Vuonna 2000: Kahdestoista luku

Kahdestoista luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Kun minun täytyi kysellä loppumattomiin, oppiakseni edes pintapuolisesti tuntemaan kahdennenkymmenennen vuosisadan oloja, ja kun tohtori Leeten kärsivällisyys näytti olevan yhtä loppumaton, istuimme valveilla vielä useita tunteja sen jälkeen, kun naiset olivat poistuneet. Muistutin isännälleni, mihin aamullinen keskustelumme oli katkennut, ja sanoin haluavani sangen mielelläni kuulla, minkä järjestelmän avulla teollisuusalojen työntekijöitä voitiin kiihottaa ahkeruuteen, kun heidän ei tarvinnut pelätä toimeentulonsa menettämistä.

»Ennen kaikkea tulee teidän muistaa», vastasi tohtori Leete. »että työhalun kehittäminen korkeimmilleen ei ole ainoa päämäärä, johon järjestelmämme tähtää. Toinen ja yhtä tärkeä on hankkia sekä alempiin että ylempiin päällikköjen ja johtajain paikkoihin samoin kuin korkeimpiin kansan virkoihinkin varmasti kyvykkäitä henkilöitä, joiden oma rata takaa, että heidän alaisensa tekevät parhaansa, joten ei minkäänlainen laiminlyönti saa tulla kysymykseenkään. Työn armeijamme on järjestetty pitäen silmällä kumpaakin mainittua päämäärää. Ensimäisen ryhmän muodostavat luokkiin kuulumattomat työntekijät, jotka tekevät mitä tahansa. Siihen ryhmään tulee jokaisen rekryytin kuulua ensimäiset kolme vuotta. Tämä ensimäinen aste on jonkinlainen koulu, vieläpä ankarakin, jossa nuoriso totutetaan tottelemaan ja tuntemaan sekä täyttämään velvollisuutensa. Vaikka ne monenlaatuiset työt, joita tämän luokan tulee tehdä, estävät työntekijöitä siirtymästä askel askeleelta ylemmäksi, kuten myöhemmillä asteilla tapahtuu, merkitään kuitenkin jokaisen henkilön työt kirjaan, ja ne, jotka ovat osottaneet erityistä kuntoa, saavat palkinnoita, kun taas laiminlyöntejä rangaistaan. Kuitenkin on mielestämme tarpeetonta asettaa nuorten koko tulevaa elämää riippumaan nuoruuden tavallisesta kevytmielisyydestä, ellei suurempia vikoja ilmesty sen ohessa. Senpätähden voivatkin kaikki, jotka ovat ilman erityisiä vikoja suorittaneet ensimäisen asteen, valita itsellensä alan, joka parhaite vastaa kunkin taipumuksia. Kun tämä on tehty, siirtyy kukin oppilaaksi valitsemallensa alalle. Oppiaika on tietysti eri pitkä eri aloilla. Sen kuluttua tulee oppilas täysin oikeutetuksi työmieheksi ja ammattinsa itsenäiseksi jäseneksi. Oppiaikana pidetään jokaisen kykyä ja ahkeruutta erittäin tarkasti silmällä, ja tulokset merkitään erityisiin arvostelukirjoihin. Näiden mukaan osotettu erityinen kunto palkitaan sopivalla tavalla, ja kirjojen näyttämä keskiarvo määrää, minkä arvoasteen kukin saa täysinoikeutettujen työntekijäin keskuudessa.

