Vanha sanomalehtimies

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vanha sanomalehtimies.

Kirjoittanut Gabriel Lagus
Suomentanut Uuno Kailas. Ruotsinkielinen alkuteos Den gamle tidningsmannen.


»Laps, auta minut ikkunaan. Kai riemun heläjöinnin
Ja kirkonkellot kuulet jo ja tykkein jylinöinnin!
Mä etten turhaan taistellut, sen tämä päivä takaa;
Kuningas vallan perityn nyt kansan kanssa jakaa.
Sain, sainhan myös mä herättää suurt’ ensi ajatusta
Vapaasta aamustasi, maa, viel’ yö kun oli musta;
Sen voitto siks on minunkin; oi, vihdoin tänäpänä
Yöst’ unhon ylösnousta voi taas muisto elävänä.»
Hänt’ auttoi tytär ikkunaan, työtuolin rakkaan tuoden
Ja istuintilan laatien – mut häneen silmät luoden
Niin surulliset, aavistain, hän unhoss’ että eli
Jo syvemmässä paljonkin kuin itse kuvitteli.
Hän katsoi ulos, silminään vain kimmellystä kaksi,
Kun koko laajan kaupungin hän näki juhlivaksi.
Ja miten rinta paisuikaan, ja miten paloi poski:
Hän värit näki lippujen, kun näihin tuuli koski!
»Nuo värit! Ennen rikos on, laps, ollut kantaa noita;
Nyt hyljeksijät lipun tuon ei maata kunnioita:
Sen aate, ’kansan oikeus’, niin usein nujerrettu,
On jalokivikirjaimin nyt kruunuun kirjoitettu.»
Hän sulki suunsa. Kaukainen soi laulu intomieli;
Se koski vanhan sydämeen, sen äänen sointi kieli.
»Ois mahtimiehet maksaneet, laps, kultaa sata kappaa,
Jos iäks nämä sävelet ois voinut joku tappaa.
Ei vainottuna hiivi nyt pois luota rintamaiden,
On lempivieras laulu tuo myös luona ruhtinaiden;
Se vapaa kansan ääni on, jonk’ oikeutta valvoin,
Kun leppymätön taantumus sen kimppuun kävi kalvoin.»
Soi laulu yhä lähempää. Ja unohtaen vaivan
Nous vanhus; jotain vartoi hän, sen näki katseest’ aivan.
Niin maltitonna joukkoihin se tähyi, tutki niitä;
Ei kukaan siihen vastannut, ei välittänyt siitä.
Niin vaikeni jo laulu taas. Ja pilvi pimeänä
Koht’ otsall’ oli vanhuksen, ens kertaa tänäpänä.
»Ei vielä niitä – – viipyvät –.» Hän viimein virkkoi siten,
»Mut viel’ ei juhlat päättyneet», jo lisäs kiireimmiten.
»Mut, isä, ketä odotat?» – niin kysyi tytär, säikkyi
Sen kuihtuiss’ ilon säteilyn, mi kasvoill’ isän väikkyi.
»Laps, kun he muiden muistavat tienraivaajien työtä,
Et unohtuneen luule kai, ett’ olin myös mä myötä?»
Niin virkkoi, vaikeni ja taas jo ikkunasta noihin
Niin taajoin rivein rientäviin hän katsoi juhlijoihin.
Vaan kuinka päivä kuluikin, hän turhaan tähysteli;
Kuin hänt’ ei lainkaan ollut ois, niin kaikki kansa eli.
Mut iltaan saakka istui hän ja odottavan näytti;
Jos jossain riemuhuuto soi, uus toivo mielen täytti.
Kun tummui väike viimeinen jo päivän kauhtanasta,
Kuink’ unhoon jäänyt olikaan, hän tiesi silloin vasta.
Nyt viimein puhui vanhan suu:»Laps, mene joukkoon tuonne
Ja tarkoin kuule, millainen on sillä jutun juonne;
Mä kuinka kynäll’ ottelin, sen unohtaisko kansa,
Niin ettei mua mainitseis, kun muita jalojansa?»
Läks tytär. Isä yksin jäi. Hän mitä mietti, rukka,
Kun syvään, vasten ikkunaa, pää vaipui valkotukka?
Oi, taistoako, itseltään joss’ uupui voima parhain?
Vai toivoako, kimmeltäin mi petti, harha harhain?
Ei huomannut hän, että maan jo peitti tumma ilta,
Ei askelia tyttären, mi palas kaupungilta.
Mut tytön kättä säpsähtäin hän heräs tietoisuuteen,
Ja sielun kutsui eksyneen tää puhe eloon uuteen:
»Oi isä, kuinka kysyinkään, ei ketkään juhlijoista
Sun nimeäsi muistaneet, ei työtäs vaivalloista;
Sult’ ajatukset lausumas on, nekin, viedyt varkain,
Ne ovat suussa kaikkien, myös hitaiden ja arkain.»
Ne sanat tuskin sanottiin, kun säkenöi ja hohti
Rakettituisku, lentäen yön pimeyttä kohti,
Ja koko tienoo valoss’ ui, ja laulun kuulla voivat
He ääress’ ikkunansa taas: sen tuulen siivet toivat.
Nous ylpeänä vanhus:»Näit, kuink’ avaruuteen mustaan
Sun isäs tähyi, – nähnyt et sä hänen ajatustaan.
Nimenkö, maineen toivoss’ oon – mä mietin – tehnyt työtä,
Vähemmän kansaa rakastain sen valkaisinko yötä?
Sain vastauksen. Julmaa, jos ois tapahtunut toisin:
Ei kansa valoon päässyt ois, mut minä valoss’ oisin!
Viis nimestäni, uinukoon se unhon syvyyksissä,
Kun parhaat ajatuksistain nään hahmoiss’ elävissä!»


Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.