Vaaralla: Luku 8

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Luku 7 Luku 8
Vaaralla
Kirjoittanut Teuvo Pakkala
Luku 9


Kiittäen Jumalaa alkoi Viion leski uuden kankaansa.

Montinin rouva oli viime aikoina maksanut niin vähän kutomapalkkaa, että sillä hädin tuskin toimeen tuli, kun ruuakseen söi suolavettä ja leipää. Vaan hyvähän oli sekin. Monta raukkaa oli, joilla ei ollut leivän murua aina ateriakseen. Ja hyvästä sydämestään oli rouva työtä antanut, auttaakseen vain. Ja koettihan se muuten korvata vähää maksua, pistäen välistä jotain hyvän murua kouran silmään, niinkuin viimeksikin teelehtiä ja silliä. Viion leski ei olisi viitsinyt sentähden kieltäytyä vastaanottamasta työtä Montinin rouvalta, jos tämä olisi vielä tarjonnut, vaikka oli kuullut muitten enemmän maksavan. Olisi ollut se kiittämätöntä. Mutta Jumala oli nähnyt hänen tarpeensa nytkin ja asettanut viisaasti, että Montinin rouvalta loppui työ ja muut tulivat tarjolle.

Sen oli hän tässäkin taas saanut kokea, että Jumala pitää ihmisestä huolen, niin pienemmissäkin asioissa, ajatteli yhä Viion leski. Mutta ihminen on usein sokea, ei huomaa Jumalan hyvyyttä.

Jäntin emäntä oli luvannut hyvän kutomapalkan. Ei tuo sanonut varmaan mitä maksaa, vaan pianhan tuon näki, sillä tämä oli lyhyt kangas, jonka kutasi sukkelaan, jos ei kummempia vastuksia satu. Saman kun maksanee, ajatteli leski, kuin muillekin, niin ansaitsee, minkä välttämättömiin tarpeisiin kuluukin.

Mutta lesken mieleen tuli taas se toivo, joka siellä aina kävi, vaan tähän asti oli mahdottomana pitänyt karkoittaa: että saisi Elsaa kouluttaa vielä tämän vuotta kansakoulussa. Ja hän alkoikin toivoa, että tarkasti pitäen saisi sen verran säästymään yli muitten tarpeitten, minkä vähäisen Elsa kouluansa varten tarvitsee, kirjoihin, vihkoihin, paperiin, kyniin, ja ainahan pitää parempi pukukin olla kuin kotosalla, jossa välttää vähemmälläkin.

Eihän Elsa tuossa kotosalla opi mitään. Nykyään kuitenki vaaditaan ihmisiltä enemmän oppia. Ennen ei vaadittu muuta kuin osasi katkismuksensa. Eikä kouluja silloin ollutkaan. Aikuinen hänkin oli, kun oppi kirjoittamaan, vasta silloin kun tuli kihloihin Viion kanssa. Häpeänä melkein pidettiin, jos jotakin opetteli enemmän kuin muut. Niinpä häntäkin kiusoiteltiin, kun hän alkoi kirjoitustaitoa opiskella, vanhemmat pitivät sen turhuutena ja toverit pilkkasivat. Aivan kuin varkain piti hänen harjoitella, milloin liiterin katolla, milloin vintissä tai jossakin yksinäisessä paikassa. Oppimatta se olisi jäänyt, jos ei hänellä niin ikävä olisi ollut Viioa, joka merillä vuosikausia yhteen menoon viipyi eikä voinut sille yhtään sanaa lähettää. Mutta niinpä hän oppi kuin oppikin. Ja kylläpä sitten oli hänen taitonsa käyttäjiä. Alinomaa tuli hänen luokseen merimiesten morsiamia ja vaimoja kirjoituttamaan kirjeitä. Niinhän se on, että kaikesta opista on hyötyä itselleen ja muille. Olisipa hän kirjoitustaidon opittuaan ja kun veljeltään, joka kävi alkeiskoulua, oppi laskentoakin, päässyt puotineitsyeksikin.

Puotineitsyen tointa toivoi Viion leski tyttärelleen. Muuta hän ei osannut ajatella sopivampaa. Ompelijan työ oli rasittavaa ja ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee. Vaan nekin tehtaan naiset olivat huonossa huudossa. Tupakkatehtaassa oli muuan hänen toverinsa ollut, niin kaunis ja hyvä tyttö, ja se nyt oli – juoppo ja monta reissua tehnyt.

Ei ihminen elä horjahtamatta missään, jos ei hän turvaa etsi Jumalalta, eikä horjahda paholaistenkaan keskellä, kun Jumalassa kiinni riippuu, päätti leski aina. Mutta kuitenkin viimeinen ajatus, ja jos ei juuri selvä ajatus, niin valtava tunne jäi semmoinen, että Elsalle olisi turvallisinta puotineitsyenä jossain hyvässä kauppamiehessä. Muualla voisi hän joutua suurten viekotusten alaiseksi.

Niin oli kasvanut taas kiihkeä halu saada Elsa koulutetuksi, että se olisi kykenevä tuohon toimeen.

Viion leski nousi yhä varemmin työlleen kuin ennen. Pikimältään söi ateriansa aina ja taas kangaspuihin, niin että kudonnan luske kuului melkein lakkaamatta aamusta varhain myöhään iltaan. Tyytyväisin ja iloisin mielin kalskutteli hän pitkät päivänsä.

Mielissään oli hän myös siitä, että Elsa oli noin vakaantunut ja tullut aikuisemmaksi. Elsa oli jo suuri tyttö hänen mielestään, vaan tuiki lapsellinen ollut vielä tähän asti.

Äitiinsä, ajatteli hän taas toisakseen. Niinhän hänkin oli lapsellinen, vielä rippikoulun käytyään, oli ajattelematon hulikka, kaikkea joutavaa kuvitusta päässä, vaan ei aikuisten ajatuksia. Kunpa Elsa malttaisi vain noin työssään nuhjata kotosalla, niin siinähän se vakaantuisi ja mieltyisi. Unehtuisi vähitellen lapsellisuus.