Vaikka teollisuuden ja maanviljelyksen eri haarat vaativatkin tässä suhteessa erilaista sisällistä järjestystä aina luonteensa mukaan, on kuitenkin kaikkialla tapana jakaa työntekijät kykynsä perusteella kolmeen luokkaan, ja useilla aloilla on nämä vielä jaettu kahteen osastoon. Oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan saa nuorukainen ensimäisen, toisen tai kolmannen luokan työntekijän arvon. Luonnollisesti voivat ainoastaan tavattoman etevät ja kyvykkäät nuorukaiset päästä suoraan oppilaasta ensimäisen luokan työntekijöiksi. Useimmat siirtyvät kolmannen luokan jäseniksi kohoten ylempiin luokkiin vasta sitä mukaa, kuin saavuttavat kokemusta ammatissaan. Sentähden toimitetaan uusi luokkiin jako aina määräaikojen kuluttua, jotka ovat kussakin ammatissa yhtä pitkät, kuin saman ammatin oppiaika. Siten ei todellisen ansion tarvitse jäädä pitkäksi aikaa odottamaan tunnustustansa, eikä veltto voi luottaa entisiin ansioihinsa, ellei hän tahdo laskeutua alempiin luokkiin. Eräs tärkeimpiä ylimmän luokan jäsenyydestä johtuvia etuja on työntekijän oikeus saada valita joku ammattinsa haara erikoisalakseen. Luonnollisesti ei ole tarkoituksena, että nämä erikoisalat olisivat sanottavasti helpommat tai vaikeammat kuin toiset, mutta siitä huolimatta on niiden välillä usein muita tuntuvia erotuksia, jonka tähden valintavapautta pidetäänkin suuriarvoisena. On kyllä totta, että huonoimmankin työntekijän toivomukset otetaan hänen työalaansa määrättäessä mahdollisuuden mukaan huomioon, sillä siitä ei riipu ainoastaan hänen tuleva onnensa, vaan myöskin se hyöty, jonka hän täten tuottaa yhteiskunnalle. Mutta nämä alempain työluokkain toivomukset, mikäli ne ovat sopusoinnussa toimialan yhteisten etujen kanssa, toteutetaan vasta sitte, kun ylempiin luokkiin kuuluvain vaatimukset on täytetty, joten he usein saavat tyytyä valintaan, mikä vastaa heidän vaatimuksiansa vasta toisessa tai kolmannessa sijassa, voidaanpa heidät, jos niin tarvitaan, muuttaa toiseen työhönkin. Tämä vapaa valitsemisoikeus astuu voimaan jokaisessa korotuksessa, ja jos joku menettää entisen arvoasteensa, on hän samalla myöskin vaarassa joutua vaihtamaan toimensa, josta hän pitää, toiseen vähemmän mieluisaan. Uuden luokkiin jakamisen tulokset julkaistaan, ja niille, jotka sitte viime jaon ovat saavuttaneet korkeamman asteen, lausutaan kansan kiitos, jota paitse heille jaetaan julkisesti uuden luokkansa merkit».

»Minkälaisia ne ovat?» kysyin.

»Jokaisella alalla on oma merkkinsä», vastasi tohtori Leete. »Se on rahan muotoinen, mutta niin pieni, että se helposti voi jäädä huomaamatta, ellei tiedä, mistä sitä etsii. Se on ainoa työarmeijan merkki, paitse missä yhteinen etu vaatii erityisen virkapuvun käyttämistä. Luokkamerkki on kaikilla eri aloilla saman muotoinen, mutta kolmannessa luokassa se on rautaa, toisessa hopeaa ja ensimäisessä kultaa.

Tehokkaimpana keinona saada kukin koettamaan parhaansa on määräys, että yhteiskunnan tärkeimpiin toimiin pääsevät ainoastaan ensimäisen luokan jäsenet. Sitäpaitse ovat nämä luokat ainoana arvonmittaajana lukuisille joukoille, jotka eivät ole antautuneet taiteen, kirjallisuuden tai tieteen palvelukseen. Mutta sen lisäksi on vielä muita vähäisempiä, vaikka ehkä yhtä tehokkaita keinoja, jotka saavat jokaisen koettamaan parhaansa. Sellaisia ovat muutamat ylempiin luokkiin kuuluville myönnetyt erityiset pienemmät edut ja oikeudet. Vaikka nämä edut ovatkin sellaisia, että ne eivät voi herättää vihaa alemmissa luokissa, ovat ne kuitenkin omiaan alituisesti pitämään jokaisessa vireillä halua kohota lähinnä seuraavaan luokkaan.

