Vuonna 2000: Yhdestoista luku
| Kymmenes luku | Yhdestoista luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Kahdestoista luku |
Kun tulimme kotiin, ei tohtori Leete ollut vielä palannut ulkoa eikä rouva Leeteäkään näkynyt.
»Pidättekö musiikista, herra West?» kysyi Edit.
Vakuutin, että elämä ilman sitä oli mielestäni arvoton.
»Minun tulisi oikeastaan pyytää anteeksi kysymystäni», lausui Edit. »Ei ole tapana enää meidän päivinämme tiedustella sellaista asiaa toisiltansa. Mutta olen lukenut, että teidän aikanne sivistyneissäkin luokissa oli henkilöitä, jotka eivät soitosta välittäneet».
»Mutta teidän on otettava huomioon lieventävänä asianhaarana, että meidän musiikkimme oli toisinaan jotenkin vastenmielistä laatua», sanoin minä.
»Niinpä kyllä», arveli hän. »Minä tiedän sen, ja pelkäänpä, ettei se olisi minuakaan miellyttänyt. Haluatteko siis nyt tutustua hiukan meidän säveltaiteeseemme, herra West?»
»Ei mikään olisi minusta mieluisempaa, kuin saada kuunnella teidän soittoanne tai lauluanne», sanoin minä.
»Minunko!» huudahti hän nauraen. »Luuletteko, että minä rupeaisin soittamaan tai laulamaan teille».
»Niin todellakin toivoin», vastasin minä.
Kun hän huomasi neuvottomuuteni, hillitsi hän naurunsa ja virkkoi:
»Luonnollisesti laulamme nykyjään kaikki harjoittaaksemme ääntämme, ja muutamat opettelevat omaksi huvikseen soittamaankin jotakin soittokonetta, mutta se, mitä varsinaiset harjaantuneet säveltaiteilijat meille tarjoavat, on niin täydellistä ja ihanaa sekä niin vähällä vaivalla jokaisen nautittavissa, ettei meidän johdu mieleenkään kutsua omaa lauluamme tai soittoamme musiikiksi. Kaikki todella etevät laulajat ja soittajat palvelevat kansaa musiikkialalla, ja me muut olemme enimmäkseen vaiti. Mutta haluatteko todella kuunnella musiikkia?»
Vakuutin vielä kerran haluavani.
»Tulkaa sitte musiikkihuoneeseen», sanoi hän.
Minä seurasin häntä erääseen huoneeseen, jossa oli paneeliseinät ilman seinäpapereita. Lattiakin oli kiillotettua puuta. Valmistauduin näkemään uusia keksintöjä soittokoneiden alalla, mutta en huomannut huoneessa mitään, jota edes vilkkain mielikuvitus olisi voinut otaksua soittokoneeksi. Ällistynyt ulkomuotoni näytti suuresti huvittavan Editiä.
»Olkaa hyvä ja katsokaa päivän ohjelmaa», sanoi hän ojentaen minulle kortin. »Sanokaa, mitä haluatte kuulla, ja ottakaa huomioon, että kello on nyt viisi.»
Korttiin oli painettu päivämäärä syyskuun 12 p. 2000 sekä pisin musiikkiohjelma, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli yhtä vaihteleva kuin pitkäkin, sisältäen erinomaisen valikoiman sooloja, duetteja ja kvartetteja sekä vokaali että instrumenttaalimusiikin alalta ynnä useita orkesterikappaleita. Jouduin ihan pyörälle katsellessani tuota kummallista ohjelmaa, mutta Editin rusottava sormenpää saattoi minut jäljille, viitaten erityistä osastoa, jonka edellä oli »kello 5 iltapäivällä». Nyt huomasin, että koko tuo summaton ohjelma riitti koko päiväksi ja oli jaettu kahteenkymmeneen neljään kutakin vuorokauden tuntia vastaavaan osastoon. Ryhmässä »kello 5 iltapäivällä» oli vain muutamia kappaleita, ja minä viittasin haluavani kuulla erästä urkusävellystä.
»Hauskaa, että tekin pidätte uruista», sanoi Edit. »Luulenpa, ettei mikään muu musiikkilaji sovellu mielialaani yhtä usein kuin se».
