Totisen kääntymisen harjoitus/Kappale 18

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rukous totisesta kääntymisestä Uuden syntymisen ja hengen uudistuksen tuntomerkit
Totisen kääntymisen harjoitus
Kirjoittanut Arthur Dent
Valitus ja varoitus


Muutamat sen oikian uuden syntymisen ja hengen uudistuksen Tuntomerkit, yksikertaiselta talonpojalta ensisti Saksan kielin kirjoitetut, ynnä valituksen kanssa uuden syntymisen väärinkäyttämisen ylitse.

Ruotsin kielestä Suomeksi käätyt.

Joh. 3: 3. "Totisesti, totisesti sanon minä sinulle, ellei joku vastaudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakeuntaa nähdä."

1 Joh. 3: 29. "Jos te tiedätte, että Christus vanhurskas on, niin tietkäät myös, että jokainen kuin vanhurskautta tekee, se on syntynyt hänesteä."

1 Joh. 8: 9. "Jokainen kuin Jumalasta syntynyt on, ei se syntiä tee: sillä hänen siemenensä pysyy hänessä. Ja ei hän; taida syntiä tehdä; sillä hän on Jumalasta syntynyt."

B. 10. "Siitä ilmaantuvat Jumalan lapset ja perkeleen lapset.. Jokainen kuin ei tee vanhurskautta, ei se ole Jumalasta, ja joka ei rakasta hänen veljeänsä.

Sille kunnialliselle talonpojan säädylle suomen maalla omistetaan tämä vähäinen kirja, ynnä kaikkinaisen armon, valistuksen, siunauksen ja onnen toivotuksen kanssa.

Että tämä vähäinen kirja teille, kunnialliset Maanmiehet, erinomaisesti omaksi nimitetään, tulee siitä, että yksi teidän kunnioitettavasta säädystänne on sen ensisti Saksan kielellä Herran pelvossa kokoonpannut, jonka tähden se myös nyt suomeksi käättynä teidän hyväksenne säätään ja lahjoitetaan.

Päällekatsanto, joka kääntämisellä tarkoitettu on, on erinomaisesti ollut, kuin seuraa:

Ensisti on tahdottu estettää se vahingollinen ajatus, joka monen tykönä juurtunut on, että moni yksikertainen, koska hän kuulee hengellisistä asioissa puhuttavan, sanoo eli ajattelee: nämät asiat ovat minulle ylön korkiat, ja tulevat erinomattain Papille ja oppineille ihmisille; jonka tähden hän myös ei koskaan lukua pidä kasvaa näiden asiain tiedossakaan, sitä vähemmin totisen Christillisyyden harjoituksessa ja Jumalan elävässä tuntemisessa; vaan elää huolettomasti tyhmyydessänsä ja suruttomassa vaelluksessansa, eikä tottele ikänänsä mitään niistä kuin totuuteen Christuksessa Jesuksessa häntä johdattaa taitais. Joka erhettyvä luulo toivotaan tällä parhaiten takaperin ajettaivan, koska yksikertainen talon-poika tässä esimerkillänsä todistaa, ettei se taivaallinen viisaus keneltäkään itseänsä kiellä, joka häntä halajaa ja etsii; vaan antaa itsensä kaikilta mielellänsä löytää, ja tekee yksikertaisetkin taitaviksi.

Toiseksi: on tällä tahdottu antaa kaikille yksikertaisille selkiä johdatus, niihin kappaleihin kuin totiseen Christillisyyteen tulevat, siinä hyvässä toivossa, että jokainen, jolla joku murhe on hänen sielussansa, ei ainoastansa taida ilman suuttumusta tätä läpilukea; mutta myös saada halun niin mieltyä, kuin tämä kirja opettaa; joka myös, Jumalan avulla, pian taitaa tapahtua, koska siihen oikein ja täydellä todella ruvetaan ja siinä päälle pidetään, nöyrällä rukouksella Jumalan tykö, joka sen vanhan ja syntisen sydämen voipi muuttaa ja uuden luoda kaikissa, kuin häntä vastaan seisoo, eli Jumalan hengen liikutuksia estää ja tukahutta.

Päätökseksi tutkiaksenne tämän asian tarpeellisuutta ja arvoa jätetään teille ajatella, mitä P. Paavali sanoo Gal. 6: 15: "Christuksessa Jesuksessa ei ympäri-leikkaus, eikä esisnahka mitään kelpaa; vaan uusi luonto." Minä toivotan ynnä kirjan tekiän kanssa: lukekaat onnellisesti, ja olkaat Jumalan armoihin sielun ja ruumiin puolesta uskollisesti annetut siliä, joka vilpittömästä sydemästä halajaa jo tässä elämässä ynnä teidän kanssanne tulla uudistetuksi Jumalan ja Christuksen kuvahan, että te myös hänen kanssansa kunniassa Christuksen kaltaiseksi tulisitte.

Suomeksi Kääntäjä.

Talonpojan oma Esipuhe[muokkaa]

Tämä kirja sisällänsä pitää muutamat tuntomerkit, joista ihminen taitaa itsensä koetella, jos hän on oikein vastuudesta syntynyt eli ei. Joka vastuudesta syntynyt on, ja tätä lukee, se myös tämän, taitaa oikein käsittää ja ymmärtää, ja sydämessänsä löytää; mutta joka ei vielä ole vastuudesta syntynyt, hänelle taitaa tämä olla käsittämätön ja outo kirjoitus, joka hän ei ymmärrä, eikä rakasta; vaan pikemmin taitaa vihata, häväistä ja pilkata; mutta hyvät ja Jumalata pelkääväiset sydämmet taitavat nämät harvat sanat hyväksi ottaa, ja tietää omasta koettelemuksestansa vielä enämmän sanoa tästä korkiasta uuden syntymisen toimituksesta, kuin he tästä lukea mahtava. Jonka jälkeen myös hyväntahtoinen lukia, koska hän tämän läpi lukenut ja hyvin ymmärtänyt on, itsensä koetella ja tutkia taitaa, jos hän on oikein ja totisesti kääntynyt Christitty ihminen ja Jumalan lapsi taikka ei. Lukekaat siis onnellisesti ja olkaat Jumalan haltuun uskollisesti annetut!