On sanomattoman tärkeää, etteivät ainoastaan hyvät, vaan myöskin keskinkertaiset ja huonotkin työntekijät voivat tuntea ylenemishalua. Ja kun viimeksimainitut ovat enemmistönä, on sitä tärkeämpää, ettei arvoasteikkomme riistä heiltä toivoa eikä saa heitä alakuloisiksi, samalla kun se kiihottaa toisia yhä eteenpäin. Sentähden ovatkin luokat jaetut eri osastoihin. Osastojakin on kussakin luokassa kolme, ja siirtäminen niihin tapahtuu samaan aikaan kuin luokkiin jakaminenkin. Jos siis ei oteta lukuun johtajia, luokittamattomia työntekijöitä eikä upseereja, ei alimpaan luokkaan koskaan voi kuulua enempää kuin yhdeksäs osa työarmeijan jäsenistä, näistäkin useimmat henkilöitä, jotka ovat äsken päättäneet oppiaikansa ja toivovat kohoavansa ylemmäksi. Ainoastaan peräti pieni osa työarmeijasta pysyy koko palvelusaikansa alimmassa luokassa. He ovat henkilöitä, jotka välittävät asemastaan yhtä vähän, kuin kykenevät sitä korjaamaan.

Työntekijän ei edes tarvitse tulla siirretyksi ylempään luokkaan, päästäksensä aavistamaan, mitä kunnia ja maine ovat. Siirtämiseen vaaditaan hyvä todistus työntekijän kyvystä yleensä. Mutta sen ohessa voivat henkilöt, joiden todistukset, vaikka hyviäkin, eivät ole olleet riittävän hyviä siirtämiseen, samoin kuin nekin, jotka ovat innolla toimineet jossakin ammatissa tai suorittaneet jonkun erikoisen tehtävän, tulla julkisesti mainituiksi kunnialuetteloissa sekä saada erilaisia palkintoja. Ansiot, ilmestyköötpä ne missä muodossa tahaan, eivät koskaan jää tunnustusta vaille.

Jos henkilöt, jotka eivät tunne jalompia vaikuttimia, alkaisivat todella lyödä laimin tehtävänsä, tekisivät huonoa työtä tai osottaisivat ilmeistä laiskuutta, on työarmeijan järjestys siksi hyvä, että heitä ei luonnollisesti kärsittäisi. Ihminen, joka kykenee suorittamaan palveluksensa, mutta itsepintaisesti kieltäytyy sitä tekemästä, voidaan asettaa toisista erilleen ja ruokkia ainoastaan vedellä ja leivällä, kunnes hän taipuu.

Teollisuusarmeijamme alimmat virkamiehet ovat henkilöitä, jotka ovat kaksi vuotta pysyneet ensimäisen luokan ensimäisellä osastolla. Jos heitä on liian paljon, otetaan ainoastaan ensi osaston ensi ryhmä. Siten ei kukaan joudu ohjaamaan toista ennen kolmenkymmenen vuoden ikää. Johtajaksi joutuneen korotus ei luonnollisesti riipu enää hänen omasta työstänsä, vaan hänen johdettavinaan olevista työntekijöistä. Korkeammat esimiehet valitaan johtajien joukosta, jotka viisaan valikoimisen kautta ryhmitetään eri luokkiin. Vielä ylempiä viranomaisia valittaessa noudatetaan toisia periaatteita, joiden selitteleminen veisi liian kauan aikaa.

