Vuonna 2000: Kolmastoista luku
| Kahdestoista luku | Kolmastoista luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Neljästoista luku |
Kun aioin mennä nukkumaan, seurasi tohtori Leete Editin lupauksen mukaan minua makuuhuoneeseeni osottaaksensa, miten musiikkitelefoonia hoidetaan. Hän näytti, kuinka erästä ruuvia kiertämällä voi saada säveleet joko tulvaamaan koko voimallaan huoneeseen tai kaikumaan niin heikkoina ja kaukaisina, että tuskin tiesi, kuuliko niitä todella, vaiko vain kuvitteli kuulevansa. Jos samassa huoneessa makasi kaksi henkilöä, joista toinen tahtoi kuulla musiikkia, toinen nukkua, voi laitoksen järjestää siten, että säveleet kuuluivat toisen vuoteelle, mutta eivät toisen.
»Sen neuvon annan teille, herra West», lausui tohtori Leete, »että jos suinkin voitte, on teidän ensi yönä viisaampaa nukkua, kuin kuunnella maailman kauneintakaan musiikkia. Niiden jännittävien tapahtumain jälkeen, joita olette saanut kokea, on uni kerrassaan korvaamaton vahvistuskeino».
Mieleeni johtui aamulliset kokemukseni, ja minä lupasin seurata hänen neuvoansa.
»Hyvä», sanoi hän. »Asetan siis telefoonin soittamaan kello kahdeksan».
»Mitä tarkoitatte?» kysyin.
Hän kertoi, että eräänlaisen kellolaitoksen välityksellä voitiin musiikkia käyttää herättämään huoneessa nukkujan millä kellon lyönnillä tahansa.
Nyt jo aloin huomata ja olen myöhemmin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että unettomuuteni samoin kuin muutkin elämän vastenmieliset seikat olivat jääneet minulta yhdeksännelletoista vuosisadalle. Vaivuin nyt samoin kuin edellisenäkin iltana, ilman minkäänlaisia nukuttamiskeinoja syvään uneen heti, kun laskin pääni tyynylle.
Uneksuin istuvani Abencerragien valtaistuimella Alhambran salissa, missä olin pannut toimeen juhlan kenraaleilleni ja ritareilleni, joiden tuli seuraavana päivänä seurata puolikuuta Espanjan kristittyjä koiria vastaan. Suihkulähteiden vilvoittama ilma oli täynnä kukkien tuoksua. Joukko pyöreäjäsenisiä ja purppurahuulisia neitosia tanssi viehättävää, sulavaa tanssia torvien ja kielisoittimien sävelten mukaan. Kun katselin ylös siroille parvekkeille, huomasin silloin tällöin jonkun kuninkaallisen haaremin kaunottaren säihkyväin silmien ihaillen katselevan salissa olevia maurilaisen ritariston parhaita helmiä. Yhä kovemmin kaikui soitto, yhä kiihkeämmäksi kävi tanssi, kunnes ei erämaan poikain kuohahteleva veri enää voinut hillitä sotaista innostustansa. Tummat ritarit hypähtivät istuimiltaan, tuhannet miekat välkähtivät esille huotristaan, ja innokas huuto »Allah il Allah!» kajahti kautta salin ja pylväistöjen, herättäen minut. Oli kirkas päivä ja »Turkkilaisen reveljen» kiihkeät säveleet täyttivät huoneeni.
Aamiaista syödessämme kerroin isännälleni aamullisen unelmani. Sain silloin kuulla, että yksinomaan sattuma ei ollut asettanut kysymyksenalaista kiihkeää sävellystä herättäjäkseni. Kappaleet, joita aamuisin soitettiin eräässä musiikkisalissa, olivat kaikki innostuttavia ja elähdyttäviä.
»Espaniasta puhuessamme johtuu mieleeni», huomautin minä ohimennen, »etten ole vielä ensinkään kysellyt, minkälaisiksi olot ovat muodostuneet Europassa. Ovatko vanhan maailmankin yhteiskunnat muuttuneet yhtä perinpohjaisesti, kuin täällä?»
