Vaaralla: Luku 11

Luku 10

Luku 11 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala

Luku 12

Vaaralta oli vaellettu keskikaupungille, jossa oli liikettä. Rikkaat ja rikkaitten piiatkin ajelivat hevosilla, köyhät taas jalkaisin kulkivat, ja kiire näytti kaikilla olevan. Oli joulukiire, sillä nyt oli joulun aatto ja aaton aamunahan sitä on hommaa: rikkailla vielä hirveän paljon hankittavaa, köyhillä kaikkensa.

Suurissa laumoissa kulkivat köyhät katuja, millä vasu, millä kannu, pussi tai muu riepu kädessä, muutamilla kaikki nämä varustukset. Touhussa kulkivat paikasta toiseen, talosta taloon, kadulta toiselle, niinkuin lintulaumat syksyllä lentelevät puusta puuhun, puistosta toiseen etsien marjaisinta puuta.

Ne olivat entuudestaan tietyt talot, joista jaettiin. Vaan ei vuosi muutoksitta mene, niinpä aina toiseksi jouluksi on joku vanhoista lähteistä kerrassaan kuivunut ja joku uusi suoni puhjennut vuotamaan: jonkun rikkaan makasiinit sulkeutuneet, toisen avautuneet. Ja sentähden nytkin oli avut etsimisessä ja tuli turhanpäiten näyttäydytyksi toisissa paikoin, joista kiireellä piti takaisin palata ja rientää toiseen tunnettuun taloon, josta ei kuitenkaan ollut taattua saalis, olihan vain hyvän toivon takana ja mennessä piti siis pistäytyä yhden ja toisen pohatan kartanolla katsomassa, olisiko siellä armeliaisuus ja hyvä tahto näkymässä.

Näin kulki joukko hajallaan, kunnes löytyi hyvä talo, johon sitten keräytyi kokoon kuin lintuparvi urpipuuhun. Tai jos tuli joku vastaan, joka jo tarpeekseen oli saanut ja kertoi jollekin saalispaikkansa, ja jos se oli uusi ja uhkuva lähde, niin lähti neuvottu kiireellä sinne, ja hänen mukaansa lyöttäytyi koko lauma. Toisinaan taas yht’äkkiä erosi tästä suuresta parvesta pienempi osa omaksi seurueekseen ja lähti eri teille omilla toiveillaan, tai yhtyi tuohon toiseen, tuolla etempänä kulkevaan.

Toisissa taloissa jaettiin lihaa, toisissa leipiä, muutamissa puuroa tai hernekeittoa. Ja saaliinhaluinen joukko tunkeili jakopaikan edustalla rähisten ja riidellen.

Käsiä oli kymmenittäin ojennettuna ylös ja pyytäviä, rukoilevia sanoja lausuttiin seisoessa kylki kyljessä kiinni makasiinin edessä, jonka yliseltä hyvyyttä jakavan talon renki pudotteli lihapaloja tai leipiä. Ja aina kun pala putosi, syöksyi joukko sitä tapailemaan, survien ja tyrkäten toisiaan, sadatellen ja haukkuen sitten sitä, joka pudotetun palan onnistui saamaan! Hän muka ei ollut tositarpeessa niinkuin muut, oli koko kesän ollut tienistissä, sai köyhäinhoidolta apua tai jotakin muuta syytä oli. Ja syytä oli joukolla vuorostaan itsekutakin kohtaan, niin että jos joukon mielen mukaan olisi jaellut, niin ei olisi tarvinnut kenellekään antaa.

Kovempi tungos oli huoneen edustalla, josta jaettiin keittoa. Jokainen koetti etukynteen pyrkiä ja astiansa ojentaa täytettäväksi. Panettelua oli kaikkia kohtaan, väittelyä ja riitaa.

Vaan asuinrakennuksen kamarin ikkunassa istui tavallisesti rouva katselemassa, ja jos ei millään muotoa joutanut koko aikaa istumaan, niin ainakin kävi toimituksen alussa ja sitten tuon tuostakin silmäilemässä ja kuvaili mielessään niitä ilontunteita, joita noissa tuolla ulkona mahtoi syntyä ja olla, ja niitä Jumalan siunauksia, joita he varmaan toivottivat antajalle. Sattui aina näkymään joku tuommoinen, joka toista tyrkkäsi syrjään ja itse annin anasti. Silloin syntyi katsojassa viha, joka pani ajattelemaan, että tuo on peto, jolle ei tarvitsisi antaa ollenkaan, ei kenenkään, koska se semmoinen on, että toisilta vei. Ja kun semmoinen saaliinsa kanssa kulki pois kartanolta, niin puhkesi tuota katsellessa rouvalta karkea kurkkuääni, joka oli manaava:

Uuhh!

