Vaaralla: Luku 9

Luku 8

Luku 9 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala

Luku 10

Nyt se on kesä mennyt, sanoivat ihmiset ja olivat alakuloisia. Kaipauksella ja ylistyksellä puhelivat he kesästä, nimitellen sitä kauniiksi, herttaiseksi, kesäkullaksi ja muilla lempinimityksillä. Vaan syksystä sanottiin: ruma, kolkko, synkkä.

Ja syksy syöntyi vain. Se laski harmaat pilvensä yhä alemmaksi, liehtoi tuulta ja sen mukana syyti vuoroin vettä, vuoroin lunta. Puut pieksi lehdettömiksi, likaiseksi velloi maan, kaikkialla kylvi synkkyyttä ja kolkkoutta. Talven haltia, kuuraparta pakkanen istui Pohjolan kodan perässä mielihyvissään, kun syksy hänelle alaa valmisti.

Ihmiset häntä odottivat päästäkseen synkästä syksystä, ja johon olikin aika hänen vallalle päästä. Varhain oli kevät, kesäkullan poika, hänet karkoittanut ja kesä niin ylpeä ollut, ettei Jaakon päivillekään häntä kutsunut makustelemaan maamiehen viljaa. Pimentolan pirtissä oli yhtämittaa olla saanut pääsemättä käymään edes hetteillä ja soilla. Ja niin kauan oli sitten vielä kesä viipynyt, ruvennut toistamiseen kukittamaan mansikoita ja pihlajia. Mutta nytpä oli sen valta loppunut, kun syksy syöntyi. Ja nyt oli syksykin hänen mielestään tarpeekseen mellastanut, ja hänen vuoronsa tullut. Hän lähetti pohjatuulen maita kylmäämään.

Eikä se tarvinnutkaan pohjatuuli, hyydelmöinen, kuin yhden yön seudun, kun maa jo kovana kappasi ja lätäköt kaikki riittaan pani.

»Talvi tulee», sanottiin, ja siihen vastattiin:

»Jo tuon on aika tullakin.»

Kylmi yön, kylmi toisenkin. Mutta kun sitten aamulla ihmiset ylös nousivat ja ikkunasta katsoivat, sanoivat:

»Ka talvi!»

Ja äänessä, millä se sanottiin, oli kuin: terve tuloa!

»Ka talvi!» lausui Vimparikin tallista ulos pistäytyessään, ja hänenkin äänessään oli samaa suosiollista sointua kuin muittenkin, vaan suu ei mennyt hymyyn eikä silmät kirkastuneet niinkuin muilla.

Se oli sunnuntai.

Ja kaunis päivä tuli silloin. Aurinko kohosi heleänsiniselle taivaalle ja kirkasti heleäksi ja kimaltelevaksi valkoisen lumivaipan maassa ja rakennusten katoilla ja puitten oksilla leyhkeät lumilevät, joita ne olivat koonneet alastomuutensa peitteeksi.

Lauhkeuttakin päivyt kulta levitti ilmaan, ja missä se tuulen hengen käyttämättömälle paikalle paistoi, tuntui siinä leppoisa lämmin.

Talliin, jossa Vimparit asuivat, koottiin lämpimiksi päiväkullan paistetta, mikä remolleen avatusta ovesta mahtui. Ja perhe vietti siellä ensimmäistä talvista sunnuntaipäivää.

Muutamassa pilttuussa, jonne aurinko sopi parhaiten paistamaan, istuivat lapset ryysyihin käärittyinä yhdessä joukossa, pää päässä kiinni, ja katselivat jo moneen kertaan katseltua Luonnon kirjaa. Ja vuorotellen lukivat siitä lukua taitavat, hiljaa supattaen, sillä heitä oli sunnuntaina opetettu olemaan siivolla. Iloisen näköisiä olivat, ja kesäisen auringon ruskeaksi paahtamat posket ja kädet paistoivat punaisina ja puhtaina, sillä isä oli pienempiä itse lumella pessyt ja isommilla itsellään pesettänyt puhtaiksi kasvot ja kädet pyhäpäivän kunniaksi.

