Urhot: VI. Heinäniityllä
| V. Kahakoita | VI. Heinäniityllä. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
VII. Hääpidot ja Köyrinjuhla |
Oltiin heinäkuussa 1714. Savossa ja Satakunnassa, jopa etelä-Pohjanmaallakin vilisi vihollisia, mutta Keuruulla ei niitä nyt juuri ollut. Urhomme, Juho ja Taneli Herpman, miestensä kanssa karkoittivat pois ne viholliset, mitä heitä tänne tuli, ja saivat monta kovaa heidän kanssansa kokea. Mutta sitä vastaan olivat he näistä paljon hyötyneetkin, sillä heiltä saatiin suuria aineellisiakin saaliita. Nyt kun oli täällä rauha, niin ihmiset tekivät omia tehtäviään, varsinkin maan työtä, jotka siihen kykenivät.
Pitkän sadeajan loputtua oli nyt taivas pilvetöin. Aurinko yleni majestetillisesti säteillen taivaan rannalle, ja tuuli henkäili lauhkeasti. – Nythän näytti tulevan sopiva ilma heinänteolle, jota juuri aiottiin alkaa. Hyvällä tuulella ollen hymyili nyt tuo muuten jörö ja harvapuheinen Ampialan isäntäkin. Tarkastaessaan taivaan merkkejä, tuli hän siihen päätökseen, että sade on mennyt pidemmäksi aikaa ohi, ja nythän siis sopii tehdä myöhään jääneitä talouden töitäkin. Tätä aprikoidessaan näki hän tyttärensä, Maijan, tulevan piika Leenan kanssa lehmitarhasta, maitoastiata kantaen. Harvapuheinen isäntä ilmoitti nyt lyhyesti ajatuksensa tyttärelleen, sanoen:
”Laitappa ruokaa pöydälle ja evästä konttiin, jotta syödään ja lähdetään heinään sydänmaan niitylle.”
”Kyllä, isäni,” vastasi Maija, ja läksi toimeen. Pian olikin ruokaa pöydällä, johon syömään astui isäntä renkineen ja kahden poikansa kera, jolloin Leena suori istuimia pöytään tulijoille.
Väki istui syömään, jota tehdessä ei paljon mitään puhuttu. – Vihdoin katkaisi vaitiolon Maija, kysyen isältään:
”Mitähän lienee tuo tauti maailmassa, johon kuuluu niin monta ihmistä äkkiä kuolevan?”
”Mitäpäs se muuta lienee kuin ruttoa.” vastasi isäntä. ”Ja tottapa täällä maailmassa lienee niin paljon pahuutta, että sitä täytyy Jumalan rankaiseman sodalla, nälällä ja taudin kovuudella.”
Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, lähdettiin hoppuisasti tielle, sillä isäntä näytti olevan kiireissään.
Niitylle päästyä alkoi innokas niittäminen. Jopa oli koko niitty niitettynä, ennenkuin päivä tuskin ennätti puoliväliinkään. Ja siitä oli isäntä niin hyvillään, että päivälliseltä päästyä virkkoi:
”Nyt saamme levähtää heinän kuivaessa, koska sen hyvin olemme ansainneet.”
Isäntä heittihe ladon eteen niitylle pitkäksensä. Maija otti puukon käteensä ja meni Martan kanssa metsään. Jaakko nukkui tapansa mukaan latoon, kontti päänsä alla. Leena istahti ladon kynnykselle, johon myös Mattikin laskeusi.
Tuokion kuluttua otti Matti Leenan käteen kiinni, ja pyysi häntä tulemaan kanssansa kävelemään. Ja niin menivät he niityn poikki kulkevan puron reunalle sekä istuivat ison pajupensaan siimekseen, jossa Matti hetkisen äänettömyyden perästä puhkesi puhumaan:
”Minun sieluni silmissä näyttää meidän rakkautemme jo olevan siksi tuleentunut, että me ehkä voimme antaa itsemme tulla sidotuksi kirkon siteellä ikuisen liiton yhteyteen.”
”Niinhän nyt toki,” myönsi Leena hymyillen ja salli Matin likistää häntä rintaansa.
Heidän syleilemisensä kuitenkin pian keskeyttivät Maija ja Martta, jotka tulivat siihen metsästä, tuoden virsutuohta ja pesuhuosioita muassaan.
”Noinko kujeellista se lempi onkin?” kysäsi Maija ivallisesti, tuon syleilyn nähtyään, sillä hän ei ollut vielä kokenut lemmenjumalan oikkuja.
”Niin; mutta tämä älköön olko tästä lähin enää kenenkään ivan esineenä,” vastasi Matti, ja läksi menemään latoa kohden, missä toiset jo hankkivat mennäkseen heiniä haravoimaan.
Ilta tuli; heinät olivat jo kaikki koossa, isoin osa ladossa ja tuoreimmat niityllä rukoloissa.
Jopa ollaan kotona Ampialan talossa. Iltaisen syötyä ilmoitti Matti äskenpäättämän naima-aikeensa. Isäntä oli tuohon suopuisa ja lupasi kustantaa häät syksyn tultua köyrinjuhlan yhteydessä näille uskollisille palvelijoillensa.