Vuonna 2000: Viidestoista luku
| Neljästoista luku | Viidestoista luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Kuudestoista luku |
Katsellessamme rakennusta jouduimme kirjastohuoneeseenkin emmekä voineet vastustaa kiusausta heittäytyä lepäämään siellä oleville muhkeille nahkapäällyksisille nojatuoleille. Istuimme hetkeksi juttelemaan erääseen sivukammioon, jonka seinät olivat katosta lattiaan saakka kirjojen peitossa.[1]
»Edit sanoi minulle», virkkoi rouva Leete, »että olette ollut koko aamun kirjastossa. Tiedättekö, että olette mielestäni kadehdittavin kuolevaisista?»
»Olisipa hauskaa kuulla minkätähden», vastasin.
»Koska viime vuosisadan kirjat ovat teille kaikki uusia», vastasi hän. »Saatte lukeaksenne niin paljon hauskoja kirjoja, että tuskin ehditte ensimäisten viiden vuoden kuluessa syömäänkään. Olisinpa tosiaan valmis mihin uhrauksiin tahansa, kun saisin vielä kerran lukea uusina Berrianin novellit».
»Tai Nesmythin», lisäsi Edit.
»Niin, tai Oaten runot tai »Menneisyys ja nykyisyys» tai »Alussa» tai – voisinpa luetella tusinan kirjoja, joista jokainen on yhtä arvokas kuin vuosi elämästä», huudahti rouva Leete innostuneena.
»Kulunut vuosisata lienee siis ollut erittäin runsastuotteinen kirjallisuuteen nähden».
»Niin on», vastasi tohtori Leete. »Se oli tavattoman voimakkaan henkisen kehityksen aikakausi. Tuskinpa lienee ihmiskunta koskaan ennen kokenut niin nopeasti toteutuvaa, mutta samalla niin laajaperäisesti vaikuttavaa aineellista ja henkistä kehitystä, kuin vanhan järjestelmän muuttuessa uudeksi. Ihmiset alkoivat käsittää, kuinka suuri onni heille oli tapahtunut, ja huomasivat, että tapahtuneet muutokset eivät olleet ainoastaan yksityiskohtaisia parannuksia, vaan olivat omiaan kohottamaan koko ihmissuvun korkeammalle kehityskannalle rajattomine kehitysmahdollisuuksineen. Silloin täytti uusi voima ja uusi elämä koko ihmishengen siinä määrässä, että ainoastaan keskiajan renässansi-aika voi antaa siitä edes heikon käsityksen. Seurasi kehityskausi, jolla ei ole koskaan ollut vertaistansa. Koneelliset ja tieteelliset keksinnöt, taidetten luomiskyky, musiikki ja kirjallisuus kohosivat huippuunsa».
»Koska sattui puheeksi kirjallisuus», lausuin, »niin sallinette minun kysyä, miten kirjoja nykyjään julkaistaan? Tekeekö senkin kansa?»
»Tietysti».
»Mitenkäs se on mahdollista? Julkaiseeko hallitus kaikki, mitä kirjoitetaan, yhteisellä kustannuksella, vai pidättääkö se itsellensä sensuroimisoikeuden ja laskee painosta ainoastaan sen, minkä hyväksi näkee?
»Se ei tee kumpaakaan», vastasi tohtori Leete. »Painoasiain viranomaisilla ei ole minkäänlaista sensuroimisvaltaa. Heidän velvollisuutensa on painattaa kaikki, mitä heille esitetään, mutta he tekevät sen ainoastaan sillä ehdolla, että kirjoittaja ottaa suorittaakseen ensimäiset kustannukset. Hän saa maksaa siitä etuoikeudesta, että häntä julkisesti kuunnellaan, ja jos hänen sanottavansa on yleisen kuulemisen arvoista, tekeekin hän sen mielellään. Jos tulot olisivat eri suuret, kuten entisaikoina oli laita, voisivat asiain näin ollen ainoastaan rikkaat esiintyä kirjailijoina, mutta nyt, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, on tämä määräys ainoastaan kirjoittajan vaikuttimien vakavuuden mittana. Tavallisen kokoisen kirjan julkaisukustannukset voidaan suorittaa yhden vuoden luotosta, jos hiukan säästetään ja kieltäydytään. Kun kirja on julkaistu, asetetaan se kansan myytäväksi».
»Tekijä saa luonnollisesti silloin jonkinlaisen prosentin myyntisummasta, kuten meidänkin aikakaudellamme oli tapana», arvelin.
