Tuntematon

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tuntematon

Kirjoittanut Joseph Jacquin
Suom. Jalmari Finne


Tuntematon.

I.

Herra Tuntemattoman oleskelu Pariisissa oli saanut kaupungin kuohuksiin. Salongeissa ja teattereissa, lentoradoilla ja ateliereissa, sähköradalla ja laivoissa, akatemiassa ja eduskunnan käytävissä ei puhuttu mistään muusta kuin hänestä. Figaro-lehti julkaisi joka päivä eri osastossa tietoja herra Tuntemattomasta; ei mikään hallitsija, vaikkapa hän olisikin ollut maan ystävä tai liittolainen, ollut niin yleisesti tunnettu.

Oliko herra Tuntematon ehkä suuri tiedemies, tunnettu runoilija, ihmeellinen keksijä vai kuuluisa rikollinen? Kenties. Mutta sitä ei tiedetty.

Ei tiedetty, minne hän meni, mistä hän tuli, ei hänen ikäänsä, ei hänen kansallisuuttaankaan; siksi häntä nimitettiinkin herra Tuntemattomaksi. Oli muitakin häntä koskevia asioita, joista ei tiedetty, vaikka sanomalehtimiehet ja salapoliisit koettivat parastaan. Ei aavistettukaan, missä hän aterioi. Matin-lehti oli pannut hänen kintereilleen ovelimmat nuuskijansa; ei kukaan heistä nähnyt herra Tuntemattoman menevän ravintolaan, ja hänen asuntonsa portinvahti vakuutti, ettei hänellä ollut palveluksessa keittäjää, ei kamaripalvelijaa, ettei teurastajaa, ei leipuria, ei vihanneskauppiasta eikä hiilienmyyjää käynyt hänen luonaan.

Herra Tuntematon lähti joka päivä kello yksi — ei milloinkaan minuuttiakaan ennen eikä myöhemmin — pienestä alakerranasunnostaan Champs-Elyséeskadun numero 30:sta. Hänellä oli parrattomat kasvot aivan kuin amerikkalaisella. Hänellä oli harmaa puku ja kova amerikkalainen kupuhattu. Hän ei ollut pitkä eikä lyhyt, ei lihava eikä laiha, hänen olisi pitänyt voida liikkua aivan huomiota herättämättä Champs-Elyséesin varrella. Mutta se oli surkea erehdys!

Jokaisen ohikulkijan kasvot kuvastavat jotain tunnetta: iloa, surua, mielipahaa, huolia tai mietteitä. Herra Tuntemattoman kasvot eivät kuvastaneet mitään; hän oli aivan tunteeton. Hänen katseensa oli ilmeetön ja suunnattu suoraan eteenpäin. Jos hän tahtoi katsoa oikealle tai vasemmalle, niin ei hän kääntänyt silmiään, vaan kiersi päätään.

Hän ei koskaan käyttänyt kävelykeppiä, eikä hänellä koskaan ollut sateenvarjoa. Hän ei viittoillut niinkuin runoilija loppusointua tai niinkuin puhuja lauseenkäännettä etsiessään; hänen käsivartensa riippuivat suoraan alaspäin niinkuin lepoasennossa olevan sotilaan kädet.

Hän astui vielä lisäksi hiukan omituisella tavalla, mikä muistutti niitä pieniä leikkiukkoja, jotka vieterin avulla pannaan käyntiin ja jotka astelevat jonkun matkaa nytkäytellen jalkojaan ja kaatuvat pienimpäänkin esteeseen. Mutta vaikka herra Tuntemattomalla näyttikin olevan hiukan epävarmat jalat ja kankeat nivelet, niin hän ei kaatunut. Jos joku pysäytti hänet kysyen tietä, niin hän seisahtui heti, heilahteli hieman päästäkseen tasapainoon ja vastasi:

»Anteeksi... minä en ole täältä kotoisin.»

Hänen äänensä oli hiukan nariseva, nenästä tuleva, sanontansa oli hidasta ja kuulosti ulkomaalaiselta.