Hän osotti minulle mukavan paikan sekä astui sitte toiselle puolelle huonetta. Siellä hän kosketti, mikäli näin, ainoastaan paria nappia. Samassa täyttivät mahtavat urkujen sävelet huoneen. Soiton voima oli jollakin tavalla sovitettu tarkasti huoneen koon mukaan, joten se ei kuulunut liian kovalta. Kuuntelin kappaleen loppuun, tuskin uskaltamatta hengittää. Sellaista musiikkia yhtä mestarillisesti esitettynä en koskaan ollut kuvitellutkaan kuulevani.
»Ihanaa!» huudahdin, kun viimeinen suuri sävellaine vähitellen häipyi. »Itse Bach lienee varmaan istunut urkujen ääressä. Mutta missä urut ovat?»
»Varttokaahan vielä hetkinen», sanoi Edit. »Soisin teidän kernaasti kuulevan erään valssin, ennenkuin jatkatte kyselyänne. Minusta se on aivan hurmaava».
Samalla täyttivät viulun säveleet huoneen viehättävinä ja lumoavina kuin kesäyö. Kun soitto oli lopussa, jatkoi hän:
»Soitossa ei ole mitään salaperäistä, kuten näytte luulevan. Sen synnyttäjinä eivät ole tarujen tenhottaret, vaan hyvät ja rehelliset sekä sangen taitavat ihmiskädet. Olemme vain sovittaneet musiikinkin alalle saman työtä säästävän yhteistoimintaperiaatteen kuin muillekin aloille. Kaupungissa on joukko musiikkisaleja, joiden kuulosuhteet ovat tarkasti sovitetut eri musiikkilajeille. Nämä salit ovat telefoonin kautta yhteydessä kaupungin kaikkien huoneistojen kanssa, joiden asukkaat suorittavat vähäisen maksun – ja varma on, ettei kukaan jätä sitä suorittamatta. Jokaiseen saliin kuuluva soitto- ja laulukunta on niin suuri, että ohjelma riittää neljäkolmatta tuntia, vaikka kullakin yksityisellä tai ryhmällä on vain pieni osa päivittäin suoritettavana. Tämänpäiväisestä kortista näette tarkemmin katsoen, että joka ohjelmassa on rinnakkain neljä ryhmää, edustaen erilaatuista musiikkia. Nämä ohjelmat suoritetaan yht’aikaa eri saleissa. Kun vain käytätte tätä nappia, johon liittyvä lanka yhdistää soitantosalit tähän rakennukseen, voitte kuulla kaikki nyt esitettävänä olevat neljä ohjelmaa. Ohjelmat ovat sitäpaitse järjestetyt siten, että eri saleissa samaan aikaan suoritettavat kappaleet edustavat ei ainoastaan instrumenttaalimusiikkia eri soittokoneille sekä laulua, vaan myöskin sekä iloisia että surullisia aiheita, joten jokaisen maku ja mieliala aina voi tulla tyydytetyksi».
»Luulenpa, neiti Leete», sanoin minä, että jos olisimme keksineet keinon, jonka avulla kukin olisi voinut kotonansa kuunnella täydellistä, mestarillista ja jokaisen mielialaan soveltuvaa musiikkia kuinka kauan ja mihin aikaan tahansa, olisimme jo uskoneet saavuttaneemme ihmisellisen onnen huipun emmekä enää olisi koettaneetkaan pyrkiä sen etemmäksi.»
»Totta tosiaan en minäkään voi käsittää», vastasi Edit, »miten ne teikäläiset, jotka todella kaipasivat musiikkia, voivat sietää silloin vallinneita tapoja. Todella kuulemista ansaitsevaa soittoa eivät kansan suuret joukot luullakseni saaneet koskaan kuulla, ja parempiosaisetkin ainoastaan sattumalta hämmästyttävän korkeasta maksusta ja epämukavissa oloissa, silloinkin ainoastaan lyhyen hetken, jonka joku toinen mielivaltaisesti määräsi, puhumattakaan kaikenlaisista muista haitoista. Ajatelkaamme esim. teidän konserttejanne ja oopperoitanne! Mahtoi tuntua kauhealta istua yhden tai parin musiikkikappaleen tähden, jotka miellyttivät, tuntikausia kuulemassa sellaista, mistä ei välittänyt! Päivällisillä ollessa voi jättää syömättä sen ruokalajin, josta ei pidä. Kukapa ryhtyisikään ateriaan, jos hänen täytyisi syödä kaikkea, mitä tuodaan esiin? Ja kuitenkin on ihmisen kuulo yhtä herkkä kuin makukin, siitä olen varma. Luulen, että te suvaitsitte kehittymättömäin henkilöiden laulua ja soittoa kotonanne niin paljon ainoastaan siitä syystä, että hyvää musiikkia oli peräti vaikea saada kuulla».