»Ei juuri niin», vastasi tohtori Leete, »mutta jotenkin sinnepäin. Kirjan hinta määrätään julkaisukustannusten ja kirjoittajalle suoritettavan prosentin mukaan. Tekijä määrää prosentin suuruuden. Jos se on liian korkea, koituu vahinko hänelle itselleen, sillä kirjasta ei kukaan huoli. Summa, jonka tekijäpalkkio tuottaa, merkitään hänen hyväksensä, ja hän vapautetaan suorittamasta kansalle jotakin toista hänen velvollisuutenaan olevaa palvelusta niin kauaksi aikaa, kuin summa riittää hänen ylläpitoonsa.
Jos kirjalla on edes jonkunlainen menekki, saa tekijä täten vapautta useimmiksi kuukausiksi, jopa pariksi kolmeksi vuodeksikin, ja jos hän tällä ajalla luo uusia teoksia, joilla on menestystä, jatkuu hänen virkavapautensa edelleenkin niin kauan kuin hänen kirjojensa menekki oikeuttaa hänet siihen. Kirjailija, jonka teoksia luetaan, voi siten hankkia kautta koko palvelusaikansa toimeentulonsa kynällään. Jokaisen kirjailijan kyky, jonka yleinen mielipide arvostelee, määrää siis sen tilaisuuden, minkä hän voi kirjalliselle toiminnalle omistaa. Tässä suhteessa ei siis meidän järjestelmämme lopputulos eroa sanottavasti teidän käyttämästänne, mutta siinä on kaksi muuta sangen tärkeää eroavaisuutta. Ensiksikin on nykyinen sivistys siksi korkea, että kansan arvostelu kykenee nykyjään tarkasti ratkaisemaan kirjan todellisen arvon, jota ei teidän aikakaudellanne voinut toivoakkaan. Toiseksi ei nykyjään ole minkäänlaista etuoikeus- tai suosikkijärjestelmää, joka voisi olla todellisen ansion tunnustamisen esteenä. Jokaisen kirjailijan on yhtä helppo saada teoksensa julkisuuteen. Mikäli voi päättää teidän aikakautenne kirjailijain valituksista, olisivat he varmaan pitäneet tällaista ehdotonta yhdenmukaisuutta hyvinkin suuressa arvossa».
»Samoja periaatteita noudattaen tunnustatte varmaan ansiot muillakin aloilla, missä syntyperäisellä kyvyllä on ratkaiseva merkitys, kuten soitannossa, maalauksessa, kuvanveistossa ja teknillisissä keksinnöissä», tiedustelin häneltä.
»Kyllä pääasiassa», vastasi tohtori Leete, »vaikka menettely onkin yksityiskohdissaan erilainen eri aloilla. Taiteen alalla on kansa ainoana tuomarina, kuten kirjallisuudessakin. Se määrää, mitkä veistokuvat tai maalaukset asetetaan yleisiin rakennuksiin, ja täten saavutettu menestys vapauttaa taiteilijan muista töistä, joten hän voi tykkänään antautua harjoittamaan taidettaan. Teostensa jäljennösten kautta, joita myydään, saavuttaa hän samat edut, kuin kirjailija kirjojensa menekin kautta. Kaikilla aloilla, missä syntyperäinen kyky tulee kysymykseen, seurataan samanlaista menettelyä: kaikille koetetaan avata vapaa toiminta-ala ja heti kun erityinen kyky ilmestyy, poistetaan kaikki sitä estävät kahleet ja annetaan sen vapaasti kehittyä. Vapautusta muista toimista ei tässä tapauksessa pidetä lahjana tai palkintona. Se on ainoastaan keino, jonka avulla suuremmat ja arvokkaammat palvelukset käyvät mahdollisiksi. Meillä on luonnollisesti eri laitoksia tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta varten. Ainoastaan etevimmät henkilöt pääsevät niiden jäseniksi, ja sitä pidetään suurena kunniana. Kansan korkein kunnianosotus, korkeampi kuin edes presidentin arvo, jonka saavuttamiseen vaaditaankin vain tervettä järkeä ja uskollista velvollisuuksien täyttämistä, on punainen nauha, jonka kansa äänestyksen kautta antaa aikakauden eteville kirjailijoille, taiteilijoille, insinööreille ja keksijöille. Sen omistajana voi olla ainoastaan sata henkilöä yht’aikaa, vaikka jokainen kyvykäs mies maassa viettää lukemattomia unettomia öitä haaveksien tätä kunniaa. Samoinpa kävi minullekin».
