Urhot: IV. Murhapoltto ja aaveen näky

III. Tarullinen salo

IV. Murhapoltto ja aaveen näky. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko

V. Kahakoita

Oli eräs kesäpäivä syyskesällä 1713. Tämä päivä oli edellisiä ihanampi, sillä tuuli henkäili hellästi ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ei mikään metsän telme eikä eläinten ääni nyt häirinnyt salon rauhaa. Olipa ikäänkuin taivas olisi tarjonut sulon ja suosion lahjojaan salossa oleville olennoille.

Nyt olivat pakopaikassa olevat kansalaisemme ennenmainitun kunnaan rinteellä virvoittelemassa vihollisen pelosta murtunutta mieltänsä ja ihailemassa luonnon kauneutta.

”Kas tuota, mikä musta tuolta näkyy,” äännähti joku joukosta, osoittaen kaakon puolella olevata savua, joka pilvenä kohosi korkeuteen.

”Voi, hyvät ihmiset! Varmaan on meidän kylä tulessa,” sanoi Ampialan isäntä ja kynsi korvallisiaan.

”Melkeinpä kyllä,” myönsi Maunu-Matti. ”Mutta mennäänpä katsomaan, ovatko ryssät, saakelit, siellä tuhojaan tekemässä.”

”Sepä on juuri peljättävä, ja sentähden sinne mennään,” sanoi Huttulan Jussi terävästi.

”Herra hallitkoon! Kuka sinne tohtii mennä,” sinkasi neiti Karpelan, katsoen aavistavaisesti Jussiin.

”Onkohan niin ... olisikohan tuolla mikä hätänä?” uteli Maunu-Matti arveluttavan ivallisesti.

”Kyllä se on kamalata,” sanoi joku joukosta; ”siellä mahtaa olla vihollisia, kuinka paljon lieneekään, koska jymykellon^[1] ääni on kuulunut monena päivänä myötäänsä.”

”Mitä jymykellosta; ei siitä meidän onnemme riipu. Emme sieltä sen tähden pysy pois,” sanoi Maunu Matti, luoden kysyväisen silmäyksen lemmittyynsä, Leenaan.

”Sitäkin olen minä usein uneksinut, että kyllä kait sinäkin, Matti, vielä joudut vihollisten tuottaman surman suuhun,” änkkäsi Leena; ”mutta olisipa sekin mies, joka pelkäisi taistella meidän puolestamme ja isänmaamme pelastukseksi. Olisipa todellakin se mies, joka olisi toimetonna silloin, kun ahdistus pakoittaa kansaa näin kurjaan tilaan, ja on taistelu elämästä sekä kuolemasta.”

”Aivan niin,” myönsi Matti, ja riensi ottamaan pyssyään, arvellen, että kentiesi sitäkin matkalla tarvitaan.

”Tottapa sinne mennään,” sanoi Huttulan Jussi ja kiirehti Matin perään.

Ennenkuin ryhdymme päätapaukseen, saamme tässä vähän katsahtaa sen kylän asemaa, josta mainittu savu näkyi.

Kylä on jotenkin korkealla mäellä, jolla siaitsee useampiakin asumuksia kuin ainoastaan Ampialan talo. Mäen selänne on epätasainen ja syrjiltä varsin vietto, paitsi etelän puolelle on se vähemmin kalteva. Ampialan kartano oli laillaan hyvin rakennettu sen ajan mukaan, jolta tämä kertomuksemme on syntyään alkunsa saanut. Siinä siis oli: savupirtti, ja pihan takana vierastupa sekä sauna ja muita tarpeenmukaisia huoneita. Sitä paitsi oli talossa, luoteen puolella kartanoa, jonkun matkan päässä metsän rinteellä, riihikartano. Paikka ei ollut aivan luonnonihana, eikä muutoinkaan ihmiskäsien kaunistama, mutta sitä vastaan on siitä suuremmoinen näköala: siintävän taivaan rannalta näkyy laveita kukkuloita ja kunnahia, joidenka välistä pilkoittaa moni maamme tuhansista järvistä, mitkä alenevan auringon säteistä välkkyen kimaltelevat.