Äiti oli pitkällään sängyssä huojutellen vivun nenässä riippuvassa vasussa suurta ryysymyttyä, jossa oli pieni pikkuruinen pojan tuiretuinen.

Vimpari istui arkun kannella lynkäpäisillään piipunnysä suussa ja tuijotti mietteissään lattiaan.

Puuvajassa hirnui ja telmi Kurolan nuori ori, aivan kuin olisi Vimparille melunnut, että pois tallista.

Niin se tuntui Vimparista, sillä vaikka Kurola oli hyväluontoinen mies, sanonut jo syksyllä, kun hevosen osti, että eihän ihmisiä voi ajaa paljaan taivaan alle, ja olisi ottanut heidät kylmäin tultua tupaansa, jos suinkin sinne olisi sopinut, ja ruvennut puuhaamaan heille asuntoa talveksi, niin tuntui Vimparista ilkeältä, niinkuin aina oli tuntunut, olla toisten ihmisten vastuksena.

Mitä tehdä, minne mennä? Niin he olivat jo kuin uppoamassa lumihankeen.

Hän oli käynyt hakemassa asuntoa joka kaupungin kulmalta, vaan turhaan. Asuntoja oli ja helppojakin kaikille muille, vaan kalliita semmoisille kuin he olivat, joilla ei ollut maksaa vähääkään.

Mistä voi lehmättömille. Mistä heillekään 3 tai 5 markkaa rahaa kuukaudessa hyyryyn ja puihin lisäksi, kun ei ollut ansiota senkään vertaa, että leipää ja suolaa olisi puoleksi tarvetta saanut. Huonekumppaniksi ei heitä kukaan tahtonut ottaa, kun oli heitä niin suuri perhe.

Hän oli käynyt muutaman piirimiehen luona pyytämässä, että köyhäinhoidosta annettaisiin apua jonkunkaan verran, hyyryrahat tai puut, tai antaisivat asunnon heille köyhäinkasarmilta. Ja kun se ei tiennyt luvata, meni hän itse johtokunnan kokoukseen.

»Terve, riski mies, tehkää työtä», siellä sanottiin.

Tosihan se oli, että hän oli terve ja väkevä, ajatteli hän nytkin. Terve kuin pukki. Ja voimaa hänellä oli. Hän olisi voinut, niinkuin siellä johtokunnassa halutti, kantaa ne herrat parittain, toisen toisessa kädessä, rintapielestä kartanolle, niin ettei niillä varpaatkaan olisi maata hiponeet. Harva mies oli hänen pituisensa ja niin väkevä. Sepä se häntä niin hävetti ja sydämelle kävi, kun hän ei silti kyennyt perhettään tuon paremmin elättämään.

Kyennyt! Kyennyt olisi, jos olisi työtä riittävästi ollut ja siitä annettu palkka...

Ja hän muisteli mitä sanoi siellä johtokunnassa.

»Kunnian herrat, antakaa työtä. Kyllä minulle kelpaa. Minä rupeaisin vaikka teille, Tikleenin komesrootti, hevoseksi: vetäisin tavaranne laivarannasta kauppaanne. Ja lyödä saisi, jos laiskaksi näkyisin. En minä työtä säikähdä. Toimittakaa vain vaikka alustan luontia, sitä minä olen tehnyt ja vesi on suussa herahdellut sitä tehdessäni, kun olen ajatellut, että tämänkin työn palkkana on leipäpala suuhun lapsilleni. Olipa työ nenälle tai hartioille käypää, kyllä minä teen ja iloisella mielellä, kun vaimoni ja lapsiraukkani ruokaa saavat, ettei tarvitse niiden nälkään kuolla.»

»Vaan ymmärtäähän Vimpari, että jos täällä ruvettaisiin apua antamaan, elättämään terveitä, työhön kykeneviä miehiä, niin saisivat kykenemättömät nälkään kuolla. Meillä on valta auttaa ainoastaan kykenemättömiä», selitti joku.