»Juuri kuin äiti ja minä olisimme sinusta enemmän pitäneet jos olisit sen saanut!» huudahti Edit, lisäten: »vaikka en suinkaan tahdo kieltää, ettei sen kantaminen olisi hyvinkin hauskaa».
»Sinulla, lapseni, ei ollut valitsemisen tilaisuuttakaan, vastasi tohtori Leete. »Sinun täytyi ottaa isäsi sellaisena kuin se oli, ja koettaa kuvitella häntä niin hyväksi kuin voit. Mutta äitisi sitävastoin ei suinkaan olisi huolinut minusta, ellen olisi hänelle vakuuttanut, että varmaan voitan punaisen tai ainakin sinisen nauhan».
Rouva Leete vain hymyili miehensä leikkipuheelle.
»Mitenkäs on sanomalehtien ja aikakauskirjojen laita?» kysyin. »En voi väittää, ettei kirjankustantamisjärjestelmänne ole monessakin suhteessa parempi kuin meidän. Ensiksikin se tarmokkaasti auttaa todellisia kykyjä, mutta yhtä tärkeää on mielestäni, että se riistää rohkeuden sellaisilta henkilöiltä, joista voi kehittyä ainoastaan huonoja kynäniekkoja. Tätä järjestelmää ei kuitenkaan liene helppo sovittaa sanomalehtijulkaisuihin. Yksityinen henkilö voidaan kyllä pakottaa maksamaan kirjan julkaisusta, sillä se menoerä esiintyy ainoastaan yhden kerran, mutta kukapa jaksaisi maksaa joka päivä ilmestyvän sanomalehden kustannukset. Siihenhän tarvittaisiin meidän aikamme yksityiskapitalistien syvät taskut, ja nekin tyhjentyivät väliin, ennenkuin yritys alkoi kannattaa. Jos teillä siis laisinkaan lienee sanomalehtiä, täytynee luullakseni hallituksen julkaista ne yhteisillä varoilla ja asettaa niihin toimittajat, jotka esittävät hallituksen mielipiteitä. Tämä menettelytapa lienee kylläkin paikallaan, jos järjestelmänne on kaikilla aloilla niin täydellinen, ettei yleisten asiain johdossa ole vähääkään moitteen sijaa, mutta ellei näin ole laita niin on virallisesta määräyksestä vapaan, riippumattoman sanomalehdistön puutteesta luullakseni sangen huonoja seurauksia. Tunnustanette kai, tohtori, että vapaasta sanomalehdistöstä on kaikista puutteellisuuksista huolimatta ollut paljon hyötyäkin vanhan järjestelmän aikana, jolloin pääoma oli yksityisten käsissä. Tämä hyöty teiltä on mennyt hukkaan, vaikka olettekin voittaneet toisella taholla».
»Surukseni täytyy minun riistää tämäkin lohdutus teiltä, herra West», vastasi tohtori Leete nauraen. »Ensiksikään ei sanomalehdistö ole mielestämme ainoa eikä paraskaan keino yleisten asiain vakavassa arvostelussa. Meistä näyttävät teidän näitä asioita koskevat sanomalehtikirjoituksenne yleensä kypsymättömiltä ja pintapuolisilta sekä useimmiten ennakkoluulojen ja katkeruuden värittämiltä. Jos ne otaksutaan olleen yleisen mielipiteen tulkkeja, saadaan hyvin huono käsitys kansan silloisesta sivistyskannasta. Jos ne taasen itse loivat yleisen mielipiteen, ei kansa silloin ollut kadehdittavassa asemassa. Jos nykyään joku kansalainen haluaa todenperään vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen jossakin yhteisessä asiassa, julkaisee hän kirjan tai lentokirjasen aivan samoin kuin muutkin kirjat toimitetaan. Näin hänen ei kuitenkaan tarvitse menetellä siitä syystä, ettei meillä olisi sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, eikä senkään tähden, että niiltä puuttuisi ehdotonta vapautta. Sanomalehdistömme on nimittäin järjestetty siten, että se kuvastaa yleisen mielipiteen paljoa tarkemmin, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin pääoma oli niiden valvojana vaatien, että ne ovat ensi sijassa rahalähteitä ja vasta toisessa sijassa kansan äänenkannattajia».
»Mutta jos hallitus painattaa lehdet yleisillä varoilla», huomautin minä, »niin kai sen myöskin täytyy valvoa niiden suuntaa. Eikö hallitus aseta lehtien toimittajia?»