Ja jokaista menevää ja saanutta arvosteli silmä, olisiko tuon tarvinnut saada.

Oli muutamia miehiäkin. Miesten ei olisi tarvinnut saada ... ja kun kehtaavatkin tulla apua hakemaan, muutamat oikein suuria ja vankkoja miehiä...

Näin Karénin rouvakin juuri ajtteli, kun kartanolle tuli oikein suuri mies, Vimpari, ja astui kartanon alakyökin luo, jossa joukolle jaettiin hernekeittoa. Tyhjä pussi oli hänellä lutistuksissaan kainalossa. Rouva vetäytyi pois ikkunasta ja katseli etempää, kun Vimpari hetken katseltuaan kääntyi takaisin ja meni pois töllistellen kartanon yli kulkiessaan ikkunoihin.

Näytti oikein iljettävältä mieheltä tuo Vimpari, aivan kuin mikähän rötkäle. Leveä oli otsa ja poskipäät pongottivat korkealla, kasvot olivat harmajat ja karkea parran sänki leukapielessä ja huulessa. Silmät olivat pienet, katse hidas, vaan etsivä. Tuntui rouvasta kuin olisi Vimpari katsellut, mitä ikkunasta hän yöllä parhaiten pääsisi. Huonossa puvussa hän oli, joka lisäsi kaameutta hänen muodolleen. Nuttu oli aivan kuin paikoista tehty, tummansinisistä, mustista ja harmaista, ja muutamat paikanliepeet irti lepattivat. Housut olivat ehyet, vaan näytti hyvin pahalta, kun lahkeet olivat vedetyt kureelle sukanvarsien alle, jotta kintut näyttivät hyvin ohuilta, kun vielä jaloissa oli suuret töppöset. Päässä oli liasta kiiltävä kesälakki, jonka alta riippui pitkä tukka niskaan ja poskille korvat peittäen. Hartiat olivat kumarat ja käynti notkahtelevaa.

Rouvasta tuntui oikein hyvältä, kun Vimpari meni.

Hyi, kun muutamat ihmiset ovat pahan näköisiä. Pelottaa kaukaa nähdessäänkin niin, että vapisuttaa. Jos tuommoinen tulisi huoneeseen ... tai yöllä murtautuisi sisään. Aivanhan kuolisi kauhusta. Miksi häntä pelottikin, että Vimpari joskus tulee. Hyi, oikein värisytti. Minkähän tähden piti olla tuommoisia ihmisiä. Poliisien pitäisi hyvin tarkasti vartioida tuommoisia, sillä ne milloin tahansa voivat ahdistaa rauhallisia ihmisiä.

Soma se oli, että Abe oli tuollaisen miehen lapsi, ei olisi uskonut ... niin siivo ja kiltti, niin erittäin siivo.

Rouva istuessaan taas ikkunaan huusi Abea luokseen.

Abe oli niin sievä. Pienet hänenkin silmänsä olivat, vaan niin sävyisät. Kasvoissa oli jotakin karkeata vielä, aivan kuin ei olisi ahva vielä lähtenyt, vaan niska oli valkoinen kuin lumi ja kaunis, niin kaunis niska, että rouva ei malttanut olla suutelematta sitä. Käsissä oli muutamia syyliä, vaan hipiä oli hieno ja valkoinen. Ja vaikka näkyi Abessa vielä yhtä ja toista merkkiä entisyydestä, oli hänessä kuitenkin niin paljon jo sievistynyttä näössä ja käytöksessä, että saattoi olla varsin tyytyväinen ja varsin hyvillään.

»Mitä, täti?» kysyi hän uudelleen ja heittäytyi tätiä vasten nojaamaan laskien toisen käden kaulaan ja toisella nyplien tädin röijynnappia.

»Minä vain kutsuin sinua katsomaan, kun jaetaan apua köyhille», sanoi täti hymyillen, käärien kätensä Aben vartalon ympäri ja vetäen häntä yhä lähemmäksi itseään. Ja he molemmat katselivat sinne ulos.

Siellä oli muutamia poikia, jotka olivat entisiä tuttuja Aapolle, kannut kädessä seisoivat odotellen ja vähän väliä pyrkien tunkeutumaan jostakin raosta joukon keskelle.