Seuraavat nyt itse Tuntomerkit[muokkaa]

§. 1. Ensimmäinen vastuudessta syntyneen ihmisen tuntomerkki on, että hän Jumalan hengen ylösvalistuksen kautta oppii tuntemaan hänen suuret ja kadottavaiset syntinsä, ja Jumalan ijankaikkisen vanhurskauden tainkaltaisen pahuutensa ylitse, joka hänen senkaltaiseen ahdistukseen, pelkoon ja hämmästykseen saattava on, että pian koko mailma hänelle ahtaaksi tulla taitaa. Sentähden rukoilee hän ja huokaa, yötä ja päivää, eikä ennen saa lepoa hänen sydämessänsä, kuin Jumala hänen rukouksensa kuulee, synnit hänelle anteeksi antaa, ja hänen jällensä Christuksessa lapseksensa ottaa, jota ahdistusta ja hämmästystä hän ei myös sitten unhota, niin kauvan kuin hänen silmänsä auki ovat.

§. 2. Koska hän siis sydämessänsä tuntee, että Jumala Christuksen verisen kuoleman kautta on anteeksi antanut kaikki hänen syntinsä, niin saa hän levon, rauhan ja ilon; silloin ei hän mihinkän mailmassa niin suutu, kuin syntiin jolla hän niin kauvain ja usiasti on hänen rakkaan Isänsä vihoittanut ja murheelliseksi saattanut; silloin rupee hän ihmettelemääm ja sisällisestä sydämen liikutuksesta itkemään, ja oikioita ilon ja rakkauden kyynelitä vuodattamaan. Silloin tulee oikia lapsillinen pelko ja nöyryys hänen sydämeensä, ja koska hän niin syvimmässä nöyryydessä ja oman mahdottomuutensa tuntemisessa Jumalan armoa katselee, niin hän tuskin rohkee suunsa avata, hänen Jumalansa pyhän ja koskiasti ylistetyn majesteetin edessä; silloin rupee hän vihaamaan ja ylön antamaan, kuolettamaan, ja ulosjuurittamaan syntiä, jolla hän ennen niin usiasti Junmlansea vihoittanut on; ja sen tekee hän silloin ei enämpi orjallisesta pelvosta; vaan rakkaudesta isänsä tykö.

§. 3. Jota varten hän myös poispanee hänen entisen seuransa: ja niinkuin hän on sitä ennen rakastanut, niin vihaa hän nyt sitä suuremmalla ja pyhemmällä kiivaudella, kuin hän sitä ennen rakastanut on, Hän vihaa heitä niinkuin kadotuksen·lapsia, juuri kuin heissä asuis nuori perkele, joka jällensä tahtois häntä vietellä näiden kadotettuin, pahanilkisten kumpanein seuraan. Koska hän heitä kohtaa, niin hän punastuu kasvoissansa hävystä; hänelle mieleen johtuvat vastoin hänen tahtoansa ne entiset pahat teot. Sen siaan kuin hän ennen iloisella sydämellä oleskelli heidän seurassansa, seisoo hän nyt senkaltaisella vapisevaisella sydämellä heidän tykönänsä, niinkuin lammas sutten keskellä. Hän kääntää heille mielellänsä selkänsä, ja sanoo salaisesti itsellänsä: älköön minun sieluni ikänänsä enää tulko heidän neuvoonsa.

§. 4. Hän etsii sitä vastaan toista ja parempaa seuraa, nimittäin: hurskaita Jumalan lapsia, joiden kautta hän taitaa tulla paratuksi, nuhdelluksi, opetetuksi ja neuvotuksi, kuinka hän mahtaa poispanna ja vihata syntiä ja mailmaa, ja mitä hänessä on, kuinka hän mahtaa poiskieltää itsensä, ristinnaulita lihansa, pois hakata oikian kätensä, ja puhkaista silmänsä ulos, ja kuinka hän ylitse kaikkia mahtaa rakastaa Jnmalata, niinkuin sitä korkeinta ja kalleinta hyvää, jonka kautta hän myös juuri niinkuin tulelta taivaasta ylössytyteksi tulee, että hän saa senkaltaisen halun sydämessänsä rukoilemaan, lukemaan, opettamaan, tutkimaan, koettelemaan, ja kyselemään, jota ei hänellä ikänänsä kaikkena hänen elinaikanansa ollut ole, jossa harjoituksessa hän vasta itse tykönänsä ymmärtää, mikä Jumalan valtakunta on, nimittäin: vanhurskaus; rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Tämän seuran pitää hän ainoana ilonansa ja paradisinansa maan päällä; on sentähden ennen yhden hetken heidän tykönänsä, kuin muualla tuhannen päivää ja vielä kärsii pikemmin heidän kanssansa puutosta, janoa, vilua, vaaraa, häpiätä ja pilkkaa, kuin että hän entisen seuransa kanssa olis ilossa ja riemussa. Jotka laulavat, hyppävät ja elävät hekumassa, ne olit ennen hänen rakkahimmat ysjävänsä; koska hän heidän näki, ihastui hänen sydämensä; tämä on nyt toisin kääntynyt, ja kapahkuu hänelle nyt, niin niiden a jumalisten kanssa, he ovat nyt kukkaiset ja ruusut hänen silmissänsä ja tosin päärlyt ja kointähdet. Niitä toisia hän vihaa niinkuin haisevia vuohia, että he aina niinkuin kravut käyvät takaperin, ja ei tahdo tehdä seuraa siihen taivaalliseen isän maahan. Ja jos hän tapaturmasta joutuu heidän seuraansa, niin istuu hän niinkuin mykkä, eli niinkuin nukuksissa, ja juuri niinkuin hän olis sairas, ja se heidän kelvettomain ja turhain puheitensa tähden; sitä vastaan on hän uskovaisten seurassa huoletoin ja ilman vaaratta; silloin puhuu hän sydämensä syvimmästä pohjasta, on täynnänsä riemua, iloa ja rakkauta, siellä levittää itsensä hänen sydämensä, niinkuin kaunis kukkainen; tämä Jumalan lasten kallis seura on hänelle paljota suloisempi hunajata; sillä ei hän ikänänsä ole iloisempi kuin silloin, koska hän heidän tykönänsä on; ei taida hän myös missään seurassa enämmin itsiänsä ilahuttaa ja huvittaa, kuin koska hän isänsä lasten kanssa puhelee, lukee, veisaa ja Jumalaa rukoilee, ja hänen sanaansa tutkistelee. Silloin ravitsee ja virvottaa hän sielunsa, sanoen Hiskian kanssa: Herra! siitä eletään, ja minun henkeni elämä on siinä kokonansa; ja koska hän on poisa tästä seurasta, on hän juuri niinkuin ulkona mailmasta; sillä silloin käypi hänelle niinkuin kalalle, joka vedestä poistultuansa kohta kuolee. Näitä Jumalan lapsia rakastaa hän niinkuin omaa sieluansa, ja vielä enämmin kuin omia sukulaisiansa, ellei he vastuudesta syntyneet ole; ja vaikka he Belialin lapsilta tulevat pilkatuksi ja vainotuksi, niin rakastaa hän heitä kuitenkin sydämellisesti; sillä hän on ennen Jumalan lasten kanssa ylönkatseessa, kuin niiden toisten kanssa kunniassa.