»Tietysti», vastasi tohtori Leete. »Europan samoin kuin Australian, Meksikon ja osaksi Etelä-Amerikan suuret kansat ovat nyt teollisuustasavaltoina, kuten Yhdysvallatkin, jotka ovat olleet kehityksen tienraivaajana. Kansojen keskinäisen rauhan turvaamiseksi on muodostettu vapaa, yhteinen liittohallinto, joka käsittää koko maapallon. Kansainvälinen neuvosto järjestää liittovaltioiden väliset kauppa- ja liikesuhteet sekä päättää, mihin yhteisiin toimiin kulloinkin on ryhdyttävä, jotta alemmalla asteella olevat kansakunnat saataisiin kohotetuiksi yhä korkeamman sivistyksen osallisuuteen. Omien rajojensa sisäpuolella on kullakin kansalla täydellinen itsehallinto».
»Miten voitte harjoittaa kauppaa, kun teillä ei ole rahaa?» kysyin minä. »Omassa maassanne ja oman kansanne kesken toimitettavissa asioissa voitte jollakin tavalla selvitä rahoittakin, mutta kun harjoitatte kauppaa ulkomaiden kanssa, täytynee teidän käyttää jonkunlaista rahaa».
»Ei suinkaan», vastasi tohtori. »Raha on silloinkin aivan tarpeetonta. Niin kauan kuin ulkomainen kauppa oli yksityisten liiketten käsissä, oli raha välttämätöntä, koska ilman sitä olisi ollut mahdoton selvittää monimutkaisia suhteita. Mutta nykyjään on kauppa kansainvälinen asia. Kansat ovat kauppiaina, joten niitä on vain tusinan verran maailmassa. Ja kun liike on kansainvälisen neuvoston valvonnan alaisena, voidaan kansojen keskiset kauppasuhteet pitää selvillä yksinkertaisen tilitys- ja kirjanpitojärjestelmän avulla. Tullimaksuja luonnollisesti ei ole. Kansa tuottaa muista maista ainoastaan sellaisia tavaroita, jotka yleisesti tunnustetaan tarpeellisiksi. Jokaisella kansalla on erityinen toimistonsa, joka välittää tavaranvaihdon vierasten kansojen kanssa. Amerikalainen toimisto esim. on laskenut, kuinka paljon maassa tarvitaan jonakin vuonna Ranskan tuotteita. Se lähettää tilauksen Ranskan toimistolle, joka samoin tilaa tarvitsemansa Amerikalaiset tuotteet meidän toimistoltamme. Samoin käy tavarain vaihto kaikkien muiden kansojen välillä».
»Miten määrätään ulkomaisten tavarain hinnat, kun ei ole enää minkäänlaista kilpailua?» kysyin minä.
»Hinta, jonka kansa pyytää toiselta tavaroistaan, on luonnollisesti sama, kuin omien kansalaistenkin maksama hinta», vastasi tohtori Leete. »Siten vältetään kaikki väärinkäsitykset ja selkkaukset. Itse asiassa ei tietysti kansoja voida velvoittaa valmistamaan tuotteitansa muille kansoille. Mutta tavarain vaihdosta on käytännöllistä hyötyä kaikille. Jos joku kansa säännöllisesti toimittaa toiselle joitakin tavaroita, täytyy kummaltakin puolelta ajoissa ilmoittaa, jos halutaan saada aikaan muutoksia tavaramäärään tai muihin tuotantoon vaikuttaviin seikkoihin nähden».
»Mutta entäs jos joku kansa, joka yksin voi hankkia joitakin luonnontuotteita, kieltäytyisi luovuttamasta niitä joko kaikille muille tai jollekin erityiselle kansalle?»
