Viija: IX. luku
| VIII. luku | IX. luku Viija Kirjoittanut Kauppis-Heikki |
Viija |
Viijan sairaus ei ollutkaan pian ohitse. Sitä kesti useampia viikkoja, ja sen lisäksi läheni toinen arveluttava aika, jonka ohitse pääseminen ajattelutti muitakin ja vielä enemmän Viijaa itseään. Usein kävi sairaan luona kyläläisiä katsojia, joskus omaisiakin. Näille omaisvieraille oltiin talon puolesta niin kohteliaita, etteivät he saaneet olla sairaan kanssa kahden kesken, kuin hyvin sattumalta. Aina siellä joku istui, jos ei emäntä joutanut, niin silloin Petu tai joku muu. Reeta ei jaksanut monta päivää tätä paimentamista kärsiä. Hän jo viittaili, että missä hän on, siellä ei toista paimenta tarvita, mutta kun se ei auttanut, lähti hän pois ja varoitti, että pitää tulla noutamaan, milloin näyttää vaarallisin aika lähestyvän.
Tuo vaarallinen aika lähestyi. Toivottiin kuitenkin (hevosten säästämisen nimessä) sen tulevan niin myöhään, että saa tuoda kätilön samalla tiellä kirkolta kuin on perintökäräjän takia siellä pakollista kulkua.
Ei ollut enää kuin yksi yö tuohon odotettuun käräjäpäivään, mutta sen yön aamupuolella sairaan vaivat kovenivat.
– Taitaisi pitää lähteä hakemaan kätilö, kun luulisi olevan kotona, alettiin jo arvella, kun aika näytti tulevan.
– Niin, kun se olisi kotona, sanoivat toiset ja ne, joitten toimeksi tuo haku olisi tullut, valittivat, että yökin on niin pimeä.
Tyydyttiin aluksi siihen, että haettiin vanha muori naapuritalosta. Mutta miten asia päättyi? Melkein silloin, kun lapsi henkäsi ensimäisiä kertoja tätä yhteistä avaraa ilmaa, henkäisi sitä äiti viimeisen kerran. Hän oli nyt mennyt. Syvä suru valtasi kaikki läsnäolevat. Nyt sai Viija surkuttelua osakseen, mutta hän ei siitä enää tietänyt mitään. Naapuritkin saivat heti tiedon ja he tulivat ottamaan osaa suruun. Siinä makasi tuo entinen kaikkien kilvoittelema ja onnelliseksi ylistämä Rasilan Viija. Laihat, tuskasta punehtuneet olivat hänen kasvonsa ja hienot sormet rujottivat rinnalle nostettuina. Hyvin heikko lapsen ääni kuului viereisestä huoneesta. Naapurit arvelivat siitä:
– Tuskinpahan elää tuokaan tyttö paljon jälemmäksi äitiään.
– Eipä voi elää, huokasi emäntä itkien. Kyllähän salli Luoja murheen aikoja meidän taloon.
– Jopa salli, vahvisti naapurin emäntä huokaillen. Olisi sen Viijankin kelvannut elää, mutta minkäs taitaa ihminen Luojan töille.
Petun silmät olivat kyyneleissä. Alapäisenä hän istui pöydän ääressä ja kävi toisinaan katsomassa ovelta siihen huoneeseen, jossa ruumis oli. Isäntä Sylvi oli ennen muita rauhoittunut ja tuli Petulle ilmoittamaan:
– Pitäisi kai sinne käräjiin alkaa mennä, muuten tulee huutosakko.
Petu ei vastannut mitään, istui vain käsi otsalla.
– No, ei tässä auta siltä toimettomaksi herkeäminen, lisäsi Sylvi. Kyllä täällä kuollut korjataan.
– Olisiko tuonne mennä koko käräjiin, sanoi viimein Petu.
– Ettäkö se ei hyödytä mitään, sanoi Sylvi, ja niekautellen ajatusten kokoamiseksi leukaansa, lisäsi:
– Kyllä kai se tuo tyttö elää sen verran aikaa, että perintö meille tulee. Ei se laki pane muistaakseni määräksi kuin pari kolme tuntia.
Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa lepäsi kuolleena.
Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet.