Virgilion Bucolica: Yhdeksäs Ecloga

Wikiaineistosta
Virgilion Bucolica: Kahdeksas Ecloga Yhdeksäs Ecloga.
Moeris.
Kirjoittanut Vergilius
Virgilion Bucolica: Kymmenes Ecloga


Lycidas.

Minne matka, Moeris! Kaupunkiinko, jonne tie vetää?

Moeris.

Oi Lycidas! Jo olemme eläneet siihen päivään, jota emme ole koskaan peljänneet, että muukalainen on ottanut peltomme halttuunsa ja sanoo: ”tämä on minun; entiset asukkat, muuttakaat pois!” Voitettuina, murheen alaisina, koska sattumus kaikki muuttaa, lähetämme nyt hänelle nämät vohlat. Mutta elköön se hänelle hyväksi olko.

Lycidas.

Varmaan olen kumminki kuullut, että siitä asti, missä kukkulat alkavat laskeuta ja loivalla rinteellä aleta, aina veteen ja vanhain saksantammein katkotuihin latvoihin saakka, teidän Menalcanne on saanut lauluillaan kaikki pelastetuksi.

Moeris.

Olet kyllä kuullut ja niin on puheena ollut. Mutta meidän laulumme, Lycidas, ovat Mars’in aseitten keskellä samasta arvosta kun sanotaan Chaonian kyhkyisten olevan kotkan lähetessä. Jollei varis olisi vasemmalta puolen ontelosta raudustammesta ennakolta varoittanut minua kaikella muotoa karttamaan noita uusia riitoja, niin ei tämä Moeris’i eikä itse Menalcaskaan enää eläisi.

Lycidas.

Voi! Johtuuko kellään mokoma rikos mieleen? Oi, silloin olisi lohdutuksemme, minkä lauluillasi meille suot, ynnä sinun kanssasi, Menalcas, milt’ei ryöstetty meiltä. Kuka laulaisi Nympheistä? Kuka kylväisi maan kukoistavilla kasveilla, taikka kuka peittäisi lähteet viheriällä siimeksellä? Taikka kuka laulaisi sen laulun, jonka hiljaisuudessa nykyjään opin sinulta, kun olit lähdössä lemmikkimme Amaryllin luokse? Tityrus! lyhyt on matkani: paimenna vuohia, kunnes pala’an. Ja kun olet antanut heidän syödä, aja sitte juomaan, ja ajaissa varo, ett’et kohtaa kaurista. Se töyttää sarvillansa.

Moeris.

Entäs kuka laatisi sen laulun, jonka hän Varolle omisti, vaikk’ei se vielä ole valmis: ”Varus! Sinun nimesi (saatikka Mantua säilyy meillä, Mantua, voi liika lähellä onnetonta Cremonaa) ovat joutsenet lauluillaan ylentävät tähtiin saakka.”

Lycidas.

Karttakoot mettiäisparvesi Corsikan marjakuusia; täyttäkööt lehmäsi utarensa syömällä cytiso-ruohoa. Alota, jos jotaki osaat. Pieridit ovat luoneet minunki runoilijaksi. Minäki olen laatinut lauluja. Minuaki sanovat paimenet runoniekaksi; mutta en juuri usko heitä. Sillä en katso minä vielä laulavani mitään, mikä olisi Varon ja Cinnan arvoa vastaavaa, vaan kaakattavani kun hanhi heliä-äänisten joutsenten seassa.

Moeris.

Lycidas! Sitä ahkeroitsen ja hiljaisuudessa mietiskelen itsekseni, voisinko muistaa erään laulun, joka ei suinkaan ole halpa-arvoinen. ”Tule tänne, Galatea! Sillä mikä ilo on sinulla laineissa? Täällä on kevät purppuran loistossa; täällä maa purkaa monenkarvaisia kukkia jokivarsille; täällä vaalahtava poppeli rippuu luolan yli, ja notkiat viiniköynnökset palmikoitavat lehtimajoiksi. Tule tänne. Anna hurjain aaltoin telmiä rantoja vasten.”

Lycidas.

Mitäs oli, jota kuulin sinun yksinäsi laulelevan kirkkaana yönä? Nuotin muistan, kun vaan sanat muistaisin.

Moeris.

Daphnis! Miksi tähystät vanhain tähtein nousua. Katso, Dionealaisen Caesarin tähti on ilmestynyt, tähti, jonka aikana laihot ovat kukoistavat täydellä hedelmällä ja viinamarja päivän-rinteillä kypsyvä. Daphnis! oksasta (ymppää) päärona-puusi! Jälkeisesi saavat poimia hedelmiä. Ikä viepi kaikki, yksin sielun voimatki. Muistanpa, kuinka poikasena laulamalla kulutin koko pitkät päivät. Nyt on minulta paljo lauluja unohuksissa, ja ääniki puuttuu jo Moeriltä; sudet ovat saaneet ensiksi nähdä Moerin. Mutta niitä lauluja on kyllä Menalcas usein sinulle kertova.

Lycidas.

Estelemälläsi venytät haluani yhä pitemmälle. Koko meri on jo tasaunut ja vaikennut laululleni, ja katso, kaikki tohuisten tuulten löyhäykset ovat vaipuneet levolle. Tässä on meillä puoliväliki; sillä Bianorin hauta jo näkyy. Tässä, jossa maamiehet riipivät tiheitä lehtiä, tässä, Moeris, laulakaamme. Tähän laske vohlasi (olkapäiltäsi); kyllä sentähden ennätämme kaupunkiin. Taikka jos pelkäämme yön sitä ennen kokoavan sateen päällemme, niin käypihän laulamalla pitkittää käyntiämme. Sillä tavoin matka vähemmin väsyttää. Ja että laulamalla kulkisimme, niin helpotan sinua tuosta takasta.

Moeris.

Herkeä jo, nuorukainen, enempää vaatimasta, ja tehkäämme, mikä on tehtävä. Sitte kun itse tulee, laulamme paremmasti.