Teidän aikakautenne pienissä liikkeissä ei kuvailemaani luokittelujärjestelmää olisi luonnollisesti voitu toteuttaa, sillä eihän useissa niistä ollut edes niin monta työntekijää, että olisi riittänyt yksi joka luokkaan. Teidän on otettava huomioon, että kun kansa kokonaisuudessaan järjestää työn, toimii joka alalla suuret järjestöt. Tätä teollisuusaloilla toteutettua laajaa mittakaavaa sekä hajallaan yli koko maan olevia eri teollisuuslaitoksia saammekin kiittää siitä, että voimme paikkoja vaihtamalla hankkia jokaiselle työtä, johon hän parhaite kykenee.

Kun olen esittänyt järjestelmämme pääpiirteet, saatte te, herra West, vastata kysymykseen, ovatko henkilöt, jotka tarvitsevat erityisiä kiihottimia tehdäkseen parhaansa, kehotuksen puutteessa? Eivätkö ihmiset, joiden ennen täytyi tehdä työtä tahtoivatpa tai ei, tällaisen järjestelmän vallitessa koeta kaikissa tapauksissa parastansa?»

Vastasin myöntävästi, huomauttaen että päinvastoin voisi moittia kiihoituskeinoja liian tehokkaiksi; varsinkin nuoret voivat joutua ponnistelemaan liiaksi. Ja luulenpa totta puhuen samaa vieläkin, vaikka olen näin kauan ollut uudessa maailmassa ja tutustunut lähemmin sen oloihin.

Tohtori Leete kehotti minua ottamaan huomioon, että työntekijäin toimeentulo ei suinkaan riipu hänen arvostaan, joten eivät elantohuolet ole lisäämässä pettymisen katkeruutta. Sitäpaitse on työpäivä lyhyt, vapaa-ajat uudistuvat säännöllisesti, ja pakollinen työ loppuu parhaassa ijässä, neljänkymmenenviiden vuoden vanhana. Olen taipuvainen myöntämään, että nämä syyt ehkä riittävätkin torjumaan pelkoni.

»Minun täytyy vielä huomauttaa teille paria seikkaa, jotta ette käsittäisi minua väärin», jatkoi tohtori Leete. »Meidän yhteiskuntajärjestömme periaatteena on, että kaikki, jotka tekevät työnsä niin hyvin kuin voivat, ovat yhtä ansiokkaita, olkoonpa työn tulos suuri tai pieni. Kun myönnämme etevimmille työntekijöille suurempia etuja kuin vähemmän kykeneville, ei menettelymme suinkaan ole ristiriidassa edellämainitun periaatteen kanssa. Olen jo osottanut, että järjestelmämme mukainen ylenemisen toivo on omiaan kehottamaan heikompia yhtä hyvin kuin voimakkaitakin pyrkimään eteenpäin. Heikommat eivät suinkaan paheksu sitä, että todella kykenevä asetetaan johtajaksi. Sehän edistää yhteistä hyvää.

Vaikka me käytämmekin kilpailun kiihottavaisuutta järjestelmässämme hyväksemme, ei teidän silti tarvitse luulla, että jalotkin luonteet tarvitsevat sitä. Päinvastoin he eivät pidä sellaista toimintaperustetta edes kyllin arvokkaana seurataksensa sitä. Heillä on toimintaohje omassa sielussaan eikä heidän tarvitse etsiä sitä itsensä ulkopuolelta. He eivät mittaa velvollisuuksiansa toisten henkilöiden tekojen, vaan oman kykynsä mukaan. Niin kauan kuin heidän työnsä on heidän voimainsa mukainen, on heidän mielestään luonnotonta odottaa kiitosta tai moitetta, jos työn tulos sattuu olemaan suuri tai pieni. Kilpailu on sellaisten henkilöitten mielestä filosoofisesti järjetön ja siveellisesti hyljättävä, koska se synnyttää meissä ihailun sijasta kateutta, ja osanottavan surkuttelun sijasta itsekkäisyyttä, kun näemme toisen menestyvän tai epäonnistuvan.

