ulkomailla olikin seuraelämän kasvava hienostus jo kauan edellyttänyt tuollaista koristeellista ympäristöä: kuvaavaa on, että sama nainen, joka 16 sataluvun alkupuoliskolla salongistansa teki sirojen seuratapain ensimäisen tyyssijan, ikäänkuin yhdisti puutarhan salonkiinsa asettamalla salonkinsa ikkunat puutarhaan päin ja tekemällä ne miltei koko seinän korkuisiksi. Samaa koristeellista näköalaa säännöllistä, »ranskalaista» puutarhaa kohti myöskin Linnén oppilas Kalm suositteli: »koska ikkunoista näin on kaikkein kaunein näköala, joka kylläkin tuottaa mieltymystä. Lintujen laulu silloin myöskin ilahuttaa kuuloa, sillä linnut halusta oleskelevat puutarhassa. Kukat ovat suloisia, ja jos ikkunain alle istuttaa lehdokkeja, niin tuntuu illoilla miellyttävä tuoksu.» Mutta ei siinä kyllä: jotta koristeellinen tuntu olisi ollut täydellinen, tuli puutarhalla sitäpaitsi olla taustana jokin kaunis kirkko, herraskartano, järvi tahi joki.^[32]

Kumminkin aljettiin sataluvun toisella puoliskolla edistyneimmissä yhteiskuntakerroksissa yhä enenevässä määrässä panna arvoa luontaisen näköalan kauneudelle, jos kohta luonnonkäsitys edelleenkin oli ylläkuvattuun tapaan ahdasrajainen. Tämänmukaisesti tapaammekin nuoremman Mennanderin jo 1760-luvulla valitsemassa isänsä piispankartanon paikkaa yksinomaan näköalan perusteella. »Kävellessäni isäni kanssa naapurin mailla», hän siitä itse kertoo, »tapasin sekä näytin isälleni kaikkein laajimman ja kauneimman näköalan järvelle päin, jonka rannat muodostivat taustan kuin teatterin kulissit ja paikka, josta tämä kaunis näköala näkyi, oli aivan tasainen sekä erittäin sopiva miespihan ja karjapihan paikaksi, keskellä peltoa ja kumminkin sen lävitse kulkevan tien rella.»^[33] Vaikka siis paikka oli naapurin maalla ja puutarhakin oli ehditty perustaa talonpaikaksi ensinnä aijotulle kohdalle, sai Mennander kuitenkin isänsä vartavasten vaihtamaan naapurilta tuon näköalakohdan tulevaksi talonalaksi. Edelleen saattaa seurata näköalain merkityksen kasvamista muistakin samanaikuisista lausunnoista. F. Franzenin sisar, luontoa ihaileva Maana kiitteli sataluvun lopulla näköalaa Strömsbergin piispankartanon ikkunoista, tavalla, joka osottaa hänen tunteellisesti nauttineen luonnon vaihtelevaisuudesta; paikan »kun luonto on tehnyt niin erinomaisen kauniiksi, kapea joki haaraantuu kolmeen haaraan ikkunain alla, puita, pensaita ja kukkia on rannoilla, toisella puolella näkyy peltoja ja niittyjä, toisella synkkä metsä ja muutamia askeleita talosta korkea vesiputous, melkein kuin Ämmäkoski. »^[34] Ja ruustinna Gottlund'in kirjeestä pojalleen vuodelta 1818 on havaittavissa miten pappilarakennuksen paikkaa valittaessa uusmuotinen kauneusnäkökohta on täydessä ristiriidassa vanhan pappilapariskunnan käytöllisen katsantotavan kanssa: »Toiset ovat sanoneet, että Ylämäellä olisi kaunein näköala, toiset taas ovat arvelleet päinvastoin, ja minä olen lausunut, että minun suostumuksellani sitä ei milloinkaan sinne rakenneta. Tie sinne veisi vanhuutemme viimeiset voimat, erittäinkin isäsi, joka sunnuntaisin väsyneenä työstänsä kirkossa vihdoin haluaisi rientää kotiin ja huohottaen vielä olisi pakotettu tekemään jotakin talonpoikain hyväksi. »^[35]

1. K. R. Melander, Muutamia entisajan tietoja Suomen oluesta. Historiallinen aikakauskirja 1911, siv. 354---355.
2. En resa genom Sverige 1586. Föreningen Heimdals folkskrifter, numero 44, siv. 8.
3. Troels-Lund, Hälsobegrepp i Norden under sextonde århundradet, Tukholma 1901, siv. 178.
4. Andreas Sparman, Sundhetzens Speghel, Uthi hwilken man beskodhar sund. hetzens natur, fömämsta orsakerna til alla siukdomar som sundheten förstöra plägha. Tukholma 1642, siv. 41 ja 118; sekä
   Benedictus Olawi, Een nyttigh läkerebook, Tukholma 1578, lehti 94 y.m.