§. 5. Hän on myös sydämessänsä täydellisesti vakuutettu, että jos hän olis kuollut entisessä tilassansa, niin olis hän ijankaikkisesti kadotettu ollut, Hän löytää myös nyt itsessänsä, että hän on Christuksen uskon kautta vastaan ottanut, että hän on hänen lunastajansa ja ainoa autuaaksi tekiänsä, joka on lunastanut hänen sielunsa ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän tuntee rakastavansa häntä, ja tosin rakastavansa sydämellisesti, ja että hän päivä päivältä enämmin ja enämmin häntä rakastaa, ja sentähden halajaa rakastaa häntä ijankaikkisella rakkaudella. Ja niin ajattelee hän aina häntä, puhelee mielellänsä hänejstä, huokailee alati hänen tykönsä, ja tosin mitä ikänänsä hän alkaa, ajattelee,puhuu eli tekee, niin se on kaikki Jesus Christus, Jesus Christus. Hänen sydämensä ja ajatuksensa, suunsa, tekemisensä ja jättämisensä on täytetty Christuksella; Christus vaikuttaa, asuu ja elää kaiketi hänessä, sentähden ei se taida muntoin olla, kuin että hänen suunsa ja elämänsä pitää siitä ylitsevuotaman, jolla sydän täytetty on. Ei yksikään ihminen taida ymmärtää eli käsittää, minkäkaltainen tämä kallis rakkaus on, ja kuinka aivan kallis ja taivaallinen työ se on, rakastaa Christusta; vaan ainoastansa se, joka sen itse tuntee ja harjoittaa. Joka oikein Christustansa rakastaa, taitaa tosin paljon siitä sanoa; mutta enämmän kuitenkin täytyy vaiketa; sillä se makaa niin syvässä hänen sydämessänsä, ettei hän sitä millään muotoa ulos sanoa taida.

§. 6. Koska hän itse kääntynyt on, pytää hän muitakin voittaa Christukselle; sillä hän tekee niinkuin se, joka pauhaavaisesta merestä on maalle uinut, joka heittää myös nuoran toisille kumppaneillensa, jolla hekin taitavat maalle vedetyksi tulla. Hän neuvoo, varoittaa ja nuhtelee lähimäistänsä, pyytää kehoittaa ja haukutella häntä myöskin ojentamaan jalkansa elämän tielle. Hän iloitsee enämmim koska hän näkee eli kuulee jonkun sielun vastuudesta syntyvän, ja Christukselle voitetuksi tulevan, kuin jos hän olis saanut suuren antimen kultaa; sillä hän on vakuutettu siitä, että Jumala senkaltaiselta sielulta on ijankaikkisesti rakastetuksi ja ylistetyksi tuleva, ja että sen sielun, joka niin on pelastetuksi tullut saatanan pauloista, pitää kaikkein pyhäin Enkelein ja sieluin kanssa Jumalassa ijankaikkisesti iloitseman. Hän koivottaa sentähden, jos mahdollinen olis, että kaikki ihmiset mahtaisit autuiksi tulla, ja ettei yksikään ainoa kadotetuksi tulis: hän kyllä mielellänsä omin käsin tahtois heitä vetää taivaasen, jos hän vaan taitais; se tekee hänen sydämellensä sangen kipiätä, koska hän tutkii ihmisten tilaa, elämää ja vaellusta, että pyhän Raamatun todistuksen jälkeen niin monta köyhää, viheliäistä, vieteltyä sielua pitää hukkuman. Ah! tässä kanssakärsiväisessä ja surullisessa tutkinnossa on hänen sydämensä täynänsä ahdistusta, niinkuin se haljeta tahtois, ja eipä hän taidakkaan ikänänsä kyllä syvästi ulostutkia, valittaa ja ulospuhua tätä surullista tutkintoa; ei myös ikänänsä taida kyllä ihmetellä sitä käsittämätöintä, tutkimatointa ja ulos sanomatointa rakkautta, laupiutta, armoa ja uskollisuutta, kuin se kaikkia korkein, uskollinen ja laupias Armahtaja ja kaikkein lastensa Rakastaja on hänelle osottanut, niinkuin mahdottomalle ja halvalle maan madolle; ja ei sentähden tiedä, sanomattomassta ihmettelemisestä, mitä hänen tästä käsittämän, ajatteleman, sanoman eli ensisti ylistämän pitää.