Elsa nousikin työhönsä yhtä varhain kuin äitikin ja istui ahkerasti nauhaansa kutomassa. Ei leikkeihin yrittänytkään, vaikka toiset tytöt kävivät kutsumassa. Ei lähtenyt Ojanniemen Marinkaan kanssa, johon Elsa oli mieltynyt ja joka osasi aina tyttöjä leikkiin houkutella tavalla semmoisella, ettei sitä voinut kukaan vastustaa: hän esitti itsekullekin sitä leikkiä, mitä tämä mieluummin leikki.

»Voi voi Elsa. Tule Karjansillan taakse, voi voi. Leikitään taas kuninkaanpojan morsianta. Minä tiedän muutaman paikan siellä metsässä, aivan metsän keskellä kauniin, viheriän kedon, jossa kasvaa niin kauniita kukkia, että voi voi. Ja siellä metsässä muutaman kuusen juurella on aivan kuin huone, jossa on sammaleisia kiviä penkkeinä. Siinä kuusessa laulaa linnut, ja enkelitkin käyvät siinä levähtämässä, voi voi. Kuninkaan poika käy siinä majassa joka päivä. Voi voi Elsa, tule.»

Tuntuivat ihan totiselta todelta Marin kertomukset ja viehättäviltä, jotta halutti niin sanomattomasti lähteä. Mutta makealle tuntui myöskin Elsan mielessä Nikkilän emännän sanat, joita hän oli kuullut, kun ahkerasti äidin kanssa kangasta kehi, ja sitten joka päivä, kun hän nauhaansa kutoi. Se on niin hyvä lapsi tuo Elsa. Se tekee työtä ahkerasti ja niin vakava siitä on tullut, että on kuin täysi ihminen. Ei riehu leikeissä ja niissä aikaansa kuluta, niinkuin muut tytöt, vaan äitinsä avuksi tuossa nyhertää. On kai onni, kenellä tuollainen kaunis ja hyvä lapsi.

Elsasta tuntui, ettei hän enää olisi kaunis ja hyvä lapsi, jos hän menisi leikkimään. Ja niin hän jäi kotiin.

Tyydytystä sai hän täysin työssään. Hänellä oli nauhaa jo paljon ja monenlaista. Kun vielä vähän kutoi, niin luuli hän jo saavansa paljon rahaa. Ja sitten keitetään riisiryynipuuroa.

Hän mietti, ettei hän sano äidille edeltäpäin mitään, vaan nauhan kaupalta palatessaan ostaa ryynit, ettei äiti tiedä, ennen kuin hän ne tuopi.

Tuossa suloisessa toivossa sujui työ ja kului aika. Ja muutenkin kotosalla olo alkoi tuntua aina vain hauskemmalta. Varsinkin oli hupainen aamupäivällä, ennen kuin lapset nousivat ja kadulle ja kartanolle räyhäämään kerääntyivät. Varhain aamulla, kun aurinko paistoi vasta rakennusten katoille ja maassa varjo oli, oli niin hiljaista, että saattoi ajatella enkelien vielä olevan maassa. Sitten kun paiste maahan laskeutui, niin kastehelmet niin kauniisti kimaltelivat ruohistossa kartanolla ja potaatin lehdillä.

Niitä olivat enkelit kylväneet, ne kylvivät niitä hyvien ihmisten iloksi. Ihme kuin ne näyttivät kauniilta.

Ja linnut alkoivat sirkutella. Muuan leppäkerttu lenteli aina siinä kartanolla, sillä oli kai pesä siellä jossain. Se lentää suikaili paikasta toiseen ja vihelteli niin omituisesti. Usein oli sillä nokassa jotakin, kun se lensi navetan katolle istumaan.

Hyit ddaadda huit ddadda huithuit huit ddadda ddadda ddadda ddadda, niin se vihelteli ja naksutti iloisesti silloin ja kiepsahti navetan taakse solaan. Ja sieltä hetken perästä taas ilmestyi lentelemään ja vihelteli. Se varmaankin pojilleen huuteli:

»Täällä minä olen, poikani armaat, odottakaa, niin kohta taas tuon ruokaa.»

Niin päättelivät he äidin kanssa.

Niillä mahtoi olla hauskaa noilla linnuilla.

»Niin on kaikilla luoduilla. Ihminen vain syntisyydellään turmelee elämänilonsa», selitti äiti.

Elsa ymmärsi sen niin, että huonot ihmiset turmelivat ilonsa, vaan kaikilla muilla oli hauskaa niinkuin noilla lintusilla.

Kun miehiä astui akkunan ohi raskain askelin ja kumaraharteisina, eväsvasu kainalossa ja toisessa kädessä auringonpaisteessa välähtelevä kannu, niin tuntui hänestä, kuin olisi niilläkin ollut mahdottoman hauska ja ainoastaan hauskuudesta työhön menneet.

»Työ on pakosta, sillä elääkseen täytyy työtä tehdä», selitti äiti. »Mutta onhan kaikilla ahkerilla työmiehillä hauska. Jos ovatkin raskasta työtä päivän tehneet ja väsyneinä illalla kotia palaavat, niin virkistää se heitä, kun kotona hyvät lapset ilolla vastaanottavat isänsä. Olethan sinä nähnyt, kun Juuruksen lapset juoksevat illalla aina isäänsä vastaan, miten iloinen on Juurus. Jussi kantaa hänen eväsvasuaan, Mari kannua ja pikku Ikku istuu isänsä olkapäillä. Äiti on portailla vastassa. Eikö näytä hauskalle?»

