Vaaralla: Luku 10

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 9 Luku 10
Vaaralla
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 11


Pakkasta ja pyryä oli tullut vuorotellen koko alkutalven. Yhtämittaa oli nyt taas pyryttänyt viikkokauden ja yhä sitä jatkui.

Sakeasti syyti lunta, jota pakkasvihuri kuljetti pyörteissään ylös ja alas kiertäen ja kiidättäen, syösten sitten kartanoille jonkun seinän suojamaan, johon kasvatti kinoksen, ja alas kaduille, jossa se juoksutti sitä paikasta toiseen, kasaten sinne tänne pieniksi mykkylöiksi, joista taas, kun aika antoi, kiskoi irti ja kuljetti muualle mieluisempiin paikkoihin, joihin se rakenteli korkeat vallit, paikoin niin korkeat kuin matalimmat talot täällä Vaaralla.

»Siellä on semmoinen ilma, ettei sinne panisi koiraansakaan», sanoivat ihmiset katsellessaan ulos, ja jotka olivat ulkona käyneet, vakuuttivat:

»Se on niin vihainen tuo tuulikin, että on ihan purra pistää, sitä vailla ettei silmiä silpase.»

Vihaiselta se näytti näin katsellakin. Piipuista ulos pyrkivän savun tempasi sitätehden kuin sitä tuli ja ryöpsäytti alas puolelle ja toiselle aivan kuin olisi tahtonut sillä maata pieksää. Piipuissa humisi, liekit uunissa imi välistä ihan perälle ja toisinaan taas tuupsautti ne uunin suupieliä nuoleksimaan, jolloin savua pullahti huoneeseen. Ja kun sillä ei mitään häveriä saanut, niin vihoissaan syyti lunta vasten ikkunoita ja seinän varaukset kaikki täyteen sulloi. Kinosten harjanteilla pelmuutti lunta aivan kuin olisi aikonut siitä alkaa sisälle syytää.

Lapset kotona istuivat ikkunain ääressä katselemassa, ei ollut heillä halua ulos, vaikka muuten aina mielellään teuhasivat kinoksissa. Uhkarohkeimmatkaan eivät olleet tämän sään aikana kuin kerran, korkeintaan kahdesti yrittäneet kahlaamaan jonkun kinoksen harjanteelle, vaan puolivälistä jo palanneet, kun tuuli viuhtoi joka puolelta ja pieksi lumella ja oli siihen paikalle kylmettää. Kasvot sinisinä ja hampaat lotisten kiiruhtivat he takaisin eivätkä joutaneet porstuassa kopistelemaan lumia saappaistaan, vaan syöksyivät niineen sisään ja tempasivat sukkelaan oven jälkeensä kiinni aivan kuin peläten, että vihainen pyry perässä tulee. Töissä häärivät vanhemmat koettivat, mikäli mahdollista, karttaa ulkotoimiaan ja sisään tullessaan käsiään hieroen ja ruumistaan puistatellen sanoivat:

»Kiittää kun saa olla sisällä lämpimässä», ja lisäsivät puita uuniin tai jouduttautuivat peltejä kiinni saamaan.

Nikkilä istui, vanhat turkkirehjut yllään ja suuret huopasaappaat jaloissa, kadunpuoleisen ikkunan ääressä ja katseli ulos.

Paljoa ei näkynyt maailmaa, suuri kinos ikkunan edessä ja sen harjan yli harmaja taivas. Vaan niinkään paljoa hän ei ollut moneen herran vuoteen nähnyt, kun ei ollut sänkyään etemmäksi liikkumaan päässyt.

Vimparin vaimo oli häntä hieronut, joka päivä nyhjystellyt siitä saakka, kun olivat Nikkilän saunaan muuttaneet.

»Ei teistä aivan tervettä saa», oli vaimo sanonut, »vaan siksi teistä mies tulee, ettei tarvitse teidän tuossa sängyssä kyhjöttää ikänne aikanne, kun minä teitä hieroa kyhnystelen».

»Ei tule tuohesta takkia», oli Nikkilä vastustellut. »On koeteltu jos jotakin, jokaisen eukon reseptin mukaan se tuo äiti alussa minua hoiteli, syötti paholaisen pahimmat ja karhun sapet ja mene tiedä mitä kaikkea, voitelutti yhdeksänmiehenvoimalla, sääsken ihralla, kuppautti ja toppautti. Eipä ole auttanut.»

»Ei ne auta ihmisten keinot», sanoi Nikkilän emäntä tuomiten syntiseksi nuo entiset keinot ja ilmoittaen, ettei hän luota Vimparinkaan vaimon keinoon. »Terveys on Jumalan lahja, hän sen voi ottaa ja antaa.»

»Niinpä niin, vaan tuleehan sitä ihmisen itsensäkin koettaa», arveli vaimo. »Eikähän tuo ota, jos ei annakaan, jos koettaa hieroa. Kun minä siitä uskon apua olevan ja niin mielelläni tahtoisin puolestani jotenkin palkita hyvyyttänne, niin antakaa minun ne tehdä.»

Sen enempää kyselemättä meni hän Nikkilän luo ja alkoi toimensa tuumien:

»Näin vain nyhjyttelen, ja jos siitä apua alkaa utautua, niin joka päivä sitä teen hyvästä sydämestäni ja jos niin tahdotte niin saunan hyyryksi.»

Ja näinä päivinä oli Nikkilä päässyt huoneeseen vähin liikkumaan ja istuinpaikkaansa muuttelemaan.

Olihan tuo elämälle kepeämpi, vaan ei mielen iloksi. Sillä mitä siitä oli hyötyä. Hän ei pystynyt työhön kuitenkaan. Söi vain ja kulutti, kulutti enemmän nyt kuin sairaampana, jolloin ei haluttanut niin ruokaa kuin nyt. Hän oli ulompana nyt kuolemasta, jonka hän oli sängyssä maatessaan toivonut viimeinkin nitistävän hänet, odottanut sitä joka päivä.