5. Kalmin luennot syyslukukaudella 1770, siv. 51. .Helsingin yliopiston kirjasto.
6. Summarischer Beweis dass das Judicium in Actis Philosophorum vom Ingenio Philosophico derer Schweden im Grunde falsch und unrichtig sey. Schwedische Bibliotheko II, Tukholma ja Leipzig 1728, siv. 5.
7. Laskut teen ja kahvin käyttämisestä maamme papiston keskuudessa ovat tehdyt ylellisyysveroluetteloitten perustalla. jotka ovat eri läänien verifikatiokirjoissa Suomen valtioarkistossa. — Joh. VaIleniuksen päiväkirja, vuosi 1772, 28 p. helmik. ja 1 p. maalisk. Suomen valtioarkisto.
8. And. Sparman. Sundhetzens Speghel, Tukholma 1642, siv. ja seur. — Elintapain muuttumista tällä aikakaudella kuvailee tässä esitettyyn tapaan M. Maret, Memoire dans lequel on cherche quelle influence les moeurs des François ont sur leur sante, Amiens siv. 77 ja seur. sekä
   Troels-Lund, Dagligt Liv i norden i det sekstende Aarhundrede. Illustreret Udgave. V. siv. 21.
9. Svenska Masquen I774. n:o 30. Linne. Lachesis naturalis, siv. 110.
10. Kalmin luennot puutarhanhoidosta v. 1769. siv. 3. Helsingin yliopiston kirjasto.
    Kalm ja Abraham Enfaldiga tanckar wisande hwad en präst kan bidraga til oeconomiens uphjelpande, Turku 1757. siv. 12—13.
11. Laurentius Petri Aboicus.
12. C. von Linné, Deliciae naturae eiler naturens Ijufligheter. Skrifter af Carl von Linné utgifna af Kungl. Svenska Vetenskapsakademien, Upsala 1906, siv. 273.
    C. F. Mennander nuorempi isällensä 18 p. kesäk. 1765, Fredenheims och Mennanders brefväxling, utgifven af Henrik Schück.
13. P. A. Gadd, Strödda kortta anmärkningar hwilka kunna gifwa anledning at efterfråga det hufwudsakeligaste om Finlands antiquiteter, geographie, naturförmoner och brister; Dess äldre och nyare hushållning samt hwad till näringarnes upkomst nu torde wara nödigast at vidtaga. I hast upsatte år 1775. kap. XIII, § z. Helsingin yliopiston kirjasto. Jeremias Vallenius Juhana Valleniukselle 30 p. toukok. Valleniusten kirjekokoelma. Suomen valtioarkisto.
14. Kalm Tessinille 14 p. lokak. 1758. Tessinin kokoelma. Ruotsin valtioarkisto
15. Piikkiön pappilan katselmuskirja 26—28. p. toukok. 1777 sekä siihen liitetty Kalmin kertomus viljelystöistään Piikkiön pappilassa, päivätty 26 p. tonkok. 1777. Piikkiön kirkonarkisto. — Catalogus lectionum publiearum 1752 ja seur.
    Kalmin luennot syyslukukaudella 1770. Helsingin yliopiston kirjasto.
16. Uskelan pappilan katselmuskirja 20--21 p. elok. 1733. Uskelan kirkonarkisto.
    Taivassalon pappilan katselmuskirjat vv. 1759, 1769, 1778 ja 1789. Taivassalon kirkonarkisto.
    Jacob Chydenius ja Samuel Fabrell, Om Gamle Carleby II, Turku 1754, siv. 29
    C. Braxerin kartta Finströmin pappilan maista v. 1768. Maanmittausylihallit. Arkisto.
    Hauhon pappilan katselmuskirja v. 1780. Suomen valtioarkisto.
    Padasjoen pappilan katselmuskirja v. 1799. Suomen valtioarkisto.
    Ote kihlakunnanoikeuden pöytäkirjasta 27 p. maalisk. 1778, koskeva Saarijärven pitäjäläisten lausuntoa kirkkoherra Caloniuksesta. Liitteenä Vaasan läänin maaherran kirjelmään K. Maj:lle 14 p. elok. 1778. Ruotsin valtioarkisto.