Voi voi! Hauskalle se oli näyttänyt Elsastakin, vaikka nyt selvemmin sen huomasi. Ja nyt hän vasta ilomielin katselikin miehiä aamulla, kun ne työhön menivät, ja sitten iltasella, kun palasivat ja lapset vastaan tulivat.

Jos hänelläkin olisi isä! Tai jos Nikkilä työssä kulkisi, niin hän veisi sille kahvia ja illalla menisi vastaanottamaan.

Ja hän tarkasteli miehiä, että kenen tyttö hän mieluimmin olisi.

Muuan mies meni aina työhön toisaalle päin kuin muut.

Se aina katseli hyvin pitkistään ikkunaan ja jopa kerran nyökäytti päätään Elsalle ja hymyili.

Kukahan se oli?

Äiti sanoi sen olevan Mikko Tolosen, kivenhakkaajan.

Tolo Mikko! Mutta eihän sillä ollut silmä keskellä otsaa, niinhän se oli melkein kuin muutkin miehet...

Nyökäytti sitten kerran hänelle päätään ja nauroi! Onkohan hänestä tullut huono ihminen?

Elsaa todella pelotti, että kyllä hänestä on tullut huono ihminen. Mitähän hän on tehnyt? Ei uskaltanut äidillekään puhua mitään, vaan kiihkeästi odotti iltaa, että pääsisi Jumalaa rukoilemaan. Äiti puheli ahkerasti kaikkea, niinkuin ennenkin, vaan Elsa oli vakavana ja arkamielisenä. Vaivoin sai itkunsa pidätetyksi.

Mutta sinä päivänä tuli Jäntin emäntä taas kuteita tuomaan ja hän puheikseen Elsaa kiittelemään:

»No, jos koska käypi, niin aina tuo tyttö työssä kököttää. Työkkyri ihminen tulee Elsasta, äitiinsä hyvä tyttö. Noin jos kaikki tyttölapset kotosalla työssä nyhertäisivät, äidin silmäin alla ja neuvottavana, niin ei olisi tuommoisia, joita täällä Vaaralla on näin viljavalta. – Oletteko kuulleet, kun viime yönä on ollut semmoinen tappelu Mustosen kartanolla, herrain ja merimiesten välillä, että ovat tahtoneet maailman kaataa.»

»No mitä varten?»

»No se Lammin Kaisahan siellä on ollut syöttinä. Ja kuulkaapas, kun se on houkutellut kumppanikseen Lehtisen Heleenan.»

»Tuon vielä lapsen?»

»Niin, nuorihan se on, ja jo kauan on siitä huonoa huhuttu, vaan ei siitä olisi uskonut, että se noin olisi kypsynyt. Vaan kun niitä on tovereita, jotka taluttavat köydestä.»

Huokauksien valtaan joutui taas Viion leski. Ilon ja tyytyväisyyden piirteet kasvoiltaan hävisivät kerrassaan.

Jäntin emännän kertomuksesta lisääntyi pelko ja äidin surullinen muoto hävittivät viimeisenkin sulun Elsan itkumieleltä. Niin että Jäntin emäntä tuskin oli saanut oven jälkeensä suljetuksi, kun Elsa purskahti valtavaan itkuun juosten äidin kaulaan.

»Herra Jumala, mikä sinulla on lapseni?»

Elsa ei kyennyt pitkään aikaan saamaan sanaa suustaan. Vasta monien kokeitten perästä sai hän sanotuksi, että äiti keräilemällä sai lauseen:

»Tolo Mikko on nyökyttänyt päätään hänelle ja nauranut.»

Mutta siitä äiti ei ymmärtänyt mitään.

»Minusta on tullut huono ihminen, kun Mikko on paha mies», koetti Elsa selittää.

»Tyynny, tyynny, kultaseni ja selitä, että ymmärrän.»

Pitkään viipyi, ennen kuin Elsa sai ymmärrettävästi selitetyksi.

»Hyvänen aika, kun sinä olet lapsellinen. Ethän sinä siitä ole tullut huonoksi ihmiseksi, että Mikko sinua tervehtii. Huono ihminen on se joka...»

Äiti ei tiennytkään miten hän selittäisi. Häntä kauhistutti koko ajatus.

»Jumala varjele», lausui hän tietämättään oikeastaan mitä ajatteli, vaan aivan kuin pelon tunne syöksyi mieleen ja häneltä purkautui itku. Syliinsä tempasi Elsan kuin ryöstäjän käsistä. He itkivät sitten molemmat syleillen sydämellisesti toisiaan.

Mutta kun Viion leski lakkasi itkemästä, oli mielensä raikas. Niin oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet sen puhtaaksi kaikista synkistä ajatuksista, joita sinne työntyi ja niin monenlaisia, ettei hän kerennyt niistä selvääkään saada, vaan jotka yhteisesti ahdistivat raskaasti kuin painajainen. Ei hän ymmärtänyt, minkä tähden hän oli oikeastaan itkenyt, eikä sitä ruvennut pitemmältä ajattelemaankaan. Tuntui niin hyvälle ja viehkeälle ja mielessä pyöri jotakin: kyllä Jumala varjelee Elsan. Tuntui kuin joku muu olisi sen hänelle vakuuttanut.

»Ei Tolonen ole mikään paha mies. Päinvastoin hän on hyvä», rupesi hän selittämään Elsalle.

»Vaan onhan se linnan lukkari?»

»No mitä pahaa siinä on. Tolonen käy noille raukoille lohdutusta tarjoomassa, kun sunnuntaisin laulelee heille virsiä. Hän sen tekee rakkaudesta langenneita lähimmäisiään kohtaan. Kun Jumala on antanut hänelle kauniin äänen, niin tahtoo hän käyttää tätä Jumalan lahjaa lohduttaakseen ja taivuttaakseen noitten rikoksiin vaipuneitten mieliä. Siinä hän tekee hyvin. Ja varmaan moni tuolla kolkon linnan rakennuksessa kiittää Tolosta.»