Mutta kaikki ihmiset eivät ole vielä kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotenakaan ehtineet tälle kehityskannalle. Sentähden meidän täytyy käyttää kiihotuskeinoja, jotka sopivat kehittymättömille luonteille. Näitä varten on kiivas kilpailu erinomainen kannus. Ne, jotka sitä tarvitsevat, tuntevat sen. Ne taas, jotka ovat kohonneet sen vaikutusalaa ylemmäksi, eivät sitä tarvitsekkaan».

»Huomautan vielä», jatkoi tohtori Leete, »että ne, jotka ovat joko henkisessä tai ruumiillisessa suhteessa niin heikkoja, että olisi kohtuutonta vaatia heitä pysymään työnarmeijan muassa, muodostavat erityisen, toisista tykkänään riippumattoman luokan, jonkunlaisen invaliidiryhmän, jonka jäsenet tekevät helpompia, heidän voimainsa mukaan sovitettuja töitä. Kaikki henkisesti tai ruumiillisesti kykenemättömät, kuuromykät, rammat, sokeat, jopa mielisairaatkin kuuluvat tähän luokkaan ja käyttävät sen merkkiä. Vahvemmat tekevät usein miehen työn, heikommat luonnollisesti eivät tee mitään, mutta ei kukaan, joka voi jotakin tehdä, tahdo tykkänään luopua työstä. Mielisairaatkin koettavat valoisina hetkinään tehdä, mitä voivat».

»Invaliidiryhmän muodostaminen on todella hyvä aate», sanoin minä. »Sen huomaa yhdeksännentoista vuosisadan raakalainenkin. Se on erinomainen armeliaisuuden harjoittamiskeino eikä loukkaa vastaanottajan tunteita».

»Armeliaisuudenko?» kummasteli tohtori Leete. »Luuletteko, että pidämme mainitsemiani kykenemättömiä armeliaisuuden nauttijoina?»

»Tietysti», vastasin minä, »sillä eiväthän he itse kykene hankkimaan toimeentuloansa».

Tohtori keskeytti minut vilkkaasti:

»Kukapa sen voinee tehdä!» sanoi hän. »Sivistyneessä yhteiskunnassa ei voida puhuakkaan oman toimeentulonsa hankkimisesta. Yhteiskunnassa, joka on niin alhaisella kehitysasteella, että perheenkin yhteistoiminta on tuntematon, voi kukin yksityinen mahdollisesti itse pitää huolen itsestään, vaikka silloinkin ainoastaan jonkun osan elinajastaan. Mutta siitä hetkestä kuin ihmiset alkavat elää yhdessä, perustaen vaikkapa alhaisimman yhteiskuntamuodon, on itsensä ylläpitäminen yksinomaan omin voimin mahdotonta. Kohoava sivistys ja yhä laajemmalle ulotettu työnjako tekevät tämän toisistaan riippuvaisuuden aivan yleiseksi. Kuinka eristetty yksityisen henkilön toimiala näköjään lieneekin, on hän kaikissa tapauksissa jäsenenä äärettömän laajassa ammatti-osuuskunnassa, joka käsittää koko kansan, jopa koko ihmiskunnan. Molemminpuolisen riippuvaisuuden välttämättömyys on takeena keskinäisen avustamisvelvollisuuden täyttämisestä. Teidän järjestelmänne suurin julmuus ja järjettömyys oli tämän tukemisvelvollisuuden puute».

»Olkoonpa niinkin», vastasin minä. »Mutta tätä ei voida sovittaa henkilöihin, jotka yleensä eivät kykene ottamaan osaa tuotantoon».

»Sanoinhan jo aamulla luullakseni», lausui tohtori Leete, – »tai ainakin aijoin sanoa – että ihmiset ovat oikeutetut saamaan ravintonsa kansan pöydältä sentähden, että he ovat ihmisiä, – eikä sentähden, että he ovat terveitä ja voimakkaita – kunhan he vain ottavat osaa työhön voimainsa ja kykynsä mukaan».