17. Johan Ahliehs Trägårds-Skiötsel, Det är en grundelig underrättelse om trägårds väsendet eller en förbättrad swensk blomster-, köks- oeh trägård. Toinen painos. Tukholma 1744, siv. 14.
18. Lärobok i Oeconomien eller landthushållningen. Nordinin kokoelma. Oeconomica I, siv. 138. Upsalan yliopiston kirjasto.
    Johan Risingh, Een land-book eller några upsatser til wårt kåre fädernes-landz nytta och förkofring wälmeente om lands-bruuk och land-lefwerne. Wästerås 1671, siv. 34—35.
19. Joseph von Feldeck, Kern einer vollständigen Haus- und Landes-Wirthschafft, oder der wohlerfahrne Böhmisch-und Oesterreichische Haushalter, Frankfurt ja Leipzig 1730, siv. 507 ja seur. — De Vallemont, Curiositez de la nature et de l'art sur la vegetation ou l'agriculture, et le jardinage dans leur perfection, Bryssel siv. ja seur.
20. Linné, Collegium diaeteticum. eller acadcmiska föreläsningar öfver diaeten, Uppsala Universitets årsskrift 43: 3, siv. 29.
    Kalm Mennanderille 4 p. kesäk. 1761. Tukholman kunink. kirjasto.
21. Kalm ja O. Westzynthius, Almänna anmärckningar wid en krydd- och trä-gårds anläggande. Turku 1754, § 2.
    Kalmin luennot syyslukukaudella 1770. Helsingin yliopiston kirjasto.
22. Kalm, Rön vid köldens verkan sistlidne vinter på åtskilliga skogsträd och buskar uti och näst omkring Åbo. Kongl. Vetenskaps Academiens Handlingar 1761, siv. 34.
23. C. H. Hellenius ja E. J. von Pialer, Strödde anmärkningar rörande fruktträns skötsell i Finland, Turku 1789. siv. 1 ja seue.
24. Hauhon, Pälkäneen ja Piikkiön pappilapuutarhat ovat vieläkin nelikulmioihin laaditut. Kalajoen pappilapuutarhan muistavat monet sellaisena.
25. Rosenlundin maapalstan katselmuskirja 30 p. maalisk. 1769 liitteenä Vaasanläänin maaherran kirjelmään Kunink. Maj:lle 6 p. huhtik. I778. Ruotsin valtioarkisto.
26. Martin Lamm, Johan Gabriel Oxenstiema, en gustaviansk natursvärmares lif och dikt, Tukholma 1911, siv. 2 ja seur.
    Henrik Schück, Världslitteraturens historia, Tukholma 1900, siv. 455 ja seur.
27. P. Laugier, Versuch in der Bau-Kunst. Frankfurt ja Leipzig 1758, siv. 208 ja seur.
28. Kalm ja J. Chydenius. Om Gamla Carleby I. Turku 1754, § 5. J. Chydenius ja Samuela Fabrell. Om Gamla Carleby II. Turku 1754. § 5. Kalm ja Chr. Herkepaeus, Historisk och oeconomisk beskrifning öfver Hauho Sokn uti Tavastland, Turku 1756, § 8.
29. Anna Maria Roos, Ett gammalt familjearkiv. Tukholma 1909, siv. 6.
    Otto Fredr. Wetterhoff. Tankar cm Tavastlands upphjelpande genom fakriker och manufakturer etc. Kongl. Finska Hushållningssällskapets handlingar II. Turku 1807. siv. 291.
30. Henrik Gabriel Porthans bref till Mathias Calonius, Helsinki 1886, siv. 403.
31. C. von Linné, Lachesis naturalis, quae tradit diaetam naturalem innixam observationibus etc., siv. 90, ja Collegium diaeteticum eller academiska föreläsningar öfver diaeten siv. 43. Uppsala Universitets års-skrift 47: 3.
32. Alex. von Gleichen-Russwurm, Das galante Europa, Stuttgart 1911, siv. 78.
    Kalmin luennot puutarhanhoidosta. syyslukuk. 1770.
33. Henrik Fredenheims och Mennanders brefväxling. Tukholma 1907. siv. XV.
34. Anna Maria Toos, Ett gammalt familjearkiv, siv. 28.
35. Ulr. Sophi Gottlund C. A. Gottlundille, Juva 4 p. huhtik. 1818, vrt. myös 28 p. marrask. 1818. Valtion historiallinen museo.