Vieläkin ”Kauppa Lovosta”

Vieläkin ”Kauppa Lovosta”. Uuden Suomettaren toimitukselle. Kirjoittanut Hilda Asp

Luonnollisinta olisi, että joka arvostelu saisi mennä sinänsä, erittäin, jos sen alla on nimimerkki: kirjoittajan yksityisen mielipiteenhän se vaan ilmaisee. Mutta jos – niinkuin meillä on laita – suuren päivälehden lukijoista ainakin puolet pitävät lehdessä tavattavia mielipiteitä ja arvosteluja kumoamattomasti oikeina ja aina luotettavina ja omistavat ne ilman muitta mutkitta omikseen, silloin on velvollisuus valaista väärin esitettyä asiaa toiseltakin puolen ja ottaa itse arvostelukin arvosteltavaksi. Ja jos joku arvostelija ryhtyy tehtäväänsä niin huomattavalla puolueellisuudella ja – lievimmin sanoen – niin loukkaavalla mieskohtaisuudella kuin herra F. A. arvostellessaan Minna Canth’in ”Kauppa Lopo” nimistä novellia, silloin tulee julkisen vastalauseen paneminen suorastaan välttämättömäksi, ellei vaikenemisella tahdo hyväksyä ja vahvistaa halpaa menettelyä. Hra F. A:n arvostelussa näkyy sen lisäksi niin selvästi meillä vallalle päässyt arvostelutapa, että se siksikin ansaitsee erityistä tarkastelemista.

En tahdo herra F. A:n tavalla mielivaltaisesti noukkia lukijoille tuntemattoman kertomuksen kokonaisuudesta paloja, muka todistuksiksi, siis täytyy tyytyäni personallisen vakuutukseni ilmituomiseen, toivoen että joku uskoo minua yhtä paljo kuin hra F. A:ta tai jättää ainakin Kauppa Lovon tuomitsematta kunnes on itse lukenut kertomuksen.

Mielestäni täytynee jokaisen tosikirjallisuutta seuraavan ja sen kehitystä harrastavan ihmisen myöntää, että Minna Canth sitten ”Köyhää kansaansa” tuskin on kirjoittanut mitään niin ehjää kuin Kauppa Lopo on, niin lyhyt kuin se onkin. Sekä ”Hannassa” että ”Kovan onnen lapsissa” ja ”Salakarissa” on näet huomattavana joku kertomuksen juoneen liitetty väittämä, jonka tekijä tahtoo saada todistetuksi ja sitä varten hän luo teokseensa muutamia tapahtumia, toisinaan kokonaisia henkilöitäkin, jotka, – niin luontevat kuin usein ovatkin –, tuon todistajatehtävänsä takia aina menettävät vähä välitöintä myötätuntoisuutta. Lukia alkaa tutkia onnistuuko todistus ja onko se oikea. Kauppa Lopoa lukiessaan tuntee, että Lopo on ollut elävä ihminen aikoja ennen kuin tekijän päässä on herännyt ajatusta tai arvelua, jonka todistukseksi Lopo voi kenties kelvata. Jos tosiaan, niin on kirjailija tässä mahtanut siirtää elävän olennon elävästi paperille. Niin luontevalta, niin sommittelemattomalta se tuntuu. Mutta siksi Lopo onkin sellaisenaan, ilman mitään alleviivausta tai erikoisselitystä ankara huomautushuuto jokaiselle, joka ei tahallaan tahdo tukkia silmiään ja korviaan. – Ja Valvoja – ”liekö sitte toimitusmiehistön vai kenenkä ansiota” – se on tehnyt niin kuin Valvojan, kirjallisen kuukauslehden, tulee tehdä, tarjotessaan tämän palasen lukijoilleen Minna Canth’in kirjailija-ominaisuuksien näytteeksi. – Kauppa Lopo voi ottaa sijansa Hoppulaisen, Topon ja Sannamuorin rinnalla, vaikka häneltä puuttuukin leikillisyys (humori) ja tragillisuus astuu ensi sijalle. Ja samalla häneltä puuttuu edellisten tyypillisyys, joka ne tekee ikäänkuin tutummiksi lukijoille. Tai oikeimmin se ei puutu, me vaan emme tunne, emmekä tahdo tuntea hänen edustamaansa tyyppiä yhtä tarkasti kuin edellisiä. Mutta yhtä varmasti kuin nekin, on hänkin elämän inhimillisyydestä leikattu. Intoilematta paljastaa tekijä häntä kuvatessaan kuvattavansa viat, vähääkään siltä väärentämättä mahdollisia hyviä puolia. Ei puoltajana ei hammastajana ole kirjailija, hän esittää vaan yhden yksilön, sellaisena kuin sen tapaa olojen, taipumusten, tottumusten ja oman tahdon tuotteina. Minna Canth on onnekseen taas ollut ihan objektiivinen kertomuksessaan.