»Aivan niin», vastasin minä. »Meidän oli joko kuultava sellaista musiikkia tai oltava ilman, muuta valitsemismahdollisuutta ei ollut».
»Niinpä niin!» huokasi Edit. »Lähemmin ajatellen ei ole ensinkään kummallista, että teidän aikakaudellanne niin useat ihmiset eivät välittäneet rahtuakaan musiikista. Luulenpa, että minäkin olisin sitä karttanut».
»Tarkoititteko äsken», kysyin minä, »että musiikkiaika kestää yli vuorokauden? Ohjelmasta päättäen tosin näyttää siltä, mutta kukapa kuuntelisi soittoa esimerkiksi sydänyön ja aamun välillä?»
»Niitä on paljon», vastasi Edit. »Ihmisiä on valveilla ja toimessa joka hetki. Ja vaikka eivät muut välittäisikään musiikista aamupuolella yötä, virkistää ja viihdyttää se unettomia, sairaita ja kuolevia. Kaikissa makuuhuoneissamme on vuoteen pääpuolessa telefoonilaitos, jonka avulla jokainen, ken ei voi nukkua, voi kuunnella jokaiseen mielentilaan soveltuvaa musiikkia mielensä mukaan».
»Onko minullekin luovutetussa huoneessa sellainen laitos?»
»Tietysti! Kuinka peräti ajattelematon olin, kun en huomannut sanoa sitä teille eilen! Isäni kyllä osottaa teille tänä iltana ennen maata menoanne, miten laitosta hoidetaan. Ja olenpa varma, että musiikki karkottaa kaikki epämiellyttävät tunteet, jos ne vielä alkaisivat teitä ahdistaa».
Kun myöhemmin illalla olimme koolla, kyseli tohtori Leete varastossa käyntiämme. Keskustelussa jouduimme vertailemaan yhdeksännentoista vuosisadan oloja kahdennenkymmenennen vuosisadan oloihin. Silloin johtui puhe perintökysymykseen.
»Luultavasti ei omaisuuden periminen enää ole sallittu», arvelin minä.
»Päinvastoin», vastasi tohtori Leete, »sitä ei vastusta kukaan. Kun tutustutte meihin lähemmin, hra West, tulette todella huomaamaan, että nykyaikana rajoitetaan ihmisten persoonallista vapautta paljoa vähemmän kuin teidän aikakaudellanne. Me tosin vaadimme lain mukaan, että jokaisen tulee palvella määrätty aika kansaa, sen sijaan kuin te sallitte heidän valita joko työnteon, varkauden tai nälkäkuoleman. Mutta tämä perustuslakimme on itse asiassa vain luonnon säätämän määräyksen – Eedenissä annetun käskyn – toisinto, mikä jakaa kuorman tasan kaikille. Tätä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta ei meidän yhteiskuntamme perustuksena ole minkäänlaista lain säätämää pakkoa. Me olemme säilyttäneet tahdon vapauden täydellisesti, sillä yhteiskuntajärjestelmämmehän on terveissä elinehdoissa elävän ihmisluonteen johdonmukainen kehittymistulos. Perintökysymys on omiaan selvittämään tätä seikkaa. Kun kansa on ainoa kapitalisti ja maanomistaja, rajoittuu yksilön omistusoikeus luonnollisesti hänen vuotuiseen eläkkeeseensä ja sen avulla hankittuihin talous- ynnä käyttökaluihin. Kun hän kuolee, lakkaa hänen eläkkeensä samoin kuin eläkkeet teidänkin aikakaudellanne. Hautajaisia varten myönnetään erityinen summa. Jälkeenjääneen omaisuutensa saa hän määrätä, kenelle tahtoo».