Viime jouluna oli hänkin avuilla. Vaikea oli pienten poikain saada, tiesi hän. Muutamat eivät saaneet mitään, kun eivät päässeet lähelle. Vaan hän sai. Hän muisteli saaliitaan. Kahdestikin kävi hän Pahlmanilta herneitä ja monen tytön astialla nouti hän Ursinilta puuroa. Akat aina häntä pukkivat ja töykkivät ja miehet noituivat ja sanoivat, että tuo poika on jo saanut monesti, mitä sitä muille jää, kun yksille annetaan. Hän vain otti...

Hän hymyili itsekseen, kun muisti miten hän tunkeutui. Ja oli melkein kuin hän nyt olisi tunkeillut tuolla noille pojille hakemassa. Kyyryssä, aivan kyyryssä pujottausi hiljalleen toisten jalkain juuritse ja sitten vasta, kun etunenään pääsi, nousi pystöön ja ojensi astiansa... Leipiä kun jaettiin ja lihoja, niin silloin meni hän seinän vierelle seisomaan väkijoukkoon päin, ja sitten kun pudotettiin, niin ei tarvinnut kuin kyykistyä ja ottaa, sillä aikaa kun lähellä olevat siinä tyrkkivät ja töykkivät toisiaan ja sotkeutuivat toisiinsa.

Ja missä jaettiin alalattialta kädestä käteen ojentamalla, niin ojensi rengille kätensä ja sanoi: vassakuu, johon lisäsi vähän rumaa, että renkiä nauratti, niin se tuippasi heti ja sanoi: tuossa on, kun olet niin viisas.

Teki mieli mennä noille pojille nyt hankkimaan hernettä heidän kannuihinsa. Vaan kun täti oli kieltänyt häntä olemasta vähääkään kerjäläispoikain ja muitten katupoikain kanssa, niin ei edes koettanutkaan pyytää lupaa.

Kartanolle tuli muutamia tyttöjä, heilläkin kannut kädessä. Aappo tunsi tytöt heti ja oli sanoa ja sanoikin jo että; ka ... vaan täti kysyi:

»Kenen tyttöjä nuo ovat?»

»Viion Elsa ja Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina», vastasi Aappo aivan kuin jatkaen äsken keskeytettyä huudahdustaan ja hyvillään että sai nyt jatkaa.

Täti ei aluksi ajatellut tyttöjen nimiä, sillä hän katseli kahta niistä, jotka olivat sievän näköisiä. Toinen, suurempi, oli hyvin puettu, pienempi huonossa puvussa, saaliin käärittynä, vaan se oli sievempi kuin tuo toinen, se oli kaunis. Suuret siniset silmät, pyöreät, säännölliset kasvot, kehittymättömät vielä, vaan lapselle erittäin kauniit. Ja nuo silmät jo yksin.

»Kenen sinä sanoitkaan?»

»Viion Elsa, Ojanniemen Mari, Lämsän Liina ja Kerin Fiina.»

»Niin, vaan nuo kaksi: tuo jolla on sievä puku, ja tuo kaunis?»

»Viion Elsa», vastasi Abe heti sitä yhtä, vaan sitä kaunista hän tapaili, ne kun hänen nähtensä olivat yhtä kauniita kaikki, kun olivat yhtä tuttuja, ja vasta muitten tädin merkkien mukaan sai hän erotetuksi Ojanniemen Marin joukosta.

Tytöt kulkivat lähelle joukkoa ja jäivät siinä seisomaan, Elsa ja Mari kynkitysten, ja katselivat toimettomina ympärilleen.

Rouvan mielessä oli heti tytöt nähtyään, nuo molemmat sievät, tullut ajatus, että niille raukoille pitäisi antaa. Hän ajatteli panna Aben sanomaan jakajalle, että noille tytöille ensin antaa, ja vaikka Aben itsensä käskeä viedä tytöt lähelle ja omasta kädestään antaa heille hernevellillä täytetyt kannut. Hän oli kerennyt jo ajatella, että se olisi niin kaunista ja hänen hauska nähdä täältä ja Abesta itsestään hauskaa. Ja sitä ajatusta hän kypsytteli yhä mielessään katsellessaan noita sieviä tyttöjä. Vaan häntä alkoi vähän epäilyttää tuo tyttö, joka oli sievästi puettu, että eihän se ollut vain jonkun varakkaamman, kun se oli niin sievästi puettu. Lähettiväthän ne varakkaatkin lapsiaan avuille.

Ne olivat semmoisia alhaisessa kansassa...