§. 7. Hän huutaa, hän huokaa, ja rukoilee sydämellisesti Jumalaa, että hän tahtois heitä kääntää ja ottaa kaikki lapsiksensa, hän kantaa hänen eteensä heidän järjettömän ja sokian elämänsä, ja rukoilee heille armoa, · erinomattain niille, jotka hänen sukulaisensa ovat, ja joista hän lihan puolesta ulostullut on, ja joiden kanssa hän jokapäivä kanssakäymistä pitää, syö ja juo; näiden edestä hän huokaa palavalla hartaudella, ja tosin hän antais sydämensä kokonansa sulata kyyneleihin, huolesta, kanssakärsivällisyydestä ja murheesta heidän sielunsa autuudesta; sentähden rukoilee hän jokapäivä, että se armahtavainen Jumala tahtois taivaasta kassoa heidän puoleensa ja kääntää heitä, ja taluttaa heitä ijankaikkiselle autuuden tielle; mutta koska hän näkee hänen varoituksensa ja nuhtelemisensa, suloiset ja kovat puheensa olevan turhaan, niin tulee hänen murheensa ja kanssakärsiväinen kipunsa senkautta niin enätyksi, ettei hän taida katsoakkaan heidän päällensä iloisilla silmillä, ettei se murheellinen ajatus heidän surkiasta lopustansa alati hänen sydämeensä syvälle painetuksi teue. Ah! ajattelee hän, me jotka niin kauvan olemme yhdessä eläneet, ja olemme täällä ajallisuudessa yhdessä syöneet ja juoneet, ah, joska Jumala soisi, että me tämänkin elämän perästä saisimme, niinkuin rakkaat vstävät ja rakkaat lapset taivaassa yhdessä elää, syödä yhdellä pöydällä, ja siellä ylistää Jumalaa ijankaikkisessa kunniassa! Ah kuinka mielelläni minä sen soisin! ah kuinka mielelläni! ah! ah! kuinka mielelläni! Amen.

§. 8. Hän ahkeroitsee kaikissa asioissa käyttää itsensä oikein Christillisellä murheella, ruassa ja juomassa, nukkumisessa ja valvomisessa, työssä ja levossa, vaatteisa, rahassa, tavarassa ja muissa maallisissa asioissa, joiden kanssa hän, niinkuin sanottu on, käyttää itsensä murheen kanssa toimellisesti, ja Christillisesti; hän nautitsee niitä kohtuullisesti murheella, pelvolla, huolen pitämisellä, vapistuksella, ja on kaikissa arkaluontoinen ja pelkääväinen, ettei hän mahtais syntiä tehdä rakasta taivaallista Jsäänsä vastaan, joka nämät hänelle rakkaudesta lahjoittanut on.

§. 9. Hän on myös siviä, eikä syty vihaan ja sopimattomaan kiivauteen lähimmäistänsä vastaan, niinkuin vihainen ja järjetöin koira; hän kärsii paljon, vastaa ja käyttää itsensä toimellisesti, anteeksi antaa, unhottaa, kääntää kaikki parhaaksi, välttää ja antaa myöden, ja taitaa usein enämmän sillä voittaa, että hän myödyttää, kuin sodalla ja toralla; hän kokoa tuliset hiilet vihollisensa pään päälle, käyden, niin hyvällä esimerkillä, sekä ystäväinsä, että vihamiestensä edessä.

§. 10. Hän on myös alhainen ja nöyrä Jumalaa ja lähimmäistänsä vastaan, suurten ja pienten, rikasten ja köyhäin, tuttavain ja vierasten tykönä; hän rakastaa ja etsii aina niitä alhaisia; mutta vihaa ja pakenee ylpeitä, paisuneita ja ynseitä sydämitä. Hän on nöyrä käytöksissänsä, sanoissansa, töissänsä ja vaatteissansa; jos hän on ennen kaunistanut itsensä niinkuin koreileva vaimo tansiin; niin hän on nyt ylpiästä riikin-kukosta tullut yksikertaiseksi kyhkyiseksi: hänen nöyyrytensä loistaa hänestä kaikissa hänen puheissansa, töissänsä ja käytöksissänsä, niinkuin kynttilä lyhdystä, niin että jokaitsen täytyy hänestä sanoa: Kaiso! miksikä ihmiseksi tämä nyt on tullut? mikä mieli hänellä nyt on; kuinka hän ennen oli?

§. 11. Hän on myös rauhallinen, noudattaa rauhaa, ja tosin on rauhan tekiä ja rauhan pitäjä; hän rakastaa rauhan lapsia, hän puhuu mielellänsä rauhaa, ja halajaa ijankaikkisesti asua rauhan majoissa, sen suuren Rauhan Päämiehen Christuksen Jesuksen tykönä, hyvästi siunatun ajallisesti ja ijankaikkisesti.

§. 12. Hän on aina hyvällä mielellä ja tytyy siihen kuin hänen Jumalansa ja Isänsä hänelle antaa; jos hänellä on ainoastaan huono ja kuiva pala, niin tytyy hän siihen niin hyvin kuin toinen teurastettuun härkään: jos hänellä vain on terveys ja rauha palvella Jsäänsä, ja hän saa sisällisesti tuta ja maistaa hänen suloista ystävällisyyttänsä, se on hänelle alinomainen ja suloinen vieras-pito.