Kuten ennen on mainittu, riensivät Matti ja Jussi sekä useampia muita miehiä perässä, että risut ritisi, ja puut rutisivat jalkain alla, hypätessään sanottua savupilveä kohden. Olipa heidän kannoillaan eräs nainenkin, joka oli jollakin tavalla utelias menemään tuon kamalaksi arvaamansa tapauksen seurauksia katsomaan. – Mutta katso, miten oudon näköisenä ja kummallisesti kujeillen kulki tämä nainen. Hän oli väliin punainen kuin kukon heltta ja väliin taas vaalea kuin haavan lastu. Toisinaan riensi hän aika vauhtia eteenpäin ja toisinaan pysähtyi hän yhteen kohtaan seisomaan kuin kivettynyt. Hän näki selvällä päivällä kauhun ja kamaluuden unta. Hän, onneton, oli saanut ankaran sydämen pistoksen siitä kauhistavasta pelosta, mitenkä Matin rohkeus tulisi menestymään, ja miten asia oli päättyvä, – sillä hän oli tuo Matin kanssa rakkaudessa yhteen liittoutunut Leena.

Jo tullaan tulipalon lähelle ja nähdään sen olevan Ampialan riihessä. Sen olivat viholliset sytyttäneet tuleen, siten saadakseen meikäläisiä käsiinsä kun he muka tulisivat valkean vaaraa häätämään. Niinpä kävikin. Heidän toivonsa toteutui. Meidän, urhomme, Matti, hyökkäsi rohkeasti palopaikalle.

Ryssä ryntäsi Matin eteen ja kurotti kätensä, ottaakseen häntä kiinni. Mutta Matti kumminkin ennätti ennen survaista häntä rintaan sillä seurauksella, että ryssä sinkosi kuin lingotettu kivi etäälle nurin, ja samassa roimi hän pyssyllään toisia päälleen tunkevia vihollisia niin, että heistä kupertui monta miestä kumoon, ennenkuin saivat lyödyksi Mattia päähän, josta hänen voimansa masentui, ja sitte täytyi hänen antautua kolmekymmentä kertaa isomman miesjoukon ankariin kouriin. – Nämä raakalaiset sitoivat hänen kätensä selän taakse ja salpasivat hänet riihen likeisyydessä olevaan olkilatoon. Ja mikä kauhistavaisinta – he telkesivät hänet sinne, polttaakseen tämän onnettoman elävänä ladon olkien kanssa yhdessä. Jopa sytyttivätkin he ladon tuleen. Voi hirmua! Kaikkien Matin kumppanien, niinpä reipasluontoisen Jussinkin, täytyi olla lymyssä lähellä olevassa metsässä ja katsella surkein silmin sekä vapisevin sydämin, kuinka kauhealla tavalla Matin piti tulessa kärventymän. – Arvaa, lukiani, kuka oli onnettomin kaikista tuon kauhean tapauksen katsojista. Mitä ajatteli tuota nähdessään Mattia lempivä Leena? Hänpä tuskin jaksoi henkiäkään, sillä sen tapauksen hirvittävä kauhu raivosi hänen sielussaan niin ankarasti. Hän vapisi, hän vaaleni ... tuskin oli hän enää ihmisen näköinenkään. Hän tuli tuskan ja pyörtymisen kuumeesen ja houri. – ”Voi Herra, voi taivaan Jumala!” huudahti hän hurjasti ja niin äänekkäästi, että vihollisetkin sen kuulivat ja riensivät katsomaan. – Ja niin saivat viholliset kiinni Leenan; mutta muut metsässä katsojat pakenivat, nähdessään hirmuvaltaisten vihollisten tulevan heitä kohden.

Venäläiset veivät pyörtyneen Leenan vangikseen Ampialan pirttiin, jossa häntä ehken säälimättä virvoittelivat. Tuokion kuluttua Leena on tointunut pyörryksistään, mutta on muuten niin heikko, jotta tuskin pääsee olkivuoteesta ylös. Hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti tuulessa. Poissa oli hänen poskiensa ruso. Tuskan hiki vieri niitä pitkin, ja väliin olivat ne kalman kalpeat. Koko muotonsa oli omituisen outo, ja sydämensä sykki sanomattoman kamalasti.

Kolme miestä oli vahdissa ja hoitamassa tätä onnetointa potilasta. Muut viholliset olivat lähteneet saallista haalimaan, sillä heillä ei ollut ruokavarojakaan kylliksi mukanaan. Mutta eipä ollut onni heille myötäinen, sillä Herpmannin joukkio joutui heidän kinterilleen ja suomi heitä rajusti.