»Niin kuuluu ja niin on. Ja Jumala paratkoon, minä olen terve ja riski. Vaan työhön kykenemätön minäkin olen, kun ei ole työtä. Ja minulla on suuri lapsilauma.»

»Mitä laittelee viattomia kärsimään, kun niitä ei kykene elättämään, se on synti», sanoi komesrooti Tiklen mahtavasti, ja toiset lausuivat siihen hyväksymisensä ja jotka eivät lausuneet, olivat sen näköisiä, että komesrooti oli viisaasti sanonut.

Silloinpa teki Vimparilla mieli liikutella noita herroja. Kiehui ja kuohui sydämessä. Sanojaan hän ei voinut pidättää, vaikka hyvin tyynellä ja ivallisella äänellä puhuikin.

»Eipä komesrootikaan elätä sitä Ojanniemen Sannan tytärtä, joka on teidän lapsenne. Köyhä ja kivulias äiti sen elatuksesta saa huolen pitää. Ja köyhäinhoitolahan sen maksaa siitä teidän kuuromykkä-poikanne hoidosta, jonka Sederholmin neitsyt...»

Silloin Vimpari toimitettiin ulos.

Nyt hän tuota muistellessaan katui. Mitä hänen tarvitsi mennä muistuttamaan ketään. Eihän se hänen tilaansa auttanut, pahensi vain. Ja hänen syynsähän se todellakin oli, että noita viattomia oli tullut maailmaan kärsimään. Vaan sitä tulee sanotuksi vihassa ja kyllästyksissään, niinkuin hän oli vaimoaankin syyttänyt tuosta samasta, mistä johtokunnan herrat häntä. Kaikkein vähin syytä vaimossa oli. Eikä hän sitä koskaan toden teolla ollut tarkoittanut, vaikka sillä äänellä tuli sanoneeksi.

Katumamielellä hän oli kovalla, että oli niin vaimoaan kohdellut, ja ajatteli, miltä siitä oli mahtanut tuntua, kun se häneenkin niin pistäen ja vihloen pani. Ja tuosta hän tuli ajatelleeksi taas koko entistä elämää. Minkä vuoksi oli torattu ja riidelty. Mitä hyötyä siitä oli ollut. Kun elettiin, niin miksi ei eletty sovussa ja rakkaudessa, ja jos oli pakko kuolla niin kuoltiin.

Hän katseli syrjäsilmällä vaimoaan, joka raukka tuolla laihana ja kuihtuneena, vaan tyytyväisenä makasi ja hellin silmin katseli vähäväliä vasuun.

Vaimo raukkani!

Ja tuonne hän sitten silmäsi pilttuuseen, jossa lapsilaumansa eleli hupiaan pitäen. Ville, kyssäselkä, kuiskaten alkoi juuri lukea muille:

»Arabiassa muinoisin

Mies, vanha Amru, eli;

Hän oli köyhä, kuitenkin

Luojaansa turvaeli.

Hätänsä, huolens ainian

Hän heitti haltuun Jumalan.

Joelle kerran tultuaan

Hän huomas kiven täällä,

Mi kiilteli kuin loistossaan

Ves’helmi kukan päällä.

Hän korjas kiven lystikseen,

Vei kummaksi sen lapsilleen.

Leluna lasten oltuaan

Se nurkkaan viskattihin,

Vaan pantiin lakeen riippumaan,

Kun loistons keksittihin.

Ei Amrull’ ollut kynttilää,

Siis lyhtynä sai olla tää.

Illalla tuli kauppamies

Ja kiven kirkkaan keksi:

’Tuo kivi myyppäs, tai kenties

Sen annat ilmaiseksi.’

’No,’ vastas Amru, ’ota vaan,

Jos nauhan rinkeliä saan’.

Mies kiven otti kaunoisen,

Pääkaupunkihin läksi.

Sen kauppas kultasepillen

Taas muille myötäväksi.

Niin rikast’ vaan ei kohdannut,

Jok’ ois sen ostaa mahtanut.

