Vuonna 2000: Neljästoista luku
| Kolmastoista luku | Neljästoista luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Viidestoista luku |
Aamupäivällä alkoi ankarasti sataa. Arvelin katujen olevan siinä kunnossa, että isäntäväkeni täytyisi luopua tuumastaan syödä päivällinen ulkona, vaikka olinkin kuullut, että ravintola oli jotenkin lähellä. Senpätähden hämmästyinkin suuresti, huomatessani naisten päivällisaikaan olevan valmiina lähtemään, vieläpä ilman kalosseja ja sateenvarjoja.
Kun tulimme kadulle, selveni tämä salaisuus. Pitkin koko katukäytävää oli laskettu alas yhtäjaksoinen, vedenpitävästä kankaasta tehty katos, joka muutti katuvieruksen valoisaksi ja aivan kuivaksi käytäväksi. Siellä kulki joukottain seurustelupuvussa olevia naisia ja miehiä. Katujen risteyksissä olevat avoimet paikat olivat myöskin ylt’yleensä katetut. Edit Leete käveli rinnallani. Häntä huvitti ja kummastutti suuresti, kun kerroin, että minun aikakaudellani oli mahdoton kulkea sateella, Bostonin katuja, ellei ollut sateenvarjoa ja kummikenkiä tai vedenpitävää sadetakkia.
»Eikö silloin siis laisinkaan käytetty kattoja katuvieruksilla?» kysyi hän.
»Sellaisia tosin oli, mutta kun ne olivat yksityisten laittamia, oli niitä hyvin harvassa ja nekin puutteellisia», vastasin.
Hän kertoi, että nyt ovat kaikki Bostonin kadut sateisella säällä suojatut samoin kuin sekin katu, jota pitkin kuljimme. Katot kääritään ylös, kun niitä ei enää tarvita. »Olisihan typerää», arveli hän, »antaa ilman vaikuttaa ihmisten tapoihin ja jättää heidän toimensa siitä riippuviksi».
Tohtori Leete, joka käveli edellämme ja oli osaksi kuullut keskustelumme, kääntyi meihin ja sanoi:
»Individualismin ja yhteistoiminnan aikakausien välistä eroa kuvaa sangen sattuvasti se tosiasia, että kun yhdeksännellätoista vuosisadalla satoi, pingoittivat Bostonin asukkaat kolmesataatuhatta sateenvarjoa yhtä monen pään suojaksi, mutta kahdennellakymmenennellä vuosisadalla pingoitetaan vain yksi ainoa sateenvarjo suojaamaan kaikkia».
Kävellessämme eteenpäin sanoi Edit:
»Isäni käyttää sangen mielellään yksityis-sateenvarjoa esimerkkinä, kuvatessaan vanhoja aikoja, jolloin jokainen eli ainoastaan itseään ja perhettään varten. Meidän taidekokoelmassamme on eräs kuva yhdeksänneltätoista vuosisadalta. Se esittää sateessa olevaa ihmisjoukkoa. Kukin suojelee sateenvarjollaan itseään ja vaimoaan, tiputtaen vettä naapuriensa päälle. Isä sanoo, että taiteilija on maalannut taulun ivakuvaksi aikakaudestaan».
Astuimme samalla suureen rakennukseen, johon virtana riensi ihmisiä. Suojeluskatos esti näkemästä rakennuksen etusivua, mutta jos ulkopuoli oli sopusoinnussa sisustan kanssa, joka oli paljoa upeampi, kuin edellisenä päivänä näkemässäni tavaravarastossa, niin oli rakennus varmaankin erinomaisen muhkea. Edit mainitsi, että sisäänkäytävän yläpuolella olevaa veistosryhmää ihailtiin erityisesti.
Nousimme suurenmoisia portaita ylös ja astelimme pitkin leveätä käytävää, jossa oli paljon ovia molemmin puolin. Eräässä oli isäntäni nimi. Astuimme sisään ja olimme muhkeasti sisustetussa ruokasalissa, jossa oli neljää henkilöä varten katettu pöytä. Ikkunoista näkyi piha komeine suihkukaivoineen. Soiton säveleet täyttivät ilman.
»Näytte olevan täällä kuin kotonanne», sanoin kun olimme istuneet pöydän ääreen ja tohtori Leete oli soittanut erästä kelloa.