»Mutta miten voidaan estää arvokkaita esineitä aikojen kuluessa kasautumasta yksityisten käsiin siinä määrässä, että kansalaisten aseman yhdenarvoisuus todella joutuu vaaranalaiseksi?» kysyin minä.
»Se seikka tulee järjestetyksi ihan itsestänsä ja aivan helposti», kuului vastaus. »Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa on yksityisomaisuudesta vain vastusta, kun se nousee yli sen määrän, mitä todellinen mukavuus vaatii. Henkilöä, jolla teidän aikakaudellanne oli talo täynnä kulta- ja hopeatavaroita, hienoja porsliineja, kalliita huonekaluja ja muuta sentapaista, pidettiin rikkaana, sillä näillä esineillä oli rahallinen arvonsa ja ne voitiin milloin tahansa muuttaa rahaksi. Mutta jos joku henkilö nyt joutuisi sadan sukulaisensa yhtä aikaa sattuvan kuoleman kautta perimään kaiken heidän omaisuutensa, pidettäisiin häntä peräti onnettomana. Kun tavaroita ei voida myödä, on niillä arvoa ainoastaan sikäli, mikäli omistaja niitä todella tarvitsee tai mikäli hän voi nauttia niiden kauneudesta. Kun hänen tulonsa edelleenkin ovat yhtäsuuret, täytyisi hänen tuhlata niitä sekä vuokratessaan huoneet, joissa hän tavaransa säilyttää, että palkitaksensa hoitokustannukset. On aivan varmaa, että asianomainen henkilö koettaa mahdollisimman pian jaella ystävilleen tavarat, joiden säilyttäminen häntä vain köyhdyttää, ja yhtä varmaa on, ettei paraskaan ystävä huoli enemmästä, kuin hän mukavasti voi säilyttää ja hoitaa asunnossansa. Käsitätte siis, että on aivan tarpeetonta varovaisuutta kansan ryhtyä torjumaan persoonallista perintöoikeutta estääksensä siten yksityisomaisuuden kerääntymistä. Huoleti voidaan jättää kunkin yksilön asiaksi valvoa, ettei hän saa liian suurta tavarataakkaa kantaakseen. Tässä suhteessa ollaan niin varovaisia, että sukulaiset tavallisesti kieltäytyvät vastaanottamasta perintöä, pidättäen siitä ainoastaan jonkun pienen esineen muistoksi. Kansa ottaa haltuunsa luovutetun perinnön ja siirtää sen, millä on arvoa, yhteisomaisuudeksi tavaravarastoihin».
»Puhuitte hoitokustannusten palkitsemisesta», sanoin minä. »Siitäpä johtuu mieleeni kysymys, jonka jo usein olen aikonut tehdä. Miten olette ratkaisseet palvelijakysymyksen? Kuka rupeaa enää palvelijaksi yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat saman arvoisia? Meidänkin naistemme oli jo vaikea saada palvelijattaria, vaikka silloin ei vielä voinut puhuakaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisuudesta».
»Meidän olisi peräti helppoa hankkia sellainen palvelijakunta, jommoista te ette osanneet uneksiakaan, juuri sen kautta, että kaikki olemme yhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoisia, eikä mikään voi tätä tasa-arvoisuutta järkyttää. Sillä onhan palveleminen kunniakasta yhteiskunnassa, jonka periaatteena on, että kaikkien täytyy vuorostaan palvella toisiaan. Näin voisimme menetellä, jos palvelijoita tarvitsisimme», vastasi tohtori Leete. »Mutta me emme niitä tarvitse».
»Kuka sitte tekee kotona tarvittavat työt?» kysyin.
»Niitä ei enää olekkaan», vastasi rouva Leete, jonka puoleen olin kääntynyt. »Vaatteemme pestään sangen halvalla yleisissä laitoksissa ja ruokamme keitetään yhteisissä keittiöissä. Kaikki tarpeemme valmistetaan ja korjataan yleisissä työpajoissa. Sähkö valaisee ja lämmittää kotimme. Asunnoksemme emme valitse suurempaa huoneistoa kuin tarvitsemme, ja me kalustamme sen siten, että siivoamisesta ja järjestämisestä on mahdollisimman vähän työtä. Emme siis todellakaan tarvitse enää palvelijoita».