»Sellaista ei ole koskaan tapahtunut», vastasi tohtori Leete. »Sitäpaitse olisi siitä suurempi vahinko kieltäytyjälle, kuin muille. Laki kieltää suosimasta toista kansaa enemmän kuin toistakaan. Se määrää, että kaikkia on kohdeltava aivan samalla tavalla. Mainitsemanne menettelytavan tähden suljettaisiin sitä harjoittanut kansa tykkänään pois kaikkien muiden maailman kansojen yhteydestä. Meidän ei siis tarvitse olla huolissamme viittaamanne mahdollisuuden vuoksi».
»Mutta miten menettelette», kysyin minä, »jos joku kansa, jolla on luonnon määräämä yksinoikeus joihinkin tavaroihin ja luovuttaa näitä muihin maihin enemmän, kuin se itse käyttää, korottaisi hinnat hyötyäksensä naapurinsa kustannuksella? Omat kansalaiset joutuisivat luonnollisesti myöskin maksamaan samoista tuotteista korotetun hinnan, mutta siitä huolimatta tuottaisi menettely kansalle siksi suurta hyötyä, että se palkitsisi moninkertaisesti tämän tappion».
»Kunhan lähemmin opitte tuntemaan, miten kaikkien tavarain hinnat määrätään, niin huomaatte helposti, kuinka mahdotonta niitä on muuttaa muulloin kuin niiden valmistamiseen tarvittavan ajan tai työn vaikeuden muuttuessa», vastasi tohtori Leete. »Jo tämä periaate, joka on käytännössä sekä kansainvälisessä että kansallisessa liike-elämässä, estää mainitsemanne menettelyn. Ja sitäpaitse käsitämme aivan selvästi, että niinhyvin kansalliset kuin kansainvälisetkin edut ovat yhteiset, sekä olemme syvästi vakuutettuja siitä, että itsekkäisyys on suurinta hulluutta. Tämä tieto ja vakuutus on nykyjään jo juurtunut siksi syvälle ajatus- ja toimintatapaan, ettei pelkäämäänne epärehellisyyttä voi sattua. Me odotamme kaikki aikaa, jolloin kaikki maailman valtiot voidaan lopullisesti yhdistää yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Se on epäilemättä yhteiskunnan lopullinen muoto. Siitä johtuu uusia etuja, joita ei nykyinen yhdenarvoisten valtioitten liitto voi vielä luoda. Nykyinenkin järjestelmä jo on kuitenkin siksi hyvä, että jätämme mielellämme sen aatteen toteuttamisen tulevien sukupolvien tehtäväksi. Onpa muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittävät, ettei tuo yhdistymisaate koskaan toteudu, koska nykyinen liittojärjestelmä ei ole ainoastaan yhteiskuntakysymyksen väliaikainen, vaan sen lopullinen ja paras ratkaisu».
»Miten menettelette», kysyin, »jos ei kahden kansakunnan välinen tili päättyisikään tasan? Otaksukaammepa esimerkiksi, että olemme lähettäneet Ranskaan enemmän tavaroita, kuin Ranska meille».
Tohtori sanoi: »Joka vuoden lopussa tarkastetaan jokaisen kansan kirjat. Jos Ranska on meille velkaa, voimme me vuorostamme olla velkaa ehkä jollekin toiselle kansalle, joka taas on velkaa Ranskalle, j. n. e. Erotukset, jotka jäävät tasaamatta, kun kansainvälinen neuvosto on päättänyt tilit ja hyvittänyt saatavat kansojen kesken, eivät missään tapauksessa ole suuria. Mutta olkootpa ne minkälaisia tahansa, vaatii liittoneuvosto, että ne tasoitetaan vuoden tai parin kuluessa. Se voi myöskin vaatia tasoitusta milloin tahansa, jos se huomaa, että erotus tulee kovin suureksi, sillä kansojen ei anneta joutua kovin suureen velkaan toisillensa, koska niiden välinen ystävyydentunne voisi siitä kärsiä. Samasta syystä valvoo liittoneuvosto huolellisesti myöskin sitä, että kansojen väliset vaihtotavarat ovat parasta laatua».
»Mutta miten tasoitatte lopulliset erotukset, kun teillä ei ole rahoja?» kysyin.