»Itse asiassa olemmekin täällä kotonamme», vastasi hän, »vaikka tämä kotimme osa on vähän erillään muista. Jokainen tähän piiriin kuuluva perhekunta saa vähäisestä vuotuisesta maksusta käytettäväkseen erityisen huoneen tässä suuressa rakennuksessa. Toiseen kerrokseen on järjestetty tilaa matkustaville ja yksityisille henkilöille. Jos haluamme syödä täällä, tilaamme ruuan edellisenä iltana, valiten silloin haluamamme lajit joka päivä sanomalehdissä julkaistavain luettelojen nojalla, joista näkyy, mitä on saatavissa. Aterian saa kukin niin ylellisen tai yksinkertaisen kuin haluaa, mutta kaikki on luonnollisesti paljoa halvempaa ja parempaa, kuin kotona valmistaen voidaan saada. Tuskinpa on toista alaa, joka saa osakseen kansalaisten harrastuksen samassa määrässä, kuin ruuanlaittotaidon kehittäminen, ja sanonpa suoraan, että voimme olla ylpeät tällä palvelusalalla saavuttamistamme tuloksista. Vaikka teidän sivistyksessänne ilmestyikin monta surettavaa puolta, luulen kuitenkin, herra West, ettei mikään ollut masentavampaa, kuin ne kurjat ateriat, joihin täytyi tyytyä jokaisen, ken ei ollut hyvin rikas».
»Tuskinpa olisitte meidänkään aikalaistemme joukosta löytänyt ainoatakaan, joka ei olisi tässä asiassa ollut samaa mieltä kuin tekin», vastasin minä.
Samassa astui palvelija sisään. Hän oli komea nuori mies, yllään virkapuku, joka erosi ainoastaan hiukan muiden käyttämistä puvuista. Katselin häntä tarkasti, sillä näinhän vasta ensi kerran teollisuusarmeijan palveluksessa olevan jäsenen esiintymistä. Päättäen siitä, mitä olin kuullut, oli edessäni oleva nuori mies täysin sivistynyt henkilö, kaikissa suhteissa niiden arvoinen, joita hän parhaallaan palveli. Mutta heti voi aivan selvästi havaita, ettei tämä suhde synnyttänyt pienintäkään arkailua kummallakaan puolella. Tohtori Leete puhutteli nuorta miestä sivistyneiden ihmisten tavoin ilman alentuvaisuutta, mutta myöskin ilman kopeutta. Nuori mies taas käyttäytyi henkilön tavoin, joka koettaa täsmälleen suorittaa toimekseen saamansa työn ilman tunkeilevaisuutta tai alamaisuutta. Hänen käytöksensä oli kuin palveluksessa olevan sotilaan, kuitenkin ilman sotilasmaista jäykkyyttä ja kaavamaisuutta.
Kun nuorukainen poistui, sanoin:
»En voi lakata ihmettelemästä, että hänen kaltaisensa nuorukainen noin tyytyväisenä toimittaa palkollisen tehtäviä».
»Palkollisen!» kummasteli Edit. »Mitä sellainen sana merkitsee? En ole kuullut sitä koskaan ennen».
»Se on nyt jo vanhentunut ja käytännöstä syrjäytynyt sana», selitti hänen isänsä. »Mikäli minä käsitän, merkitsi se aikoinaan henkilöä, joka teki toisten edestä erittäin ikävät ja vastenmieliset työt, ja oli sentähden halveksitussa asemassa. Eikö niin, herra West?»
»Jotenkin», vastasin minä. »Henkilökohtaiset palvelukset, kuten esim. aterioitsevien palveleminen, olivat palkollisten tehtäviä ja niitä pidettiin minun aikakaudellani niin alentavina, että sivistyneet henkilöt mieluummin olivat ilman palvelusta, jopa kärsivät puutettakin, kuin alentuivat sellaiseen».
»Sepä oli tosiaan omituinen ja luonnoton katsantokanta!» huudahti rouva Leete kummastellen.
»Mutta tottapa jonkun täytyi tehdä sellaisetkin työt», sanoi Edit.
»Luonnollisesti», vastasin minä. »Mutta me jätimme ne sellaisten henkilöitten tehtäviksi, joilla ei ollut muuta keinoa kuin joko tehdä ne tai nähdä nälkää».
»Ja heidän hartioillensa työntämänne taakan teitte yhä raskaammaksi siten, että osotitte halveksivanne heitä», huomautti tohtori Leete.
»En ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitatte», sanoi Edit. »Ette suinkaan tarkoittane, että panitte toiset ihmiset tekemään puolestanne töitä, joiden tähden heitä halveksitte, tai otitte heiltä vastaan palveluksia, joita ette olisi itse suostuneet korvaamaan samanlaisilla teoilla? Sitä ette luonnollisesti voi tarkoittaa, herra West?»