Somaa sekin oli, kun se usein terveitä, vankkoja ihmisiä rutasee hengiltä yhdellä kouran puristuksella, istualleen, seisaalleen, syödessä, juodessa tai muussa toimessa, kun eivät odota, eivät mitään aavistakaan ja pinnistäisivät kynsin hampain, jos voisivat, antaisivatpa tavaransakin saadakseen elää. Niinkuin Bomin komesrootikin lupasi juuri kuolinhetkellään monta tuhatta markkaa tohtorille, jos tämä voisi pelastaa hänet, ja Jumalalle lupasi, että hän jakaa tavaransa köyhille ja kirkolle. Ei auttanut, kuolema tuli ja nipisti miehen. Mutta eipäs tule toisille, jotka odottavat sitä kuin pelastustaan. Seisoksii vuoteen ääressä, vaan ei ota. Näyttää leikkivän kuin kissa hiirellä: tapan ... en tapa ... tapan ... en vainkaan tapa ... tapan vainkin ... no en sentään ... mene, saat mennä ... eläpä menekään. Sitä ilvettä oli pitänyt hänenkin kansaan, siitä saakka kuin hän sieltä laivatelineiltä putosi. Kiristi ensin hengen rajoille, vaan hellitti sitten ja on kiristellyt, kiristellyt ja antanut löysiä ja taas tiukentanut. Nyt se oli taas päästänyt hänet sängystä tähän tuolille...

Sekin oli kun ei pitänyt pudotessa sattua kiveen, vaan kiven viereen...

Työnnälti mieleen vaimon sanat, joka viime aikoina oli myötään puhunut Jumalan varjeluksesta ja auttavaisuudesta, että Jumalan varjeleva käsi oli siinäkin väliin tullut. Niin niin, vaan Nikkilästä tuntui, että se paraiten olisi niin ollut, jos hän olisi päässyt joko ihka terveenä siitä tai kerrassaan kuollut. Jos olisi kuollut, niin ei olisi tarvinnut näin kitua ja kiduttaa toista. Vaimonsa kyllä olisi hyvin toimeen tullut, kun ei olisi tarvinnut elättää kuin itsensä. Työllään alussa elellyt ja loppuikänsä tällä talon hinnalla. Nyt on ollut toisen terveys hoidettavana henki elätettävänä ihan turhanpäiten. Hän on saanut riehkasta ja kiusata itseään. Hänen voimansa alkavatkin sammua: ei kuule tarkasti, näkö, joka alkuaankin on ollut heikko, näkyy huonontuvan huononemistaan, ja tuntuu että hän välisti puhelee hyvin lapsellisesti...

Siinä tuli juuri Nikkilän emäntä kadunpuoleisen ikkunan ohitse. Lumessa yltäpäältä, etupuolelta varsinkin. Kahlata taaposti syvässä lumessa ja vetää kinnasi jäljessään kelkkaa, jossa oli heinätukko sidottu keulalle, halkoja kantamus keskellä ja kimppu reikäleipiä heinäin suojassa.

Nikkilän suu vetäytyi omituiseen hymyyn ja pulpahti hykähdys, jota seurasi hetken perästä syvä huokaus ja silmiin norahti vedet.

Emäntä etunojassa puski edelleen askel askeleelta, jotka olivat lyhyviä. Tuuli pieksi huivin lievettä niskassa ja kiersi hameet tiukalle säärien ympäri. Niihin hän väliin sotkeutui ja väliin horjahti tasapainosta pehmeän pohjan pettäessä, niin että kädet piti varalla pitää, ettei suistuisi suulleen hankeen ja tuon tuosta hän kinokseen kämmertyikin kyynärvarsia myöten. Niin taivalta tehden kulki hän ohi ikkunan ja kelkka jäljessä aika ajoin nytkähteli eteenpäin, vuoroin enemmän vuoroin vähemmän, kyntäen hankeen syvät jälet, siitä näytti niin vastahakoiselta kulku.

»Noin se on Kaisa raukka pitkät ajat saanut vetää retuuttaa minua hylkyä kelkankarilasta jäljessään umpitietä pitkin matkaa», lausui Nikkilä katsellessaan kelkkaa, joka nytkähteli vähitellen näkyvistä, ja jäi mietteissään tuijottamaan kelkan kynnöksiä ja vetäjän polkemia jälkiä, joissa tuuli lunta pyöritteli ja umpeen niitä ajoi, aivan kuin vihoissaan hangen pahnaamisesta.

Mutta emäntä oli kelkkoineen toimessa.

»Näin me tässä mennään, ihan kuin ei mitään», supatti hän.

Vaan väsytti taas niin, että piti vielä siinä portille pääsemässä levähtää.

»Hun, huh. No eihän tässä ole kuin tämä nikara. Kylläpä siinä olikin kinosta. Tuota toista puolta olisi päässyt paremmin. No päästyhän on tästäkin, eikä tässä ole kuin tämä nikara.»

Ja niin alkoi hän taas taapostaa, hiljalleen hinausi portille, jossa ei enää kinosta ollut niin vaivaksi asti.

»Odota vähän, Heluna», jupisi hän, kun kuuli lehmänsä ammuvan. »Täältä saat vähän aluksi, ja heti sinua tullaan noutamaan», sanoi hän aivan kun hyvitellen.

Portaitten päähän kelkan saatuaan otti hän heinätukon kainaloonsa ja juoksunkynttä meni navettaan.

»Heluna kultani, oma ämmäsi», puheli hän jo navetan ovia avatessaan.

Lehmä vastaukseksi rönkäsi pitkän äänen, nälkänsä pituisen, joka ei suinkaan ollutkaan lyhyt. Eilen puolenpäivän aikaan olivat heinät loppuneet ja iltaseksi oli saanut muutaman oljenkorren.