»Kunkin maan tärkeimmillä tuotteilla. Aikoinaan on sovittu siitä, mitä tuotteita ja kuinka paljon jokaisen maan on tällaisissa tapauksissa suoritettava».
»Haluaisinpa vielä saada tietää, miten on siirtolaisuuden laita», kysyin minä. »Kun jokainen kansa muodostaa suljetun tuotanto-osuuskunnan, ja kaikki tuotannon välikappaleet ovat kansan omaisuutta, täytyy siirtolaisten, jos heidän ensinkään sallitaan astua maihin, kuolla nälkään. Luullakseni ei siis nykyjään enää voi olla puhettakaan siirtolaisuudesta».
»Päinvastoin on siirtolaisuus vieläkin yleistä, jos nimittäin tarkoitatte siirtolaisilla henkilöitä, jotka muuttavat maasta toiseen, asettuaksensa sinne asumaan», vastasi tohtori Leete. »Asia on järjestetty yksinkertaisen kansainvälisen sopimuksen kautta siten, ettei kukaan joudu kärsimään siitä vahinkoa. Jos esim. joku yhdenkolmatta ikäinen mies muuttaa Englannista Amerikaan, menee Englannin kansalta hukkaan hänen ylläpitoonsa ja kasvatukseensa käytetyt varat, mutta Amerika saa työntekijän ilmaiseksi. Amerikan siis tulee luonnollisesti korvata tämä Englannille. Sama periaate on kaikkialla käytännössä. Jos henkilö muuttaa pois maasta palveluskautensa lopulla, maksetaan korvaus sille maalle, johon hän muuttaa. Työhön kykenemättömistä henkilöistä pitää oma kansa huolen. He saavat muuttaa ainoastaan silloin, kun kansa takaa heidän toimeentulonsa. Näiden ehtojen mukaan on jokaisella oikeus muuttaa, milloin haluaa».
»Mutta miten menetellään, jos joku tahtoo matkustella huvikseen tai lähteä tutkimusretkille? Miten voi muukalainen matkustaa maissa, joiden asukkaat eivät ota maksuksi rahaa, vaan saavat toimeentulonsa tavalla, josta matkustaja ei voi päästä osalliseksi. Hänen luottokorttinsa ei tietysti voi säilyttää voimaansa vieraassa maassa. Miten hän voi maksaa matkansa?»
»Amerikalainen luottokortti on Europassa nykyjään yhtä hyvä, kuin ennen amerikalainen kulta», vastasi tohtori Leete. »Ja ehdotkin ovat samat: se tulee vain vaihtaa sen maan maksuvälikappaleihin, missä kulloinkin matkustetaan. Amerikalainen, joka saapuu Berliniin, vie luottokorttinsa liittoneuvoston paikallistoimistoon ja saa saksalaisen luottokortin, joka vastaa joko täyttä amerikalaisen kortin arvoa tai ainoastaan osaa siitä, kuinka omistaja kulloinkin haluaa. Liittoneuvoston kirjoihin merkitään kysymyksenalainen summa Amerikan maksettavaksi Saksalle».
»Ehkä herra West haluaa tänään syödä päivällisen »Elefantissa?» sanoi Edit lopettaessamme aamiaisen.
»Se on meidän piirimme ravintola», selitti isä. »Kaikki ruokamme keitetään yleisissä keittiöissä, kuten jo eilen kerroin teille. Ravintolassa syödessä on ruoka vaihtelevampaa ja palveleminen huolellisempaa kuin kotona. Aamiainen ja illallinen syödään tavallisesti kotona, koska ei katsota maksavan vaivaa lähteä niitä varten ulos. Mutta päivällinen syödään säännöllisesti muualla. Sillä aikaa kuin olette ollut meillä, emme ole menetelleet näin, koska arvelimme, että on parasta odottaa, kunnes ehditte hiukan tutustua vallitseviin oloihin ja tapoihin. Mitä arvelette nyt? Syömmekö tänään päivällisen ravintolassa?»
Vastasin suostuvani ehdotukseen mielelläni.