»Viion Elsa», muisteli hän ääneen.

»Niin», vastasi Abe, luullen että täti häneltä kysyi.

»Täti, saanko minä mennä noille tytöille noutamaan hernettä?» kysyi hän innoissaan ja oli jo ajatellut miten hän tunkeutuisi väkijoukon jaloissa ja toisi vuoroon kullekin tytölle ja miten tytöt hyvillään nauraisivat hänelle, kun hän toisi, ja miten nuo muut ihmiset haukkuisivat ja töykkisivät häntä.

Vaan täti muisteli Viion Elsaa ja saikin mieleensä jotakin, josta ei kuitenkaan sen selvempää saanut kuin pimeässä käteen saadusta oudosta esineestä, jota tunnustelee ja tunnustelee.

»Onko sillä isää?»

»Ei, sen isä on Leverissä kuollut.»

»Leverissä?»

»Niin.»

»Liverbuul se on, rakas Abe. – Se on siis merimiehen lesken tytär?»

»Niin, Viion lesken.»

»Ai Viion, nythän minä muistan, joka kutoo kangasta?»

»Niin, Elsan äiti se kutoo.»

»Joo, joo», jo nyt rouva muisti. »Joo, joo», vakuutti hän vielä. Ja nyt hän muisti Elsan, joka oli käynyt nauhaa kaupalla, että saisi riisiryynipuuroa keittää. Hän muisti nyt sen tapauksen tarkkaan, sillä siitä oli ollut puhetta rouvasväen seurassa. Tämä tapaushan hyvin kuvasi, miten useat ovat ylellisyyteen taipuvaisia, vaikka ei ole varojakaan, ja miten sillä tavalla opettavat lapsiaankin... Ylellinen se näytti Viion leski olevankin, kun noin puki tyttöään. Ja sitten vielä panee hänet jouluavuille.

Rouvaa harmitti melkein ja harmittikin kun sai muistiinsa, että Viion leskeä joku oli maininnut hyväksi, jumaliseksi ihmiseksi. Kaikkea! Teeskentelijä varmaan oli koko ihminen...

Mitä lienevät nuo muutkin lapset...?

»Onko sillä isää tuolla – mikä se olikaan tuo kaunis tyttö?»

»Ojanniemen Mari.»

»Niin, onko sillä isää?»

»Ei.»

»Kuollutko se on?»

»Ei sillä ole ollutkaan, se on jalkalapsi, kauppias Tiklenin jalka...»

»Tsyy...»

Abe meni noloksi, sillä häntä aina hävetti, kun oli sanonut jotakin semmoista, jota ei saanut sanoa, ja odotti tavallisuuden mukaan tädin sanovan, että mikä siinä oli rumaa. Vaan täti ei puhunut mitään, oli vain vihaisen näköinen.

Rouvaa harmitti kovasti. Semmoinen kuin Viion leski panee lapsensa jouluavuille kootakseen arkipäivän ruokaa runsaasti ja sitten herkutellakseen oikein rahoillaan. Ja tuo toinen ... huono ihminen ... semmoisille ei tarvitsisi kenenkään antaa.

»Täti, saanko mennä noutamaan tytöille hernettä?»

»Ei – Abe ei mene. Ne eivät tarvitse, se on synti semmoisille antaa. Ne ovat ...» ja rouva selitti Abelle ylellisistä, huonoista ihmisistä.

Alakyökin ovi suljettiin, hernekeitto oli loppunut ja väkijoukko hajautui. Ilman jääneet riensivät kiireesti pois, juoksunkynttä, mutta jotka olivat saaneet, astelivat tyytyväisinä ja huomattuaan rouvan ikkunassa kiittelivät hänelle.

Lyhyt talvinen päivä loppui, kun juuri parahiksi oli alkanut, niin että se kuin kesken aikojaan olisi loppunut. Ja sen mukana loppui kiire keskikaupungillakin, ainakin kaduilla. Kulkusten helinä, jota ilma oli täynnä ollut aivan kuin kilpaa soittaissa, oli laimennut, niin että yksityistä ääntä saattoi nyt seurata päästä päähän: siitä saakka kun se vähän kuulua alkoi ja koveni kovenemistaan, kunnes taas heikkeni, himmeni ja kuoli.

Vaan tiukkaa ääntä ne pitivät, jotka olivat ääntä pitämässä. Ne oli vain yhdet, joilla oli vielä kai hirveän paljon hommaa, vaan niillä mahtoi ollakin kauhean paljon.