Kääntykäämme jo hra F. A:n arvosteluun. – Arvostelija alkaa tavallisella alaltaan kurittamalla kirjailijaa kielen ja luomuksen muodonkin takia. – Vielä noin 10–15 vuotta takaperin kirjoittivat meillä kynäherrat – paria kolmea poikkeusta lukuun ottamatta – ruotsia suomenkielellä ja lauseet olivat kaikki tuollaisia, joita saa, kun parastaan tekemällä suomentaa lakikieltä. Meidän nuoremmat kirjailijat ovat alkaneet ammentaa kieltä oikeesta lähteestä ja ilokseen tuntee lukija kirjoissa nykyään saman kielen, jota pienenä kodissaan ensin kuuli. Moni kirjoittaja vaan mennee innoissaan liian pitkälle: ottaa jokapäiväisimmät puheenparret ja sanat, vaikka parempiakin yhtä yleisiä voisi saada samasta asiasta. Sitä ei ole kummasteleminen, kun ajattelee, minkä kauhean pakon alla kieli on ollut. Mutta ohjata ja ehkäistä sitä liika intoa pitää koettaa, jotta saamme mekin varman mallikelpoisen, mutta sujuvan ja supisuomalaisen kirjakielen. Ja hyvästi tekee jokainen, joka huomauttaa kirjailijaa liijoitteluista. Monta huomioon pantavaa neuvoa on hra F. A:kin antanut – kun ne vaan aina olisivat voineet vaikuttaa asianomaiseen. En usko, että arinkaan kirjailija närkästyy, jos ystävän tavalla oikaistaan hänen sana- tahi lause-erehdyksiään, kun korjaukset vaan ovat kansan kielen mukaisia ja muuten järjellisiä. Mutta jos niin joutavalla tavalla lähdetään kirjailijan kieltä arvostelemaan, kuin meillä nykyään, ja kuin hra F. erittäin Kauppa Lopoa suomiessaan on tehnyt, niin kehotetaan kirjailijaa yhä jyrkempiin liiallisuuksiin. Mitä arvoa voi hän antaa kielenparantajalle, joka heiluttaa kädessään Lakikielen Sanastoa ja intoilee, kun ei tapaa novellissa protokollakäänteitä ja lausejaksoja.