»Hallitus ei maksa lehden kustannuksia, ei valitse toimittajia eikä vaikuta vähintäkään niiden suuntaan», vastasi tohtori Leete. »Ne henkilöt, jotka lukevat lehteä, suorittavat myöskin sen kustannukset, valitsevat toimittajat ja erottavat heidät, elleivät he ole heihin tyytyväisiä. Tuskinpa voitte väittää, ettei sellainen sanomalehdistö ole yleisen mielipiteen avomielinen tulkki».
»En suinkaan», vastasin, »mutta miten on mainitsemanne menettely mahdollista».
»Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Otaksukaamme, että muutamat naapurini ja minä haluamme saada aikaan lehden, joka julkaisee ja valvoo paikkakuntamme, ammattimme tai toimialamme etuja ja harrastuksia. Silloin keräämme allekirjoituksia kunnes saamme niin monta, että vuosimaksut riittävät kustannuksiin. Maksut tulevat luonnollisesti suuremmiksi tai pienemmiksi osanottajain lukumäärän mukaan. Jokaisen vuosimaksu leimataan luottokortista, joten ei kansa voi koskaan joutua kärsimään tappiota sanomalehdestä. Kansa on vain kustantaja, joka ei voi kieltäytyä suorittamasta pyydettyä työtä. Lehden tilaajat valitsevat sitte jonkun toimittajaksi. Jos valittu suostuu toimeen, pääsee hän vapaaksi muista töistänsä niin kauaksi aikaa, kun hän on toimittajana. Hänelle ei makseta palkkaa, kuten teidän aikananne, mutta sen sijaan maksavat tilaajat kansalle hänen ylläpitonsa suuruisen summan korvaukseksi siitä, että hän on riistetty muista yleisistä toimista. Hän johtaa lehden aivan samoin kuin teidän aikakautenne toimittajat, mutta hänen ei tarvitse ottaa huomioon rahallisia näkökohtia eikä puolustaa yksityispääoman etuja vastoin yleistä hyvää. Ensi vuoden kuluttua valitsevat tilaajat uudelleen joko entisen toimittajan seuraavaksikin vuodeksi, tai kutsuvat toimittajaksi toisen henkilön. Kunnollinen toimittaja pysyy luonnollisesti edelleenkin toimessaan. Jos lukijamäärä lisäytyy ja sanomalehden tulot siis kohoavat, parannetaan lehteäkin siten, että hankitaan lisää toimitusvoimia, siis aivan samoin kuin teidän aikanannekin».
»Kuinka suoritatte korvauksen avustajille, kun ei teillä ole rahoja?» kysyin.
»Toimittaja sopii heidän kanssansa kirjoitusten hinnasta», vastasi tohtori Leete. »Tämä summa siirretään sanomalehden tuloista heidän yksityiselle luottokortilleen, ja avustajille myönnetään tätä summaa vastaava vapaa-aika aivan samoin kuin muillekin kirjailijoille. Aikakauskirjoja toimitettaessa noudatetaan samaa menettelyä. Ne henkilöt, jotka haluavat suunniteltua julkaisua, merkitsevät yhteensä niin suuren summan, että sanomalehteä voidaan julkaista yksi vuosi, valitsevat toimittajan, joka määrää korvauksen avustajille aivan samoin kuin sanomalehdissäkin, ja valtion kirjapainojen tulee luonnollisesti pitää huoli julkaisusta siihen tarvittavine töineen ja aineineen. Jos ei toimittajaa enää tahdota pitää palveluksessa eikä hän ole voinut muilla kirjallisilla töillä hankkia itsellensä oikeutta käyttää aikaansa vapaasti, palaa hän yksinkertaisesti takaisin teollisuusarmeijaan. Tahdon vielä lisätä, että vaikka toimittaja tavallisesti valitaan vuodeksi ja pysyy virassaan useita vuosia peräkkäin, on kuitenkin pidetty huoli siitäkin, että lukijat voivat äänestyksen kautta erottaa hänet toimestaan milloin tahansa, jos hän muuttaa sanomalehden suuntaa tai ei johdata toimitusta tilaajain mielen mukaan».
»Jos olen käsittänyt asian oikein», huomautin minä, »ei innokkainkaan lukemis- tai tutkimisvapauden halu voi vapauttaa ketään täyttämästä velvollisuuksiansa teollisuusarmeijassa, ellei hän noudata äsken kuvailemaanne menettelyä. Jokaisen täytyy kirjallisuuden, taiteen tai keksintöjen alalla suorittamansa hedelmällisen työn kautta korvata kansalle palveluksensa teollisuusarmeijassa tai hankkia kyllin suuri luku henkilöitä, jotka sitoutuvat suorittamaan hänen ylläpitonsa».
