Vaaralla: Luku 12
| Luku 11 | Luku 12 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Vaaralla |
Puuhaa oli Elsallakin ollut joulua varten ja hän odotti oikein hauskaa joulua. Mitään erityistä hän ei kuvitellut, vaan odotti vain ylimalkaan jotakin erikoisempaa, jotakin vain, joka varmaan oli tulossa. Kaikkihan joulusta puhuivat kuin erinomaisemmasta ainakin ja kaikilla oli joitakin aikeita tahi toimia jouluksi, muutamilla jo monta viikkoa ennen. Hekinhän äidin kanssa olivat jo kesällä päättäneet keittää ensi jouluna riisiryynipuuroa ja sitä varten jo silloin äiti pani viisikolmattapennisen säästöön paperikääryssä piirongin pieneen laatikkoon isä vainajan kirjelippaaseen. Kuta lähemmäksi joulu joutui, sitä useammin mieleen muistui riisiryynipuuro ja sen suuremmaksi joulun juhlallisuus kasvoi kuin myös kiihkeämmäksi sen odotus.
Ja pariapa viikkoa ennen alkoivat Elsan omatkin hommat. Hän kutoi Nikkilän emännälle sukkarihmat. Ne olivat parissa päivässä valmiit, vaan sitten vielä Nikkilälle kalvosimet. Nekin joutuivat hyvissä ajoin. Sitä hauskempihan oli ajatella joulun tuloa, kun oli valmista. Eikä aika valmistuksiin nähden tuntunut pitkältä, kun oli niin paljon vielä hankittavaa: Vimparin kaikille lapsille, itsekullekin heistä jotakin, ja Vimparin vaimolle ja Vimparille. Äidille myös. Hän mietti myös Ojanniemen Marille ja Marin äidille jotakin lahjaa ja Tolo Mikolle. Halu hänellä oli antaa joku lahja rovastille, kummilleen (jota ei ollut nähnyt kuin kirkossa), ja Montinin rouvalle. Se jäi paljaaksi haluksi, sillä hän ei osannut edes kuvitella, mitä näille arvokkaille henkilöille antaisi, ja paljaaksi toivomukseksi muut paitsi lahjat Vimparin perheelle, sillä muille ei hän kyennyt saamaan. Vimparin Teutorille oli hänellä joululahjaksi vanha aapisensa ja muille lapsille joku esine leikkikaluvarastostaan, josta suurin osa menikin lahjoihin. Vimparin vaimolle sai hän äidiltä vanhan hameen, jonka äiti antoi Elsalle ehdolla hänen edeltäpäin kysyä Vimparin vaimolta, etteihän tämä vain pahastu. Vimpari oli ilman jäädä. Äidillä oli isossa arkussa miehenpuolen takki, vaan sitä ei äiti suostunut antamaan ja sanoi, että se on pienikin Vimparille. Vasta viime päivinä sai Elsa tietoon lahjan hänelle: Nikkilältä puolipitoisen lammasnahkalakin. Siitä oli sitten pään vaivaa, mitä hän muille antaisi, ja puuhaahan se oli sekin.
Aaton aattona oli siivoustyötä, kamarin lattian kuurausta ja mattojen puistamista. Ja saman päivän illalla he Ojanniemen Marin kanssa valmistelivat avuille lähtöä aattoaamuna, josta jo kauan ennen oli ollut puhetta heillä. Elsa lähti vain kumppaniksi Marille ja heillä oli puhe, että jos paljon saavat, niin antavat kaikille. Paljon he toivoivat saavansakin, niinkuin se tyttö, josta Mari oli tiennyt kertoa. Se tyttö oli rukoillut aatonaattoiltana Jumalaa ja aaton aamulla herätessään, ja kun lähti avuille, niin oli ensimmäisestä talosta heti saanut niin paljon, että ei ollut jaksanut kantaa, vaan oli pitänyt kelkalla hakea. Sillä tytöllä oli riittänyt antaa sitten kaikille köyhille. Ei ollut loppunut, vaikka kuin paljon olisi jakanut leipiä ja lihaa ja herneitä ja kaloja ja kaikkea mitä se oli saanut, ja kaikkea se olikin saanut. Lihapalanenkaan ei ollut pienentynyt, vaikka kuin paljon olisi leikannut, ja kun limpun oli se tyttö antanut jollekin, niin oli sijaan heti ilmestynyt toinen. Herneitä kun oli vasusta mitallisen ottanut, niin oli vasu jäänyt sittenkin kukkuralle, niinkuin oli ollutkin. Maitoa kun kannusta kaasi, niin oli kannu heti parrastasalla, kun pystöön nousi. Tyttö oli vain aina siunannut, kun oli antanut. Heilläkin oli kelkka kysyttynä valmiiksi. Mutta kukaan ei tiennyt tästä heidän hommastaan, jolla he aikoivat ilahduttaa kaikki. Mari se varsinaisesti tätä puuhasi ja oli enempi siihen kiintynyt kuin Elsa, joka kyllä oli asiasta huvitettu ja sen tähden hyvinkin toimessa, vaan piti aivan kuin eri asiana joulun mukana tulevan ilon ja hauskuuden, tuon erinomaisen, jota hän odotti, sillä se oli kotoista, hänelle ja äidille vain, ja se oli kuin tuon riisiryynipuuron mukana.