Kaikki nämä erikoisuudet riittivät tietystikin herättämään yleisössä huomiota ja tekivät Tuntemattomasta ainakin joksikin aikaa Pariisin yleisön suosikin. Sanomalehtien pikku-uutiset, joita luultiin hänen itsensä lähettämiksi, olivat vielä lisäksi kiihottaneet pariisilaisten uteliaisuutta, ja joka sunnuntai vaelsi ihmisiä Champs-Elyséeskadun varrelle katsomaan tätä kuuluisaa henkilöä.

Herra Tuntematon istui penkillä Marigny-puistokadun lähellä eikä välittänyt vähääkään siitä huomiosta, mitä hän herätti.

Ihmisiä vilisi hänen ympärillään, rohkeimmat tulivat aivan hänen nenänsä eteen katsomaan, mutta heidän ei onnistunut saada hänen kasvoihinsa mitään ilmettä, ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut museon vahanukke, joiden edessä katsojat toisinaan ilvehtivät pettääkseen herkkäuskoisia.

Juhlapäivinä poliisi järjesti vartioston ja köysiaitauksen. Ihmiset saivat ryhmittäin kulkea hänen ohitseen, ja hän itse pysyi aivan liikkumattomana.

Vähääkään välittämättä niistä, jotka häntä ympäröivät, tutkivat, tarkastivat, pilkkasivat, nousi tämä arvotuksellinen mies joka ilta sitten paikaltaan ja kiiruhtamatta, tyynesti, kylmästi, sanomatta sanaakaan palasi asuntoonsa.

Tämän asunnon oli kaksi päivää ennen herra Tuntemattoman tuloa vuokrannut eräs hänen ystävänsä, jota ei kukaan sittemmin ollut nähnyt. Saapuessaan herra Tuntematon tervehti portinvartijaa ja sanoi yksinkertaisesti:

»Hyvää päivää, se olen minä!»

Ja sen jälkeen ei hän ollut lausunut sanaakaan talon portinvartijalle, joka hienotunteisena miehenä pysytteli syrjässä.

Oli monella tavoin yritetty päästä selville siitä, kuka tämä levottomuutta herättävä muukalainen oli. Mutta turhaan. Muuan älykäs poliisi, jonka tehtävänä oli valvoa järjestystä tuon rauhallisen herran ollessa liikkeellä, oli eräänä päivänä uskaltanut kysyä, mikä oli hänen liikanimensä, etunimensä, osotteensa ja arvonsa, koska hänen läsnäolonsa sai aikaan tungosta Champs-Elyséeskadulla. Herra Tuntematon vastasi, pienimmänkään kasvojen väreen, silmäkulmien rypistämisen, kärsimättömän liikkeen tai kiivaan sanan ilmaisematta tyytymättömyyttä, tyynellä ja narisevalla äänellään:

»Minä en puhu, en viittoile, olen aivan säädyllinen. Jos tämä huvittaa tänne kokoontuneita ihmisiä, niin kysykää heiltä! Kukako minä olen? Se ei ole teidän asianne, ja ellette jätä minua rauhaan, niin menen etsimään maani lähettilästä!»

Poliisi nolostui eikä kysynyt sen enempää. Johdattaakseen ihmisten ajatukset muuanne vangitsi hän kolme miestä, jotka olivat tehneet hänestä pilkkaa.

Olympia-teatterin johtaja oli tarjonnut herra Tuntemattomalle tuhannen frangia, jos hän joka ilta istuisi puoli tuntia hänen teatterinsa aitiossa.

»Miksi te minua luulettekaan?» vastasi Tuntematon.

Toiset pitivät häntä nerokkaana ilveilijänä, joka oli lyönyt suuren vedon, toiset miehenä, joka valmisti tavattoman suurta reklaamia jollekin lääkkeelle tai uudelle hajuvedelle.

II.

Bulevardi Saint-Germainin varrella numerossa 130 asui kuuluisa tiedemies. Hänen nimensä oli Arnaud. Hän oli Tiedeakatemian jäsen ja maailmankuulu huomattavista sähkötutkimuksistaan. Häntä verrattiin usein Edisoniin ja odotettiin hänen saavan kerran Nobel palkinnon. Ikävä kyllä ei herra Arnaud ollut mikään miellyttävä mies, hän oli äreä, kiukkuinen ja itsekseen mutiseva, tehden aivan sietämättömäksi elämän vaimolleen, joka oli hyvyys itse, ja tyttärelleen, joka oli siro, hieno ja kaunis kaksikymmenvuotias olento.