Hetken kuluttua tuli Edit nauraen luokseni ja sanoi:
»Keksin eilen erinomaisen tuuman miettiessäni, miten voisin saada teidät koteutumaan tänne, kunnes olette ehtinyt tutustua tapoihimme. Mitä sanotte, jos saatan teidät omien aikalaistenne seuraan, vieläpä sellaisten, jotka varmaankin ovat aikoinaan olleet teille hyvinkin tuttuja?»
Vastasin jotenkin epämääräisesti, että se luonnollisesti olisi minusta hauskaa, mutta mahdotonta oli minun käsittää, miten tuuman voisi toteuttaa.
»Tulkaa kanssani!» vastasi hän nauraen. »Saatte nähdä, että minä voin pitää sanani».
Monet kummalliset tapaukset, joita olin kokenut, olivat luonnollisesti vaikuttaneet, etten ollut aivan herkkä hämmästymään, mutta siitä huolimatta tunsin jonkinlaista jännitettyä uteliaisuutta seuratessani Editiä erääseen huoneeseen, jossa en ollut vielä käynyt. Se oli pienoinen, kodikas kammio, seinät kirjakaappien peitossa.
»Täällä ovat ystävänne», sanoi Edit osottaen erästä kaappia. Ymmärsin hänen tarkoituksensa luotuani pikaisen silmäyksen kirjojen selkämyksiin. Siinähän oli Shakespeare, Milton, Wordsworth, Shelley, Tennyson, Defoe, Dickens, Thackeray, Hugo, Hawthorne, Irwing ja joukko muita sekä minun aikuisiani että vanhempia kirjailijoita. Edit oli tosiaankin täyttänyt lupauksensa, vieläpä paljoa täydellisemmin, kuin toteuttaessaan sen puustavillisesti. Hän oli saattanut minut ystävien joukkoon, jotka olivat pysyneet yhtä nuorina kuin minäkin, huolimatta vuosisadasta, mikä oli kulunut siitä, kun olin viimeksi ollut tekemisissä heidän kanssansa. Heidän henkevä innostuksensa oli vieläkin yhtä ylevä, heidän pilapuheensa yhtä sattuvat, heidän naurunsa ja kyyneleensä yhtä tarttuvat kuin silloinkin, kun heidän teoksensa lyhensivät kuluneen vuosisadan ihmisten aikaa. En ollut enää yksin enkä voinutkaan tuntea itseäni yksinäiseksi sellaisessa seurassa, huolimatta siitä suuresta katkelmasta, mikä erotti entisen elämäni nykyisestä.
»Olette hyvillänne, kun toin teidät tänne», huudahti Edit riemastuneena huomatessaan kasvoistani, miten hänen yrityksensä oli onnistunut. »Tuuma oli mainio, eikö niin, herra West? Oli tuhmaa, etten tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jätän teidät nyt näiden vanhojen ystäväinne seuraan, sillä tiedän, että ne ovat nyt mielestänne mieluisimmat, mutta muistakaa, että ette unhota uusia ystäviänne vanhojen tähden».
Siten hän hymyillen varoitteli minua ja poistui.
Vanhoista ystävistä oli Dickens mielestäni läheisin ja viehättävin. Otin erään hänen teoksensa ja aloin lukea. Hän oli ollut lempikirjailijani edellisellä, yhdeksännellätoista vuosisadalla. Harvoin ehti kulua viikkoa, jolloin en olisi etsinyt jotakin hänen teostansa käsiini kuluttaakseni joutoaikaani. Mikä ennen lukemani kirja tahansa olisi nykyisissä oloissa vaikuttanut syvästi mieleeni. Sitä enemmän Dickens, jonka tunsin niin tarkkaan, että hänen kertomuksensa palauttivat tavattoman voimakkaasti ja elävästi mieleeni muistoja entisestä elämästäni. Niinpä vaikuttivatkin hänen kirjoituksensa minuun enemmän kuin kenenkään muun runoilijan olisivat voineet. Nykyisyyden ja entisyyden vastakkaisuus sai minut selvästi käsittämään omituisen asemani. Kuinka uusi ja outo jonkun henkilön ympäristö lieneekin, taipuu hän sangen pian pitämään itseänsä osana siitä, joten hän melkein heti kadottaa kykynsä katsella sitä objektiivisesti ja täysin käsittää sen uutuutta. Tämä kyky oli minussakin jo jonkun verran heikontunut. Mutta se heräsi jälleen, kun lueskelin Dickensiä, sillä hänen kuvaelmainsa herättämät ajatukset saivat minut omistamaan entisessä elämässäni vallinneet katsantokantani. Selvemmin kuin koskaan ennen näin nyt entisyyden ja nykyisyyden toistensa jyrkkinä vastakohtina.