Aattoaamulla kun hän heräsi, tavallista varemmin, tuntui kuin tuo, mitä hän oli odottanut, olisi nyt hyvin lähellä, aivan kuin tuolla ulkona, tuolla kadulla, josta kuului kulkusten helinää, jotka helisivät erilailla kuin ennen ja tuntui aivan kuin joulu olisi ollut laskeutumassa kartanolle valkenevan päivän kanssa.
Elsa oli rukoillut aamulla herätessään hartaasti ja toivolla – avuilla käynnin vuoksi. Tämäkin asia innostutti nyt häntä enemmän kuin ennen. Tuntui äärettömän hauskalta jakaa kaikille. Tolpan muori, joka kesällä oli häkillä vahtina, Priita Kaisa, joka raukka on niin vaivainen, sokea Olli, Kero Tapani ja kaikki köyhät tulevat pyytämään ja he antavat oikein paljon heille kaikille ja ne kummastelevat, kun ei lopu mikään, vaikka kuinka paljon antaisi.
Tästä he keskustelivat toimessa Marin kanssa, kun varhain vielä hämärtäissä lähtivät avuille. Näin varhain lähtivät he sen vuoksi, että ei tarvitsisi muitten sitten mennäkään keskikaupungille, eikähän kukaan sitten heiltä huolisikaan, kun olisivat jo muualta jo saaneet. Niin, eikä tiennyt jos joillakuilla muilla tytöillä oli sama aie kuin heillä, jos joku muukin tiesi tuosta Marin kertomasta tytöstä.
Muut olivat jo ehtineet palata jouluavuilta, kun Elsa ja Mari astelivat Vaaralle päin. He itkivät molemmat, varsinkin Elsa. Yhteiseen päätökseen olivat he siitä tulleet, että ovat jotakin syntiä tehneet, kun Jumala ei antanutkaan mitään. Vaan Mari intti, ettei hän ole tehnyt mitään, hän oli aivan varma siitä, jonka tähden Elsa uskoi, että syy oli hänen, ja sitä hän itki.
Mitähän syntiä hän oli tehnyt?
»Et ole uskonut rukoillessasi?»
»Uskoin minä.»
»Olet ollut tottelematon äidillesi?»
»En ole nyt ollut, joskus ennen olen ollut, vaan aina olen rukoillut sen anteeksi.»
Ei Marikaan voinut saada selville, mitä syntiä Elsa oli tehnyt, vaan jotakin hän oli tehnyt, se vain varma oli, ja sen uskoi Elsakin.
Marista erottuaan asteli hän hiljalleen kotia päin ja mietti, mieli katkerana. Selvää ei hän voinut synnistään saada. Mutta jos äiti tiesi, kun hän sille kertoo. Varmaan äiti tietääkin.
Se ajatus huojensi vähän mieltä, vaikka vielä pelottikin, että jos on tehnyt kukaties suuren synnin. Ja rauhattomana kiirein askelin lähti hän kotia.
»Missä sinä lapsi kulta olet koko päivän ollut? Et ole syönyt einettä et puolista. Riisiryynitkin ovat vielä noutamatta ja puuro pitäisi olla kohta tulella.»
Olikohan riisiryynipuuro syntiä?... Se on syntiä... Ne pakanarouvathan kesällä sanoivat...
»Äiti, eikö riisiryynipuuro ole syntiä?»
Elsa teki sen kysymyksen melkein itkuäänellä ja hätäilevästi.
Äiti naurahti, katsoi pitkästään Elsaa ja muuttui vähitellen vakavan näköiseksi.
Elsa tuli vakuutetuksi, että syntiä se on, vaan äiti ei ole sitä huomannut. Hän selitti, että he Marin kanssa, vaikka olivat rukoilleet Jumalaa, eivät olleet saaneet ollenkaan jouluapua. He olivat jotakin syntistä ajatelleet tahi tehneet.
Äiti kuunteli miettiväisenä.
»Ei keitetä, äiti», kielsi Elsa varoittelevasti ja päättävästi. »Annetaan raha Marin äidille.»
Viion leskestä tuntui tyttären puhe kummalliselta. Ei vanha ja vakava ihminen olisi noin ymmärtänyt puhua ja ajatella. Tuo oli varoitusääni häneltä, joka näkee kaikkein aivoitukset.