»Tässä on ämmälleni, omalle kullalleni», hyvitteli emäntä antaessaan heiniä ja kaulasta pidellen puhutteli vielä omaa kultaansa, joka halukkaasti purra rauskutteli heiniä.

»Kohta ämmä pääsee paremmille ruuille», lohdutteli hän lopuksi sitä.

Navetasta palatessaan taas juosta hyntyytti, sieppasi leipäkimpun kelkasta mukaansa ja tuvan oven auki saatuaan kysyi jo ennen kuin itse sisään pääsi:

»Mitenkäs täällä isä jaksaa?» Ja suu oli hymyssä ja silmät räpättivät.

»Mikäs se on valmiilla jaksaissa», vastasi Nikkilä, ja emäntä nauraa hihitti.

»Valmiilla hihi hii», pani hän vielä, mennessään puita hakemaan sisään.

Iloisena ja tyytyväisenä hän toimi ja hääräsi.

»Panemme ensin, isä, uunin lämmetä ja sitten me syömme, isä.»

Syödessä eivät paljon puhelleet, sillä emäntä leukaansa liikutellessaan ei kuullut mitään. Vaan iloisella mielellä emäntä oli ja sanomattoman tyytyväisen näköinen. Nikkilää oikein vaivasi, kun ei saanut jo tietää, mikä hyvä onni äitiä oli nyt kohdannut.

Emäntä syötyään pani kätensä ristiin ja jotakin supatti. Se oli vanha tapansa, tuohon supatukseen asti, vaan tämä oli myöhempi lisäys.

»Kiitoksia, isä, ruuan edestä», sanoi hän miehelleen niiaten samalla.

Se oli myös vanha tapa. Monta kertaa Nikkilä oli hymähtänyt tuolle, vaan ei se koskaan ollut niin kummalliselta tuntunut kuin nyt, melkein kuin ivalta. Hänestä tuntui se niin pahalle, ettei ilennyt puhua siitä mitään, vaikka ensin aikoi.

»No mitenkäs kauppa kävi?» kysyi hän vain.

»Joo hyvin. Kuulehan, kun minä ensin menin ... menin, no mikä se nyt onkaan se teurastaja?»

»Et sitä muista?»

»No juurihan minä sen muistin, ihan äsken, vaan mikä lie temmannut muististani nyt sen.»

»Voi äiti raiska!»

»Mitä?»

»Rahikainen.»

»Niin, Rahikainen ... eikö se nyt ole hullua, etten minä sitä muistanut, niin tuttu mies?»

»Sitähän minäkin tässä ihmettelen.»

»Mitä?»

»Niin että mitäs sitte?»

»Niin. Niin se tuumaa, että ei sovi hänen ostaa, kun se on poikiva lehmä, niin ei siitä ole teuraseläimeksi, ja navetalle hänen ei kannata ottaa, kun hänellä on tarpeeksi lypsylehmiä ja paraita laatuaan, ettei niistä raahi menettää, vaikka joku niissä onkin, joka on myöhäinen. Mutta siellä oli lihan ostossa Pirilän Fiina, joka on Montinilla piikana, ja se sanoi, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän. No minä sinne heti ja siellähän syntyi kaupat.»

»Valmiit kaupat?»

»Niin.»

»No miten ne sian säkissä ostivat?»

»Mitä?»

»Että miten ne näkemättä ostivat?»

»Niin, no eihän siinä muuta ollut, kuin että rouva kyseli, onko se hyvä lehmä, niin minä selitin miten vanha se on, mitä lypsää ja sanoin että Pirilän Fiina myös tietää, tuntee lehmän yhtä tarkkaan kuin minä. Ja Fiina vakuutti, että se on semmoinen kuin minä olen sanonut.»

»No, ja niin hinnastakin sovittiin?»

»Niin, kysyi hintaa, niin minä sanoin, että en minä häntä osaa sanoa oikein, että otettaisiin paljonkin jos saataisiin, eikä sitä millään hinnalla myötäisi vielä, vaan on pakosta, kun on köyhyys, ettei ole heiniä ostaa ja lehmä ei anna mitään, että rouvahan itse tietää mitä kannattaa maksaa. Niin rouva sanoi, ettei nyt kannata paljon maksaa lehmästä, kun on huono heinävuosi?»

»Huono heinävuosi, niinkö se rouva sanoi?»

»Niin sanoi.»

»Yhy. No mitä sinä siihen?»

»En minä mitään, ajattelin vain, että paremminhan ne herrasväki tietää.»

»Joo, nehän tietää. No paljonko se lupasi?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa.»

»Kokonaan!»

»Niin, jos lehmä on niin hyvä kuin minä sanoin, vaan pitää maksaa kymmenen markkaa takaisin, jos ei ole niin hyvä. Niin minä sanoin, että saa rouva sen takaisin ja enemmänkin, jos liiaksi olen kehu...»

»Voi äiti rukka sinun kauppojasi!»

»Mitä?»

»Niin, että olisihan siitä Helunasta saanut kahdeksan kymmentä markkaa puhtaasti maksaa...»

»Joo, sitä minäkin vähän ajattelin», myönsi emäntä. »Vaan taas toisekseen ajattelin, että kun se on niin hyväsydäminen ja köyhille aulis se Montinin rouva, niin se maksaa runsaasti sen, minkä suinkin kannattaa.»

»Et ole äiti ollut kaupoissa herrasväen kanssa, sen kuulee.»

»No mitenkäs sitte.»

»Ne ilkiävät ottaa niin helpolla kuin vain saavat. Minä olen nähnyt sinun ostavan luutia tinkimättä, vaan olen nähnyt rouvain tinkivän.»

»Kuka sitä nyt luudankaupassa tinkisi.»