Väkijoukot olivat kadonneet kokonaan päivän sammuessa, sillä makasiinien ja keittiöitten ovet olivat siihen sulkeutuneet: keskikaupunkilaisten lähimmäisenrakkaus oli tyydytetty ja aika oli pian alkaa osoittaa rakkautta omaisilleen ja ystävilleen sekä omalle itselleen.

Kotona oltiin siis Vaaralla joka talossa, jos ei sieltä tai täältä ollut vielä joku pienillä ostoksilla. Ja joulu tuli tänne niinkuin muuallekin, aaton ilta astui sisään.

Lasten oli lysti, köyhimpienkin, sillä aina joku murunen jouluiloa pirahti pieneenkin majaan. Paljonkos sitä köyhän lapsi tarvitsi riemukseenkin asti. Jos ei muuta ollut, niin olihan odottaa aikaa, jolloin joulu sytytettiin keskikaupungilla ja jota lähteä katsomaan. Vaan monessa talossa toki Vaarallakin oli tulella joulupuuro, oikein riisiryynipuuro. Ja missä sitä sen kertansa vuodessa keitettiin, tuntui olevan oikea joulu. Vaikka ei se silti lasten mielestä ollut niin oikea, ettei keskikaupungilla olisi oikeampi ollut, sillä sen he myönsivät käydessään toistensa luona puhelemassa joulusta.

Latun Liisan mieli väittämään, että heillä on oikea joulu, aivan oikea, ettei missään oikeampi. Siihen toiset panivat jyrkästi vastaan:

»Ohoh!»

Keskikaupungilla, jossa oli joulukuusetkin!

»Onpa meilläkin», selitti Liisa.

»Tyhjä kuusi.»

»Eipään. siinä on kynttilä ja kaksi piparkakkua.»

»Niin, vaan keskikaupungilla on kuusissa omenia joka oksassa ja paljon nisua ja kynttilöitä ja koreita papereita.»

»Eläs kelposia kuin papereita, niitä saa apteekin tunkiolta jos kuinka paljon», väitti Liisa, ja tuntui kuin hän olisi voitolla.

»Vaan eipä teillä käy joulupukki.»

»Käypipään, on jo käynyt.»

Puolen päivän aikana oli Liisa nakannut itselleen syksyllä tehdyt ruojukset, jotka jo olivat paikoissa, äidille sakset, jotka olivat olleet viikkokauden kateissa ja etsitty mahdottomat paikat ja ihmetelty, että minne piti niitten kadota, sekä isälle kintaat, jotka niinikään olivat kadonneet eineen aikana. Vaan Liisa ei selittänyt toisille lapsille niin juurtajaksain, katseli vain toisia, että mitäs nyt sanotte. Toisilla ei ollutkaan juuri muuta sanottavaa, kuin että nakataan joululahjoja heilläkin, vaan ei kuitenkaan missään ole niin oikea joulu kuin keskikaupungilla, siellä kulki oikea joulupukki. Millainen se oikea joulupukki oli, ei voitu selittää, vaan se oli vain semmoinen, jota ei kukaan tiennyt, mistä se tuli ja missä se oli, mutta ei juolahtanut mieleen, miksi se ei täällä Vaaralla käynyt katselemassa, vaan ainoastaan herrastaloissa. Ja jos kerrottiin sen käyneen jossakin heikäläisessä talossa, niin ei kukaan ottanut hetkeksikään uskoakseen, että se oli oikea.

Toistensa kanssa tekivät lapset liittoja, kutka ja kutka yhdessä lähtevät keskikaupungille katsomaan illalla sitten kun joulu sytytetään.

Joulu syttyi luonnossa. Taivas tähdittyi ja tähdittyi yhä tiheämmästi ja sitten nousi kuu, kohosi juhlallisesti taivaan ranteelta, suurena ja punertavana. Vaan kohotessaan korkeammalle puristautui se pienemmäksi, ikään kuin soveltuakseen paremmin noitten pienten ystävien seuraan, etteivät ne niin pienuuttaan hämmästyisi. Ja tähdet tuikkivat ja vilkkuivat innokkaasti, palavan innokkaasti tervehdykseksi. Ja maa hymyili ja ihmisten lapset iloitsivat, köyhäin lapset täällä Vaaralla. Sillä nyt oli aika lähteä katsomaan keskikaupungille oikeaa joulua.