Viion leski huomasi syntisyytensä. Hän oli ajattelemattomasti ja kevytmielisesti tehnyt: joulujuhlasta olisi tehnyt miesvainajansa muistojuhlan. Sitä vartenhan hän oli puuhannut puuroa ja niinkuin nyt huomasi: kaikki. Se joulu, jolloin miesvainajansa oli kotona, oli ollut hänen ajatuksissaan tätä joulua vastaan ottaissa. Miten vain voi, oli hän koettanut asettaa huoneessa kaikki niinkuin ne olivat silloin. Tällä tavoin hän joulun olisi viettänyt, jota tulee viettää muistoksi vain siitä suuresta ilosta, joka tänä joulupäivänä on valmistettu kaikelle kansalle. Hän olisi viettänyt sitä turhuudessa ja ylellisyydessä – ylellisyydessä, sillä ilman juhlaruokaa tuli toimeen, kun oli paljon ihmisiä, joilla tuskin oli kunnolla leipäpalaa suuhunsa.
»Ostetaan leipää sillä rahalla Marin äidille, hänellä lienee tarve, kun ette saaneet mitään», sanoi äiti hyväillen Elsaa hellästi ja aivan kuin anteeksi pyytäen jotakin.
Elsa oli asialle heti valmis, sillä se muutenkin olisi mieluinen asia ollut, vaan vielä enemmän sen tähden, että hän sai näin jotenkaan korvatuksi sitä vahinkoa, jonka hän mielestään oli saanut aikaan Marille. Tämän asian toimitettuaan jakoi hän muutkin lahjansa. Se oli hauska toimi, niin hauskaa mennä hiljaa oven taakse, yhtäkkiä raottaa ovea ja viskata lahja sisään ja sitten juosta joutuin pois. Mutta kun kaikki oli lopussa, niin tuntui kuin olisi joulukin jo loppunut ja aivan noin yhtäkkiä. Vielä tosin oli odottaa aikaa, milloin keskikaupungilla joulu sytytetään, ja se hiukan mieltä kiinnitti, vaan siinäkään ei ollut enää sitä viehätystä kuin muutamia päiviä sitten, kun Marin kanssa liitot tekivät yhdessä lähteäkseen katsomaan, ja varsinkin eilettäin, jolloin Latun Liisa yhtyi joukkoon ja päätettiin ottaa Vimparin lapset mukaan.
Äiti oli jo aikoja sitten herennyt kutomasta. Valkoinen vaate oli levitetty kankaan yli, niinkuin aina sunnuntaiksi, mutta muuten oli niin paljon erilailla kuin tavallisina pyhinä. Äidin tohvelitkin olivat kokonaan piilossa samoin kuin muutkin työvaatteet. Rukki oli viety vinnille ja kaikki työaseet pois näkyvistä korjattu. Kaikkia esineitä oli siirretty ja asetettu järjestykseen. Ikkunoissa oli puhtaat kartiinit, piirongin päällä valkoinen liina ja sängyn päällä äsken pesty ja silitetty peitevaate. Ja kun oli siivottu perinpohjin, oli ilma kevyt ja raitis. Minkä Elsasta tuntui tavallista erilaisemmalta nyt, sen ikävämpi ja oudompi oli. Oli aivan kuin jotakin olisi ollut poissa ja joka ei enää tullut, vaan jota tuntui olevan kaikkialla muualla.
Oli niin hiljaistakin nyt ulkona ja täällä sisällä. Äiti puuhaili pientä, mitä vielä oli, ja pimeän tultua istui kartanon ikkunan ääreen katsellen ulos kirkastuvaan kuutamoon. Elsa meni vierelle seisomaan nojaten äitiin ja käsi äidin kaulalla. Heillä ei ollut mitään puhelemista.
Saunan pienestä ikkunasta näkyi savustuneen lasin läpi himmeä valo. Elsasta tuntui kuin olisi Vimparilla siellä saunassa ollut erinomaisempaa, hyvin hauskaa. Mutta Lampisella tuolla oli kirkasta ja siellä häärättiin toimessa, näki varjoista.
Olikohan siellä riisiryynipuuroa?... Oli kait, kun siellä syötiin muulloinkin sitä...
Sinne jäi Elsan silmät ja ajatuksensa alkoivat hakea aivan omin valtoinsa. Tietämättään hän ääneen lausui vihdoin:
»Kun isä eläisi vielä!»
»Hän elää, kultani, Jumalan luona taivaassa. Ja sinne pääsemme mekin, kun elämme rakastaen Jeesusta, jonka syntymäjuhlaa me nyt vietämme», vastasi äiti värähtelevällä äänellä ja nousi istumasta toimittaen lamppuun tulen ruvetakseen lukemaan. Hän luki ääneen Testamentista Jeesuksen syntymisestä.