»No minä olen sen omin silmin nähnyt ja omin korvini kuullut ja monta kertaa. Vaan sen muistan kuin eilisen tapauksen, se painui niin mieleeni, kun kauppias Turbinin rouva osteli luutia rukoilevalta pojan ressulta, niin tinki ja tinki eikä ottanut ennen kuin sai käsiluutaparin neljällä pennillä – ei viittä raahtinut maksaa, ison äveriään rouva. Viisi paria osti ja säästi siinäkin viisi penniä. Työmiehen palkoissa ja kaikissahan ne tinkivät.»

»Enpä minä uskoisi.»

»Et ole ollut tekemisissä, niin et tiedä etkä voi uskoa. En minä välitä, että kaikki ovat semmoisia, että juuri tinkisivät ihan, vaan kun ajattelee niitten rikkauksia ja miten sitten köyhempiään kohtelevat, niin tuskinpa kelpo kalua löytyisi tuhannesta, vaan monta sadasta oikein nylkijää.»

Ja Nikkilä alkoi kiivastua. Vaan hän salpasi sanatulvansa. Kääntyi ulos katselemaan ja silmät liekehti... Millä ne olisivat rikkaat rikastuneet, jos ei köyhän hiellä ja väellä. Tuhansia markkoja ne keräävät itselleen köyhän raukan käsillä, vaan köyhä orja pysyy köyhänä ja usea menettää terveytensäkin, mutta rikas ei silloin enää märkää sormeaankaan ojenna...

»Niin kyllähän minä sitä vähän ajattelin, että kahdeksankymmentä markkaa Helunasta sietäisi saada», sanoi emäntä jonkun hetken perästä ja lisäsi heti: »Vaan eikö se ollut ihmeellistä, että piti sattua sen Montinin piian sinne teurastajalle?»

»Mikä ihme se sitten oli?»

Emäntä ei sitä sen enempää ruvennut selittämään, kun tiesi, ettei Nikkilä välitä semmoisesta, vaan meni Viion lesken puheille, hänelle iloansa ilmoittamaan.

»No minä sain lehmäni myydyksi», sanoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

»Vai nii. No kenelle?»

»Arvatkaapas?»

»En osaa.»

»Ettekö osaa?» kysyi emäntä ja hymyili ja katseli sillä muodolla, että saisipa nähdä osaako arvata.

»En, en minä arvaa.»

»No, Montinin rouvalle», sanoi emäntä molempia käsiään huiskauttaen aivan kuin että: oletteko kummempaa kuullut!

»Vai Montinin rouvalle.»

»Joo, siellähän minä sain myydyksi», kertoi emäntä niin tyytyväisenä ja iloisena, kuin olisi lehmän saanut eikä menettänyt.

»Miten te sinne arvasitte mennä kaupalle?»

Se oli kysytty niinkuin haluttu.

»Enhän minä olisi arvannut mitenkään, vaan se kävi niin somasti. Ajatelkaapas eikö se ollut somaa, kun minä menin sinne teurastajalle... joka ennen on meiltä pari kertaa lehmän ostanut ... tuon tuon ... mikä sen nimi nyt taas onkaan ... katsoppas kun en nyt muista taas... Ettekö te muista sitä teurastajaa?»

»Lampela.»

»Eei.»

»Puupponen.»

»Ei Puupponenkaan.»

»En minä sitten tiedä.»

»Sepä nyt somaa, kun en muista ... minäpä pistäyn isältä kysymässä.»

»Samahan se nyt on, kuka se on», yritti Viion leski sanoa, vaan emäntä jo kerkesi mennä.

Hyvänen aika, ajatteli Viion leski, mitenkähän ne nyt tulevat toimeen, kun on pitänyt lehmänsä menettää, josta heillä oli paraiten tuloja: särvintä itselleen ja liian maidon saivat rahaksi, jolla leipää ja muuta taas saivat. Kyllähän se emäntä raiska koettaa sillä lakinteolla ansaita, vaan eihän niillä tunnu voittoja saavan, kun on paljon tekijöitä, nuorempia, jotka ovat vikkelöitä ja koneilla ompelevat, niin kannattaa heidän helpolla myydä. Yökaudet istuu usein raukka työnsä ääressä, ihan on ihme miten hän jaksaakin, ettei uuvukkaan...

»Rahikainen», viskasi Nikkilän emäntä teurastajan nimen jo ovenraosta ja itse sisään päästyään jatkoi:

»Eikö se nyt ole hullua etten minä muista sitä, niin tuttu mies, joka on.»

»Vai Rahikainen, en minä tunne.»

»Joo se on hyvin tuttu meille. Niin kuulkaapas, kun minä menen sille kauppaamaan lehmää – tiesin minä, ettei se teuraseläimeksi ota poikivaa lehmää, vaan että navetalle jos ottaisi, ja kun on muille osannut mennä tarjottelemaan – niin sanoo ... se ... se teurastaja ... olipa sen nimi mikä tahansa ... sanoo, että hänen nyt ei sovi ostaa. Mitä nyt? kerkesin minä ajatella ja hyvin jo tuntui mahdottomalta kaikki. Niin on siinä Pirilän Fiina, Montinin piika, ja se sanoi heti, että heidän herrasväki ostaisi poikivan lehmän.»

Hymyssä suin ja kallella päin jäi emäntä katselemaan Viion leskeä, että mitäs se sanoo. Vaan kun Viion leski ei puhunut mitään, sanoi hän itse:

»Jumala asetti sen niin, että Fiinan piti sattua juuri siihen ilmoittamaan, että Montinit tarvitsevat lehmän. Enhän minä muuten olisi tiennyt.»

»Eipä suinkaan», myönsi Viion leski jotain sanoakseen.

Mutta sekin kuului Nikkilän emännästä samaan asiaan ja olikin pääihme, että juuri Montinin rouva, tuo Viion lesken kehuttu ja Viion lesken auttaja, tuli hänenkin auttajakseen, lehmänsä ostajaksi. Ja sitä hän tarkoitti sanoessaan:

»Joo, ja Montinin rouvahan sen sitten osti.»

»Paljonkos saitte Helunasta?»