Parvissa kulkivat pienet retkeilijät Vaaralta keskikaupungille ihmettelemään ja ihailemaan. Täällä oli niin sanomattoman paljon katselemista, niin kaunista kuin olivat kuulleet saduissa kerrottavan kristallilinnoista. Ensimmältä eivät useatkaan nuoremmista saaneet erityiseen huomioon mitään, kirkas kokonaisuus häikäisi huomiokyvyn, senkin mitä heillä oli. Eivät he nähneet kuusia, ei kynttilöitä, ei omenia, ei koreita papereita, silmä ahmusi kaikki yhdellä kertaa. Vasta kun olivat kuleksineet ja katselleet enemmän aikaa ja useampaan kertaan yhdet paikat, alkoivat he nähdä missä kauneinta oli ja mitä siinä oli kaunista.

Latun Liisakin myönsi itsekseen, että täällä keskikaupungilla oli oikea joulu, kaikkein oikein. Olihan hän nähnyt ennenkin täällä joulun, vaan se oli unehtunut muistista ja jos ei juuri unehtunut, niin ei se niin kirkkaana kuitenkaan paistanut mielessä, että se olisi voinut himmentää hänen jouluaan, johon mielikuvitus edeltäpäin valoi loistoa. Mutta miten mitättömältä tuntui nyt yksi ainoa kynttilä hänen joulukuusessaan, kun täällä oli satoja, niin ainakin näytti. Ja mitä merkitsi hänen kaksi piparkakkuaan. Eikä nuo paperit, joita täällä oli kuusissa, olleetkaan samanlaisia kuin oli apteekin tunkiolla, josta hän pimeän hämärässä oli intoksen jälkeen käynyt kopeloimassa. Ja häntä melkein hävetti, kun oli inttänytkään muille, että heillä oli yhtä oikea joulu kuin missä tahansa keskikaupungilla. Oli toki hyvä, ettei hän ollut nyt niitten kanssa, joille oli väittänyt. Jos sattui niitä vastaan tulemaan, niin karttoi hän kohakkaa sattumasta, etteivät pilkkaisi.

Liisa oli Viion Elsan ja Ojanniemen Marin kanssa. Heillä oli ollut jo aikoja puhe, että menevät yhdessä ja vievät Vimparin lapsetkin joulua katsomaan. Elsan taluttamana kulki Ville ja Kristiina, Mari talutti Teutoria ja loppuja veti Liisa kelkassa.

»Eiköstään voi missään muualla olla oikeaa joulua kuin täällä?» sanoi Liisa tovereilleen, aivan kuin joku muu joskus olisi hänelle väittänyt toisin.

Elsa ja Mari vakuuttivat, että ei voi olla. Ja kaikki kolme aina ihmettelivät tultuaan talon kohdalle, jossa verhottomista ikkunoista näkyi kuusi monine pienine ja monivärisine kynttilöineen, hedelmineen, kuivine, kauniine nauhoineen, kimallellen kullalle ja hopealle, ja kuusen läheisyydessä liikkuvaksi ihmeen sieviin pukuihin puetuita lapsia, jotka kuusesta ottivat hedelmiä tai muuta.

Tytöt viittasivat holhokeilleen.

»Katsokaa, lapset, kuinka kaunista!»

Lapset kelkassa samoin kuin talutettavatkin katselivat viitattuun suuntaan, vaan eivät puhuneet mitään ja hetken katseltuaan vilkuilivat muualle. Heistä oli kaikki niin kummaa, että joulukuusi ei ollut kummempi kuin kuutamossa kimalteleva vesitorvi jossakin rakennuksen nurkassa tai joku ohijuokseva koira. Mutta kun kulki ohi joku tähtipoikaseurue, niin silloin ojentuivat koko lapsijoukon kädet sinnepäin ja Villestä alkain nuorimpaan asti sanoivat he:

»Aappo tuolla!»

Ja syntyi heissä levottomuus, joka oli purkautua nurinaksi ja itkuksi ja jonka tyynnyttämiseksi oli täysi työ tytöillä vakuutellessaan kaikki kolme, oikein houkuttelemalla, ettei siinä ollut Aappoa. Mutta heidän selityksensä, että Aappo ei tänä jouluna ole enää tähtipoikana, vaan kylässä ottopoikana, ei lapsissa tuntunut, sillä he tähystelivät kaikkialle nähdäkseen tähtipoikia ja niissä Aapon.

He tulivat Montinin luo ja siellä oli kaunis joulukuusi, tyttöjen mielestä kauniimpi kuin missään muualla. Ja niin kirkasta oli siellä sisällä, että Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi!»