Siinä oli kaunista Elsan mielestä. Hän oli lukenut siitä koulussa ja opettaja selittänyt, niin että hän muisti osan luvusta ulkoa, vaan ei se ollut koskaan painunut huomioon niin kuin nyt. Hänen ajatuksensa tarttui muutamaan kohtaan, siihen kun enkeli puhutteli paimenia. Ja sitä hän jäi kuvailemaan. Oli viheriä lakeus, niinkuin sileää ketoa, jonka toisessa laidassa oli korkea metsäkunnas. Siellä istuivat paimenet, karja lepäili kedolla, hyvin paljon lampaita niinkuin muutamassa kuvassa oli nähnyt. Paimenet olivat nuoria, kauniita poikia, kapeat kasvot ja suora nenä. Heillä oli käyräpäiset kepit kädessä. Metsästä tuli enkeli, jolla oli lumivalkoiset kimaltelevat siivet ja sininen silkkipuku, pitkä keltainen kiharatukka, otsa valkoinen. Hän tuli paimenten keskelle. Koko taivas punotti kauniin värisenä, kuin välistä kesäiltoina taivaan ranta, ja metsässä punotti puitten välitse. Enkeli puheli paimenille ja sitten ilmestyi pieniä enkeleitä punaisissa puvuissa puitten latvain korkeudelle ja lauloivat kauniisti, että oli kuin urkujen soittoa kirkossa. Vähitellen kohosivat ne, suuri enkeli heidän keskellään, ylös pilviin, josta vielä laulu kuului hiljaa.
Elsa halusi lukea tämän luvun Nikkilällekin, joka nykyään usein oli luettanut hänellä Testamenttia.
»Nyt minä Nikkilä luen teille kaunista.»
»No lueppas», sanoi Nikkilä hyvillään, ja emäntä varsinkin oli hyvillään toimittautuen ihan Elsan viereen istumaan ja alkoi nyökytellä ruumistaan, ennen kuin Elsa ehti lukemistaan alkaa.
Elsa alkoi lukea innolla, vaan luku heti tuntui vastenmieliseltä. Alku oli pitkältä ikävää, ja hän kiirehti lukemista aivan kuin juosten olisi pyrkinyt tuolle kauniille paikalle. Mutta kertomuksen kohta oli tästä lyhyt, eikä sillä tavoin kuin Elsa olisi sen halunnut. Ja sitten heti tuli muuta, sotajoukoista (hän oli nähnyt vain kasakoita ja pelkäsi niitä) ja sitten semmoista, jota hän ei ymmärtänyt. Lopetettuaan lukemisensa oli hän nolo aivan kuin olisi häntä moitittu.
»Kiitos, kiitos, minun hyvä enkelini», sanoi isäntä, ja emäntä taputteli Elsaa poskelle ja hyväili enemmän kuin koskaan ennen.
Se kuitenkaan ei mieltä nostanut entiselleen, niin että Elsa lähti heti kuin kyllästyksissään pois. Tyytymätönnä istahti hän pöydän päähän, jonka ääressä äiti ääneti luki postillaa. Hän rupesi muistelemaan tuota entistä kuvaa, vaan ei saanutkaan enää sitä mieleensä. Painoi silmänsäkin umpeen, vaan ei hän sittenkään päässyt Bethlehemiin. Kasakkajoukko ajoi esiin laulaen ja yksi nauraa virnistellen löi rumpua. Kun hän suuttuneena karkotti kasakat, niin tulivat tähtipojat kummallisissa puvuissaan, viikset noella tehty ja posket maalattu tulipunaisiksi, murjaanien kuningas oli noettu aivan mustaksi. Ne lauloivat laulunsa toivottaen rauhallista ja iloista joulujuhlaa, kertoivat kertomuksensa, tekivät temppunsa, pyysivät rahaa tai tähteen kynttilää, lauloivat kiitoksensa ja toivottivat rauhallista hyvää yötä, niin että kaikki kävi järjestään alusta loppuun. Sitten lähtivät kolisten, nauraa kikattaen tahi toisiaan vihaisesti survien ja muutamat kiroillenkin. Tuo vallaton kuva pyrki uudelleen mieleen. Elsa koetti silmiään umpeen puristaen vain ajatella Bethlehemiä, vaan tähtipojista tuli mieleen kuningas Herodes, joka surmautti kaikki kahdenvuotiset poikalapset ja jolle knihti toi verisen sydämen miekkansa käressä.
Elsa hylkäsi koko Bethlehemin kuvittelun yrityksen, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta ei ollut sitten mitään jota olisi ruvennut miettimään ja ajattelemaan.
Oli niin ikävä, eikä koskaan ollut näin tyhjältä tuntunut.
Minkähänlaista oli keskikaupungilla? Viime jouluna hän oli ollut kipeä, niin ettei hän silloin ollut katsomassa, eikä hän sitä edellisistä muistanut muuta kuin paljon kynttilöitä ja kimaltelevan kuusen. Uteliaisuus kiihdytti, vaan aikaa odottaa tuntui sitä ikävämmältä. Ei tiennyt miten sen kulumaan saisi. Oli miettinyt mennä uudelleen Nikkilän puolelle, vaan sekin tuntui niin vastenmieliseltä. Eihän sielläkään ollut ollut mitään. Jos kiusasi Nikkilää jotakin kertomaan. Siihen oli Nikkilä tullut haluttomaksi, ja kun Elsa oli tiedustellut syytä, niin oli sanonut:
»Tosi on rumaa ja kaunis valetta.»