Elsa kuunteli hämillään. Tämä oli niin kovin outua, että hän ei ymmärtänyt, ennen kuin itse kyselemällä kyseli kaikista kertomuksista, joita tytöt olivat Mikosta kertoneet, ja sitten useampaan kertaan tahtonut kuulla, mitä äiti hänestä kertoi. Ja äiti tiesikin hänen hyvyydestään kertoa paljon, miten hän oli auttanut ja aina auttoi köyhiä, antoi vaikka ainoansa tarvitsevalle, jakoi leipäpalan kädestään kerjäläiselle.

»Kun kaikki olisivat niin hyviä ihmisiä kuin Tolonen», sanoi äiti.

Seuraavana aamuna odotti Elsa maltitonna Mikkoa tulevaksi. Hän ei enää muista niin välittänytkään.

Tuossa se tuli. Kumaraharteisena astui, vaatteet saviset. Pärevasu oli kainalossa.

Jos ei se nyt katsokaan tänne...

Aivan kohdalla jo oli, vaan katseli vaan eteensä maahan.

Jos se on suuttunut, kun hän ei eilen sille vastannut...

Samassa käänsi päänsä, nauroi ja nyökkäsi.

Elsa niiasi syvään. Hänestä tuntui somalle, poskia poltteli.

»Äiti, äiti, Mikko meni ja nauroi ja nyökytti minulle päätään», sanoi Elsa käsiään taputellen.

»Mitäs sinä?»

»Voi minä en tainnut tehdä mitään!»

»Sinun olisi pitänyt vastata tervehdykseen.»

»Niiasinko minä, en minä tainnut niiata, en huomannut. Mutta huomenna minä niiaan ... vaan jos Mikko suuttui, kun minä en...?»

»Ei suinkaan se ole suuttunut.»

Paraita ihmisiä Elsasta oli ollut tähän asti rovasti, hänen kumminsa, Montinin rouva, jota äiti oli kiitellyt niin paljon, Nikkilän emäntä ja Nikkilä. Nyt tuli lisäksi Tolo Mikko. Ja se anasti etusijan. Sitä hän nyt ajatteli koko päivän.

Kenelläkään ei ollut hänen mielestään niin lysti kuin Mikolla. Mikolla oli hänen mielestään sen tähden lysti siellä metsässä, että se näki siellä pikkulintujen pesiä, oravia ja kaikkia eläimiä ja ne varmaan olivat niin kesyjä Mikolle, että ihan luokse tulivat, linnut kädelle, oravat olkapäille ja jänikset kivelle istumaan.

Niin asuksi Elsan ajatukset Mikon luona siellä metsässä päivät päästänsä. Ja illalla tuntui ikävä, jos Mikko sattui menemään niin ettei hän sitä nähnyt. Aamulla hän muisti hänet ensimmäiseksi ajatuksekseen. Ja aamusella hän piti varansa, ettei Mikko näkemättä ohi päässyt. Ja nauroivat toisilleen tervehtiessään oikein ystävällisesti. Elsa saattoi Helunankin nyt aina etemmäksi niin kauas, että kuuli kolkutuksen metsästä.

Nyt jos joskus menisi Karjasillan taakse, niin hän ei kiertäisikään, vaan menisi suoraan ja kävisi Mikon luonakin. Sitten kun hän on saanut nauhansa kudotuksi, että vähän aikaa tulee, niin käypi hän Mikon luona ja ottaa Ojanniemen Marin mukaansa.

Jos hän olisi Mikon tytär, ajatteli hän usein ja kuvaili, miten olisi hauska hänellä.

»Onko, äiti, Mikolla lapsia?» kysyi sitten kerran.

»Ei, eihän sillä ole vaimoakaan.»

Se ei Elsasta tuntunut miltään, ettei Mikolla vaimoa ollut, vaan se säälitti, ettei hänellä ollut tyttöä tai poikaa.

»Voi jos minä olisin Mikon tyttö! Minä kävisin aina hänen luonaan siellä kankaalla ja illalla menisin vastaan ottamaan aivan sinne öljymakasiinien luo. Kantaisin eväsvasua. Ja meillä olisi niin hauska, että.»

»Hauskahan sinusta taitaisi olla, jos isä sinullakin», sanoi äiti.

Enemmän Elsa ajatteli sitä puolta, että Mikolla olisi tytär, vaan ajatellessaan, että hän juuri olisi Mikon tytär, tuntui hauskalta.

»Voi voi, se olisi niin hauska, että.»

Syntinä oli leski pitänyt ajatella miestään, sillä Jumalaa hänen tuli ajatella ennen kaikkea ja aina. Vaan näin kun puheeksi tuli, joutui hän vasten tahtoaankin kuvailemaan, miten onnellinen heidän elämänsä olisi, jos Viio eläisi.

»Jos Jumala olisi aikeemme hyväksi nähnyt, olisi meillä oma talo, lehmä ja pelto ja isä, eikä isä enää merillä kulkisi, vaan kotona työskentelisi.»

Viehätystä oli sillä, mitä Elsa isästään muisti. Ja sentähden hän ahkerasti oli kutonut nauhaa toivossa saada riisiryynipuuroa ja äidin isästä kertomaan. Mikko kuitenkin oli tuota viehätystä himmentänyt, että Elsa jo lopulta ajattelikin, jotta Mikko kutsutaan sitten syömään tuota riisiryynipuuroa. Miellyttävä oli tuo äidinkin kuvailu isästä, vaan tutummalta tuntui kuitenkin vielä Mikko. Ja sentähden hän kyseli isästä Mikkoon verraten.

Äiti ei antautunut vertailuihin, vaan kertoi isästä kaikkea päiväkaudet. Kun oli kerran alkuun päässyt, niin jatkui se aivan hänen tietämättään. Vähitellen sai Elsa sen käsityksen, että parempi isä oli kuin Mikko, paras kaikista ihmisistä.