»Kuusikymmentä viisi markkaa. Isä sanoi, että olisi siitä sietänyt saada enemmän, kahdeksankymmentä markkaa, ja sitä minäkin aioin teurastajalta pyytää ja vähän itsekseni tuumailin Montinin rouvankin luona, vaan kun rouva ei enempää tarjonnut ja sanoi ettei enempää kannata antaa kuin sen kuusikymmentä viisi, niin minä ajattelin, että tottapa ei sitten. Se on Montinin rouva niitä ihmisiä ... ja kun sitte asiat oli näin ohjautuneet...»

»Hyvästikö rouva jaksoi?»

»Hyvästi se näytti jaksavan, niin pulska ja komea ihminen. Ja niin puhelias se oli ja aivan kuin vertainen. Minä sanoin, että siellähän se meillä Viioska asuu, niin se että, vai siellä se asuu. Ja yhtä ja toista siinä puheltiin ja lopuksi käski piian kahvit antaa minulle.»

»Niinhän se on.»

»Ja niin se on. Kyllä se on ... minä kun mainitsin vain, että jos sopisi nyt antaa rahaa minulle, että saisin samalla matkalla ostaa puita ja leipiä, niin heti kernaasti siihen suostui ja antoi. – Ja kun minä sanoin, että ei ole meillä heiniä ollenkaan enää ja että jos ei näin pahalla säällä tahdota tulla lehmää hakemaan, niin minä vaikka vien samalla heiniä, jos niin rouva tahtoo. Vaan rouva sanoi, että pannaan hakemaan sitä heti, kääritään peitteillä lehmä, niin kyllä se tarkenee. Pääsee lehmä heti kotiinsa, toisten pariin, sanoi rouva. Niin siitä minä kuulin heti, että se on eläimellekin hellä.»

»No toittehan te heiniä?»

»Toin minä vähän, ostin omilla rahoillani raukalle pureksia odottaessaan.»

»Eikös se pian poikisi Heluna?» kysyi Viion leski, kun jonkun aikaa olivat olleet ääneti.

»No jouluksi.»

»Eipäs kauan olisi enää.»

»Eihän sitä olisi. Sentähden sitä sääli oli menettää vaan kun ei mitenkään sovi pitää. Velalla on pitänyt jo heiniä ostaa, ja tuli tässä nyt tarpeet niin tiukat», selitti emäntä. »Mutta sillä rahalla, minkä nyt saimme, elämme kotvan ja tottapahan Jumala sitten taas neuvot pitää, hänellä on monta neuvoa», sanoi emäntä lopuksi hyvin tyytyväisenä ja katseli Viioskaa sitten kallella päin ja vakavana aivan kuin että: eikö niin?

Viion leski ei vastannut mitään.

Pitkä äänettömyys syntyi. Nikkilän emännälläkään ei ollut enää mitään erityistä sanottavaa ja hän palautui uudelleen muistelemaan, miten lehmän kauppa kävi.

Viion leski oli keskeyttänyt työnsä ja kääntyi katselemaan ulos, tuttua tuulenviiriä, joka kovassa tuulessakin pysyi samassa suunnassa ja viittasi yhä sinnepäin, jonne uskollisesti oli viitannut ties kuinka monta vuotta – ehkä siitä saakka, kun Nikkilä oli työhön kykenemättömäksi tullut. Viirin varsi huojui, notkui ja väliin kumartui syvään, vaan viiri tiukasti vastusti tuulta. Viion lesken ajatukset kävivät samaan suuntaan kuin ennenkin Nikkiläisten kohtaloa ajatellessaan.

Köyhäin huutokaupassa hän näki heidät aina lopuksi, vaikka ei tahtonut sitä uskoa. Ehkäpä Jumala neuvoa pitää ja pelastaa nuo vanhat raukat siitä kurjuudesta, oli hän ajatellut. Vaan mitään neuvoa siihen suuntaan ei ollut näkynyt. Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko. Hän eli varmassa toivossa, luottaen Jumalan apuun. Leski ymmärsi, että hän sen luottamuksen oli emännässä herättänyt, ja sitä se kävi hänen luonaan aina vahvistamassa. Tuntui niinkuin hän olisi valhetellut emännälle. Sillä mitä emäntä sanoo, kun joutuu lopulta köyhäinhoitoon? Hän ei ota ymmärtääkseen kuitenkaan silloin, vaikka kuinka selittäisi, että Jumala on sen hyväksi nähnyt. Ja tuntui hänestä pahalta, ajatellessaan ruveta nyt sitä selittämään. Eihän sitä voisi sanoa miksikään hyväksi työksi Jumalan puolelta, ainoastaan rangaistukseksi. Sillä mitä se muuta olisi, kuin nuo raukat, jotka uskollisesti ovat jakaneet elämän ilonsa ja surunsa rakastaen toisiaan ja ainoa ilonsa on yhdessäolonsa, joutuisivat elävinä erilleen vieraitten ihmisten kylmään, koleaan huomaan, jos ei, niinkuin useimmat, suurimpaan kurjuuteen. Jompaankumpaan, niin olisivat he kuin elävältä haudatut. Sen tietää emäntä itsekin ja sen vuoksi hän pelkää ja kammoo tuota kohtaloa. Johan hän itki katkerasti kerran, kun miehensä tiukemmasti käski häntä menemään köyhäinhoitoon häntä ilmoittamaan. Pahalta tuntui toivoa toiselle ihmiselle kuolematakin, vaan muuta ei leski voinut. Ehkäpä elämän ja kuoleman Herra heidät kutsuukin luokseen sitä ennen. Häneenhän kuitenkin oli kaikissa tapauksissa paras turvata, häneen yksin.

»Jumalaltahan se on apu odotettavissa», sanoi Viion leski ruveten kutomaan viuhasti.

»Mitä?» tuli emäntä oikein läheltä kysymään ja katsoi tarkasti silmiin.