Suurella kärttämisellä sai hänet kertomaan, kun kiusasi pitkän aikaa. Sentähden kertominen oli melkein jäänyt kerrassaan, ja kauan siitä olikin, kun Nikkilä viimeksi kertoi.
Siitä kertomuksesta ei Elsa ollut pitänyt, sillä siinä oli kaunis kuninkaan poika ilkeä ja ruma hyvä, olisi pitänyt olla kaunis ja hyvä ja ruma paha. Sentähden ei Elsa ollut senjälkeen kertaakaan pyytänyt Nikkilää kertomaan.
Jos nyt pyytäisi ja hän rupeaisi, niin kertoisi taas sellaista ikävää, niinkuin viime kerrallakin, jolloin itketti kauan aikaa, kun se kaunis kuninkaanpoika oli niin ilkeä ja rumaa oli sääli. Ei, ei hän tahtonut kuulla semmoista, vaan hän kuitenkin päätti lähteä käymään Nikkilän puolella, muuten vain.
Uuni oli lämpiämässä. Se valaisi vastaisen seinän, vaan perimmällä sivuseinän puolella oli pimeän hämy, kun lamppu oli sammutettu tarpeetta palamasta, Nikkilä istui tuolilla tulen äärellä mietteissään ja emäntä peräseinällä sohvalla nyökkästen ja käsi poskella. Ei kuulunut muuta ääntä kuin palavien puitten räiske. Entisestä eroavaa ei huomannut muuta, kuin että lakkipölkky oli loukkoon joutanut ja kaikki nahkapalaset, joita muulloin oli ympäriinsä joka paikassa, olivat nyt aivan näkymättömiin menneet!
Täällä Elsasta tuntui joululta vielä vähemmän kuin heidän kamarissaan. Niin että teki mieli ovelta palata takaisin, kun tuntui että kotona kuitenkin oli hauskempi. Sitä paitsi aina kun hän muulloinkin tuli käymään Nikkilän puolelle, oli hänellä heti jotakin sanomista, vaan nyt oli hän kuin outo, joka ujostelee ja vierastaa.
»Noo Elsa», lausui Nikkilä tarkoittamatta mitään, hyväilyn vuoksi vain.
Elsa siirtyi Nikkilän luo ja jäi häneen nojaten katselemaan uunissa leikkiviä liekkejä ja poukkia, jotka väliin singahtivat kauas keskilattialle ja siinä sammuivat mustaksi hituseksi. Mutta pian tarttui katse halkojen välissä hehkuvaan hiillokseen, siirtyen vain silloin tällöin johonkin pihisemään puhanneeseen tulenkielekkeeseen tahi pikimmältään saattoi jotakin suurempaa poukkaa. Korvia hyväili palavien puitten pauke ja räiske ja lieskan humina. Niin että ajatusten oli helppo liikkua ja keikkua vapaina ja irrallaan kaikista ohjaksista. Molemmat tuijottivat uuniin, Nikkilä ja Elsa, ajellen ajatuksillaan.
Nikkilä ajatteli menneitä jouluja, varsinkin merkillisimpiä. Semmoinen oli ensimmäinen joulu naineena miehenä. Hän oli nuori työmies, terve ja iloinen. Vaimonsa oli semmoinen tytön tyllerö, hymyhuuli ja naurusuu, sievä tihrusilmä... Se oli iloinen joulu, juhla jos juhla. Lipeäkalat ja riisiryynipuurot. Niitä herkkuja oli joka joulu, kun hän oli vielä työmies. Sitten taas ensimmäinen joulu, kun oli jo poika perheen jatkona ja ilon teränä. Janne sommitteli silloin ensimmäisiä sanoja: isä, äiti. Sitten ensimmäinen joulu tässä talossa, omassa talossa. Elämä sievää kuin silkkilanka. Oli se aikaa! Uutterasti ja lujasti piti työtä tehdä, vaan mikäs oli tehdessä, kun oli voimia ja kykyä. Siltipä tuntuikin sitten levähdys leudolta kuin siimekseen päästessä kesän paahteella. Joulu oli joulu. Ja nyt näin!
»Nyt on joulu», sanoi Nikkilä Elsalle puheisiin päästäkseen ja siten irralleen siitä, mihin ajatukset taas pyrkivät.
»Niin. – Kuulkaa, Nikkilä, onko riisiryynipuuro syntiä?»
Nikkilä purskahti nauramaan ja Elsa joutui hämilleen. Hän oli muistellut sitä joulua, kun isä oli kotona, jolloin keitettiin riisiryynipuuroa heilläkin. Jos se oli syntiä ja isä hukkui sen tähden. Mutta miksi ei myös äiti kuollut ja hän, jos se syntiä oli?
