Vaeltaja

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaeltaja.

Kirjoittanut Antti Mäkinen


Hän louhuista vuort’ ylös astuiksen –
Moni on kivi teräsyrjäinen,
Tai kasv’ okavartinen piilostaan
Puri jalkaa astujan urhokkaan.
Vaan hän hi’en otsalta pyyhältäin:
»Ylös vuoren päälle kun ennättäin,
Saan katsoa mait’ yli laajimpain
Kautt’ ilmain, näkyjen loistelevain.»
Niin astuvi hän, väliin seisahtain,
Maailmoja allansa tarkastain,
Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen
Hän pykälän leikkavi muistokseen.
Yhä astuu näin – väliin seisahtain –
Hän pyrkien vuort’ ylös ponnistain:
Ja nousten näkyala laajentuu,
Ja pykälät sauvassa taajentuu.
Mont’ on ikikaunista näytelmää
Näin ihaillut laajalti – selvempää
Mit’ ylemmäks ehtivi, matk’ ei vaan
Näyt’ ankara kuluvan laisinkaan.
Hän viel’ yhä nousee – seisahtaa,
Ja uuden sauv’ yhä pykälän saa:
Laajeten näkyala kirkastuu,
Vaan vuor’ yhtä jyrkkänä kohouu.
Niin noussut hän on – niin nousevi ain,
Yhä matkansa päätä hän tarkoittain,
Mutt’ ain yhtä kaukana maalistaan
Hän on, kuin matkaans’ alkaissaan.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.