Yhä uusia ja uusia asioita oli äidillä kertoa. Ja usein hän hyväili Elsaa, useammin kuin ennen ja hellemmästi. Näin äiti muuttui hänestä tutummaksi ja armaammaksi sen mukaan kuin kuva isästäkin selveni. Mutta ei äiti yksinään tullut tutummaksi ja mieluisammaksi, vaan pienessä kamarissa kaikki esineet, sillä niistä oli äidillä mainitsemista isästä kertoessaan.

Isän valokuva, joka oli seinällä skailettikellon alla, ei enää ollut litteä kuva, vaan näytti kuin se olisi välistä silmiäänkin räpäyttänyt, välistä naurahtanut ja välistä oli se senkin näköinen, kuin olisi sanonut niin ja niin. Kello, jonka isä oli mereltä tuonut, naksutti eri lailla kuin ennen, niin mukavasti. Aivan selvään erotti, että se panee:

»Isä laulaa lapsellensa,
sirkuttelee sievällensä,
hyvällensä hyräileepi,
pilpattaapi pienellensä»,

niinkuin isä oli Elsaa tuuditellessaan laulanut. Tai:

»Tilu tilu talla,
taivahan alla
ei ole toista
Elsani moista.»

Niin oli isä rallatellut Elsan kanssa tanssiessaan ja meiskatessaan. Ja kun kuunteli, niin aivan sillä lailla se kello naksutti.

Elsa itsekin alkoi muistaa seikkoja, muutamia himmeämmin, toisia ihan selvään. Ja hän kertoili niitä vuorostaan äidille.

»Nyt minä muistankin, kun isä minun kanssani kerran tanssi», sanoi Elsa taas kuunneltuaan kauan aikaa kellon naksutusta. »Meillä oli muitakin miehiä silloin. Oli suuri huone ja siinä keskellä lattiaa isä pyöritti. Ja kuulkaapa. Oli semmoinen pinnaselkäsohva niinkuin tuolla seinällä ja siitä sohvalta minä hypin isän syliin», kertoi Elsa iloisena.

Äiti selitti sitä tarkemmin, missä he silloin asuivat. Isä oli syksyllä tullut mereltä ja jäi talveksi kotia, ei lähtenyt merille, vaikka muut merimiehet houkuttelivat. Kaikki merimiehet, jotka olivat Viion kanssa olleet, olivat häneen mielistyneet. Kapteenikin oli käynyt tahtomassa vielä laivaansa, vaan Viio oli vain sanonut, että pitää sitä kotonakin saada yksi talvi olla.

»Silloin toi isä nuo teekupit ja muita posliiniastioita tuliaisia. Minä muistan, kun isä niitä arkustaan nosteli, ja tuon kulhon kun otti, niin sanoi: tästä me nyt syömme yhdessä joulupuuron. Ja niinhän me syötiinkin.»

»Minä muistan, äiti. Isä kiikutteli minua jalalla, otti sitten polvilleen istumaan ja pyyhki parrallaan minun poskiani. Isällä oli suuri musta parta. Ja minä muistan, kun isä nauroi, kun minua parta kutkutti. Te seisoitte, äiti, uunin edessä ja ammensitte padasta valkeaa puuroa, riisiryynipuuroa. Silloin oli ilta.»

»Se oli jouluaatonilta. Ainoa joulu, jonka me yhdessä saimme viettää isän kanssa. Seuraavana kesänä lähti isä merelle ja kuoli Leverissä.»

Leski muisti tuon joulun tarkkaan, kuin eilisen päivän, niin monta vuotta kuin siitä olikin. Ja mieluiselta tuntui muistella. Oikein halulla antoi hän muistonsa valaista noita ajan hämärään kadonneita onnen aikoja. Ei ne ennen niin selvinä ja rakkaina ilmaantuneetkaan kuin nyt, kun oli toinenkin, joka muisteli.

»Tulevaan jouluun kun eletään, niin keitetään riisiryynipuuroa», sanoi äiti, nyt ymmärtäen miksi Elsa sitä halusi.

Vaan Elsa tahtoi että keitettäisiin heti, kun hän nauhoistaan rahaa saa.

Äiti kun lopetti kankaansa, niin ei Elsakaan malttanut enempää kutoa nauhaa, ja johan sitä mielestään olikin koko joukko ja tarpeeksi monenlaisia.

Tyytyväisenä vyyhti hän nauhoja lastoille, lähteäkseen niitä kaupalle. Äiti puheli vilkkaasti, vaan Elsa tuskin kuunteli puoliakaan, ajatteli vain saaliitaan. Nikkilän emäntä oli kiitellyt nauhoja kauniiksi ja Jäntin emäntä. Kyllä kai herrasväki sitten osti ja maksoi niistä paljon. Ei hän tiennyt itse hintaa määrätä.

»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä kysyi, paljonko kyynärä maksaa.

Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin katseli.

Ensimmäisessä talossa, johon hän yritti, makasi suuri koira kartanolla kyökin rappusien edessä. Ja kun Elsa läheni, katsoi se syrjäsilmällä ja murisi aivan kuin olisi sanonut: elä tule. Ja kun Elsa vain pyrki edelleen, niin nousi koira pystöön, kävellä vönki Elsaa kohti, nuuski tulokasta ja meni taas paikoilleen, kiertyi makuulleen ja murisi. Tarkoitti kai: ei pidä tulla, parasta kuin hyvällä menet pois.

Elsa seisoi neuvotonna hetkisen, vaan kun koira yhä katseli häntä vakaisin silmin, pyörti hän takaisin ja koira nousi ja saattoi hänet muristen portille. Toisessa talossa oli avain poissa kyökin ovelta eikä yhtään ihmistä näkynyt. Kolmannen talon kartanolla leikki lapsia ja ne keräytyivät hänen ympärilleen kyselemään kaikkea. Muutamat heistä luulivat häntä mustalaistytöksi ja se häntä hävetti, että oli itku tulla, kun pääsi kadulle.