»Mitä sinä naurat?» tuli emäntä kysymään, kun Nikkilä nauroi kykenemättä hillitsemään itseään. »Kysyppäs meidän äidiltäkin», kehotti Nikkilä Elsaa.
»Niin, että onko riisiryynipuuro syntiä?» huusi Elsa emännälle vielä hämillään vähän.
Emäntä töllisteli pitkään ja tyhmän näköisenä, katsoi vuoroon Elsaa ja vuoroon Nikkilää ja viimein kysyi:
»Mitä se oli, minä en oikein kuullut?»
Nikkilä kertasi kysymyksen semmoisenaan.
»Elkää te minua vanhaa narratko», sanoi emäntä leikillisen näköisenä. »Riisiryynipuuro syntiä, vähät kai se Elsa semmoisia kyselee, hihi hihi, te joukkoa olette.»
Nikkilä alkoi Elsalta kysellä, mistä hän sellaisia mietteitä on saanut, ja Elsa selitti takitilaan. Nikkilä vuorostaan kertoi vaimolleen Montinin rouvan Elsalle selittäneen ylellisyydeksi riisiryynipuuron ja synniksi tuominneen.
»Vai niin, vai niin», arveli emäntä vakavaksi muuttuen. »Tottapa se sitten on, kyllä Montinin rouva tietää, hän on jumalinen ihminen.»
Sitä yhä supattaen istui emäntä sohvalle ja alkoi miettiä asiaa. Siinäpä oli taas muuan synti, jota hekin olivat harjoittaneet. Ylellisyys on suuri synti, ylensyöminen ja ylenjuominen. Niin on ihminen sokea. Hänkin oli tuuminut laittaa taksikin jouluksi riisiryynipuuroa, vaan jäi kun ei saanut maitoa tarpeeksi. Ja tähän asti ei ollut mennyt yhtään joulua, ettei ollut puuroa. Emäntä huokasi kallella päin sen vuoksi, kun ennen oli ollut, mutta ei nyt ollut, lausui hän iloisena:
»Olipa toki hyvä. Se oli niin viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.»
Nikkilä katsoi vaimoaan pitkään, päästi syvän huokauksen, niin että lyyhistyi kokoon aivan kuin kutistuakseen kerrassaan.
Äiti raukka, äiti raukka... Hyvä Jumala, ota minultakin järkeni, jos tarpeelliseksi katsot säilyttää minussa hengen kipinää... Armahda sillä minua laupeutesi tähden, joskin vanhurskauttasi tahdot minussa osoittaa muille pahoille pelotukseksi...
»Rukoiletteko te, Nikkilä?»
Nikkilä hymyili samalla tavalla kuin Elsa oli hänen nähnyt usein ennenkin hymyilevän ja joka oli hänestä niin pahan näköistä, että hänen mielestään olisi pitänyt Nikkilän noin panna, kun koski kipeää. Ja sen vuoksi Elsa aina äkkiä kääntyi muualle katsomaan.
»En minä osaa rukoilla», sanoi Nikkilä.
»Ohhoh! Ja noin vanha mies.»
»Niin, vanhathan ne eivät osaakaan rukoilla, lapset vain.»
»Osaapahan äitini.»
Nikkilä ei virkkanut mitään ja vajosi mietteisiinsä. Vähän väliin hän hymyili omituista hymyään, joka vaivasi Elsaa, niin että hän yritti lähteä pois, vaan Nikkilä kysyi:
»No, Elsa, sanoiko äitisi, että riisiryynipuuro teille on syntiä?»
»Ei sanonut mitään, vaan kun pyysin, niin lupasi rahan Ojanniemen Marin äidille, käski ostaa sillä leipiä, jotka minä sitten vein.»
»No mitäs teillä on iltaseksi?»
»Leipää ja silakkaa ja on kai sitä maitoakin.»
»Meilläpä ei ole maitoa.»
»Äitipä aikoi tuoda teille.»
»Yhy. Vaan maitokinhan on syntiä?»
»Maito? Jo nyt horisette, Nikkilä kulta. Ei maito ole syntiä. Te ette tiedäkään, mikä syntiä on.»
»Tiedätkö sinä?»
»Tiedän. Syntiä on ... synti on ... mikä on synti?... Kaikki kuin sotii Jumalan tahtoa vastaan,»
»Kyllä minäkin olisin sen tiennyt, vaan tiedätkö sinä aina, mikä on Jumalan tahtoa vastaan?»
»Tiedän.»
»Kaikki mikä ei ole hyvää ja oikeaa, eikö niin? Mutta...»
»Mitä mutta?»
»Ei mitään, lapsikulta, minä tässä yritin horisemaan omiani, tekemään syntiä.»
»Mutta syntihän sekin on, kun ette ole opetellut rukoilemaan.»
»On. Suuri synti onkin, kauhea synti.»
Elsaa rupesi pelottamaan, niin että hän siirtyi ulommaksi.