Herra Arnaudilla ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää. Hänen mainettaan ylistettiin, mutta kaikki karttoivat häntä mieluimmin, ainakin yhtä paljon kuin häntä ihailivat. Hän ei siitä välittänyt vähääkään ja olisi ollut aivan onnellinen työhuoneessaan, keskellä koneitaan ja kirjojaan... ellei herra Delobelia olisi ollut tässä maailmassa. Mutta herra Delobel oli kuin olikin olemassa ja saattoi useita kertoja päivässä kuuluisan ammattiveljensä aivan kiehahtamaan raivosta. Sillä herra Delobel oli aivan yksinkertaisesti hänen kuuluisin kilpailijansa sähkötutkimusten alalla. Mutta hän oli aivan Arnaudin vastakohta, nuori, pirteä, veitikkamainen, hiukan huoleton ja kujeita täynnä. Hän oli keksinyt monia nerokkaita koneita, jotka olivat saaneet aikaan mullistuksen teollisuudessa.

Kun Arnaud oli loukkaavan pilkallisesti käsitellyt hänen ensimmäisiä Tiedeakatemialle antamiaan tiedonantoja, niin tämä puolestaan saattoi vastustajansa aivan epätoivoon pirteillä arvosteluillaan ja sillä sulavalla tavalla, millä hän sanoi: »Kuuluisa teoreetikko, herra Arnaud, Tiedeakatemian jäsen». Herra Arnaud ei tahtonut olla yksinomaan teoreetikko. Hän väitti hyvin mielellään, että kaikki nykyajan keksinnöt olivat saaneet alkunsa hänen tieteellisistä päätelmistään ja että hänellä oli jäljellä mitä merkillisin keksintö, joka tulisi kokonaan muuttamaan maan muodon.

Pääasiassa hän oli ärtynyt siitä, että hänellä oli niukanpuoleiset tulot, jota vastoin Delobel oli ansainnut suuret määrät rahaa; että hän sai kävellä jalkaisin, kun Delobelilla oli komea automobiili; ja että Delobel vietti kesänsä Trouvillen kylpypaikassa, jota vastoin hän sai tyytyä Meudonin metsään. Hän ei suinkaan erikoisesti rakastanut rahaa, automobiilia eikä Trouvillea! Ei suinkaan. Mutta häntä loukkasi se, että vaatimaton käytännön mies sai voiton hänestä, kuuluisasta teoreetikosta, ja ellei herra Delobelia olisi ollut olemassa, niin Arnaud olisi pitänyt jalankulkemista hauskempana kuin ajamista ja Meudonin metsää kaikkein kauneimpana paikkana.

Eräänä päivänä Arnaud oli erikoisesti mietteisiin vaipuneena työhuoneessaan. Samana iltana piti vietettämän hänen tyttärensä Rosen ja hänen veljenpoikansa, asianajajan apulaisen ja kunnon pojan, kihlajaisia. Näitä molempia viimeksi mainittuja ominaisuuksia olisi kuka muu tahansa pitänyt nuoressa miehessä aivan erinomaisina, mutta Arnaud ei ollut tyytyväinen, ja ellei hän olisi pelännyt saavansa kaksi perhettä kimppuunsa, olisi hän määräämättömäksi ajaksi lykännyt kihlajaiset.

Hiljainen kolkutus herätti hänet mietteistään. Palvelijatar tuli sisään ja toi herralleen käyntikortin ilmottaen erään vieraan odottavan. Tälle kortille oli painettu:

Herra Tuntematon

ja sen alla, oli seuraavat kirjotetut rivit:

»Teidän tiedoksenne: herra Edward Freak, Melbournen Tiedeakatemian jäsen.»

Arnaud nousi hämmästyneenä ja sanoi:

»Pyytäkää häntä astumaan sisään...»

Ja herra Tuntematon astui sisään. Jäykin kaksiosaisin liikkein hän otti hatun päästään ja tervehti kurkkuäänellään:

»Hyvää päivää!»

Herra Arnaud lykkäsi tuolin hänen istuttavakseen. Tulija vaipui siihen hiukan raskaasti ja selitti käyntinsä tarkotuksen tyynellä tavallaan.