Talosta taloon kulki hän, saamatta kaupaksi vähintäkään. Kaikkialla ihmiset olivat ylpeitä, eivät olleet näkevinäänkään. Ei tarvitse, sanoivat, katsomattakaan nauhaa.

Muutamassa talossa rouva kuitenkin katseli ja vei Elsan sisähuoneeseen. Siellä oli rouvalla nauhaa kudottua ja kudottavilla monenlaista.

»Kuka rouvalta ostaa?» kysyi Elsa, toivoen että hänkin saa myydyksi.

»En minä kaupaksi kudokaan, lystikseni. Minä panen nämä näytteille maanviljelysnäyttelyyn, joka pidetään syksyllä täällä.»

»Saako sieltä mitään?»

»Ei sieltä rahaa saa, vaan kiitoslauseen, jos on hyvää työtä. – Minä ostan sinulta vähän tätä nauhaa, paljonko sitä maksaa?»

»En minä tiedä.»

Rouva leikkasi pienen palan ja antoi kaksi penniä.

Elsa lähti hyvillään. Rouva oli muutenkin ollut hyvä ja vielä ostanut vähäsen. Hän alkoi taas toivoa uudestaan.

Muutamassa talossa istui paljon rouvia ulkona puutarhassa, toiset ompelivat ja toiset kutoivat sukkia. Elsa meni sinne. Siellä oli Montinin rouvakin.

»Ostetaanko nauhaa?» kysyi hän ujostellen ja syvään ensin niiattuaan.

»Nauhaa. Jaha. Kaunista nauhaahan sinulla onkin. Kenen sinä olet tyttö?»

»Tämähän on Viion tyttö», sanoi Montinin rouva.

»Vai niin. Minä muistelinkin, että kenen näköinen tämä on. Minä tunnen Viioskan. Missä äiti on?»

»Kotona.»

»Mitä se tekee?» kysyi Montinin rouva.

»Kutoo kangasta.»

»Joo, sehän kuuluu olevan mainio kankuri», sanoi muuan.

»Viioskahan se on kutonut meidän seurallemme kankaita», selitti Montinin rouva.

»Mitä varten sinä olet tätä kaupittelemassa?» kysyi muuan rouva.

»No, että saan rahaa.»

»Mitä sinä rahalla teet?»

Elsa mietti vähän aikaa ja sanoi sitten:

»Ostan riisiryynejä, että keitämme riisiryynipuuroa.»

Toiset päästivät helakan naurun ja toiset katselivat pitkistään toisiaan hyvin hämmästyneen näköisinä. Elsa luuli, että hän on jotakin rumaa sanonut, ja karahti poskiltaan kuumaksi. Rouvat alkoivat kiivaasti puhella keskenään, josta Elsa ei ymmärtänyt, kuin se oli ruotsia. Vaan hyvin kummastelevilta rouvat näyttivät.

Viimein sanoi muuan rouva:

»Parempi olisi, jos lahjoittaisit nuo nauhat meidän seuralle, joka kokoaa rahoja pakanaraukkoja varten, kuin että käytät turhuuteen. – Onko äitisi terve?»

»On, kiitoksia», vastasi Elsa, joka luuli, että sitä kysyttiin niinkuin tavallisesti.

»No ei se sitten tarvitse riisiryynipuuroa, etkä sinäkään.»

Ja sitten puhuivat ne jotakin ylellisyydestä ja pakanoista, joille pitäisi toimittaa valkeutta. Semmoista hyvin paljon, jota Elsa ei ymmärtänyt ollenkaan. Lopuksi sanoi joku:

»Sinäkin, lapsi kulta, tekisit hyvin kauniisti, jos lahjoittaisit nämä nauhat sitä varten. Jumala taivaassa siunaisi sinua siitä ja palkitsisi sen sinulle monin kerroin.»

Elsa ojensi nauhatukkonsa sille rouvalle, joka näin sanoi, sillä mielellä kuin olisi se pitänyt antaa.

»Kas niin. Sinä olet ymmärtäväinen tyttö», sanoi rouva taputellen Elsaa poskelle, ja toinen rouva antoi hänelle nisuleipävasusta pari pientä makean näköistä kakkaraa.

Elsa niiasi kiitokseksi ja toisen kerran hyvästiksi.

»Sano äidille, että sinä olet antanut nauhasi pakanaseuralle», lausui Montinin rouva.

Siinä uskossa Elsa oli, että hän teki jonkun hyvän työn, kun rouvat häntä kiittelivät ja hyväilivät, vaan sen enempää hän ei ymmärtänyt. Mutta riisiryynit jäivät nyt saamatta ja siitä oli paha mieli.

Allapäin asteli hän kotiinsa päin kouran silmässä kaksi penniä. Kirkkaita ne olivat, vaan eihän niillä saanut riisiryynejä. Ei hän tiennyt paljonko ne maksavat, vaan kalliiksi hän niitä luuli, että vähintään pitää olla kai kymmenen penniä.

Matkalla tapasi hän Ojanniemen Marin, joka tuli apteekista ostamasta Snellmanin rouvan koliikitroppia äidilleen, joka oli kipeä.

»Tiedätkö, Mari, paljonko riisiryynit maksavat?»

»Tiedän, veikkonen, monta monituista kertaa olen käynyt meidän talon emännälle ostamassa. Viisi naulaa markan», selitti Mari.

Elsa melkein kuin hämmästyksissään katseli pennejään.

»Voi lapsikulta, ei noilla saa yhtään ryyniä», sanoi Mari kovalla äänellä.