»Rukoiletko sinä ahkerasti?»
»Rukoilen joka ilta ja aamu. Olen rukoillut teidänkin puolesta joka ilta, ja kun olette kipeämpi, niin aamullakin.»
»Mitä sinä olet rukoillut minulle?»
»Terveyttä, vaan nyt rukoilen anteeksi syntiänne, kun ette osaa rukoilla... Voi, voi, ettekö te koskaan ole rukoillut? Ettekö pienenäkään?»
»Olen pienenä, silloin osasin. Nyt minä rukoilen vain sinun puolestasi.»
»Mitä te rukoilette minulle?»
»Kaikkea hyvää.»
»Miten?»
»Minä rukoilen: Elä johdata häntä kiusaukseen.»
»... mutta päästä hänet pahasta. Sillä Sinun on valta, voima ja kunnia. Amen», – jatkoi Elsa siirtyessään taas nojaamaan Nikkilää vasten ja sanoi: »Ettekö te sitäkään asti osaa loppuun? Minä rupean opettamaan teitä...»
»Vai sanoi Montinin rouva, että riisiryynipuuro on syntiä», tuli emäntäkin puhelemaan. »En minä olisi tiennyt sitä. – Ei se rouva mitään Helunasta puhunut?» kysyi emäntä uteliaana, suu naurussa ja silmät räpättivät.
»Eihän se Elsa nyt ole rouvaa tavannut, kesällä milloin lie ollut», selitti Nikkilä.
»Vai niin, minä luulin tavanneen nyt, avuilla kun kävivät. Kyllä kai Heluna on jo poikinut, vai mitä luulet isä?»
»Vähättelen.»
»Mitä?»
»Olkoon kun on tai ei, sama minulle on.»
»Vaan eipäs ole rouva käynyt kymmentä markkaa hakemassa», hyvitteli emäntä ja katseli Nikkilää ja Elsaa vuoroon hyväntuulisena. Kun kumpikaan ei puhunut mitään, sanoi hän: »Eikös me, isä ruveta jo syömään?» ja lähti puuhaamaan illallista supisten, että se oli viisaasti ohjattu, ettei saanut maitoa.
Nikkilä taas hymyili kauan aikaa, ja Elsa kääntyen pois toivotti hyvää yötä luvaten huomenna tulevansa opettamaan Nikkilää rukoilemaan.
»Rukoiletko sinä tänä iltanakin minun puolestani?»
»Rukoilen.»
»Minä rukoilen sinun puolestasi...»
Sääli Elsan oli Nikkilää ja pelkokin, kun hän kotona ajatteli, ettei Nikkilä osaa rukoilla, ei Isämeitää. Hän selitti äidillekin asian aivan kuin sen vuoksi, että äidiltä olisi pikaisempi apu saatavissa. Mutta äiti selitti, että Nikkilä osaa rukoukset, vaan on muuta tarkoittanut.
Itsekseen jäi leski miettimään Nikkilän kohtaa. Hän on raukka saanut paljon kärsiä. Jumala vitsoo häntä, vaan hän ei ymmärrä, napisee vastaan ja on jäykkä, kauhean jäykkä ja paatunut. Ilkkui vain aivan kuin olisi tahtonut nauraa Jumalalle vasten silmiä, kun Hän vitsoi häntä. Mutta kyllä taipuu vielä, Jumala näkyy valinneen hänet itselleen... Valaise, Jumala, hänen mielensä pian ymmärtämään Sinun hyvyyttäsi, valaise meidän kaikkein...
Kuu paistoi kamarin ikkunasta sisään, köyhäin joululamppu, se valaisi pienen kamarin, niin että erotti joka esineen, jotta saattoi toimia mitä toimittavaa oli. Ja kun ei ollut toimia tai ei luettu, niin oli hauska katsella ulos, kirkkautta siellä.
Kuu tuolla ylhäällä oli niin vakavan näköinen, vaan tähdet välähtelivät kauniina, tuikkivat ja vilkkuivat alinomaa. Revontulet aaltoilivat kiivaasti, ja väliin pisti pitkä säie keskitaivaalle saakka. Elsasta tuntui kuin olisi tuolla ylhäällä liikkunut hyviä henkiä, niinkuin enkelit olisivat lennelleet tähtien luona leyhytellen revontulia siivillään ja niinkuin ne olisivat laskeutuneet maahan. Kirkasta ja puhdastahan olikin enkelien kulkea ja niin hiljaista. Täällä ei enkeleitä näkynyt, vaan varmaankin lentelivät ne keskikaupungilla... Miksikähän eivät täällä?... Jos lentäisi tuohon kadulle joku, tai tuonne katolle... Miksikähän ei tullut?... Kyllä niitä oli siellä keskikaupungilla... Minkähänlaista siellä oli?
Sitäpä hän sitten koko illan muisteli palattuaan keskikaupungilta, ajatteli ja uudelleen ja uudelleen muisteli ja kuvaili kuin kaunista unta.