§. 13. Ei hän ole ikänänsä enämmin murheellinen, kuin koska Jumalan hänen Isänsä, sydämen virvottavan, ja ihmellisesti makian sisällä asumisensa puolesta vähäisen hänestä erkanee; sillä silloin on hän kokonansa murheissansa; niin iloinen kuin hän oli nautitessansa, niin murheellinen on hän kaivatessansa. Kaikissa palveluksissansa löytää hän silloin puutoksen ja penseyden, rukouksessa, lukemisessa, puheessa, tutkimisessa, kilvotuksessea, Jumalansa ylistyksessä ja kiitoksessa, ja tosin kaikissa mitä hän tekee. Sillä hän löytää, ettei hän ainoastaan ei käy edespäin, mutta vielä takaperinkin. Woi! millä ikävällä odottaa hän siis siihen asti, että senkaltainen yö on ohitse mennyt, ja hänen sydämensä jällen valkenee.

§. 14. Hän pyytää aina lähettää ajatuksensa ja huokauksensa ylös taivaasen, ja silloin on hän hyvässä tilassa, koska hän tykönänsä tuntee, että ne niinkuin kipinät tulesta, lentävät ylös hänen sydämensä pohjasta; silloin huomaitsee hän olevansa hyvällä mielellä ja tytyväisen, ja toivottaa, että hänen sydämensä mahtais alati senkaltaisilla pyhillä ajatuksilla ja taivaasen nousevilla huokauksilla täytetty olla.

§. 15. Hän ahkeroitsee pitää kielensä pyhässä ja Chrisiillisessä järjestyksessä; ettei se mahtais edes tuoda turhia, riettaita, kelvottomia, haisevia ja häpiällisiä sanoja; vaan paljo enämmin tervsellisieä, otollisia, opettavaisia, rakkaita puheita, jotta ovat otolliset, sydäntä liikuttavaiset, voimalliset ja luvalliset, Jumalan kunniaksi, oman sielunsa ravinnoksi, omantuntonsa levoksi, niin myös lähimmäisensä neuvoksi, hänen parannukseksensa, lohdutukseksensa ja autuudeksensa. Hän on aikonut ja eteensä pannut karttaaksensa itsiänsä kieleltänsä, ettei hän syntiä tekis, eikä yhtäkään ainoata valhetta edestois, jos hän myös tietäis sillä voittavansa kaiken kullan ja hopian kuin mailmassa on. Hän tahtois ennen ja mieluisemmasti ylön antaa kaikki luontokappaleet, kuin pienimmässäkään Jumalan tahdon ylitse käydä.

§. 16. Hän tekee myös laupiuden töitä lähimäistänsä, tuttaviansa ja ystäviänsä kohtaan, ja tosin myös vierahita, terveitä ja sairaita kohtaan, sen jälkeen kuin he tarvitsevat sielun ja ruumiin puolesta; on aina kanssa-kärsiväinen, avullinen ja täynnä lohdutusta. Antaa myös mielellänsä almua, ja tosin niinkin runsahasti, että se on hänelle vahingoksi, nimittäin hänen elätyksessänsä, mutta ei hänen sielullensa. Koska hän niitä niin antaa, että ne jotakin kovasti sydämelle käyvät, pitää hän ne oikioina lahjoina, jotka Jumalalle kelpaavat; hän osattaa sillä uskon eläväksi ja työtä tekeiväksi rakkauden kautta.

§. 17. Hän käyttää myös itsensä vilpittömästi ja oman tuntonsa jälkeen kaikkein ihmisten kanssa, kaikkein tykönä, kaikessa tekemisessänsä ja jättämisessänsä, puheissansa ja töissänsä, sanoissansa ja lupauksissansa, ostamisessansa ja myymisessänsä läsnä- ja poisollessansa: hän käyttää itsensä aina tasaisesti ja vilpittömästi: hän ei tee mailman juoksun ja tavan jälkeen; vaan Jumalan sanan ja tahdon ja omantuntonsa jälkeen, niinkuin sen kaikki näkevän ja tietävän Jumalan läsnä ollessa, ja niinkuin hän toivoo taitavansa edes vastata viimeisnä päivänä; hän sois myös että jokainen niin häntä jallensä kohtais.

§. 18. Hän valittaa myös usein katkerasti synteinsä, heikkouttensa ja puutostensa ylitse; tällä ovat hänen rukouksensa, huokauksensa, suunsa ja puheensa jokapäivä käytetyt; hänen syntinsä ovat aina hänen edessänsä, jos hänelle on tänäpäivänä yksi haava paratuksi tullut, niin on hänellä jällen huomena uusi; mutta ei hän tee valitustansa syntein ylitse niinkuin ne luonnolliset ihmiset, jotka ainoastaan ulkonaisesti ja enämmin tavan vuoksi, kuin totisesta tuntemisesta valittavat; vaan hän tietää luetella ja nimittää ne, ehkä ei kaikkia, kuitenkin monta: siellä ja sielläkin minä sen tein, niin ja niin, tällä eli muulla tavalla, tässä eli muualla, niin ja niin olen minä sen ylitse huovannut, rukoillut ja itkenyt, olen minä sitä .karttanukt, sotinut sitä vastaan, jos minä vihdoinkan Jumalan armon ja voiman kautta ne ylitsevoittaisin; sillä ei hän ole minkään ylitse koko mailmassa niin murheellinen ja surullinen, kuin juuri tämän ylitse; ja sois sentähden tulevansa päästetyksi tästä kuoleman ruumiista.