»Arvoisa herra, minä rakastan tätä kansaa, mutta sillä on pieni heikkous, jonka voi kyllä mainita, sen vähentämättä kansan arvoa. On väitetty, ettei se tiedä maantieteestä mitään. Menen vielä pitemmälle ja väitän, ettei se tiedä toisista kansoista mitään. Se ei merkitse paljoakaan, mutta se selittää, miksi te ette tunne minua, joka tunnen teidän jokaisen teoksenne ja pienimmänkin julkaisun...»

Herra Arnaudin täytyi tunnustaa, ettei hän oikein tuntenut vieraansa nimeä.

»Minä tiedän sen, jatkoi herra Tuntematon. »Sen vuoksi esittelenkin itseni täydellisemmin kuin käyntikorttini: olen Edward Freak, joka on kirjottanut kolmekymmentä kaksi teosta maan muodostumisesta; olen Melbournen Tiedeakatemian jäsen (ehkä minun täytyy mainita, että se on Austraaliassa?) ja maailman suurimpien platinakaivosten ja siis miljaardien omistaja!»

Toinen upporikas tiedemies! Herra Arnaud huokasi syvään, hän ajatteli Delobelia, tytärtään Roseä ja nuorta asianajajan apulaista — ja huokasi toisen kerran.

Herra Tuntematon jatkoi:

»Tämän esittelyn jälkeen menen suoraan asiaan: herra Arnaud, teillä on tytär, neiti Rose, jonka joka päivä olen nähnyt kävelevän Champs-Elyséesillä. Hän on hyvin miellyttävä: minä otan hänet vaimokseni!»

Herra Arnaud tunsi siksi hyvin salaman, ettei hän kuvitellut sen iskeneen huoneeseensa. Hän oli kuitenkin siksi hämmästynyt, ettei voinut puhua, ja sen vuoksi herra Tuntematon jatkoi:

»Kun asia on päätetty, niin pyydän teitä samalla, koska se on täällä tapana, — hankkimaan minulle kunnian, että tiedeakatemia kutsuu minut ulkomaalaisen akatemian jäsenenä johonkin istuntoonsa vieraaksi.»

Herra Arnaud sopersi muutamia sanoja hämillään, ällistyneenä, suunniltaan... selitti olevansa hyvin iloinen, tämän olevan hänelle suuren kunnian...

»Sananen vielä,» sanoi Tuntematon, »ja sitten lähden luotanne. Pyydän teitä olemaan mainitsematta nimeäni ennen sitä istuntoa, johon otan osaa. Tahdon välttää haastattelijoiden ja sanomalehtien lörpöttelyjä. Näkemiin!»

Herra Edward Freak nousi, pisti kupuhattunsa jälleen päähänsä, asteli epävarmoin askelin ja poistui samoin kuin oli tullutkin, ennenkuin Arnaud oli toipunut hämmästyksestään.

Illalla oli Arnaudin perheessä suuri murhenäytelmä, kun kihlaus purettiin ja kuuluisa teoreetikko ilmotti, ettei hän koskaan ota vävykseen muita kuin tuon ihmeellisen austraalialaisen tiedemiehen, jonka teoksia ei hän tuntenut, mutta jonka rikkauden hän tunsi. Kun hän ilmotti, että häät vietetään kohta tuon odottamatta saapuneen miljaardien omistajan kanssa, sanoi Rose menevänsä luostariin ja veljenpoika lähtevänsä sotimaan Marokkoon — —

Herra Arnaud joudutti asioita. Viikkoa myöhemmin oli Tiedeakatemian istuntopäivä, ja tähän istuntoon piti kutsuttaman herra Tuntematon. Seuraavana päivänä Rosen isä aikoi pitää julkiset kihlajaiset.

III.

Tiedeakatemian istunto oli tärkeä merkkitapaus. Oli äkkiä saatu kuulla, että tuo omituinen mies, tuo salaperäinen, joka oli pannut poliisilaitoksen ja hallituksen pään pyörälle, joka oli herättänyt uteliaisuutta kolmessa miljoonassa Pariisin asukkaassa ja koko maailman sanomalehtien miljoonissa lukijoissa, että tuo vaitelias harvaliikkeinen olento, joka katsoi aina suoraan eteensä ja jonka kasvot olivat aivan ilmeettömät, olikin vain tiedemies, joka tahtoi elää kenenkään huomaamatta.