Hra F. A. on kertonut varkauskohdan sanasta sanaan kertomuksen mukaan. Minun ei siis tarvitse sen erinomaista etevyyttä kehua. Sitä vaan en saa päähäni, miten hra F. A. sen tahtoisi olemaan. Entisen ajan hyvissä kirjoissa kuvattiin, kuinka synninhalu teki ihmiselle synnin viehättäväksi; usein puhuttiin ”viettelijän äänestästä” tai ”pahan hengen viettelyksistä”, joka kuului ihmisen povessa j. n. e. eikä sellaista vastaan ole vastalausetta tehty; rouva Canth kuvaa ihan samoin ja hra F. A. huutaa heti anathema ja maranatha. Olisikohan hra F. A:n mielestä Lovon pitänyt hakea pussi talonpojan taskusta ja viekkailla, vaikeilla tempuilla onkia se siellä?! Mutta sitten olisi varkaus ollut ihan toinen. Taikka ehkä kaipaa hra F. A. ”toistakin ääntä” Lovon povessa, kaipaa pitkää väittelyä niiden äänien välillä? Mutta sitte olisi varastaja ollut ihan toinen. Kenties kirjoittaa Minna Canth tai joku toinen joskus meille varkaasta, joka on kasvaessaan tai perintönä saanut niin paljon tuntoa oikeasta, että hän vasta kauvan taisteltuaan ja varmoja itsetietoisia siveyskäsitteitä polkien rupee pahantekijäksi. Nyt on M. C. kuvannut, miten Lopo, pienestä asti maailman käsissä, ”lihan himon, silmäin pyynnön ja elämän koreuden” villittävänä ja tylsytettävänä oleva ihminen varastaa. Lopohan seuraa kaikissa töissään aina herkästi ensi tunnettaan. – Juuri tässä kohden on se rahtunen arvostelua, mitä meillä tapaa, aivan nurin narin. Sen sijaan, että tyydyttäisiin siihen, mitä kirjailija on luonut ja tutkittaisi sitä, aletaan puhua ihan uusista asioista, joita kirjailijan muka olisi pitänyt tehdä. Jos joku maalari maalaa kiinalaisen kuvan, ei kukaan mene lavertelemaan mitä kuvalta puuttuu, jotta se olisi kreikkalaisen kuva, vaan kukin tarkastelee sitä kiinalaisena ja arvostelee sitä sen mukaan. Mutta kirjallisuuden alalla katsellaan Lopoa ja puhutaan Lady Machbeth’ista ja kaivataan sen ominaisuuksia ja pontta. – Hra F A:n tokinaisuus tässä suhteessa on ihan hämmästyttävä. Luulisi hra F. A:n persoonallisesti tuntevan Lovon, niin varmasti hän selittää millainen Lopo oikeastaan on, ja todistajiksi hän tuo Kortmanin rouvan ja maamiehen, jolta pussi varastettiin, ja joka sitte pitittelee Lopoa. Mutta M. C., hän se koettelee niiden kahdenkin uhalla peitellä ja kaunistella Lovon pahuutta, saastanen ja rietas kun on itsekin erittäin tunteissaan. Mutta kuka on tehnyt Lovon niin tutuksi hra F. A:lle? Eiköhän sama M. C.? Onko hän sitten koettanut saada kuvattavansa tarpeettomasti ”kauniilta paistavaksi”? Jos hän sitä toden teolla olisi tarkottanut, helppohan hänen olisi ollut jättää pois joku vastenmielinen ominaisuus tai panna Lopo esim. varastamisen sijaan pelastamaan pari lapsukaista kuoleman kidasta. Tuo ”paremmassa seurassa olla tahtova, puhdas nainen” on arvattavasti F. A:n luoma. M. C., joka saastaisesta mielikuvituksestaan ”luo” siveellisesti mitä inhottavimpia ilmeitä ei tietysti ole moiseen pystynyt eikä ryhtynyt. Eikä se M. C. siitäkään mitään tiedä, että Lopo häneltä salaa houkuttelee ihmisiä tyhmiin kauppoihin. Mutta hra F. A. on sen tullut huomanneeksi ja kirjailijan kiusallakin hän siten saa ilmi, että Lopo on ”selvä valehteleva, petollinen kaupus-akka oikein parasta lajia, josta lienee liikanimensäkin saanut”.

En sitäkään käsitä, mitä hra F. A. ”myötäisemmän tuulen” suhteen vaatisi. Hän sanoo, että ”tekijätär ei ole lopultakaan tahtonut saada lukijaansa myötäisemmälle tuulelle”, mutta mainitsee sitten esimerkiksi, että rahapussin omistaja tylysti vastaa Lovon loppuvalitukseen: ”kukas käski sinua varastamaan”. Ja sitte arvostelija ei näytä hyväksyvän, että ”ikuinen vankeus lopuksi tulee paatuneelle syntiselle”. Laverrukseksi nimittelee sellaisen kuvaamista. Ja kyllä minä olen samaa mieltä, että me, jotka olemme kasvaneet kristinopin moraalin varassa, jotka olemme kuulleet että Kristus itki Jerusalemia, vaikka samalla julisti kaupungin pahuudella ansaitsevan tuomion, me, jolla olemme kuulleet, että Kristus ei tuominnut langennutta naista, sanoi vaan: elä sillen jyviä tee, kyllä me kernaasti soisimme, että joku ilmitoisi kertomuksessa sen syvän säälin, joka meidät valtaa, nähdessämme kuinka syvälle Jumalan kuvaksi aiottu ihminen on horjahtanut syntiin, saastaan ja onnettomuuteen. Mutta maailmassa on ihmisiä, jotka eivät sääli muita kuin korkeintaan omaisiaan, vieraan pitää aina ansaita sääli, ja kenties se Lovon kohtaama mieskin on niitä ihmisiä.