Viion leski hämmästyi, ei saanut äskeisiä sanoja muistoonsa, koetti niitä tapailla ja kun ei tavannut, niin sanoi jotakin sinnepäin sanoakseen kuin äskenkin:

»Niin että ... kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

»Niin, niin, jopa niin, aivan. Minä luotan ja huolta hän on pitänytkin: Nikkilä on parantunut ja lehmä saatiin noin hyvästi myödyksi. Ja kyllä hänellä on vastakin neuvoja meidän varalle. Minä luotan, ja Nikkilä paranee ihan terveeksi...»

Viion leski alkoi kutoa kiivaasti ja paukutti lujasti. Ja Nikkilän emäntä hymysuin lähti omalle puolelleen, hokien Viion lesken sanoja.

»Kyllä Jumala avun lähettää, kun häneen luottaa.»

Porstuassa sattui joku häntä vastaan, ilmestyi äkkiä kuin loihdittu. Pieni olento valkoisessa puvussa, kasvot kuin kirkastetut. Nikkilän emäntä oikein tyrmistyi. Sitä olisikin luullut enkeliksi yht’äkkiä sekin, joka oli hylännyt uskonsa enkeleistä, vaikka se ei ollutkaan kuin Viion Elsa. Yltäpäältä lumettuneena ihan kuin olisi ollut puettu heleänvalkoisiin, jota vasten punaisten poskien hehku ja mustien silmien välke täydensi sitä puhdasta kirkkautta, joka lasten kasvoilla niin usein heloittaa vanhempien ihmeeksi.

»Ettehän ole vain emäntä Helunaa myönyt!»

»Ihmislapsi, kun olet kaunis», sanoi Nikkilän emäntä oikein toinnuttuaan ja meni lähempää Elsaa katsomaan, vakuuttuakseen, että olihan se ainakin Elsa eikä mikään ylhäältä lähettiläs, jonka tarkoituksia hän oli kerennyt jo ajatella moneksikin: paremman maallisen elämän ennustajaksi, koko elämän ajalle avun tuojaksi, Nikkilän terveeksi tekijäksi, samanlaisen lupauksen tuojaksi kuin Saara sai, Nikkilän kutsujaksi rauhan majoille...

»Sanokaa, oletteko myönyt?»

»Olen, lapseni, olen, kaunis kultaseni», vastasi emäntä ja vieläkin puoleksi epäillen riensi hän tupaan katsomaan, että onko Nikkilä vielä elossa.

»Minä kun luulin Elsaa tuossa porstuassa yht’äkkiä vastatusten sattuessamme ihan ihko enkeliksi», selitti emäntä miehelleen.

»Sinä kun niitä ihmeitäsi ajattelet myötään, niin...»

»Mitä?»

»Ja kun silmäsikin alkavat pettää.»

»Mikä muu paikka minussa sitten on pettänyt?»

Nikkilä hymähti, kääntyi poispäin vaimostaan ikäänkuin ikkunasta ulos katsomaan ja nauroi ensin ja sitten pyyhkäisi silmästä pyrkivän kyyneleen lausuen itsekseen:

»Äiti raukka.»

Elsa pyrähti siinä samassa tupaan. Hän koulusta tultuaan aina opetti kahta Vimparin lasta lukemaan tunnin tai pari täällä tuvasssa, kun saunassa oli ahdas ja kun Nikkiläkin oli tahtonut, että lapset tuvassa pitäisivät koulunsa, hänelle kun siitä oli hupia. Vaan nyt tuli Elsa senkin tähden, että kuulisi oikein siitä Helunasta.

Nikkilä katsoi Elsaa tarkemmalla silmällä kuin ennen, vaimonsa kun oli tuommoisia kertonut. Ja kaunis todellakin oli Elsa. Hän oli ihaillut Elsaa, hänen tapojansa varsinkin, vaan näköänsäkin. Mutta noin kauniiksi hän ei ollut tosiaan häntä huomannut. Silmiään muualle väistämättä katsoi hän. Kaunis oli Viion leski ollut, vaan kauniimpi oli Elsa. Hänessä oli lisäksi isänsä kaunista muotoa. Kookas vartalo ja solakka. Pystö kuin ruhtinatar, kasvot kauniit, kauniit kuin enkelin kuvissa, ja katse lämmin. Liikkeet notkeat ja kävely kepeää. Puku sievä ja sopiva. Nikkilä katsoi ja katsoi. Se oli tuo poskien hehkuva puna, joka antoi terän silmien välkkeelle ja levitti suloa kaikkialle, leningin kaulustasta kengän rihmoihin saakka. Nikkilä oli romaaneista lukenut kuvauksia kauniista naisista, vaan nyt hänkin näki omilla silmillään kauniin lapsen, näki puhtauden ja kauneuden yhdessä.

Elsa kääntyi häneen päin, ja hän näki suun liikkuvan ja lapsellisen lempeän katseen.

»Oletteko taas yrmynä, Nikkilä, vai ettekö kuule?»

»Mitä, lapseni?»

»Että eiköstään Helunaa ole myyty?»

»On, on, on se myyty. Minä en huomannutkaan sinun kysyvän», selitti Nikkilä kuin anteeksi pyytäen.

Elsa sanoi aina Nikkilän olevan yrmynä, kun hän oli vakavana eikä tahtonut mitään puhella. Ja sillä sai hän aina hänet hyvälle tuulelle. Vaan eipä hän ollut yrmynä ollutkaan nyt terveemmäksi tultuaan, ja nyt tänään hän olikin virkeämpi ollut kuin koskaan eikä yrmynä ollenkaan, ei haluakaan. Senpä tähden taisi hän nyt huomata Elsankin niin kokonaan, niinkuin oli huomannut paljon muutakin, jota ei ennen tai josta oli ollut välinpitämätön.