Tytöt katselivat joka taholta. Salin seiniä näkyi, ne olivat kuin ruskeaa samettia kultaneuloksilla. Ja mahdottoman suuria tauluja oli seinillä. Katossa riippui lasikruunu, jonka särmäiset lasit kimaltelivat kauniisti. Ihmisiä liikkui edestakaisin ja olivat iloisen näköisiä. Ne keräytyivät saliin ja sitten tuli sinne lapsia, tyttöjä ja poikia.

Tytöt kadulla nousivat kinoksen harjalle paremmin nähdäkseen ja siitäpä näkikin hyvästi.

Salin ovi, joka oli vastaisella seinällä, aukesi ja sisään astui – niin, mikä lie ollutkaan. Se kumarsi ja tytöt salissa tervehtivät vastaan niiaten. Se oli varmaan joulupukki, päättivät tytöt kinoksella. Karvainen se olikin kuin pukki, vaan pystö kuin mies. Hyvin kummallinen se vain oli. Se seisoi vähän aikaa yhdessä kohti, ettei kuin vähän pää liikkui ja käänteli molemmille puolin. Sitten alkoivat tytöt salissa räpyttää käsiään ja vanhemmat ihmiset nauroivat.

Tytöt kinoksella myös nauroivat ja puristivat toisiaan, mutta kurkottivat taas kaulaansa, kun se pukki alkoi liikkua.

Suuren kontin selästään pyöräytti pukki lattialla eteensä, siitä otti jonkun mytyn ja ojensi. Montinin rouva meni ottamaan sen ja niiasi. Pukki ojensi taas uuden ja sen meni Montinin herra ottamaan ja kumarsi. Sitten ojenteli pukki aina uutta ja milloin joku vanhempi ihminen, milloin joku lapsi kävi tarjotun hakemassa.

Tytöt kinoksella kaula pitkällä katselivat silmiään räpäyttämättä ja henkeään pidättäen.

»Vimparin Aappo!»

Aivan kuin yhdestä suusta huudahtivat sen tytöt, ja lapset kelkassa samoin kuin Ville, Kristiina ja Teutori, jotka seisoivat kelkan vieressä, alkoivat silmäillä ympärilleen ja kun eivät mitään Aapon näköistä nähneet, niin suu auki töllistelivät tyttöjä. Hetken perästä muuan joukosta kirahti ja kohta koko kelkkakunta oli äänessä, johon yhtyi pian Teutori ja sitten Kristiina ja lopuksi Villekin. Mitkään puheet eivät nyt auttaneet, lapset eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan ja tuskinpa lienevät kuulleet omaa ääntäänkään, yhteisääni oli niin vahva.

Liisan täytyi ottaa kelkan jutkosta ja lähteä vetää kituuttamaan, juosten aluksi lasten tyynnyttämiseksi, Mari ja Elsa talutettaviensa kanssa reppasivat jäljessä. Sillä tavoin hynttyytettyään jonkun matkaa tyyntyivätkin lapset, ettei kuin silloin tällöin kuului joku nikonsekainen nyyhkytys jostakin ryysyläjästä.

Tytöt saivat nyt aikaa puhella keskenään. Aaposta oli puhe.

Miten hän oli kaunis niin sievässä puvussa... Mahtoi hänellä olla hauska ...

Ja saunassa kertoivat tytöt vanhemmille että he olivat nähneet Aapon Montinilla. Lapset joille oli toimitettu leipäpala käteen, eivät olleet tietävinäänkään enää, vaan vanhemmat naurusuin ja uteliaina kuuntelivat.

»Ja Aappo kumarsi niin sievästi», selitti Liisa, ja Ojanniemen Mari sanoi:

»Voi, voi».

»Aapolla oli musta takki.»

»Hyvin, hyvin sievä.»

»Voi, voi, ja oikein kaulus kaulassa, voi, voi.»

»Niin, niinkuin herraspojilla.»

»Niin, voi, voi.»

Ja selittivät he kaikki mitä olivat kerenneet Aaposta huomata ja minkälaista oli siellä, jossa Aappo oli. Kaikki olivat niin iloissaan, vanhemmat tietysti enin, kun ei vain Vimpari kaikkein enin.

Hän ainakin hymyili koko voimallaan tyttöjen kertoessa ja katsoi aina vähän päästä vaimoaan sillä katseella, että: kuule äiti, kuuletko äiti!