»Sanoitte kyllä», vastasin minä, »mutta otaksuin, että tämä koskee ainoastaan sellaisia työntekijöitä, joiden taito ja kyky ovat erilaiset. Käsittääkö tuo määräys myöskin ne henkilöt, jotka eivät tee mitään?

»Eivätkö hekin ole ihmisiä?»

»Onko minun siis käsitettävä sananne siten, että rammat, sokeat, sairaat ja kykenemättömät ovat samassa asemassa, kuin paras työntekijä, saaden samat tulot?»

»Tietysti», kuului vastaus.

»Niin laajalle ulottuva hyväntekeväisyys olisi saanut meidän aikamme innostuneimmankin ihmisystävän ällistymään», lausuin hänelle.

»Jos teillä olisi kotonanne sairas, työhön kykenemätön veli», jatkoi tohtori Leete, »niin antaisitteko hänelle huonompaa ruokaa, huonommat vaatteet ja asunnon, kuin itsellänne on? Pikemmin tekisitte päinvastoin, eikä johtuisi mieleennekään kutsua sellaista hyväntekeväisyydeksi tai armeliaisuudeksi. Tuon sanan käyttäminen siinä yhteydessä tuntuisi teistä hyvin vastenmieliseltä».

»Luonnollisesti», vastasin, »mutta suhde ei olekkaan sama. Kaikki ihmiset ovat epäilemättä tavallaan veljiä, mutta tätä yleistä veljeyttä ei voi missään suhteessa verrata veren veljeyteen, sillä edellisen perustuksena eivät ole samat tunteet eivätkä samat suhteet kuin jälkimäisen».

»Siten puhuu yhdeksästoista vuosisata!» huudahti tohtori Leete. »Ei tarvitse laisinkaan epäillä, että ette ole nukkunut sangen kauan. Jos lyhyesti koettaisin selittää teille sen salaisuuden, mikä näyttää kohoavan eteenne tarkastellessanne nykyistä sivistystämme, olisi minun sanottava: Salaisuus on siinä, että suvun kaikkiyhteys ja ihmiskunnan veljeys olivat teidän aikakaudellanne vain kauniita puheenparsia, mutta meidän keskuudessamme, meidän ajatus- ja tunne-elämässämme ne ovat yhtä todellisia ja vahvoja siteitä, kuin veriheimolaisuuskin.

Mutta vaikka emme ottaisikaan lukuun tätä, en sittenkään voi käsittää, miksi ihmettelette sitä, että niilläkin, jotka eivät voi tehdä työtä, on yhtä täysi oikeus kuin kaikilla muillakin saada osansa työntekijäin työn tuloksista. Eihän teidän aikakaudellannekaan liene riistetty kansalaisoikeuksia niiltä henkilöiltä, jotka eivät kyenneet suorittamaan asevelvollisuuttansa, vaikka sen suorittaminen oli pakollinen kaikille, jotka kykenivät siihen. Kykenemättömät jäivät kotiin niiden suojeltaviksi, jotka pystyivät taisteluun, eikä johtunut kenenkään mieleenkään kieltää heiltä tätä oikeutta tai halveksia heitä sentähden. Meidän palvelusvelvollisuutemme töissä vastaa teidän asevelvollisuuttanne. Työkykyisen miehistön tulee suorittaa tämä velvollisuus, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että niiltä, jotka eivät kykene velvollisuuttaan täyttämään, olisi riistettävä kansalaisoikeudet, joihin me luemme myöskin kansalaisten ylläpidon. Työntekijä ei ole kansalainen sentähden, että hän tekee työtä; vaan hän tekee työtä sentähden, että hän on kansalainen. Samoin kuin te piditte heikomman suojelemisen vahvemman velvollisuutena, samoin me, jotka emme enää käy sotia, pidämme heikomman puolesta työskentelemistä vahvemman velvollisuutena.

