Sydämen arvoitusten kirjasta

Sydämen arvoitusten kirjasta Kirjoittanut Erik Axel Karlfeldt

Sekö tott’ oli vai veren oikkua vain,

palo purppuranpunainen sielussain?

Nimen tiedätkö tunteelle päällä maan,

elon liekille, vaiti mi haudataan?

Sinut joskus sydänyön hetkenä nään,

kun huiluunsa tarttuu se hivelevään;

yli kasteisen tien, ohi virran veen

tulet taas, tulet uneeni syksyiseen.

Olen katsova silmiisi kaipaaviin,

haet kättäni lempeihin lupauksiin;

suven ruusu sun laillas ei loistaa vois;

tuli ihmeenä, ihmeenä liu’ut pois.

Kun salaisuuksia sydämes

vait ajattelet, mentyä nuoruutes,

kesän kuolevan kuullossa ovesi taa

tulen, entisen helkkeen soittoni saa.

Minä kätkin ne tummat säveleet,

sinä kuulet ne taas, sinult’ unhoittuneet;

surun-vienona soi, ohi kiiruhtaen,

joen laulu ja tuulten ja rakkauden.

Lähde: Kailas, Uuno 1931: Uni ja kuolema. WSOY, Porvoo.