Vimpari kantoi kaksi ryysymyttyä sisään ja selvitteli niistä tuvan lattialle kaksi pojan mollia, jotka jäivät melkein paitasillaan seisomaan lattialle, toisella joku röijyntapainen paidan päällä, toisella vähän housuja, joita kannatteli sarkanauha toisen olan yli. Kasvot ja kädet olivat lapsilla puhtaat ja tukat kammatut ja silmät suurena, oudoksuen kun katselivat alussa kuin varsa, joka ahtaasta, pimeästä tallista tuodaan avaralle kartanolle kirkkaaseen päivän valoon.

»Prastui, kappusivai», sanoi Vimpari lapsista päästyään ja pisti kättä Nikkilälle, vaan emännälle hän nyyhkäytti päätään sanoen sävyisästi hyvän päivän.

»Johan sinä olet karannut laivastasi, jossa niin monta vuotta olet uskollisesti purjehtinut?» puhui hän Nikkilälle. »Meidän äiti kertoi, että sinä olet pystyssä, niin oikein uskoakseni lähdin katsomaan.»

»Johan se meidän isä on isosti parantunut ja paranee se vielä ihan terveeksi mieheksi», arveli emäntä, joka oikein tarkalla korvalla oli kuunnellut Vimparin puhetta.

»Emäntä uskoo, että Nikkilä vielä laivoja veistää, ennen kuin kuolee?» arveli Vimpari ja katsoi syrjäsilmällä Nikkilää.

»Melkein se semmoisia höpisee meidän äiti», arveli Nikkilä.

Emäntä aikoi sanoa: ei se ole mahdoton asia ja Kaikkivaltiaan voimalle se on vähäinen, vaan asetti kuitenkin sanansa sananlaskun muotoon:

»Toivotaan vetten takaa, ei toivota Tuonelasta.»

»Niinpä niin», myönsi Vimparikin vakavana. Ja hetken mietittyään lisäsi: »Mikäs se olisi mahdoton asia parata sinun niin paljon, että tässä kotosalla kykenisit kapertelemaan töiksesi.»

Nikkilä ei puhunut mitään, kääntyi ulos katsomaan. Ja Vimpari jonkun hetken perästä hyvästeli ja lähti.

Elsa oli laittanut koulunsa käymään. Uunin eteen asetetuilla tuoleilla, loimoavan tulen ääressä istuivat lapset ja vuoroon lukivat, kun ei ollut kuin yksi kirja.

Nuorempi oli jo suorittanut tehtävänsä ja sillä aikaa kun vanhempi luki, katseli hän räiskivää ja paukkuvaa tulta uunissa sekä sitä kyllikseen katsottuaan silmäili ympäri huonetta, kunnes keksi kartanoikkunan alla olevalla kaapin päällä korkean leipäpinkan, johon kiintyi halukas katseensa.

»Yksi, kaksi, kolme, seitsemän, viisi», luki poika leipiä ja viittaili niitä ja supatti ja pikimältään silmäsi aina Nikkilää tai emäntää.

»An-na meil-le tä-nä päi-vä-nä mei-dän jo-ka-päi-väi-nen lei-päm-me», luki toinen innolla ja toimessa.

Nuorempi pillahti itkuun aivan kuin olisi tulinen poukka lentänyt paljaille säärille kärventämään ihan sietämättömästi.

»Mikä sinulla?» joutui emäntäkin siihen. »Polttiko poukka?»

Poika itki täyttä kurkkua, kasvot toisen käden peitossa ja toisella viittaili kartanonpuoleiseen ikkunaan.

»Mikä siellä?» kyseli Nikkilän emäntä ja jo uskoi että poika näkee. »Mörkö vai enkelikö? – Jeesus siunaa!» Ja emäntä silmäsi Nikkilää, että eihän sitä ole vain tultu noutamaan.

»Anna sille leipää, sitä se itkee», sanoi Nikkilä, joka oli seurannut pojan liikkeitä ja hommista nähnyt hänen ajatuksiaan.

Emäntä joudutti pojalle palan käteen ja poika heti tyyntyi. Mutta vanhempi katseli saanutta, leuka alkoi täristä, suupielet mutruilla ja viimein pyrki esiin ääni, joka pidätettynä turskahteli nenän kautta ja kuulosti niin omituiselta, että Nikkilää nauratti. Mutta emäntä kerkesi toimittaa leipäpalan toisellekin, ennen kuin itku ehti valloilleen. Molemmat lapset pyyhkivät kyyneleensä ja silmät paloivat kirkkaina ja kasvoilla tyytyväisyyden loisto, kun katselivat saaliitaan ja pitelivät kämmenellään hellävaroen kuin jotakin särkyvää.

Nikkilä hymyillen katseli lapsia ja emäntä pahoitteli, kun ei ennen huomannut antaa, vaikka olihan se jo ollut hänellä mielessä.

Vanhempi poika taas alkoi jatkaa lukuaan, yhtä tolkummassa ja kovalla äänellä, melkein huutaen luki hän:

»Ja anna meille meidän syntimme anteeksi...»

»Kun himoitsette toisen tavaraa, muuta ei teillä vielä mahda ollakaan», ajatteli Nikkilä hymähdellen. Vaan emäntä istui vakavana käsi poskella ja kuunteli hartaasti aivan kuin olisi luettu jotakin, jota ei ollut ilmoeläissään kuullut.

»Ja elä johdata meitä kiusaukseen...»

Nikkilä muisti mihin kiusaukseen he äsken olivat joutuneet nuo runoilijat... Kunhan jokapäiväisen leivän puutteessa raukat eivät joutuisi vielä...

»Armahda raukkoja!» tuli Nikkilän mieleen itsestään niinkuin harras totinen rukous tulee.

Luvussa tuli sitten joku erehdys, jota Elsa korjasi ja lausui:

»Mutta päästä meitä pahasta.»