Yhdeksännentoista vuosisadan suurimman kaunokirjailijan nero voi todellakin samoin kuin Homeronkin uhoitella aikaa, vaikka hänen jännittäväin kertomustensa aiheet, köyhien kurjuus, vallanpitäjien vääryydet ja yhteiskuntajärjestelmän tyly julmuus olivat kadonneet maailmasta yhtä jäljettömiin, kuin Circe-noita, laulavat sireenit, julma Charybdis ja yksisilmäiset kykloopit.
Niiden parin tunnin kuluessa, jotka istuin kirjastossa avoin kirja edessäni, ehdin lukea ainoastaan pari kolme sivua. Jokainen lause, jokainen rivi toi esiin uuden puolen tapahtuneesta muutoksesta ja johti ajatukseni kauas laajoille ja mutkikkaille syrjäpoluille. Istuessani siten syviin mietteisiin vaipuneena tohtori Leeten kirjastossa, aloin yleensä yhä selvemmin ja yhtäjaksoisemmin käsittää omituista näytelmää, jota katselemaan olin niin kummallisella tavalla joutunut. Syvästi jouduin kummastelemaan kohtalon oikkua, joka oli sallinut aikalaisistani yhden ainoan, vieläpä sellaisen, joka sitä vähimmän ansaitsi tai oli siihen huonoimmin valmistunut, jäädä elämään maanpäälle tämän uuden aikakauden elämää. En ollut edes aavistanut, että tällainen uusi maailma on muodostumassa, vielä vähemmän olin työskennellyt sen eduksi, kuten niin moni muu aikalaiseni oli tehnyt, välittämättä narrien pilkasta tai ihmisten väärinkäsityksistä. Olisihan ollut paljoa sopivampaa, että joku noista kauas näkevistä, rohkeista henkilöistä olisi saanut nähdä aatteensa toteutuneena ja nauttia vaivojensa hedelmiä.
Kun tohtori Leete etsi minua muutamia tunteja myöhemmin, olin vielä kirjastossa.
»Edit kertoi keksintönsä minulle», sanoi hän, »ja se oli mielestäni erinomainen. Olin utelias näkemään, kenen teoksiin ensimäiseksi ryhdytte. Ahaa, Dickensin! Tekin siis ihailette häntä. Siinä suhteessa olemme me nykyajan ihmiset samaa mieltä kuin tekin. Meidän mittakaavamme mukaan on hän etevämpi kaikkia teidän aikakautenne kirjailijoita, ei sentähden, että hän olisi ollut loistava nero, vaan sentähden, että hänen jalo sydämensä sykki köyhien puolesta, että hän otti yhteiskuntajärjestelmän uhrien asian omaksensa ja käytti kynäänsä paljastaaksensa sen julmuuksia ja teeskentelyä. Ei kukaan hänen aikalaisensa ole kyennyt samassa määrässä kuin hän kääntämään ihmisten huomiota vanhan järjestelmän synnyttämään vääryyteen ja kurjuuteen, eikä samassa määrässä voinut avata heidän silmiänsä huomaamaan lähestyvien suurten mullistusten välttämättömyyttä, vaikka hän ei itsekään selvästi tajunnut, minkälaisia odotettavissa olevat muutokset ovat».