Tiesihän sen Elsakin jo ja yhä masentuneemmaksi mieli painui. Häntä vaivasi Marin iloiset kertomukset, missä he olivat olleet leikkimässä ja mihin nyt aikoivat. Sen vuoksi poikkesi hän toiselle kadulle päästäkseen Marista. Vaan tämä tuli myös samaan matkaan huomaamatta, kun oli niin kiintyneenä kertomukseensa. Vyötäryksistä piteli hän Elsaa ja kertoa rupatti. Hyvää ja hauskaa hänellä oli kerrottavaa, sillä hän voivotti myötäänsä.

»Voi voi Elsa, katso!» sanoi hän äkkiä pysähtyen ja viitaten maahan.

Siinä oli kahden markan raha! Molemmat katselivat sitä kuin koreata matoa, koskematta siihen. Mutta iloisia he olivat.

»Ole sinä Elsa tässä, minä juoksen kysymässä minun äidiltä ja sinun äidiltä, että saako sen ottaa, ja jos saa, niin sinä saat markan ja minä markan», häkelsi Mari toimessaan ja niin läksi juoksemaan, että kintut vilisi, kun Elsa oli suostunut tuumaan.

Elsa seisoi rahan ääressä ja odotti sykkivin sydämin Maria takaisin. Moneen kertaan kerkesi hän ostaa viisi naulaa riisiryynejä ja keittää ne puuroksi ja iloita siitä, mitä äiti kertoisi isästä. Kun Mari näkyi jo tulevaksi etäältä, juoksi ja polvet vilkkui, niin teki mieli ottaa raha ja lähteä vastaan.

Vaan jos ei olekaan luvattu, ajatteli hän ja seisoi toimetonna.

Montinin Jori ja muita poikia astui sieltä takaapäin. Kun Elsa heidät huomasi, pelotti häntä kovasti, että oli jättää rahan siihen ja lähteä kävelemään pakoon. Mutta Marikin oli jo lähellä. Elsa jäi paikoilleen ja pani jalkansa rahan päälle.

»Aha!» sanoi muuan poika. »Kenen olet tyttö?»

Elsa ei vastannut.

»Kenen olet tyttö? Sanotko vai tahdotko selkääsi?»

»Viion», sanoi Elsa ja koetti siirtyä uhkaavan pojan edestä pitäen kuitenkin toista jalkaa paikallaan.

»Mitäs sinulla on jalan alla?»

»Raha, jonka löysimme Ojanniemen Marin kanssa. Mari meni kysymään, saako sen ottaa.»

»Vai niin. Saa sen ottaa», sanoi se uhkaava poika, töykkäsi Elsaa ja otti rahan.

Toiset pojat olivat riemuissaan.

»Pojat, ostetaan karamelleja», huusi muuan.

Mutta Montinin Jori otti pojalta rahan ja toi Elsalle, joka apealla mielellä astui juoksevaa Maria vastaan. Hyvillään olivat molemmat tytöt, se on tietty, ja Joria toisilleen kiitettiin.

»Emmekö tykkää Jorista?»

»Tykkäämme.»

Ja Jorista he sitten puhelivat unehuttaen löytämänsä rahan melkein tykkänään.

»Sinun äitisi ei ollut kotona, vaan minun äitini sanoi, että saa sen rahan ottaa, vaan sitä pitää säilyttää jonkun aikaa, jotta jos sattuisi kuulemaan keneltä se on pudonnut.

Eihän sitä tiedä, vaikka olisi pudonnut joltakin köyhältä tyttöraukalta, joka oli menossa asialle. Niin sanoi minun äitini.»

Mari ja molemmat olivat hyvin toimessaan, että joo, kyllä se pitää tallessa pitää.

»Vie sinä äidillesi tämä, minun äitini käski antaa Viioskalle sen talteen», lisäsi Mari.

Hyvillä mielin sen Elsa veikin, vaan mieli oli kuitenkin surullinen, sillä eihän nytkään voinut saada riisiryynipuuroa, kun piti odottaa ja jos joku tuli perimään.

Mutta äiti käskikin rahan viedä kokonaan Marin äidille.

»Marin äiti on köyhempi kuin minä ja kivuloinen ihminen. Ja kun sen Mari löysikin, niin sen Jumala Marin äidille on tarkoittanut», sanoi äiti. »Meillä on mitä tarvitsemme, sillä minä olen terve ja kykenen työhön.»

Äiti oli niin iloinen, ettei Elsa ollut koskaan nähnyt häntä niin iloisena.

Jäntin emäntä oli maksanut enemmän kuin Viion leski osasi toivoakaan.

»Noin hyvästä kankaasta kannattaa maksaa», oli Jäntin emäntä sanonut ja luvannut työtä niin paljon kuin Viion leski ehti tehdä.

»Nyt minä voin ansaita niin paljon, että saat kulkea vielä koulussa tämän vuoden», sanoi äiti hyväillen Elsaa.

Hyvähän sekin oli Elsan mielestä, vaan se, mitä hän niin kiihkeästi oli toivonut, jäi saavuttamatta, ja se mieltä alensi.

Melkein itkien sanoi hän äidille siitä, kun ei saanutkaan rahaa, että olisi riisiryynipuuroa saatu ja että hänellä oli ikävä isää.

»No minne sinä nauhasi panit?»

»Annoin niille pakanarouville.»

»Mille pakanarouville?» kysyi äiti nauraen.

»Joille tekin olette kutonut kangasta», ja Elsa selitti minkä taisi.

Äiti ymmärsi pian asian, vaan uutta hänelle oli se, että hän oli ollut seuran palveluksessa tietämättään. Se ei kuitenkaan päässyt himmentämään isosti hänen hyvää luuloansa Montinin rouvasta, sillä olihan rouva siinä tehnyt hyvin, että oli hänelle kankaat kudottaviksi toimittanut.