»On varma», vastasi tohtori Leete, »ettei kukaan työkykyinen mies voi nykyaikana enää vetäytyä suorittamasta työosaansa eikä elää toisten kustannuksella, kutsukoonpa hän sitte itseään oppineeksi tai tunnustakoon suoraan, että hän on laiska. Mutta sen ohella on yhteiskuntajärjestelmämme kyllin joustava antaaksensa jokaisen inhimillisen kyvyn vapaasti kehittyä, kunhan ei vain pyritä riistämään toisia tai elämään toisten työn kustannuksella. Paitse äsken mainitulla tavalla päästään teollisuusarmeijasta vapaaksi myöskin siten, että noudatetaan hiukan itsekieltäymystä. Kuka tahansa voi kolmenkymmenen kahden vuoden vanhana, kun puolet palvelusajasta on kulunut, saada eron teollisuusarmeijasta sillä ehdolla, että hän tyytyy loppuikänsä puoleen siitä ylläpidosta, minkä muut kansalaiset saavat. Tämä riittää aivan hyvin elämiseen, vaikka silloin täytyykin luopua loistosta ja ylellisyydestä, ehkäpä hiukan mukavuuksistakin».
Kun naiset illalla poistuivat mennäksensä levolle, toi Edit minulle erään kirjan lausuen:
»Jos ette maata mentyänne voi heti nukkua, herra West, huvittanee teitä ehkä silmäillä tätä Berrianin kertomusta. Sitä pidetään hänen parhaana teoksenaan ja siitä saanette jonkunlaisen käsityksen siitä, minkälaisia nykyaikaiset kertomukset ovat».
Istuin valveilla huoneessani, kunnes aamu alkoi sarastaa ja luin »Penthesileaa», voimatta laskea kirjaa kädestäni ennenkuin se oli lopussa. Älköön kukaan kahdennenkymmenennen vuosisadan suurten kaunokirjailijain ihailija panko pahaksensa, kun sanon, että kirjaa ensi kertaa lukiessani vaikutti minuun syvemmin kaikki se, mikä oli jätetty pois, kuin se, mitä kirjassa oli mainittu. Minun aikuiseni kirjailijat olisivat mieluummin ryhtyneet polttamaan tiiliä ilman polttoaineita kuin suostuneet kirjoittamaan romaania, josta on karsittu pois kaikki ne kiihotuskeinot, jotka johtuvat rikkauden ja köyhyyden, sivistyksen ja tietämättömyyden, raakuuden ja hienouden, ylhäisen ja alhaisen sukuperän välisistä vastakohdista, sekä kaikki yhteiskunnallisesta ylpeydestä tai kunnianhimosta, rikastumisen halusta tai köyhtymisen pelosta ja omaa sekä muiden elämää koskevasta huolenpidosta johtuvat vaikuttimet – kirjoittamaan romaania, jossa tosin olisi rakkautta yllin kyllin, mutta ei luonnottomain esteitten tai sääty- ja omaisuussuhteitten kahlehtimaa, vaan ainoastaan sydämen ääntä noudattavaa. Lukiessani »Penthesileaa» sai paremman yleiskäsityksen kahdennenkymmenennen vuosisadan yhteiskunnallisista oloista, kuin olisin voinut saada pisimmistäkään selityksistä. Tohtori Leeten kertomukset tosin olivat, mitä itse tosiasioihin tulee, sangen syvällisiä ja valaisevia, mutta ne olivat täyttäneet mieleni vain hajallisilla vaikutelmilla, joiden kokoonliittäminen oli minulle onnistunut sangen huonosti. Berrian liitti kuvat havaannolliseksi kokonaisuudeksi.
- ↑ En voi kyllin ylistää sitä suloista vapautta, mikä vallitsee kahdennenkymmenennen vuosisadan yleisissä kirjastoissa vastakohtana yhdeksännellätoista vuosisadalla vallinneille ohjeille, jotka saiturin tavoin kätkivät kirjat yleisöltä, joten niitä voi saada käytettäväkseen ainoastaan suurella ajan hukalla sekä monen puuhan kautta, jotka olivat omiaan karkottamaan tavalliset kirjallisuuden ystävät loitolle kirjastoista.