Näet, kun oikein saatihin

Kirkkaaksi kulmiltansa,

Se timantiksi nähtihin,

Isoimmaks lajiansa;

Kuningas kruunuuns osti sen,

Siit’ tuhansia maksaen.

Hän pidot piti köyhillen

Nyt kruunun kunniaksi,

Myös Amrun lapset kerjäten

Tulivat vierahiksi.

’Lyhtymme’, huusit, ’katsoppas,

Pitävi päässään kuningas’.

Kuningas tämän kuultuaan

Luo viittas kauppiasta,

ja päätti kohta, tultuaan

Selville asiasta:

’Sä rahat anna Amrullen,

Saat rinkelisi jällehen.’»

Muuan tytöistä alkoi sitten selittää, että kun he kasvavat suuremmiksi ja pääsevät kauas kulkemaan, niin menevät joen rannalle ja sieltä löytävät kiven ja se kivi on timantti.

»Mutta me emme annakaan sitä kauppamiehelle, vaan viemme kuninkaalle itselleen», keskeytti Ville.

Ja toiset myönsivät ja joku taas jatkoi:

»Niin kuningas antaa meille hyvin makeaa leipää ja voita niin paljon kuin jaksamme syödä» – »ja hernevelliäkin» – »ja siirappivoileipää» – »ja nisuleipääkin».

Niin luettelivat herkkujaan lapset vuorostaan kukin ja viimeksi sanoi pieni Laurikin paraan luulonsa mukaan: »ja kukon munia ja muun linnun maitoa».

Toiset rupesivat nauraa kihattamaan ja sanoivat, ettei niitä ole kukon munia ja linnun maitoa. Lauri intti ja rupesi viimein itkua tekemään, jolloin toisten täytyi myöntää ja rupesivat itsekin luettelemaan kaikenlaista.

Mutta Vimpari istui syvissä ajatuksissa taas. Hänkin ajatteli timantin löytöä. Ei niin, että hän tuommoisen kiven löytäisi, vaan että hänkin hädässään aina luottaen Herraan saisi avun. Jumalalla oli monta keinoa, monenlaisia timantteja. Ehkä juuri Aapon kautta osuu heille apu. Olihan tuo jo hänen mielestään kummallinen sattumus, että Aappo pääsi ottopojaksi noin aivan aavistamatta. Ja kun se rouva oli luvannut Aapon kouluttaa. Tokohan Aappo sitten varakkaana virkamiehenä muistaisi köyhiä sukulaisiaan.

Kunhan sitä sinne asti jaksaisi. Siihen usein kurki kuolee kuin suo sulaa.

Hevonen hirnui liiterissä kimakasti.

Niin, mistä saadaan nyt asunto? Mikä hilja hitainkin eteen tulee?

Ja niin taas äkkiä nykyiset tarpeet puhalsivat huolen huurut takaisin pimittämään mieltä, josta toivo, vaikkakin kaukainen, oli jo synkkyyttä haihduttanut.

»Luepas Ville vielä siitä Amrusta.»

»Arabiassa muinoisin

Mies, vanha Amru, eli,

Hän oli köyhä, kuitenkin

Luojaansa turvaeli.

Hätänsä, huolens ainian

Hän heitti haltuun Jumalan.»

Ja Ville jatkoi toimessaan lukemistaan, lausueli oikein suun täydeltä. Lapset kuuntelivat henkeään vetämättä ja äitikin seurasi lukua hymyhuulin. Kallella päin katseli Vimpari lukijaa, niinkuin harras sanankuulija hyväsanaista pappia. Tuo ensimmäinen värssy kuitenkin valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Ja yhä vain jotakin semmoista liikkui hänen mielessään, että timanttia hän ei voi löytää, vaan voi saada avun ahtauteensa jonkun muun arvaamattoman sattuman kautta, jos teki ja eli niin kuin Amru. Mutta mitään muuta hän ei osannut kuitenkaan ajatella kuin Aappoa, että sieltäpäin se oli tuleva onnen aika.