§. 19. Hän löytää myös itsessänsä, ettei hänellä ole suurempaa iloa, kuin koska hän sydämestänsä taitaa ylistää ja kiittää Jumalatansa ja Isäänsä, ylösraketa lähimäistänsä, ja palvella häntä hänen ijankaikkiseksi autuudeksensa, ja niin edesauttaa Herran: nimen kiisosta ja ylistystä. Ei mikään ilo taida enämmin ilahuttaa hänen sydäntänssä, kuin koska hän näkis, kaiken maan täytettävän Herran kunnialla Hän antaa mielellänsä sille rakkaalle, korkiasti ylistettävälle, laupialle Jumalalle yksinänsä kaiken kunnian ja ylistyksen niin paljo kuin hän ikänänsä ulostuikia taitaa, mieleensä johdattain, että hän itsessänsä on siihen mahdollinen, ja että siinä sivussa hänen laupiutensa, hänen suuret tekonsa ja ihmettyönsä sitä vaaiivat. Sillä hän, niinkuin se totinen Jumala, ja hänen pyhä, ylitse kaikkia korkiasti ylistetty ja rakasttettu nimensä ei taida nyt, eikä kaikessa ijankaikkisuudessa kyllä kunnioiietuksi tulla. Näin tuntee hän hänen, tunnustain mielellänsä olevansa velkapään, ja myös mieluisen häntä rakastamaan ja ylistämääm vaikka ei yhtään taivasta, eikä helvettiä olisikaan, koska hän, niinkuin se ainoa, ijankaikkinen, pyhä, loppumatoin, täydellinen, itse olevainen, korkia, kunniallinen, rakkaudeesta rikas ja hyvä olemus on siihen mahdollinen; ja ihminen niinkuin köyhä maanmatoinen siihen velkapää. Ja tosin hän tuntee, että hän myös olis velkapää, ehkä vielä Herra (jos mahdollinen olis) sysäis hänen helvettiin, sittenkin siellä häntä ylistämään ja kiittämään, jos hänellä siellä vielä olis senkaltainen sydän ja mieli, kuin täällä maan päällä; vaan jos se olis häneltä pois otettu, niin hän tosin niinkuin muutkin häntä häväisis ja pilkkais. Mutta muutoin tunnustaa hän itsensnsä sekä mieluiseksi, että velkapääksi siihen, ja että se uskollinen, armollinen ja rakas Jumala aina on siihen mahdollinen: minä mahdan nyt olla missä minä tahdon, niin on ja pysyy hän kuitenkin aina samana, yksi ainoa ijankaikkinen, korkiasti ylistetty Jumala, ja se korkein hyvyys, yhtä pyhä, yhtä korkia, yhtä hyvä, yhtä kunniallinen, yhtä ylistettävä, kiitettävä ja korotettava aina ja ijankaikkisesti.

§. 20. Hän tuntee myös sydämensä ja mielensä sekä yöllä, että päivällä olevan taipuneen ja ojetun taivaallisten asiain puoleen. Ehtoolla maata pannessansa, aamulla herätessänsä, syödessänsä ja juodessansa, työtä tehdessänsä, levätessänsä, ulos eli sisälle kädyessänsä, havaitsee hän aina, että se katsoo hengellisten, pyhäin ja taivaallisten kappalten perään, ja ojentaa itsensä niiden jälkeen, niinkuin kumposi, joka neulallansa aina pohjaiseen kääntyy ehkä kuinka häntäs pudistettaisiin, niin ei hän kuitenkaan ennen saa lepoa, kuin hän tulee jällensä tarkottamaan paikkansa kohden. Juuri niin on myös hänen sydämensä kanssa asiat, koska se saatanalta, mailmalta ja synniltä on järjestyksestänsä häiritetty. Mutta tähän sanotaan: tuleepa hän kuitenkin usein hitaaksi ja huolimattomaksi, niin että hänen itsekkin täytyy valittaa turhuutensa, haluttomuutensa, penseytensä, muistamattomuutensa, ja heikkoutensa ylitse 00. niinkuin hällä ei olis yhtään elämätä, halua eli taipumusta mihinkään hyvään itsestänsä. Tähän vastataan: vaikka ei ne syvät kaivot, aina yli kuohu, niin heissä kuitenkin on vesi aina pohjassa: vaikka ei tuli heitä liekkiänsä aina ylös ilmaan korkialles, niin se kuitenkin aina heittää lieskansa ylöspäin, ja vaikka se aineen punttesssa (koska puita on vähä ja märkiä) ei taida hehkua niin korkialle, niin on kuitenkin sen luonto ja omaisuus, ettei hän mielellänsä heittäis itsensä ylöspäin korkeueeen, ja ehkä se ei saa enämpätä puita, niin sen valo ja liekki kuitenkin kuumottaa korkeuteen. Tuli-myllyt ja laivat ei myöskään aina yhtä kiiruusti ja väkevästi juokse; vaan sen jälkeen kuin tuuli on, niin hekin käyvät. Ja kuka on joka taitaa juosta näillä Jumalan teillä, ellei hän ajetuksi ja vedetyksi tule? Kuka taitaa pujehtia, ellei Herran tuuli aja häntä? Ja vaikka hän löytää tykönänsä, ettei hänen sydämensä, sielunsa ja mielensä ole aina selkiästi ojetut näihin asioihin, niin he kuitenkin karkottavat sinne päin ja katsovat niiden puoleen, niinkuin kumposi. Kyhkyiset, koska he jyviä maasta noukkivat, ei katso ainoastaan jyväin perään; vaan katsovat usein myös silmillänsä ylös taivaasen päin. Samalla tavalla tekee myös hän; sillä vaikka ei hän aina paradisin linnun kanssa voi sydäntänsä ylhällä korkeudessa pitää, niin hän kuitenkin, niinkuin kyhkyiset työssänsä katsahtaa ajatustensa, tutkistelemustensa huokaustensa ja rukoustensa kautta ylös siihen korkiaan taivaasen, niinkuin kysyin, kussa se asuu, jota hänen sydämensä rakastaa: ja niinkuin paradisin linnulla ei ole lepoa muualla kuin korkeudessa, niin ei hänelläkään ole parempata lepoa, huvitusta ja iloa, kuin koska hänen sydämensä, mielensä ja ajatuksensa siellä häälyvät. Kaikessa hänen hengellisessä, viheljäisessä ja surkiassa tilassansa on aina tämä hänen sydämellinen, vilpitöin toivotuksensa ja halunsa, että hänen rakkaudesta rikas Jumalansa ja Isänsä, tahtois hänen taivaallisesta apothekistänsä eli lääkitys-huoneestansa, virvottaa häntä uudella armolla, jonka kautta hän jällen sais voiman poispanna kaikki heikkoutensa, syntinsä ja virheensä ja iloita hänessä, niinkuin elävässä Jumalassa, että hän sen tautta mahtais, niinkuin ylöspalanut tulisoitto jällen syttyä palamaan, ja niinkuin ennenkin ylistämään ja pyhittämään hänen pyhää ja korkiata nimeänsä, ja siinä sivussa kiittämään ja ylistämään hänen ihmellisiä ja suuria töitänsä, ja sitä suurta kärsivällisyyttä ja uskollisuutta, ja kaikkia niitä hyviä töitä, kuin hän hänelle osottanut on. Siinä sivussa toivottaa hän myös, että hän olis niin kuuliainen, niin kiivas, niin mieluinen, niin pyhä, niin täydellinen, että hän kaikessa tekemisessänsä ja jättämisessänsä mahtais niin kelvata Jumalalle, kuin hän mielellänsä pyytäis ja halajais,, ja että hän niinkuin kirkkaasti loistava valkeus mahtais kaikissa taivaallisissa avuissa niin loistaa lähimmäisensä edessä, ettei yhtään kompastusta kaikissa hänen teissänsä ja vaelluksissansa löytyä mahtais: ja että hän kielellänsä niin mahtais puhua, että hänen lähimäisensä tulis nuhdelluksi, varoitetuksi, että hän sen kautta käännyis, eli että se kääntynyt hyvä sydän mahtais sen kautta niinkuin unesta herätetyksi tulla, niin että hänen hidas ja kylmä sydämensä ja nukkuva sielunsa tulis siitä eläväksi ja valppaaksi, täytetyksi monella hyvällä hedelmällä; että hänen suunsa mahtais niin olla alati juokseva elävä lähte, josta mahtaisit vuotaa elävän veden virrat. Wiimein toivottaa hän myös, että kaikki pahuus ja turhuus mahtais kuolla hänen lihassansa, ja ettei hän ikänänsä enää mahtais joutua senkaltaiseen surkiaan tilaan, vaan vaeltaa ja elää, niinkuin siunattu Jumalan lapsi kaikissa, ja myös löytyä nuhdettomaksi lähimmäistänsä kohtaan kuolema päiväänsä asti.