Nikkilä kuunteli ja katsoi Elsaa, kun hän lausui. Hän lausui painokkaasti ja puhtaasti, ääni oli kaunis ja kasvoilla lapsellinen, syvä vakavuus. Ei se kuulostanut luvulta, ei se ollut rukoilemistakaan, vaan oli kuin kaunis, sydämellinen, nöyrä pyyntö, jota ei voisi kuulematta olla. Hän oli aina säälien ajatellut Elsaa. Kuta enemmän hän tutustui häneen, sitä enemmän hän mielistyi, mutta sitä suuremmaksi kasvoi säälikin, joka surun voimalla häntä painoi ja sai hänet usein Elsan läsnäollessakin yrmyksi, vaan aina Elsan mentyä. Mutta nyt tuntui kuin olisi Elsa varmassa turvassa ja tuntui kuin olisi hänestä turvaa muillekin.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», luki poika.

»Sillä sinun on valta ja voima ja kunnia. Amen», kertasi emäntä hymysuin ja nousi toimiinsa.

»Lueppas sinä, Elsa, kokonaan Isämeitä», pyysi Nikkilä.

»Minkä tähden?» kysyi Elsa ja katseli kummastellen Nikkilää.

Nikkilä ujosteli tuota katsetta, hän luuli, että se voi nähdä hänen mustaan mieleensä. Aivan hän odotti, että Elsa nytkin pudistaa hänelle sormea niinkuin usein hänen yrmynä ollessaan ja sanoo:

»Voi voi Nikkilä, kun teillä on musta sydän.»

Elsan katse pysyi yhä kiinnitettynä häneen ja se tuntui aina vain tuomitsevammalta.

Hän alkoi vihdoin pyyntöä uudistamatta lukea. Ja nyt Nikkilä katsoi häntä silmiin luottamuksella ja uteliaisuudella aivan kuin likinäköinen katselee vain tähystelijän silmiin, juuri kuin niistä näkisi tuon, mitä tuolla kaukaisessa, hänelle näkymättömässä etäisyydessä on nähtävänä.

Lapset kun olivat menneet, jäi Nikkilä mietteisiinsä, vaan ei niin yrmynä. Aina Elsan ollessa oli kuin jotakin lämpöistä olisi kääriytynyt hänen kylmän mielensä ympäri, vaan Elsan mentyä se aina vähitellen oli jäähtynyt. Mutta nyt oli kuin olisi tuohon kylmään kuoreen sulanut reikä, niinkuin keväällä jäähän auringon paistaessa, ja siitä lämmintä alle kuoren pyrki.

Helunaa tultiin hakemaan. Emäntä lähti leipäpala kourassa navettaa.

»Oma kultani, oma ämmäni», puheli hän, kun sidottiin peitettä Helunan selkään. Se oli villainen peite, oikein korea, niin korea, että Nikkilän emäntää nauratti ja tuntui sydänalassa hyvälle.

Kartanolla yritti lehmä teuhaamaan, niinkuin aina kun pitemmän ajan päästä lehmä irti lasketaan. Se on ilontunne, joka teuhauttaa.

Vaan paksussa kinoksessa ja kovassa tuulessa jäätyi varmaan koko hyvämieli, sillä lehmä asettui vakaiseksi ja ammoa rönkäsi vain ja katsoi emäntää ikäänkuin että mitä varten minua tähän tuotiin. Emäntä antoi leipäpalan suuhun.

»Mene nyt, Heluna kultani, oma ämmäni», toimitti hän ja saattoi portin suulle asti.

Tupaan mentyään Nikkilän kanssa ikkunasta katseli, kun lehmää ohi kuljetettiin.

Haluttomasti Heluna kulki, pysähteli vastakynttä pitämään, että talutusköysi pingollaan tärisi. Ajaja kun piiskalla hotasi, syöksähti se vähän eteenpäin päätään puistaen, vaan pysähtyi taas, rönkäsi kovasti ja asettui vastakynteen.

»Tuo minua ... tuo korea peite», nauraen Nikkilän emäntä. »Kyllä Helunalle tulee kultainen olo. No somaahan oli, kun pitikin saada se myödyksi juuri Montinille.»

»Sinne se nyt meni», sanoi emäntä ja laskeutui työhönsä. Tuntui oudolle ja vähän pahalle, aivan kuin olisi toivonut toisin olevan kuin oli. Mutta kun asia oli niin somasti ohjautunut...

Nikkilä katsoi kadulle. Tuuli lunta pelmuutteli ja ajoi umpeen pahnautuneet kohdat, ja pian oli hangen kamara taas silja niinkuin ei olisi ketään kulkenutkaan.

Nikkilä siirtyi uunin eteen istumaan. Puut olivat jo palaneet hiillokselle, jonka harjalla kauniit sinertävät liekit leikkivät, leikkivät – pian sammuakseen. Ikävä nähdä!

Oli niin hiljaista tuvassa, että kuului aivan selvään kun hiilet poksahtelivat. Tuntui kuin olisi aina silloin kuullut kuolon kamppausta taistelevan viimeinen huokaus. Hiki nousi Nikkilän kasvoille. Hän siirtyi ulommaksi uunista.

Hiillos kuorettui harmaalle karrelle, joka tummeni tummenemistaan, ja hiilet siellä täällä mustuivat. Muutamin paikoin oli vielä aukko, josta hiilien hehku punotti, vaan niihinkin kutoi jo harmajaa karsikuorta.

»Mikä se olikaan sen teurastajan nimi?» kysyi emäntä yht’äkkiä.

»No Rahikainen», vastasi Nikkilä yrmynä.

»Kyllä se oli somaa, että piti sen Pirilän Fiinan sattua siihen», puhui emäntä itsekseen ja hymyssä suu ja silmät räpättivät.

Mustana oli hiillos uunin ammottavassa kidassa, ja Nikkilä nousi ja heittäytyi vuoteelleen, katseessa kylmä välinpitämättömyys, kylmempi kuin ennen. Auenneeseen reikään teki riittaa.