Kirkkoon alkoi soida. Vimpari otti virsikirjan ja selailtuaan sitä hetkisen rupesi lukemaan ääneen. Joka sunnuntai hän luki niinkuin nytkin päivän evankeliumin ja epistolan ja niihin kuuluvat rukoukset. Mitään hänen kohdalleen niissä ei nyt tuntunut olevan, jotakin semmoista, jota hän ei ymmärtänyt eikä ottanut edes tarkemmin sitä ajatellakseen. Vaan hän kävi talon puolelta lainaamassa raamatun katsellakseen sanaa vähän laajemmalta. Ja itsekseen hän sitä luki ja kotvasen ajan sen ääressä istui. Iloisella mielellä hän oli lopettaessaan lukunsa. Siellä oli ollutkin niin paljon lohdutusta.

Piiskuinen alkoi vasussa kiristä. Vimpari meni sitä katselemaan ja alkoi sille luritella:

»Ohhoh, sitä miehen rutkaletta. Se on pian yhtä suuri kuin isäkin. Aika jätkä sinusta tulee.»

Toiset lapset tulivat loukostaan vasun ääreen katselemaan veikkoaan, jonka enkeli oli taivaasta tuonut. Ja kaikki olivat naurusuin.

»On meillä pulskia miehen alkuja», sanoi isä lapsijoukkoon katsellen.

Ville, joka kiitoksen parhaiten ymmärsi, seisoi terhakkana, aivan sen näköisenä, että hän se parasta on joukossa, hänethän oli luvattu kohta päästää kaupungillekin.

»Ville raukan on tauti syönyt, vaan onhan tässä näitä pulskeita poikia puoli tusinaa. Tusinastahan se kruunu palkinnon antaa. On vähän liian korkea määrä kruunulla. Jo se saisi näistä antaa.»

»Sinä latelet», nauroi vaimo. »Hevosen varsoista maksetaan palkinnoita, vaan ei ihmisten lapsista.»

»Maksaa se kruunu palkinnoita kahdestatoista pojasta, kun ovat terveitä. Ja mikä kumma se olisi. Tarvitaanhan niitä hyviä työmiehiä niinkuin hyviä työhevosiakin.»

»Eipähän tarvita sinuakaan. Työtönnä saat olla ikäsi aikasi.»

»Niin no, jos ei työmiehiksi, niin sotaväkeen», selitti Vimpari ja alkoi epäillä itsekin koko juttua. Mielihyvä, joka oli syntynyt katsellessaan reipasta lapsijoukkoaan, hälventyi. Mitä siitä oli hyvää, että olivat suuria ja terveitä. Nälkäähän ne häätyvät kuolemaan. Mitä hänkään voimillaan teki? Eipä enempää kuin muuan rikas mies kultasäkillään autiossa saaressa.

Hän istui taas arkun kannelle.

Siellä Amerikassa kuului voima kelpaavan. Länkinenkin kuuluu olevan rikas mies, maatilan haltija. Aivan kuin herra olikin se puettuna täällä käydessään. Paljas jätkä oli täällä. Ja halonhakkuuta se kuului siellä tehneenkin ensiksi ja sitten olleen muissa urakkatöissä. Muutamassa vuodessa oli rikastunut. Jos hänkin pääsisi Amerikkaan, pääsisi oikein raatamaan...

»Mikähän se siinä oli seikkana, että siellä työtä saa ja työllä rikastuu, ja täällä pitää nälkään kuolla. Tottapa siellä on vähemmän tekijöitä. Täällä noita lienee liiaksi, ja onkin. Kruunun pitäisi maksaa kyytirahoja köyhille työmiehille, että pääsisivät Amerikkaan liiat pois täältä. Ja onhan sillä kruunulla laivoja, ne joutaisivat kuljettamaan yli Atlantin Amerikan rantaa. Toimittaisi kruunu sinne kaiken alhaisen kansan, niin jäisi vain rikkaat jäljelle. Saisivat sitten koettaa paraansa mukaan toimeen tulla, kyllä me siellä Amerikassa elettäisiin. Siellä on lääniä kuulemma ja voima ja kunto miehen mittana. Minäkin kun siellä rystäisin ensin halonhakkuussa ja kaivoksissa, jotta ansaitsisin vähän, millä maatilkun lunastaisin ja sitten se pantaisiin kasvamaan, niin että rytinä kuuluisi. Tuommoinen poikalauma kun työhön tarttuisi, niin jälkeä siinä pitäisi tulla. Ei monta vuotta menisi ennen kuin nuo kykenisivät toimeen, se tuo jätkän lapsi niin pian voimistuu, herrasväen lapset pysyvät honteloina elämän ikänsä.»