Hra F. A. pyytää anteeksi lukijalta, että hänen täytyy matkia muutamia kirjailijan lauseita. Minkätähden hänen täytyy? Minna Canth käyttää niitä lauseita kokonaisessa kertomuksessa; ne ovat hänellä muuhun ehdottomasti liittyviä, pääasiaa valaisevia syrjäseikkoja. Irti otettuina ne tulevat itsenäisiksi, jäävät sellaisenaan pää-asioiksi ja vaikuttavat suorastaan sananmukaisella sisällyksellään. Se, joka ei lue koko kertomusta, saa vaan yksityissanoja vastaavat käsitteet tajuntaansa ja siten pakottaa hra F. A. Suomettaren lukijat kilpailemaan toistensa kanssa ”saastaisen kuvien luomisessa”. Hra F. A. moittii, että M. C. rohkenee Valvojan vähälukuiselle lukijakunnalle ”syöttää” moisia asioita. Ja itse hän poimii kokonaisuudesta mehevimmät kohdat ja syöttää ne vähääkään hämmäilemättä Suomettaren ainakin 6 kertaa suuremmalle lukijakunnalle. Oivaa logiikkaa!

Ja päälle päätteeksi seuraa mitä uskomattomampia hyökkäyksiä tekijään naisena ja yksilönä. Se on toinen surkea puoli meidän arvostelumaailmassa. Kirjallista tuotteita arvostellaan mieskohtaisesti eikä taidemitan mukaan. Jos tekiä on nuori, huudetaan hänelle ”kloppi”, jos hän on nainen, karataan siihen kohtaan niin loukkaavasti kuin suinkin voidaan. – Mitä sanoisi arvoisa hra F. A. jos joku hänen mukaansa lausuisi hänen arvostelustaan seuraavaa: Sen enempää ei tarvitse arvostelun likaisesta sisällyksestä esiintuoda näytteeksi siitä, kuinka tuiki inhottava se on. Lukija ei tiedä kumpiko enemmän pöyristyttää, sekö, että on semmoinen kuva eteen maalattu oman maan kirjailijasta, vai sekö, että on kynäilijöitä, jotka uskaltavat sellaista yleisölle syöttää. Ja vielä enemmän hirvittää ja surettaa se tieto, että tuollaisen ilkeän irvikuvan maalaaja on mies. Tuskin tahtoisi nimittäin uskoa ensiksikin miehen noin tarttuvan pikku seikkoihin, joiden tapaisia hän ottaa esittääkseen muka pää-asioina ja sitte hänen sielussaan liikkuvan niin halpamaisia tunteita, että mielikuvituksensa voi ruveta luomaan kirjailijasta mitä inhottavimpia olettamisia. – Jos joku noin toden teolla puhuisi, puhuisi hän väärin, sillä mitään asiaa ei saa katsella miehen tai naisen kannalta. Asia ei saa hirvittää ja surettaa sen takia, että mies tai nainen on sen tehnyt vaan siksi, että väärin on tehty. Jos nainen karkaa kirjassa kuvatun konnan johdosta kirjailijan kimppuun, väittäen hänen itsekkin sisästään olevan konnan, tekee hän ihan yhtä halpamaisesti kuin samoin tekevä mies.

Loistavaksi lopuksi lausuu hra F. A. kirjailijasta: ”Odottaako hän siitä niiden kansalaisten luvun enentyvän, jotka katsovat häntä julkisen kirjantekijän-palkinnon valtion varoista ansainneeksi.” Arveleekohan hra F. A. kirjailijoiden yleensä kirjoittavan vaan käteisen palkkion toivossa, tai liekö hänellä yksityisiä syitä epäillä Minna Canthin kirjailijamoraalia? Tai onko M. C. pyytänyt ja hommannut itselleen tuota palkintoa?

Muuan suomalainen sananlasku sanoo: yksi on synti varkaalla, yhdeksän luulijalla.

H[ilda]. A[sp].

Lähde: Uusi Suometar 2.10.1889.