Epäilijöitä oli kylläkin... sillä useita asioita ei tarkemmin tutkien voitu selittää. Uteliaisuus oli sen tähden Tiedeakatemian isossa salissa hyvin jännittynyt, kun puheenjohtaja oli lausunut kuuluisan ulkomaalaisen virkaveljen tervetulleeksi, ja herra Tuntematon nousi tapansa mukaan jäykästi, kumarsi sekä alkoi puheensa tähän tapaan:

»Hyvät herrat, en rohkene käyttäessäni kieltä, joka ei ole äidinkieleni ja jonka monia hienouksia en tunne, etsiä harvinaisia lauseita ja erikoisia puheenkäänteitä ilmaistakseni teille kiitollisuuttani, jota tunnen suuren minulle osottamanne ystävällisyyden johdosta. Minä siis aivan yksinkertaisesti ja koko sydämestäni kiitän teitä.»

Tätä alkua tervehdittiin hyväksymisen mutinalla, ja myötätuntoisen sorinan kohistessa herra Tuntemattoman katkonainen nenä-ääni jatkoi:

»Sallikaa minun lisätä, että samanlaisen vastaanoton — jonka uskon johtuvan ainoastaan ranskalaisten kohteliaisuudesta eikä persoonallisista ansioistani, mekin valmistamme kaukaisessa Austraaliassamme kaikille suurille, kauniille keksinnöille, jotka tämän kansan nerous on luonut. Jokainen meidän maassamme tuntee tämän etevän seuran jäsenten kuuluisat työt, ja minun etevä ystäväni ja tuleva appeni Arnaud, jota saamme kiittää ihmeellisistä sähköä koskevista teorioistaan, on Melbournessa hyvin tunnettu...»

Herra Arnaud hymyili ja kumarsi.

»Niin, eikö minun monien muitten joukossa tule mainita myös erästä tiedemiestä, jota en ole tavannut Pariisissa ollessani, mutta joka hämmästyksekseen ehkä kuulee, että hänen ihmeelliset keksintönsä ovat antaneet meidän teollisuudellemme aivan suurenmoisen vauhdin?... Mutta te tunnette paremmin kuin minä herra Delobelin, ja siksi jatkan.»

Arnaud rypisti silmäkulmiaan ja väänsi naamaansa. Akatemia tuumi: »Vieraamme ei ole hienotunteinen!»

»Minä tahdon ainoastaan,» jatkoi herra Tuntematon, »pysyttelemällä sähköalalla, joka ei minulle ole aivan vieras, todistaa teille kummallisen, hämmästyttävän esimerkin avulla, miten kansalaiseni ovat, seuraamalla teidän viitottamaanne tietä, puolestaan käyttäneet hyväkseen keksintöjä, jotka ovat tulleet tästä kaupungista, mikä on valmistanut minun vähäpätöiselle persoonalleni aivan liian mairittelevan vastaanoton.

»Muuan Melbournen Tiedeakatemian jäsenistä on valmistanut kokonaisuudessaan miehen, joka on samanlainen kuin minä ja te, joka kävelee, kulkee kaduilla, yleisillä paikoilla, ottaa osaa jokapäiväiseen elämään, puhuu, keskustelee, väittelee — ja hänestä aion tänään puhua.»

»Oh! Oh-oh!» Kuuluisa seura ei voinut olla tällä tavoin osottamatta epäilyksiään. Huudot olivat kohteliaita, mutta ilmaisivat selvästi, että austraalialainen tutkija meni liian pitkälle ja että ranskalaiset eivät suvaitse, että heitä pidetään liian herkkäuskoisina. Herra Tuntematon pysyi tyynenä. Hän vaikeni hetkiseksi, antoi näiden huudahdusten hiljetä ja jatkoi:

»Kuuntelemalla muutaman minuutin ajan selityksiäni voitte epäilemättä tulla vakuutetuiksi, että kertomukseni on tosi...