»Mitäs se isä siinä tuumailee?» kysyi vaimo.

»Tuumailenpahan vain, että kun mekin tästä Amerikkaan olisi päästy, niin ei sitä näin tallin nurkassa nyhjötettäisi, vaan talo olisi asuttavana.»

»Mistäpä ne meille sieltä talot?»

»Meillekö? Mistäkö? Sieltä meille kuin muillekin. Onpahan Länkinenkin saanut, vaikka oli tyhjä mies, kun meni. Suuri talo kuuluu olevankin. Ja kun täällä kesällä kävi niin oli kuin paras herra. Ja herroja siellä kuuluu olevan kaikki, ne paraita, jotka paraiten työhön pystyvät. Mutta vähät minä siitä herruudesta. Sitä kuvailen vain, että kun olisi oma talo, siinä kirjat ja karjat. Minä isäntänä raataisin tuon pulskan poikajoukkoni kanssa, ja sinä emäntänä hyörisit. Siellä korvessa elettäisiin kuin paratiisissa.»

Vaimo nauroi.

»Ettäkö ei?»

»Joo, joo!»

»No mitä naurat sitten?»

»Sitä lystiä», sanoi vaimo, vaikka nauroikin miehensä mahdottomia kuvailuja. Vaan hän ei siitä huomauttanut miestään, sillä siinähän se raukka kuvaillessaan hetkeksi unohti kovan kohtalonsa, jota se näin kotosalla ollessaan kovin murehti ja muuten, jos voi, koetti viinaan unohuttaa, vaikka eihän tuo nykyään kyllä ryypiskellyt hänen viimeisillä ollessaan ja lapsen saatuaan!

Mutta Vimpari huomasi itse, heräsi kuin makeasta unesta kamalaan todellisuuteen, aivan samoin kuin useastikin uneksiessaan seisovansa jossakin konttorissa ja saavansa hopeoita kourallisen ja siihen heräsi, ettei ole hänellä työtäkään eikä leipää hituakaan perheelle.

Pää painui taas alemmaksi, jäykkä, eloton katse silmissä tuijotti hän kuollutta sittipörröä, joka selällään keuvotti lattialla kynnyksen alla.

»Eihän sitä tiedä, mitä neuvoja Jumala meidän hyväksemme pitää. On kai hänellä meidänkin varalle hyvyyttä», sanoi vaimo nähdessään miehensä vaipuvan synkkänä mietteisiinsä. »Eipä tiedä, jos kohtaisi joku onni meitä, niinkuin Amruakin.»

»Eipä kyllä tiedä», sanoi Vimpari kohoten suoraan istualleen ja kartanolle katseltuaan jonkun aikaa sanoi: »Eipä ole se Aappo käynyt meitä katsomassa.»

»Ei ole käynyt. Somaa on kun se ei ole kertaakaan sen jälkeen käynyt kuin silloin uusissa vaatteissaan. Luulisipa sen käyvän nyt, kun tietäisi että on uusi veikko hänellä, tulisi sitä katsomaan. Aappohan aina oli mielissään, kun sai veikon tai sisaren. Mutta se ei tiedä.»

»Mistäpä se sen tietää. Mutta mikä se lienee ollut siinä, kun se piika silpasi avaimen kyökin oven suulta juuri kun minä sinne yritin. Portilla tulin ja näin nurkan takaa käden, joka avainta tavoitteli ja sen pois riuhtaisi.»