Ratkaisua, joka jättää suuren osan esillä olevasta tehtävästä suorittamatta, ei voida hyväksyä oikeaksi. Ja huonosti olisi onnistunut meidänkin yrityksemme ratkaista yhteiskunnallista kysymystä, jos ei olisi otettu huomioon rampoja, sairaita ja sokeita, vaan jätetty heidät elukkain tavoin ulkopuolelle pitämään itse huolta itsestään niin hyvin kuin voivat. Paljoa parempihan olisi ollut jättää vahvat ja terveet oman onnensa nojaan kuin heikot ja onnettomat, joita kohtaan jokaisen pitäisi tuntea myötätuntoisuutta ja koettaa pitää huolta sekä heidän henkisestä että ruumiillisesta hyvinvoinnistaan. Kuten aamulla jo sanoin, on jokaisella miehellä, jokaisella vaimolla ja lapsella oikeus saada toimeentulonsa välikappaleet. Tämän oikeuden perustuksena on se selvä, varma ja yksinkertainen tosiasia, että kaikki ovat saman ja ainoan ihmisperheen jäseniä Jumalan kuva on tässä suhteessa ainoa käypä raha: ken sen omistaa, hänen kanssansa ja’amme kaikki, mitä meillä on.

Teidän aikakautenne sivistyksessä lienee tuskin ollut toista ilmiötä, joka loukkaisi nykyisiä tunteita yhtä suuressa määrässä, kuin se kohtelu ja laiminlyönti, jota osotitte riippuvassa asemassa oleville luokille. Vaikka ette olisikaan tunteneet sääliä, vaikka veljeyden tunne olisikin ollut teille vieras, niin miten voitte jättää huomaamatta, että ryöstitte heikkojen luokalta heidän ilmeiset oikeutensa, kun ette pitäneet heistä huolta?»

»En voi oikein käsittää, mitä tarkoitatte», vastasin minä. »Myönnän kyllä, että näillä kansankerroksilla oli oikeus vaatia sääliämme, mutta millä perusteella olisivat sellaiset henkilöt, jotka eivät ottaneet osaa tavarain tuotantoon, voineet oikeudenmukaisesti vaatia osaansa toisten työn tuloksista?»

»Minkätähden kykenivät teidän työntekijänne tuottamaan enemmän, kuin yhtä suuri joukko villejä?» vastasi tohtori Leete. »Eikö tämä johtunut yksinomaan siitä, että te olitte saaneet perinnöksi edellisten sukupolvien taidot ja keksinnöt? Eikö se johtunut siitä, että te olitte ottaneet valmiina vastaan koko yhteiskuntajärjestelmän koneiston, jonka rakentaminen oli vaatinut vuosituhansia? Miten saitte huostaanne nämä taidot ja järjestelmät, jotka loivat yhdeksän kymmenesosaa tuotteittenne arvosta? Perittehän ne, eikö niin? Mutta eivätkö nuo onnettomat, rammat ja kykenemättömät veljenne, jotka te työnsitte ulkopuolelle, olleet yhtä oikeutettuja perillisiä kuin tekin? Mitä teitte heille? Ettekö ryöstäneet heiltä heidän osaansa, antaessanne heille tähteitä pöydältä, jonka ääreen he perillisinä olivat oikeutetut asettumaan, ja ettekö vielä lisäksi solvaisseet ryöstettyjä, kutsuessanne näitä jätteitä almuiksi ja niiden jakamista hyväntekeväisyydeksi?»