Aamu tuli, päivä valkeni, ja raitis ilma oli ulkona. Nyt rupesi Leena pyrkimään ulos itseänsä virvoittamaan, koska alkoi jo tointua siksi, että jaksoi kävellä. Hänen tahtonsa annettiin tapahtua. Ja miehet lähtivät hänen kerallaan, seuraten häntä eiliselle murhapoltto-paikalle, sillä sinne riensi Leena heti ulos päästyään.

Kauniilta kajasti aamuauringon häikäisevässä valossa ihana ja mahtava koivumetsä, joka oli tulipalon vierellä ja jossa piili mies, joka eilisen tapauksen johdosta

”Murti suuta, väänti päätä,

Murti mustaa haventa,” –

ja koetti hiipiä lähemmäksi murhapolton paikkaa. Tämä mies oli usein mainittu Jussi; hän oli juuri tullut tuohon väjyksiin, saadaksensa tilaisuutta nähdä ja kuulla sikäläisiä oloja sekä jotakin tietoa Leenasta.

Leena ei tietänyt tuosta ensinkään mitään. Ei hänen silmänsä siirtyneet katsahtamaankaan koivikkota kohden; vaan hän katsoi, sanomattoman raskaasti huoaten, tuota tuhkaksi muuttunutta tulisijaa, josta vielä muutamia savusuonia tuprusi. – ”Oi sinua, murhapolttaja!” kiljahti hän yhtäkkiä ja purskahti itkemään.

Katso, oi taivas, mikä näky nyt kohoutui kaikkien läsnä olevien silmiin! Nyt nousi tulipalon tuhkasta – aave.

”Taivaan Herra, mikä...” huudahti Leena, ja keikahti kedolle kumoon pyörtyneenä. – Tarmottomaksi tulivat tuosta säikähtäen vihollisetkin, luullen maanpeikon Matin haahmussa nousseen heitä kostamaan eilisestä pahasta työstään. Sitä peläten lähtivät nuo arkaluontoiset venäläiset koko paikalta pois. He eivät voineet edes ammutakaan tuota tuhkasta tullutta, mustaa ja veristä kummitusta, koska ei ollut heillä pyssyjä mukanaan tällä paikalla; ne olivat jääneet Ampialan pirttiin.

Eipä kaukaa käynyt, ettei Jussikaan kammahtanut mutta tiesi kuitenkin sen, ettei hullummasti käy, kun Jumala sallii. Sentähden uskalsi hän lähestyä tuota kummitusta – jopa niinkin lähelle, jotta tunsi miehen, joka likeni häntä ja sanoi: ”Elä pelkää. Jussi; Jumala on säästänyt minun henkeni!”

”Voi siunattu asia, ettäs olet siinä!” äännähti Jussi ja syleili ystävätään, Mattia.

Leena tointui pyörryksistä ja itki – itki ilosta, nyt, kun tuli tietämään, että sulhonsa, Matti, on todellakin vielä elossa. ”Siitä vain olen onneton,” huokasi hän, ”kun minä sinua, Matti, eilen niin uhitin tänne tulemaan. Ah, antanetko sitä anteeksikaan?”

”Mitä siitä ... kunhan taasen ollaan maailmassa...” sanoi Matti värähtelevällä äänellä ja sulki Leenan syliinsä.

Matti säilytti henkensä tulelta olkiladon alla olevassa kuopassa. Hän riisti kätensä köytöksestä irti ja tunkihe olkisuovan alle, missä hän tiesi olevan luukun, jonka auki saatua pääsee maan sisään toista syltä syvään kuoppaan.

Mainittu olkilato oli Ampialan vanha pirtti; kun talon kartano oli muutettu toiseen paikkaan, niin oli tuo pirtti allaolevine kuoppineen jäänyt siihen.

1. Tämä kello on olemassa tänäkin päivänä Ampialan mäellä ja tätä nimitetään nyt ”ryssän kelloksi,” sillä todellakin tätä ryssät soittivat, siten antaakseen kutsumuksen toisaalla oleville tovereilleen. – Tämä on kiintonaisella kalliolla oleva, alaspäin kupea kivilevy, ja tämä, miehen lyömällä alimaiseen kiveen, antaa semmoisen jyrinän, että sen sanotaan, hyvin onnistuneena, kuuluvan penikulman matkaa.