Minun täytyi tunnustaa hänelle, että asianlaita oli todellakin ollut siten. Tohtori Leete tuli avukseni.
»Käsittääksenne Editin kummastusta», sanoi hän, »tulee teidän ottaa huomioon nykyinen katsantokanta. Meidän siveelliset periaatteemme kieltävät meitä ottamasta toiselta henkilöltä vastaan palvelusta, jota emme olisi valmiit samalla tavalla korvaamaan, jos niin tarvittaisiin. Tämän periaatteen rikkominen on mielestämme samaa kuin lainaaminen, kun ei aio velkaansa milloinkaan maksaa, Ja jos jotakin koetettaisiin pakottaa tällaiseen palvelukseen käyttämällä hänen köyhyyttään tai puutteenalaista asemaansa välikappaleena, pitäisimme sitä samanlaisena rikoksena kuin ryöväystä. Pahinna vikana sellaisissa yhteiskuntajärjestelmissä, jotka jakavat ihmiset eri luokkiin tai sallivat sellaisen jaon, on juuri se seikka, että ihmisten kaikkiykseydentunne heikkonee. Omaisuuden epätasainen jako sekä erilainen oppimis- ja sivistymistilaisuus jakoivat teidän aikanne yhteiskunnan luokkiin, jotka pitivät toisiansa monessa suhteessa eri rotuina. Mitä tulee nykyiseen molemminpuoliseen toistensa palvelemiseen, ei teidän aikakautenne olojen ja nykyisyyden välillä itse asiassa ole läheskään niin suurta eroa, kuin ensi katsahduksella näyttää. Yhdeksännentoista vuosisadan sivistyneet miehet tai naiset olisivat yhtä vähän kuin mekään sallineet vertaistensa tehdä heidän puolestaan töitä, joiden toimittajia he halveksivat. Köyhiä ja sivistymättömiä he taas pitivät paljoa halpa-arvoisempina, ikäänkuin alhaisempaan rotuun kuuluvina olentoina. Tasaisesti jakautuva varallisuus ja yhtäläinen sivistyskanta, joiden hedelmiä nyt kaikki nauttivat, on tehnyt meidät kaikki samaan luokkaan kuuluviksi, ja tämä luokka vastaa yleensä teidän aikakautenne parempiosaisten luokkia. Tämä elämänehtojen yhtäläisyys oli välttämätöntä, jos mieli ihmisten kaikkiykseyskäsitteen ja veljeydentunteen tulla todelliseksi vakaumukseksi ja käytännöllisen toiminnan pohjaksi, kuten nyt on laita. Näitä sanoja käytettiin kyllä jo teidänkin aikakaudellanne, mutta ne olivat vain sisällyksettömiä puheenparsia».
»Valitsevatko ravintolapalvelijatkin itse ammattinsa?» kysyin.
»Eivät», vastasi tohtori Leete. »He ovat nuorta väkeä ja kuuluvat siihen työarmeijan osastoon, jota ei vielä ole jaettu eri aloille. Tähän osastoon kuuluvat suorittavat kaikki sellaiset työt, jotka eivät vaadi erityistä ammattitaitoa. Ravintoloissa palveleminen on tällainen toimi, ja jokainen rekryytti palvelee jonkun aikaa tarjoilijana. Siinäkin olen noin nelisenkymmentä vuotta sitte palvellut muutamia kuukausia tässä samassa ravintolassa. Teidän on pidettävä mielessä, että niissä töissä, joita suoritetaan kansan palveluksessa, ei ole minkäänlaista arvoasteikkoa. Henkilö, joka palvelee toista, ei pidä itseään hänen yksityisenä palvelijanaan, eivätkä muutkaan pidä häntä sellaisena. Hän ei myöskään riipu vähintäkään palveltavastaan. Hän palvelee aina vain kansaa. Ei ole minkäänlaista erotusta tarjoilijan työn ja minkä muun toimen välillä tahaan. Tarjoilijan toimi tosin on henkilökohtaista, mutta se ei merkitse mitään meidän katsantokantamme mukaan. Lääkärin ammatti on yhtäläistä. Yhtä vähän kuin pelkään, että tarjoilija halveksuu minua sentähden, että olen lääkärinä palvellut häntä, yhtä vähän johtuisi mieleeni halveksia häntä sentähden, että hän palvelee minua tarjoilijana».