Missään ei ollut niin hauskaa kuin keskikaupungilla, eikä sielläkään muualla kuin Montinilla. Oli kuin kaikki, mitä hän joululta oli odottanut, olisi kokoontunut Montinille. Siellä kaikki olivat niin iloisia ja niin kauniita. Hän kadehti niitä tyttöjä, jotka siellä olivat.
Kun hänkin olisi päässyt ottotytöksi sinne keskikaupungille. Joku joka on kaikkein rikkain, ottaisi hänet... Jos hän menisi Bergbomin herran luo ja pyytäisi, että se ottaisi hänet ottotytökseen... Kyllä se ottaisikin, se oli niin hyvä, ettei kukaan. Se kerran nosti hänet ylös, kun hän lankesi, ja taputteli poskelle. Sen jälkeen hän aina niiasi sille ja se nyökytti päätään ja nauroi ystävällisesti. Hän olisi oikein hyvä ja hänellä olisi hauskaa. Jouluna olisivat Montinilla vieraina. Hän olisi hyvin sievässä puvussa, niin sievässä ettei yksikään muu tyttö: hänellä olisi tummanpunainen leninki, hyvin lyhyt, samanväriset sukat, tukka palmikoimatta, koottu vain nauhalla, noin yli päälaen... Aappo tykkäisi enin hänestä ja kaikki muutkin.
Miten hänkin voisi olla niin hyvä kuin Aappo, että pääsisi ottotytöksi... Mutta Aappo tuntui niin hyvältä, ettei hän voi olla niin... Hänen äitinsä oli aina kertonut niin hyvää Aaposta ja itkenyt muistellessaan. Aappo oli ollut siivo ja tottelevainen, ja raukka oli niin paljon saanut kärsiä kotona, kun piti olla maailmalla ihmisten ylenkatseen, haukkumisien ja kovien sanojen alaisena kulkiessaan kerjäilemässä siskoilleen ruokaa. Valmis oli hän kuitenkin lähtemään matkoilleen aina, satoi tai paistoi, oli pyry tai pakkanen. Ei ollut mitään mielitekoa, jota hän ei olisi jättänyt, kun oli ruokaa siskoille saatava. Hän oli niin helläsydäminen. Miten iloinen hän oli tultuaan jakaessaan osia. Elsankin äiti oli kiitellyt Aappoa, sanonut, että hänestä tulee vanhain päiväin turva vanhemmilleen, ja että Jumala on niin tahtonut palkita Aapon, kun hän on ollut hyvä lapsi... Ja nyt, kun Elsa oli hänet nähnyt, niin ei hänen mielestään ollut ketään sellaista kuin Aappo.
Maata pannessaan rukoili Elsa, että hänestä tulisi hyvä tyttö, oikein hyvä. Hän muisti kertomuksen siitä köyhästä tytöstä synkässä metsässä, joka antoi kaikki muille, ja tähdet lensivät äkkiä tytön ympärille ja muuttuivat pelkiksi koviksi hohtaviksi markoiksi. Kaikki vaatteensakin hän oli lahjoittanut, ja huomasi olevansa puettu uusiin. Hän poimi markat helmaansa ja pääsi elinpäivikseen rikkaaksi... Jos hänellekin niin kävisi...
Ikkunasta näkyi siihen vuoteelle tähtiä. Ne vilkkuivat ja välähtelivät ja olivat kuin irti lähdössä... Jos aamuksi putoilisivat kartanolle ... ja uusi puku ilmestyisi tuonne tuolille vanhan sijaan... Aappo tulisi huomenna käymään kotonaan...
Silmät pyrkivät kiinni, vaan hän koetti pitää auki nähdäkseen noita tähtiä, jos ne putoilevat. Navetan harjan yli näkyi hyvin kirkas tähti, se oli kuin katolle putoamassa... Jos se uppoaa lumeen katolla eikä löydy... Kun siirtyisi tännemmäksi.
Mutta se tähti muuttuikin hyvin suureksi, laidat muuttuivat viheriäksi ja keskusta tulipunaiseksi. Sitten se hajosi pieniksi, keltaisiksi, sinisiksi ja viheriäisiksi tähdiksi, jotka kaikki kokoontuivat suureen koivuun Montinin kaukavainion koivikkokunnaalla, jossa oli kaunis rakennus. Siinä rakennuksessa oli satoja kynttilöitä palamassa ja seinillä suuret peilit. Siellä oli paljon herrasväkeä. Hän oli myös siellä, vaan hän oli alasti, ettei ollut muuta kuin päässä se isän mereltä tuoma harsohuivi, jossa oli valkoiset tähdet ... uudet vaatteet oli joku kätkenyt häneltä. Äiti itki ja selitti herrasväelle, että Elsa on syntiä tehnyt... Kaikki nauroivat, vaan Aappo tuli hänen luokseen ja sanoi:
»Elsa on hyvä tyttö.»