»No elä ole, Elsa milläsikään. Hyvinhän se oli tehty, että annoit nuo nauhat niille rouville. Ne keräävät varoja lähettääkseen Jumalan sanan saarnaajia niihin maihin, joissa vielä elää ihmisiä, jotka eivät Jumalasta mitään tiedä, vaan palvelevat jumalinaan kiviä, puita, elimiä, aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Kyllä Jumala palkitsee antisi.»

Niinhän ne olivat rouvatkin sanoneet ja sitähän Elsakin oli luullut, kun rahan löysivät, että Jumala salli sen nyt palkinnoksi löytää. Mutta nyt hän uskoi kuitenkin, että Jumala oli sallinut sen Ojanniemen Marin äidille, kun Mari oli sen rahan huomannutkin. Ja Elsa sääli Marin äitiä, joka oli köyhä ja kivulloinen. Niin oli raukka laiha nytkin, kun Elsa kävi siellä. Ja kiitteli paljon ja siunaili Elsan äitiä. Ja hänellä oli hyvä mieli siitä, että raha oli annettu Marin äidille ja että hän oli nauhansa antanut niille rouville. Mutta kuitenkin tuntui kuin jotakin olisi ollut poissa. Rauhaton oli eikä tiennyt mihin ryhtyä.

Lapset leikkivät ulkona tuulen kanssa. Kuului iloisia huutoja ja valkoisia leijoja pilkotti korkealla sinistä taivasta vasten.

Elsa istuutui portaalle koottuaan höyheniä, niitä laskeakseen lentämään. Kun hän päästi höyhenen hyppysistään, nousi se suoraan ylös räystään korkeudelle ja lähti kulkemaan poikki kartanon, jossa se rakennuksen kohdalla taas kohosi ylös ja lensi sinne katon taa. Elsa nousi tikapuille räystään tasalle ja sieltä laski menemään. Nyt höyhen nousikin vasta korkealle, lensi yli kartanon, kiertyen aina korkeammalle. Siellä hyvin, hyvin korkealla se liipotteli ja painui tuonne merelle päin, kauas, ettei kuin pikkuisen pilkotti, ja lopulta se katosi näkyvistäkin. Niin ne menivät kaikki.

Minnekähän ne menivät?

Tuonne merelle ne vissiin lensivät, tuonne asti, jossa näkyy saaria ja vielä etemmäksi, aivan Atlantille asti varmaankin... Jos isä vielä eläisi ja nuo höyhenet lentäisivät siihen laivaan. Jos hän ja äiti olisivat hyvin, hyvin pieniä ja istuisivat suurelle höyhenelle ja sillä lentäisivät isän luo laivaan ja isä tulisi myös höyhenelle ja he lentäisivät hyvin kauniiseen saareen Atlantin meren keskellä. Siellä ei olisi muita ketään ja siellä olisi niin hauskaa... Siellä heillä olisi oma talo ja lehmä, ja siinä talossa olisi hyvin sievä puutarha. Kävisivät hakemassa sitten sinne Mikon ja Nikkilän emännän ja Nikkilän ja Ojanniemen Marin ja äidin, ja rovasti tulisi joskus käymään, höyhenen päällä sekin lentäisi, ja Montinin rouva ja Jori...

Tuuli oli syöntynyt. Huhahteli kovasti nurkissa ja tempoi kadulta hiekkaa, ja kuletti pyrynä pitkin katua. Lukottomia ovia tempoi auki ja taas kiinni paiskasi, että alituinen pauke kävi. Lasten riemuhuudot kovenivat, kun he ihastuksissaan ääntelivät, pojat heittäessään lakkejaan ilmaan ja tytöt päästellessään paperikiekkoja pyörimään.

Elsalta olivat höyhenet lopussa ja hän katseli merelle, kun siellä kaukana kuohui meri valkoisena ja tuolta Hietasaaren niemen takaa alkoi näkyä laivan purjeet.

»Nyt Toivo lähtee!» huusi poika Pietilän katolta. Pian kiipesi sinne muitakin lapsia ja Pietilän emäntäkin.

»Nyt Toivo menee», sanoi emäntä ja lapset jäljessä. »Hyvästi, hyvästi!!»

Tytöt huiskuttivat huivejaan ja pojat lakkejaan.

»Toivo menee», sanoi Elsakin Nikkilän emännälle, joka juuri tuli ulos, ja äidilleenkin, joka ensin koputti ikkunaan käskien Elsaa alas laskeutumaan ja sitten tuli sitä varten ulos rappusille.

»Siellä se Pietilän timperikin taas menee», sanoi Nikkilän emäntä. »Tuolla näkyykin vaimonsa lapsineen olevan katolla. Monet kerrat se on saanut tuonne katolle kavuta ja aina se yhä sinne kiipeää», nauroi hän ja hihitti.

»Kyllä tekee mieli kavuta ja katsoa niin kauan kuin näkee valkoisen pilkunkaan», sanoi Viion leski.

»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle.

»Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui.

»Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.

»Hurraa!» huudettiin katoilla ja huiskutettiin lakkeja ja huiveja, ja maassa olijatkin nostivat kättään ja hurrasivat.

»Hurraa!» huusi Nikkilän emäntäkin, täydessä toimessa, aivan kuin Jannekin olisi siellä ollut menossa, vaan nauroi sitten Viion leskelle, että minäkin tässä muka, vaikka ei ole meiltä menevää.

Vaan niin siinä Viion leskikin seisoi kuin menevää saattaen. Mieleen oli palannut ne ajat, jolloin Viio lähti. Noinhan se oli kuin nytkin, aivan tuommoista. Hän meni kamariinsa ja ratkesi itkemään. Ja kun Elsa tuli sisään, otti hän hänet syliinsä ja suuteli tulisesti.

Elsakin kääri kätensä äidin kaulaan ja puristi lujasti. Isästä vain puheltiin koko se päivä ja hauska oli kummallakin, oli kuin juhla. Niin tuntui Elsastakin, vaikka ei ollut riisiryynipuuroa, eikä hän sitä nyt kaivannutkaan.