Virgilion Bucolica: Kymmenes Ecloga

Kymmenes Ecloga.
Gallus.
Kirjoittanut Vergilius

Arethusa! Suo minun tehdä tämä viimeinen teokseni. Lyhyt on laulu, jonka aijon Gallolle; mutta lukekoon sen Lycoriski. Kuka kieltäisi Gallolta laulua? Elköön karmia Doris seottako vettänsä sinuun, siellä kun juokset Sicilian aaltoin alla. Alota! Minä aijon laulaa Gallon haikiasta rakkaudesta, sillä aikaa kun lättänenäiset vuohet typistelevät hentoja pensaita. Emme laula kuuroille; metsät vastaavat joka sanaan. Mitkä lehdikot taikka mitkä metsämaat pidättivät teitä, te veden-neidot, silloin kun Gallus oli nääntymällään sopimattomasta rakkaudesta? Sillä eihän Parnasson eikä Pindon harjanne eikä Aonian Aganippe viivytelleet teitä. Häntä surkuttelivat yksin laakeripuut ja tamariskitki; häntä, siellä kun lepäsi yksinäisen kallion alla, itkivät yksin petäjiä kasvava Maenaluski ja kylmän Lycaeon kalliot. Lampaatki seisoivat ympärillä: eivät ne kadu meidän kaitsemistamme; eläkä sinäkään, jumalallinen runoilija, kadu karjaa kaitseneesi. Yksin soria Adoniski paimensi lampaitansa virran varrella. Tulipa lammaspaimenki, tulivatpa hitaat nautapaimenetki. Tulipa Menalcaski, kostiana, talvellisten pähkinäin poimennasta. Kaikki kysyvät, mistä on tuo rakkaus sinulle tullut. Apolloki tuli. ”Gallus,” sanoi hän, ”miksi hourailet? Huolesi, Lycoris, seurailee toista miestä lumessa ja julmissa sotaleirissä.” Tuli Silvanuski maaseutuisella pään-kaunistuksella, pudistellen kukoistavia virpiä ja hyötöisiä lemmenkukkia. Myös tuli Arcadian jumala Pan, jonka itse olemme nähneet punoittavan seljapuun punaisista marjoista ja mönjästä. ”Onko rajaa ollenkaan,” sanoi hän. ”Ei rakkaus huoli sellaisista. Ei julmaa rakkautta kyllitetä kyynelillä, ei ruohoa kastamalla, ei mettiäisiä cytison kukilla, eikä vuohia lehdillä.” Gallus, ainaki murheissaan, vastasi: ”Te Arcadialaiset, tulette ainaki laulamaan näitä vuorillenne; te Arcadialaiset, jotka yksistänne olette taitavat laulamaan. Oi, kuinka pehmiästi luuni saavat levätä, kun huilunne kerta on kertoileva rakkauttani. Ja oi, joska olisin ollut yksi teistä, ja joska olisin ollut joko karjanne vartija taikka kysten viinamarjanne poimija; tottapa silloin rakkauteni esine, oliko se Phyllis tai Amyntas taikka kuka hyvänsä (sillä mitä se tekee, jos Amyntas on mustaverinen; ovathan orvokit ja vacciniotki mustia), lepäisi kanssani pajukossa notkeitten viiniköynnösten alla. Phyllis kokoileisi minulle seppeleitä, Amyntas lauleleisi. Täällä on raikkaita lähteitä, täällä on pehmeitä nurmikoita, täällä on lehtomaita, täällä lopettaisin päiväni sinun kanssasi. Nyt pidättelee minua mieletön rakkaus Mars’in aseitten, keihästen ja julmain vihollisten keskellä. Kaukana isänmaastasi (oi, joska voisin olla sitä uskomatta) näet sinä, julma, yksinäsi ilman minutta ainoastaan Alppein kinoksia ja Rheni-virran jäitä. Elköön pakkanen vahingoittako sinua! Elköön terävä jää leikatko hentoja jalka-teriäsi! Nyt menen ja soittelen Siculilaisen paimenen huilulla niitä lauluja, joita olen laatinut Chalcilaisille värsyille. Jo olen päättänyt kernaammin kärsiä kipujani metsissä petoin luolissa sekä piirrellä rakkauteni tunteita pehmeihin (nuoriin) puihin. Ne kasvavat, ja sinä, rakkauteni, kasvat ynnä. Sillä välin kuljeskelen Nymphein parissa Maenalon vuorella, taikka pyytelen julmia metsäsikoja. Siellä eivät pakkaset estä minua piirittämästä koirilla Parthenion metsämaita. Jo on mielestäni kuin käveleisin kallioitten ja humisevain lehtoin keskellä; mieleni tekee viritellä Parthilaisesta sarvesta Cydonilaisia nuolia; juurikun se parantaisi houriotani, taikka juurikun se jumala (Rakkaus) ihmisten kärsimisistä heltyisi sääliväisyyteen. Nyt eivät enää Hamadryadit eivätkä laulutkaan kelpaa minulle; pois pois te metsätki! Ei voi kipuni häntä muuttaa; ei, vaikka pakkasen käsissä joisin vettä Hebron virrasta ja kärsisin Sithonilaisten tuiskuja ja sateista talvea; eikä, jos paimentaisin Aethiopilaisten lampaita kovimmassa kesän helteessä, kun nila näivettyy ja kuivaa korkiassa jalavassa. Rakkaus kaikki voittaa. Täytynee minunki totella rakkautta.” Jo nyt, jumalattaret, lienee runoilijanne kyllin laulanut, sillä välin kun hän istuu ja nivoo koria hennosta ibis-juuresta. Tehkäät, Pieridit, tämä lauluni mieluiseksi Gallolle: Gallolle, jonka puoleen rakkauteni hetki hetkeltä kasvaa saman verran, kun hyötyisä leppä keväämen alkaissa jatkuu korkeudelleen. Nouskaamme pois. Haitallinen tahtoo varjo olla laulajille, haitallinen katajan varjo. Haitallinen on varjo maanhedelmilleki. Menkäät kotiinne, ehdosta syöneet vuohet, menkäät. Jo Hesperus tulee.