»Millä tavalla kansalaiseni toteutti tämän ajatuksen, jota monet tiedemiehet ovat uneksineet, ja loi olennon, joka kaikin tavoin näyttää elävältä? Yksinkertaisinta oli tämän miehen ulkokuoren valmistaminen. Hän teki sen aluminiumista ja peitti metallin hyvin hienolla nahalla, joka samalla oli hyvin notkeaa ja venyvää, jotta kädet ja jalat saattoivat taipua. Tähän kehykseen keksijä sijotti metallisen luurangon, jonka eri osat olivat yhdistetyt vipuihin. Nämä taas vuorostaan olivat yhdistetyt sähköaaltojen vastaanottajaan ja sähkömoottoriin, joka oli asetettu vatsaan. Kurkun päähän oli sijotettu puhelimen kalvo ja äänenvahvistaja. Koko pään yläosa muodosti mustan kotelon, ja silmät, vaikka ne olivatkin aivan oikeitten silmien näköiset, eivät olleetkaan muuta kuin suurennuslaseja, jotka himmeälle lasille heijastivat ulkomaailman. Puhelin ja heijastaja olivat yhdistetyt Hertzin sähköaaltojen vastaanottajiin ja lähettäjiin. Siinä oli kaikki, sillä turhaa on teille mainita puvusta, johon tämä olento verhottiin. Se on sivuseikka.

»Mutta, hyvät herrat, mitä tehtävää oli tällä koneistolla, tällä puhelimella, tällä mustalla kotelolla? Niiden avulla annettiin eloa miehelle, jolla — niin täydellinen kuin se olikin — ei tietystikään kuitenkaan ollut ajatuskykyä. Kukaan ei ole niin itserakas, että hän uskoisi voivansa päästä luonnon tasalle.

»Mutta ei ole mahdotonta käyttää omaa ajatustaan näennäisen elon antamiseksi olennolle, joka on kokonaan ihmisälyn luoma.

»Ymmärrättehän, millaisen ihmeellisen nautinnon se valmistaa ihmiselle, kun hän voi elää kaksinkertaista elämää, voi, lähtemättä rauhallisesta kodistaan, elää ulkopuolella omaa itseään, koota vaikutelmia kaukaisista seuduista, kulkea todellakin kautta maailman, nähdä erilaisia olentoja, tutkia heitä, puhua heidän kanssaan, olla heidän seurassaan ja samalla itse pysytellä omaistensa luona, omassa kodissaan! Ihminen, jonka äly on selkeä ja vilkas, mutta jota pysyväinen tai ohimenevä tauti estää liikkumasta, ei enää olekaan liikkumaton, sillä vaikka hänen oikea minänsä onkin siellä, missä tuska hänet pidättää, niin hänen kaksoisolentonsa tuo hänelle vaikutelmia kaupungeista ja seuduista, auringonlaskusta meren leppoisalta rannalta, kaiun akatemioitten jaloista kirjallisista tai tieteellisistä keskusteluista tai suurten kansankokousten toisinaan väkivaltaisista teoista.

»Voitte kuvitelmissanne mennä vieläkin pitemmälle. Voitte kuvitella, että on olemassa kaupunki, jossa asuu yksinomaan tällaisia olentoja, koska siinä asuvat ihmiset eivät liiku, eivät tule eivätkä mene, eivät puhele, eivät tee kauppaa, eivät käy teattereissa tai toistensa luona muuta kuin koneittensa avulla, koneitten, joilla ei ole muuta kuin toisten tahto, toisten äly, toisten intohimot...

»Miten, huudahdatte varmaan, voimme nähdä tämän kummallisen, hämmästyttävän elämän nuken avulla, joka ei ole mitään muuta kuin huono valokuvauskone, puhelin, jonka lanka ei johda mihinkään ja joka ei ehkä olekaan mitään muuta kuin vetonukke, minkä jalkoja ja käsiä liikutellaan langan avulla? Keksijä on hullu. Ei.»

Mutta akatemia ei väittänyt mitään vastaan, ja herra Tuntemattoman ääni kaikui terävänä ja yksitoikkoisena:

»Kuvitelkaa, että kaupungin jossain etäisessä kolkassa istuu mies työhuoneessaan. Hänen edessään on näppäimistörivi; sen yläpuolella on suuri taulu ja näiden välissä fonografin torvi.

»Äkkiä näkyy kuva taululla, se esittää katua, ihmisiä, jotka liikkuvat edes ja takaisin tai töytäävät toisiaan vastaan. Joku ohikulkija seisahtuu ja tervehtää.

»Fonografin torvesta kaikuu selvä ääni, joka kysyy: ’Missä on se ja se katu?’

»Tiedemies painaa johonkin nappulaan ja huutaa torveen: ’Ensimmäinen katu oikealla’, ja näppäilee yhä, seuraten taululla näkyvää kuvaa, joka vaihtuu ja muuttuu aivan kuin elävien kuvien kuvat.

»Ja te arvaatte, mitä hän tekee, hän antaa elon aluminiumiselle keksinnölleen, käyttämällä hyväkseen kahta keksintöä, jotka ovat lähteneet Ranskasta ja jotka ovat johtuneet langattomasta sähkölennättimestä, telemekanismia eli voiman lähettämistä sähköaaltojen avulla ja fototelefoonia, joka nerokkaasti yhdistettynä Hertzin sähköaaltojen vastaanotto- ja lähettämiskoneeseen saa sen aikaan, että pitkien matkojen päähän voidaan lähettää kuva samalla kuin puhekin.

»Selitän lisää. Saatuaan aikaan täydellisen yhteistoiminnan huoneessaan olevien ja automaatin koneitten välillä näkee tiedemies edessään olevalla taululla kuvan, joka heijastuu selittämääni mustaan koteloon, ja näkee siis, missä nukke liikkuu. Hän näkee tämän koneen silmien avulla. Näppäimistöllään, joka vaikuttaa telemekaanisesti vipuihin, voi hän aivan varmasti määrätä kaikki automaatin liikkeet. Langattoman puhelimen ja kaksinkertaisen ääntä vahvistavan puhelinkalvon avulla hän kuulee jokaisen kysymyksen ja voi vastata omasta työhuoneestaan.

»Minä tunnen tämän automaatin ja voin vakuuttaa, että sen erehdyttävä vaikutus on täydellinen...»

Akatemian jäsenet katsoivat toisiinsa ällistyneinä ja levottomina, kysellen itseltään, miten heidän tuli käsittää tuota haaveksijaa, joka muistutti enemmän Mark Twainia kuin Edisonia.

Puheen hälinä seurasi äskeistä hiljaisuutta.

Herra Arnaud kadotti mielenmalttinsä. Hän tunsi kaikkien katseitten soimaavina suuntautuvan häneen, ja hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli puhua.

Herra Tuntematon ei välittänyt vähääkään ympäristön mielenosotuksista, vaan katsoi kylmästi vastustajaansa, joka nousi ja puhui:

»Hyvät herrat, meidän tapamme on ollut tässä pyhässä paikassa suunnata ajatuksemme vakaviin tehtäviin. Ajatelkaa siis hämmästystämme — ja minun tuskaani — nähdessämme, että mies, jota pidimme maansa tieteen jalona edustajana...»

»Anteeksi,» keskeytti herra Tuntematon, »mitä te, herra Arnaud, siis omasta kohdastanne ajattelette?...»

»Että te olette ilvehtijä!» vastasi sähköteoreetikko jyrkästi.

Lyhyt, kuiva nauru korahti Tuntemattoman kurkusta, kun hän heti paikalla vastasi:

»Kuuluisa herra teoreetikko, te olette tyhmeliini! Sillä, katsokaa, minä olen tuo automaatti!»

Herra Tuntematon oli vaipunut istuimelleen, kädet levällään, pää taaksepäin kääntyneenä, suu auki, aivan kuin henki olisi hänestä äkkiä lähtenyt... Kaikki riensivät hänen luokseen. Rohkeimmat tunnustelivat, ravistivat häntä, ja hämmästyksekseen he huomasivat hänen pehmeän ja hienon ihonsa alla aluminiumisen metallikuoren.

Samaan aikaan istui kaupungin syrjäisessä osassa, omassa työhuoneessaan, näppäimistön ääressä herra Delobel, seuraten tätä kohtausta edessään olevasta taulusta ja nauraen niin, että oli tukehtumaisillaan.

Neiti Rose meni serkkunsa kanssa naimisiin, ja herra Delobel tuli myöhemmin Akatemiaan.

Lähde: Nuori Voima no 3, 1.3.1916, s. 73–80 (9–16)