»Niin, herra West», jatkoi tohtori Leete, kun en vastannut mitään, »yhtä vähän kuin voin ymmärtää heikkoja ja kykenemättömiä kohtaan osottamaanne oikeudentunnon ja veljellisen rakkauden puutetta, yhtä mahdotonta on minun käsittää, kuinka teidän aikakautenne ihmiset voivat ilomielin suorittaa tehtävänsä, vaikka he tiesivät, että heidän lapsiltaan tai lastensa lapsilta voidaan kovan onnen kohdatessa riistää kaikki elämän mukavuudet, jopa sen välttämättömät tarpeetkin. En myöskään käsitä, kuinka henkilöt, joilla oli lapsia, voivat kannattaa yhteiskuntajärjestelmää, joka suosi ruumiillisesti ja henkisesti voimakkaita enemmän kuin heikkoja. Sillä juuri saman järjestelmän kautta, josta isälle oli ollut hyötyä, voi hänen poikansa, jonka edestä isä oli valmis uhraamaan elämänsä, joutua kerjäläiseksi ainoastaan siitä syystä, että hän ehkä on heikompi kuin muut. En ole koskaan voinut käsittää, kuinka teidän aikakautenne miehet uskalsivat jättää jälkeensä lapsia».

Huomautus. Tohtori Leete oli kyllä edellisenä iltana keskustellessamme nimenomaan kertonut, kuinka huolekkaasti jokaista koetettiin johdattaa huomaamaan taipumuksiansa ja seuraamaan niitä, kun työala oli valittavana. Mutta vasta kun sain kuulla, että työntekijäin tulot ovat kaikilla aloilla yhtä suuret, huomasin selvästi, kuinka varmoja tämän järjestelmän vallitessa voitiin olla siitä, että jokainen valitsee itsellensä valjaat, mitkä hänelle mukavimmin sopivat ja sallivat hänen koettaa parhaansa yhteisen kuorman vetämisessä. Minun aikakauteni ei kyennyt järjestelmänmukaisesti ja tehokkaasti kehittämään ja käyttämään hyväksensä ihmisten taipumuksia teollisuuden eikä ajatustoiminnan aloilla. Siitäpä johtuikin sen ajan yleinen voimien tuhlaus- ja onnettomuudentunne. Aikalaiseni voivat tosin vapaasti valita toimialansa, mutta tämä vapaus oli vain näennäistä. Itse asiassa voi tuskin kukaan itse määrätä alaansa. Olosuhteet pakottivat päinvastoin heitä toimiin, missä heistä oli suhteellisesti vähän hyötyä, koska heillä ei ollut taipumusta työhönsä. Rikkaat eivät olleet tässä suhteessa sanottavasti parempiosaisia kuin köyhätkään. Jälkimäiset, joilta sivistyksen tie oli yleensä suljettu, eivät tavallisesti olleet tilaisuudessa edes huomaamaankaan varsinaisia luonnonlahjojaan, ja vaikka he olisivat tunteneetkin itsensä siinä suhteessa, eivät he varojen puutteessa voineet taipumuksiaan kehittää. Lukuunottamatta erityisiä onnellisen sattuman aiheuttamia poikkeustapauksia, oli köyhälistöön kuuluvan mahdotonta päästä korkeampaa sivistystä vaativille aloille – suureksi vahingoksi ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan myöskin koko kansalle. Toisaalta esti varakkaita, jotka voivat hankkia sivistystä ja kehittää taipumuksiaan, yhteiskunnalliset ennakkoluulot melkein yhtä suuressa määrässä noudattamasta kutsumustaan. Eiväthän he voineet missään tapauksessa ryhtyä ruumiilliseen työhön, vaan heidän täytyi antautua opin teille, olipa siihen taipumusta tai ei. Täten meni yhteiskunnalta hukkaan paljon hyviä ammattilaisia. Moni koetti rahallisten etujen vuoksi tunkeutua taipumuksistaan huolimatta aloille, missä oli hyvät tulot, karttaen huonosti palkittuja tehtäviä, joihin olisi ollut kykyä. Täten tuhlattiin tavaton määrä voimia. Mutta nyt on kaikki toisin. Samanlainen kasvatus ja yhtäläinen kehittymistilaisuus saattavat jokaisen huomaamaan taipumuksensa, eivätkä yhteiskunnalliset ennakkoluulot tai varallisuuskysymys voi enää estää ketään valitsemasta toimialaansa.