§. 21. Hän tutkii niiden jumalattomain Belialin lasten juoksua ja vaellusta, jotka niin häpiällisesti elävät; joka pistää häntä, koska hän sen päälle ajattelee, niinkuin miekalla sydämeen. Hän tulee sangen murheelliseksi, koska hänen täytyy näytää ja kuulla senkaltaiset häpiän pilkat, että he niin vastahakoisesti ylönkatsovat hänen pyhän ja majesteetillisen Jumalansa. Hän ihmettelee tuhansin kerroin, että hän vielä niin kauvain hänen pitkämielisyydessänsä kärsiä voipi senkaltaisia pahoin haisevita äpäreitä. Ah! se tekee hänen sangen surulliseksi, että hänen täykyy tuulla niin monta jumalatointa suuta, jotka ilman lakkaamata häväisevät hänen taivaallisen Jsänsä ja Wapahtajansa nimeä, ja että niin paljo valhetta ja petosta harjoitetaan, niinkuin myös, ettei kirousten ja vannomisten päälle tule yhtään loppua, ja että niin paljo koreutta, ylpeyttä ja uusia muudeja eli tapoja harjoitetaan. Siinä sivussa näkee hän myös niin monta laiskaa vatsaa ja juomaria, jotka heidän pidoissansa, koska he kokoon tulevat, syövät niinkuin siat juovat niinkuin järjettömät naudat, hyppäävät niinkuin vasikat; senkaltaiset järjettömät, perkeleeltä hengellisesti riivatut, peräti perkeleelliset ihmiset vaivaavat hänen sydäntänsä, niin että hänen silmänsä usein suuresti murheesta salaisuudessa kyyneleitä vuodattavat Jumalan edessä, ja hänen täytyy sielussansa valittaa ja sanoa: Ah mikä mailma meillä on! Jumalan pelko, siivollisuus ja kohtullisuus on paennut maasta; ne jotka tuomio-istuimilla istuvat, ovat mykät. Rangaistus eli miekka, jonka pitäis pahoja peljättämän on tuppeensa kiinni tarttunut, rakkaus on tiessänsä, usko ja totuus on kadonnut, hyvyyttä ei löydy enää koko mailmassa.

§. 22. Hän suo myös mielellänsä häntänsä nuhdeltavan, ja opetettavan, puhuu myös mielellänsä niiden kanssa, jotka parantavat ja ylösrakentavat häntä, ei ainoastaan lohdullisella hunajalla ja maidolla; mutta myös kovalla nuhteen tuulella ja väkevällä etikalla. Hänelle käy niinkuin skojalle, joka mielellänsä antaa itsensä talutettaa, niinkuin sairaalle, joka mielellänsä tahtoo terveeksi tulla, ja sentähden mieluisesti sisälle ottaa niitä karvahimiakin juotavita. Sitä vastaan ovat ne toiset niinkuin lapset, jotka ei mielellänsä tahdo itsiänsä pestä antaa, ja niinkuin kalat, joita ei mielellänsä itsiänsä käsittää anna; mutta hän pitää sen ystävänänsä, joka häntä nuhtelee; että se sama on neuvonut häntä sielun vihollisesta, hän kiittää häntä, rukoillen, että hän edespäinkin nuhtelis ja varoittais häntä.