»Olisiko pelännyt sinua joksikin juopoksi?»

»Rouva katsoa muristeli ikkunasta varjostimen takaa, kun minä siinä kartanolla töllistelin.»

»Se ei ole sinua tuntenut, vaan luullut joksikin rötkäleeksi, ne ovat niin pelkureita herrasväki.»

Niin siinä tuumittiin, vaan lapsijoukossa oli alkanut levoton liike heti kun kuulivat Aaposta mainittavan. Sen olivat vanhemmat jo monta kertaa kokeneet, ettei Aaposta siedä heidän kuullen puhua, sillä silloin alkaa itku ja mangunta. Vaan eivät aina muistaneet varoa. Ja nytkin pidätti suurempaa ääntä puhkeamasta lasten tottumus sunnuntaipäivän hiljaisuutteen. Muuan pienempiä vetäytyi kuitenkin äidin luo ja käärien kätensä äidin kaulaan ja tukkien päätään äidin pään alle rupesi nyyhkimään koettaen raukka pidättää itkuaan. Toisilla leuka värisi ja silmät kosteina katselivat vuoroin isää, vuoroin äitiä pyytävin katsein.

Isä ymmärsi yhtä hyvin kuin äitikin lasten mielen ja katsoi kysyvästi vaimoansa silmiin.

»Anna, isä raukoille.»

Vimpari avasi arkun, josta otti puolipaksun leivän puolikkaan. Eilen oli Ojanniemen Sanna tuonut leivän ja vähän keittoa sairaalle. Keiton oli äiti syönyt antaen kuitenkin kullekin lusikallisen maistiksi, leivästä oli puoli jaettu lapsille. Vimpari ei ollut itse jumalanjyvää suuhunsa pannut eilispäivänä.

»Taita itsellesi nyt siitä ja jaa loput lapsille.»

Vimpari taittoi palan ja sanoi:

»Tämä säästetään äidille ja lapset saavat tämän. Säästetäänkö tämä äidille?»

»Säästetään», kuiskasivat lapset, jotka olivat kerääntyneet isän eteen ja kirkkain silmin ja hymyssä suin katselivat niska kenossa isäänsä silmiin.

Äiti väitti, ettei hän tarvitse, ja kehotti miestään ottamaan palan itselleen.

»Sinä raukka et ole moneen päivään saanut muuta kuin tyhjää piippuasi imeä.»

Vimpari jakoi lapsille leivän puolikkaasta ja äidille aiotusta palasta nipisti itselleen pariksi suupalaksi ja lopun pani arkkuun takaisin.

Lapset menivät taas pilttuuseen auringon paistamalle paikalle ja siinä mittailivat leipäpalojaan ja katselivat ja pyörittelivät niitä käsissään, ennen kuin haukkasivat aluksikaan. Hitaasti sitten söivät, aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään.

Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella lapsijoukkoaan. Mielensä olikin liikutuksissaan, että väkinäisesti kykeni pidättämään itkun ja naurun sekaista hykähdystä, mikä pyrki ylös pulpahtamaan.

Lapsiparvi köyhän särvin, tuli hänen mieleensä.

Kartanon yli tuli Ojanniemen Sanna. Hänellä oli se hyvä sanoma, että Nikkilät ovat luvanneet saunansa Vimparin asunnoksi eivätkä tahdo hyyryä.

»Saankos maksaa, jos joskus jaksan?» kysyi Vimpari iloisena.

»No se on tietty», vastasi vieras.

»Tuhansia kiitoksia toimistasi, hyvä Sanna. Jumala sinulle palkitkoon ja Nikkilän emännälle ja isännälle», lausui Vimparin vaimo ja heltyi itkemään.

»No nytkö sinä itkemään rupeat, kun suoja saatiin ja kuoleman kynsistä pakenemaan päästiin», sanoi Vimpari, vaikka itsekin pyyhkäisi takin hihaan silmiään.