Päivällisen jälkeen kuljetti isäntäväkeni minua kaikkialla rakennuksessa, jonka laajuus ja muhkea rakenne herättivät ihmettelyäni. Rakennus ei ollut ainoastaan ravintola, vaan samalla myös suuri huvittelulaitos ja piirikuntansa seuraelämän keskus. Siellä oli käytettävissä kaikki virkistys- ja huvittelukeinot.
Kun ihmettelin näkemiäni, virkkoi tohtori Leete:
»Täällä näette toteutuneena sen, mitä sanoin teille, kun ensi kertaa keskustelimme katsellessamme kaupunkia. Huomautin silloin, että menettelemme päinvastoin kuin yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset: koristamme kaikin keinoin julkiset, koko yleisön käytettävissä olevat paikat, vaikka yksityisessä perhe-elämässämme rakastammekin yksinkertaisuutta. Välttääksemme tarpeetonta vaivaa pidämme kotonamme koru- ja taideteoksia ainoastaan sen verran, minkä kodikkaisuus vaatii. Mutta yhteiselämämme on kehittynyt niin loistavaksi ja upeaksi, ettei maailma ole koskaan vielä sen veroista nähnyt. Jokaisella ammatti-ja teollisuusryhmällä on omat klupihuoneustonsa, yhtä suuremmoiset kuin tämä. Samoin on sellaisia rakennuksia maaseuduilla, vuorilla ja rannikoilla urheilun harjoittamista ja vapaa-aikojen viettoa varten».
Huom.!
Yhdeksännentoista vuosisadan lopulla oli usein tapana, että muutamain Yhdysvaltojen yliopistojen köyhät oppilaat koettivat pitkien kesälupien aikana ansaita lukukauden tarpeita varten varoja siten, että asettuivat ravintoloihin palvelemaan tarjoilijoina. Muutamat koettivat ajan ennakkoluulojen mukaisesti väittää, että henkilöt, jotka vapaaehtoisesti antautuvat sellaiseen toimeen, eivät voineet olla todellisesti sivistyneitä maailmanmiehiä. Mutta tällainen arvostelu kumottiin ja osotettiin, että he ansaitsivat päinvastoin tunnustusta, koska he esimerkillään puolustivat kaiken kunniallisen ja tarpeellisen työn arvoa. Tällaisen todistuskappaleen käyttäminen on omiaan kuvaamaan minun aikakaudellani vallinnutta yleistä käsitteiden sekaannusta. Tarjoilijan ammatti ei olisi tarvinnut erityistä puolustusta paremmin kuin moni muukaan senaikuinen elinkeino, mutta siihen aikaan oli mahdotonta puhua työn arvosta. Työnsä myöminen mahdollisimman korkeaan hintaan ei ollut yhtään parempaa, kuin mahdollisimman korkean hinnan kiskominen tavaroista. Kumpikin oli kauppaa, jota voitiin arvostella ainoastaan afäärin kannalta. Vaatiessaan maksun työstänsä rahassa hyväksyi työntekijä rahan mittapuuksi ja luopui siten vaatimuksesta tulla arvostelluksi jonkun toisen perusteen mukaan. Se tahrapilkku, jolla tämä välttämätön menettely saastutti jaloimmankin palvelusmuodon, pahoitti jalojen ja tunteellisten henkilöiden mieliä syvästi, mutta sitä ei voitu poistaa. Eikä siitä ollut ainoatakaan poikkeusta. Kuinka ylevää palvelus lienee ollutkin, määräsi markkinoilla vallitseva kilpailu sen hinnan rahassa. Lääkärin täytyi myydä taitonsa, apostolin saarnansa aivan samoin kuin kaikkien muidenkin. Profeetan, joka oli aavistanut Jumalan tahdon, täytyi tinkiä ilmestyksensä hintaa ja runoilijan kaupata aatteitaan kirjamarkkinoilla. Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tämän aikakauden suurin onni verrattuna siihen aikaan, jolloin minä ensi kerran näin päivänvalon, niin vastaisin: se on työn arvossapitäminen, joka on saavutettu siten, että sille ei määrätä hintaa rahassa, ja että olemassaolon kilpailu on poistettu. Kun jokaista vaaditaan tekemään parhaansa, asetetaan Jumala hänen mestarikseen, ja kun kunnia on ainoa kelpo työn palkinto, on meidän aikamme sotalaitoksen paras ominaisuus siirtynyt kaikille palvelusaloille.