§. 23. Hän on myös sydämestänsä murheellinen, kosko hän kuulee, että Jumalan seurakunta, jossakussa paikassa vahingoitetuksi tulee, se on: koska hyviä ja jumalisia ihmisiä vainotaan; hän huokaa hartaasti heidän edestänsä, hän murehtii heidän kanssans. Ah, kuinka mielellänsä hän sois, että Jumalan seurakunta viheriöitsis ja kukostais, että hän pitäis itsensä niinkuin taivaallinen morsian hänen rakasta ylkäänsä vastaan, niinkuin hän myös toivoo sen ajan vielä kerran totisesti tulevan.

§. 24. Hän rakastaa myös vihollisiansa, tekee heille hyvää, ja rukoilee heidän edestänsä, että Jumala tahtois heitä kääntää, ja antaa heille hyvin käydä sekä sielun, että ruumiin puolesta täällä ajallisesti ja siellä ijankaikkisesti. Erinomattain taitaa hän rukoilla niiden edestä, jotka häntä kiroilevat, häväisevät, vahingoitsevat, panettelevat, ja tekevät hänelle kaikkinaista pahuutta: hän rukoilee, ettei mikään sitä, kuin he sokeudessansa hänelle toivottavat, mahtais tulla heidän itse päällensä; vaan sula,armo, terveys, siunaus ja austuus.

§. 25. Hän ikävöitsee myös kuolemata ja että hän tästä saastuttavaisesta mailmasta pelastetuksi tulis, ja sitte täydellisesti sais nautita ja nähdä vapahtajansa; ei hän eteensä aseta pitkää ikää, surottomasti elääksensä. Hän odottaa jokapäivä ja hetki hänen Herransa tulevan; ei hän kuolemaa pidä pöövelinä ja murhaajana, vaan Herran Enkelinä, joka tahtoo noutaa hänen kotia tykönsä, niinkuin Loathin Sodomasta, jonka tähden se hänelle jota pikaisempi, sitä rakkaampi olis.

§. 26. Kaikissa näissä pitävät muutamat usein epäluuloa itsesktänsä, ehkä heillä ovat nämät tuntomerkit, niin että, koska he tutkivat Jumalan korkiata pyhyyttä ja vanhurskautta, ja siinä sivussa huomaitsevat oman suuren heikkoutensa ja syntiset vikansa ja puutoksensa vaelluksessansa, niin he lankevat pelvosta syviin ajatuksiin, kiusaukseen, ahdistukseen, murheesen ja hätään, ajatellen: ah! linenkö minä ollenkaan Jumalan lapsi? lienenkö oikein vastuudesta syntynyt? Ah, minä olen vielä niin ja niin! Kuka tietää kuinka vielä minun kanssani käynee ennen kuin minä kuolen? Ah! ellei minun armollinen Jumaslani ja Jsäni sulasta armosta ja laupiudesta minua vastaan ota, ja minun rakkaan lunastajani Jesuksen Christuksen veren ja ansion tähden minun päälleni armahda, niin en ole minä mahdollinen näkemään hänen kasvojansa; mutta olen aivan hyvin ijankaikkiseen kadotukseen vikapää, koska minä sen tuhannen tuhatta kerta ansainnut olen.

Niin käypi monen tie taivaasen helvetin läpitse. Sentähden on yksi niistä vanhoista isistä oikein sanonut, että sen ijankaikkisen elämän toivo on yksi kukkainen, joka on kasonnut helvetin partahalla ja rannalla.

Joka ainoastaan oikein vastuudesta syntynyt Jumalan lapsi on, ja tutkistelee Jumalan pyhyyttä ja ijankaikkista vanhurskautta, asettain sitä vastaan syntinsä ja heikkoutensa, ja antaa autuutensa sydämellensä käydä, se taitaa, ynnä minun kanssani kyllä tietää ja sanoa, kuinka senkaltaiset syvät, surulliset ja kiusaavaiset tutkistelemiset nousevat hänen sydämeens, vaivavat hänen murheellista sieluansa, ja lävistävät hänen sydämensä niinkuin nuolet, niin että kyyneleet ja huokaukset runsaasti sen päälle seuraavat, senkaltainen ei taida myöskään taivaasssa eli maasa yhtään neuvoa, apua ja lohdutusta löytää, ellei hän taitaisi turvata hänen rakkaan lunastajansa kalliisen vereen, johonka hän silloin syvällä nöyryydellä ja murheellisella mielellä kiiruhtaa, niinkuin janova peura tuorehen veden tykö; niin ettei pieninkään matoinen maan päällä ole niin halpa ja ylönkatsottu, kuin hän itse omissa silmissänsä! Siinä löytää hän silloin kaiken rauhansa, riemunsa, lohdutuksensa ja huvituksensa, joka taitaa pois ottaa ja vähentää hänen murheellisen surunsa; sitten antaa hän sen sillänsä olla, ja antaa kaikki hänen rakkaan Jumalansa haltuun.

Nämät tuntomerkit löytyvät jokaitsessa Jumalisessa ihmisessä, joka työtä tekee uudessa syntymisessä, eli siihen tulla pyytää, joko hän olis suuremmalla eli vähemmällä armolla lahjoitettu; mutta se ihminen, joka ei mitään tästä tykönänsä löydä, eli sitä toivota, sen perään pyri ja sitä halaja, hän ei ole vielä päällensä pukenut ensimmäistäkään paitaa eli hametta tästä pyhästä puvusta: se sama mahtaa myös vapaasti uskoa, että hän senkaltaisessa tilassa ei niinkuin Jumalan lupsi, vaan niinkuin turmeltu Adamin lapsi on kuoleva ja ijankaikkisesti hukkuva; jonka tuomion minä annan Jumalan, ja hänen sanansa, ja kaikkein jumalisten vastuudesta synstyneitten sieluin haltuun, joiden sitä samaa sanoman ja viimeisnä päivänä koko mailman edessä vahvistaman ja todistaman pitää.

Amen.