»Latun emäntä oli minulle tiukkana, kun en ole hänelle tullut sanomaan, että sinä olet lapsen saanut», kääntyi vieras Vimparin vaimolle puhelemaan. »Kuoleehan se onneton», sanoi emäntä ja kiireimmän kautta toimitti pataa tulelle. »En minä joutanut katsomaan, mitä se keittelemään rupesi, sillä kun kyselin, että mistä saisi asuntoa teille, niin mietti ja mietti hetkisen ja sanoi, että Nikkilässä on sauna, ja toimitti että juoksun vilkkaan menisin sieltä kysymään. – Etteköön ala heti hommata muuttoa, sillä kyllä sinne saa jo muuttaa. Viion Elsa toimitti puita sinne ja rupesi lämmittämään ja Mari jäi hänelle kumppaniksi. Hyvin toimessa olivat tytöt», selitti Sanna.

Vimparin vaimo itki. »Jumala heitä siunatkoon hyviä ihmisiä. Jumala Siunatkoon ...», lausui hän vähä väliä. »Jumala on antanut minulle enemmän kuin olisi uskaltanut pyytääkään. Kiitetty ole hyvä Jumala!» ja hän tyrskyi itkien.

»No ... voi ... elä nyt ...», tyynnytteli miehensä.

Lapset kerääntyivät äidin sängyn ääreen ja suurin silmin katselivat vuoroin kutakin, niin vierasta kuin vanhempiaan. Mitään hätää kun eivät huomanneet, pysyivät he itkutta.

»Kiittäkää Jumalaa, lapseni. Hän on meille hyvyyttänsä osoittanut taaskin. Hyvät ihmiset ovat meille antaneet asunnon, me pääsemme uuteen asuntoon», selitti hän lapsilleen. »Kiittäkää Sannallekin.»

Lapsissa tuli iloista liikettä, vaan he pidättivät riemunsa osoitukset muistaen sunnuntaipäivän hiljaisuutta. Toisiaan katselivat kysyväisesti, kun eivät tienneet, miten sitä Jumalaa piti kiittää, ja se jäi tekemättä. Kristiina arveli vähän aikaa, meni sitten Ojanniemen Sannan luo ja niiasi, aivan kuin herrasväellekin, kun ne käydessään jotakin antoivat. Sitten meni Ville ja muut pienemmät pojat pakkautuivat hänen jäljestään ja niiasivat. Sanna syleili pienempiä hellästi.

Ori hirnaisi liiterissä.

»Joo, joo», sanoi Vimpari. »Kyllä kuullaan. Vaan odotahan, että kirkon aika ohi menee.»

Kun vieras oli mennyt, rauhoituttiin taas tallissa. Lapset olivat uteliaita kyselemään, asettuivat kuitenkin mitään kysymättä joukossa istumaan ja keskenään puhelivat uudesta asunnosta.

Vaimokin oli tyyntynyt ja iloisena huojutteli vasua. Vimpari istui arkun kannella ja katsoi ulos.

Taivaalla kuljeksi valkoisia pilven hattaroita, hiljalleen vetäytyivät idän taivaalle, palailivat kylvöretkiltään. Kadulta kuului kulkusten helinä ja ilmassa tuon tuostakin parvessa lenteleväin lintujen siipien suhina ja sirityksiä. Päivä paistoi lämpöisesti, sen paisteessa loisti kirkkaana maa ja taivas.

Nyt tuntui Vimparistakin talvi mieluiselle. Tuntui puhtaalle ja raikkaalle ja niinkuin jotakin uutta olisi tulossa. Oli kuin uusi elämä olisi alkanut.

Vaimo viittasi häntä luokseen ja kuiskasi:

»Minun onneni olisi ylenmääräinen, jos saisin nähdä Aapon.»

»Aappoa minunkin mieleni kaihoo.»

»Vaan kiitetään Jumalaa siitä, mitä on saatu, paljon hän on jo meille antanut.»

Vimpari istahti tavalliselle paikalleen ja alkoi hiljalleen veisailla karkealla äänellä:

Hyvä Jumala! Jolt’ kaikki hyvyys tulee –