Urhot: V. Kahakoita

Wikiaineistosta
IV. Murhapoltto ja aaveen näky V. Kahakoita.
Urhot
Kirjoittanut Kaarle Karikko
VI. Heinäniityllä


Kuten jo ennen on mainittu, joutuivat Herpman’in pojat miehineen noitten Ampialassa olleiden vihollisten kimppuun. Ja se tapahtui siten, että Maunu-Matti, päästyään tulesta hengissä, meni Huttulan Jussin kanssa Herpmanien luokse sanomaan, että vihollisia oli liikkeessä täällä, ja että he ovat tehneet jo niin ja niin paljon pahuutta.

”Sepä on hirvittävää,” sanoi Juho, pudistaen päätään, ”heidän kimppuunsa pitää riennettämän nyt heti. Onkohan noita miten paljon ja mistähän ne tavattaisiin?”

”Niitä oli siellä Ampialassa, jossa he minulle sen tepposen tekivät, kolmeenkymmeneen mieheen,” vastasi Maunu-Matti, ”ja Asunnan kylässä, missä he nyt kuuluvat oleskelevan, on heitä enemmänkin.”

”Sinne lähdetään paikalla... Mutta ei meitä tule kuin viiteenkymmeneen mieheen, vaan emme pelkää, vaikka heitä olisi kolme kertaa isompi joukko ... joka mieshän meistä ainakin kolmea ryssää vastaa, siis ei mitään epäilemistä...”

Jopa ovat urhomme Asunnan talon raitin suussa. Tässä on muutamia vihollisia kävelemässä, ja toiset heistä olivat talon huoneissa, sillä heitä oli kaikestaan likelle pari sataa miestä.

”No, nyt, pojat, aseisin!” kiljahti Juho, ja silloin antoivat he pyssyistään useoita laukauksia vihollisille sillä seurauksella, että nämät kaatuivat.

”Hei, miehet, kiirehtikäämme!” lisäsi sitten Juho, ja läksi rientämään aika vauhtia talon pihaan, johon päästyään heitä vastaan rupesi ryssät rynnistämään huoneista ulos. Mutta ennenkuin ryssät ennättivät päästä pihallekaan, mättivät heitä meikäläiset ovissa ja portahissa nurin. Ampumalla saivat he kuitenkin muutamia meikäläisistä kaatumaan, mutta heidän joukostaan ei jäänyt eloon kolmatta osaakaan. Juho, ja Taneli ruhjoivat heitä miekallaan kuin sääskiä.

”Näin se käy aikamiehiltä!” kiljahti Juho, viimeksi viskaten erään venäläisen upseerin aidan yli pihasta tunkiolle.

”Jopa saivat saakelit kuria,” sanoi Maunu-Matti melskeen loputtua, pyyhkien hikeä otsastaan. ”Yksi roisto oli saada minuakin ammuta, mutta minä ennätin survaista hänen pyssynsä syrjään ja antaa hänelle itselleen aika sivalluksen.”

”Se oli meille onneksi, että he osuivat olemaan huoneissa ja semmoisessa ahdingossa; he olisivat ehkä saaneet meitä useampiakin ammutuksi, jos olisivat olleet väljemmällä,” lausui Taneli hengästyneellä äänellä.

”Eivät he kuitenkaan olisi meiltä voittoa ottaneet,” väitti Juho jäykästi.

”Eihän tokikaan, vaan olisi heidän käynyt paremmin ampuminen ... ja, katsos, ovatpa he saaneetkin ampumistaan takkiini läven, mutta eipä ole ottanut ihoon.”

”Entä minun – minun on takissani kaksikin läpeä, vaan ei sentään ole ruumiissani naarmuakaan.”

Vihollisten ruumiit mätettiin, mihinkä saatiin maan rakohon, ja heiltä riistetyt tavarat veivät Herpmanit omiin kätköihinsä.


Parin päivän perästä joutuivat urhot Juho ja Taneli, toiseen kovaan otteluun, ollessaan kahden kulussa Keurun kirkon ja Mannis-kylän välillä, jossa osui heidän vastaansa kymmenen vihollista.

”Voi taatto taivahinen, pilven päällinen Jumala, mikä nyt meitä auttaa, kun tuolta tulee vihollisia, ja meillä ei ole aseita mukanamme,” huokasi Taneli, nähtyään nämä tulevan vastaansa.

”Tulkoon vain, mutta ei peljätä,” vastasi Juho, vilkaisten terävästi veljeensä.

”Eipä suinkaan, mutta hypätään kuitenkin metsään, saadaksemme sieltä parempaa tilaisuutta karata heidän päällensä, ja kun he tulevat meitä hakemaan, niin ehkä hajoutuvatkin meitä hakeissaan, jos piillään vähän etäämmälle.”

Niin kävikin. Kun viholliset näkivät Juhon ja Tanelin pakenevan tiheään metsään, niin he hajautuivat heitä hakiessaan.

Ison kiven takana olivat veljekset, kun useita vihollisia osui sinne menemään, tietämättä heidän juuri siellä olevan.

Äkkiarvaamatta karkasivat nämä kuin karhut vihollisten päälle, sivaltaen kumpikin heidän käsistänsä pyssyn ja siinä silmänräpäyksessä ruhjoivat niillä monta vihollista murskaksi, sillä useimmat koko joukosta kaatuivat urhojemme iskuista, ja loput pääsivät käpälämäkeen.

”Se kivi oli meille suurena etuna, sillä sen takaa eivät he meitä keksineet, ennenkuin saivat tuliset tervehdykset,” sanoi Taneli.

”Niin olikin,” myönsi Juho, ”mutta mieskyky siinä työn teki kumminkin.”

”Mitäs siitä puhutaankaan ... voima ja urhoushan on pääasia sankareilla. Ja olisipa oikein hauskaa mennä isommin joukoin noitten riivatuitten kanssa ottelemaan, mutta perhanakos senkään tietää, koska heitä tulee tänne. On paha sekin, kun ei ole varjelemassa kotipaikkaansa.”

”Niin onkin; kyllä minunkin mieleni tekee siihen, missä saisi noita konnia tuhansittain surmata, mutta heitä voisi tulla tänne tuhojaan tekemään sillä aikaa, kun oltaisiin muualla.”

Hyvällä tuulella tulivat urhomme pappilaan ja luulivat itsensä kokonaan voittamattomaksi.