Vimpari oli niin hyvillään ettei saanut senkään vertaa sanaa suustaan. Hän oli aivan kykenemätön ilmaisemaan sanoilla ajatuksiaan, mutta silmät loistivat ja niissä päilyi vedet. Salaa pyyhkäisi hän muutaman kerran poskille norahtaneet kyyneleet, mutta niitä pyrki tulemaan toisia ja hänellä oli muutenkin niin vaikea olo, että hän pistäytyi ulos tynnyttelemään.

Vimpari ei ollut saanut mitään avuilla käydessään, ei kerrassaan mitään. Taloihin sisälle ei ilennyt mennä, eikä olisi päässytkään, sillä joka talossa oli keittiön oven suulta avain poissa. Taas jakopaikoissa ei hän ilennyt ryöstää eikä toraan ruveta, muuten ei saanut. Neuvotonna oli hän kotia tullut, mieli musta kuin sysi ja raskas lyijy. Jumalan jyvää ei ollut ja pitkät Jumalan juhlapäivät edessä. Lapset itkivät nälkäänsä, sen paremminkin olisi kestänyt, vaan heidän pyytävät katseensa, niitä ei voinut karttaa ja ne ovat voimakkaammat kuin kovin huuti. Ja vaimo raukka, joka oli odottanut ja toivonut...

Herra Jumala ... Auta, hyvä Jumala... Sinähän annat rikkaillekin, muista köyhää kurjaa...

Mutta siitäkään ei ollut toivoa, vaan näitä lauseita kertasi hän seisoessaan portailla nojaten Nikkilän tuvan seinään, uskaltamatta lähteä sisälle saunaan.

... auta ... auta ... auta.

Hänen katseensa kulki tarkasti kuun valossa kimaltelevalla hangella aivan kuin etsien kiiltävää hopearahaa.

... tai lähetä tappava tauti.

Mutta kuitenkin pelkäsi hän, jos siellä saunassa on joku kuollut.

»Jopa isäkin tulee», lausui vaimo iloisena, josta Vimpari oli aivan raivostua. Karkea kiroussana oli pudota hänen huuliltaan ja toinen oli valmiina sen takana. Lapsillekin ajatteli hän karjaista, että olkaa hiljaa, minä taon sen pään seinään, joka ensiksi ääntää. Mutta jokainen lapsi äänsi iloisella, niin soinnukkaalla ylimmän tyytyväisyyden äänellä: isä! Ja käsiä ojennettiin:

»Isä, katsokaa.»

Heillä oli jokaisella korppu kädessä.

Vaimonsa näytteli, mitä oli tuotu: leipiä, herneitä, lihaluita, piimää ja jauhoja Kurolasta ja Latulta ja Viion leski lapsille korpun kullekin.

»Jumala siunatkoon niitä hyviä ihmisiä», lausui vaimo. Istuttuaan hetkisen vasta selveni Vimparille todellisuus ja sittenkin pysyi hän kauan tyynenä.

»Minä en saanut mitään», sanoi hän jurosti.

»Onpa meillä taas tarpeemme. Jumalalle kiitos avustaan.»

»Vai Kurolalta ja Latulta tuotiin, ja Viion leski?»

»Niin, en olisi osannut odottaakaan.»

»En minäkään», ajatteli Vimpari, vaikka ei ääneen ajatustaan saanut. »En osannut ajatella mistään. On se Jumala hyvä.»

Sydämensä alkoi lämmetä, mieleen pulputa iloa, joka täytti sen hiljalleen reunojaan myöten. Ja nyt se nousi yli partaitten.

Hän pelkäsi, ettei hän voi pidättää tulvivaa mieltään.

Pihalla, yksinäisyydessä, kehtasi hän antaa kyynelien juosta. Ja siitä tasaantui mieli.

Miten kirkkaalta näytti nyt maa ja taivas ja kaikkialla akkunoista pilkoittavat tulet ystävällisiltä! Oli niin hiljaista.

Hän loi kuin salaa silmäyksen ylös taivaalle, pikimmältään katsahtaen aivan kuin ujostellen. Ei hän pannut käsiään ristiin, ei sanonut sanaakaan, ei edes selvää ehyttä ajatusta kokoillut kiittäessään Jumalaa. Hän oli kiittämättömän näköinen kuin ujosteleva lapsi, vaan hän tunsi kiitollisuutta.

Saunasta alkoi kuulua hiljainen, hempeä-ääninen veisuu, ja aivan kuin olisi pelännyt hiljastuvansa riensi hän kiireesti sisään yhtyen virteen ennenkuin pääsi saunaan sisäänkään.

Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat:

»Nytpä on joulu.»

»Ja lysti.»

Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.