»Teidän aikalaisenne eivät välittäneet keksinnöistä, joiden avulla palvelijain työ olisi saatu tehdyksi», jatkoi tohtori Leete. »Heillähän oli köyhemmissä kansankerroksissa loppumaton varasto orjia, joiden tehtäväksi voi jättää kaikki raskaat ja vastenmieliset työt. Mutta nyt, kun meidän jokaisen täytyy vuorostamme tehdä kaikkea yhteiskunnassa tarvittavaa työtä, on työn helppoudesta jokaiselle yksityiselle kansalaiselle persoonallista etua ja jokainen koettaa parhaansa saadakseen yhteisen taakan keveämmäksi. Tämä onkin aiheuttanut suuren joukon työtä säästäviä keksintöjä kaikilla aloilla. Ensimäisenä tuloksena oli taloudenpidon järjestäminen mahdollisimman mukavaksi vähimmällä työllä».
»Jos taloudessa sattuu erityisiä suurempaa työtä vaativia tapahtumia», jatkoi tohtori Leete, »kuten esimerkiksi yleinen siivous tai sairaudentapauksia, voimme aina saada tarpeellista apua ulkopuolelta».
»Mutta miten maksatte tämän avun, kun teillä ei ole rahoja?»
»Emme luonnollisesti maksakkaan apulaisille, vaan kansalle. Auttajia saadaan, kun käännytään asianomaisen konttoorin puoleen, ja heidän palkkansa merkitään pyytäjän luottokorttiin».
»Maailma mahtaa nykyjään olla naisten paratiisi», huudahdin. »Minun aikakaudellani ei edes rikkaus eivätkä lukuisat palvelijajoukot voineet kokonaan rapauttaa perheen emäntiä taloushuolista. Köyhien ja kohtuullisesti toimeentulevain luokkien naiset taasen elivät ja kuolivat näiden huolien marttyyreinä».
»Aivan niin», virkkoi rouva Leete. »Olen lukenut silloisista oloista kylliksi tietääkseni, että kuinka huono miesten asema lienee silloin ollutkin, olivat he kuitenkin onnellisempia, kuin heidän äitinsä ja vaimonsa».
Tohtori Leete sanoi: »Kuorma, joka mursi teidän aikanne naiset, on köykäinen kuin höyhen kansan leveillä hartioilla. Naisten kurjuus johtui samoin kuin kaikki muukin sen aikuinen kurjuus siitä, että te ette kyenneet yhteistoimintaan. Tämä taas oli seurauksena aikanne individualismista, jolle yhteiskuntanne oli rakennettu, kykenemättömyydestänne huomaamaan, että kanssaihmisistänne olisi ollut kymmenkertainen hyöty, jos olisitte toimineet heidän kanssansa yhdessä, ettekä taistelleet heitä vastaan. Minua ei kummastuta se, että ette osanneet elää mukavammin, vaan se, että voitte laisinkaan elää yhdessä, sillä koetittehan vointinne mukaan saada toisianne orjiksenne ja anastaa heidän omaisuutensa».
»Lakkaahan toki, isä!» keskeytti Edit nauraen. »Jos noin kiivaasti jatkat, luulee herra West, että syytät yksityisesti häntä».
»Kun tarvitsette lääkäriä, niin ilmoitatteko ensin asianomaiseen konttoriin ja otatte vastaan sen, ken lähetetään?» kysyin minä.
»Yleistä sääntöä ei voida sovittaa lääkäreihin», vastasi tohtori Leete. »Jos mieli lääkärin menestyä työssään täytyy hänen tuntea sairaan ruumiinrakenne. Sairaan tulee siis voida kutsua erityinen lääkäri, ja hän menettelee aivan kuin teidän aikalaisennekin. Ainoana erotuksena on, että lääkäri ei ota maksua omaksi hyödykseen, vaan kansan hyödyksi, siten että hän poistaa erityisen taksan vahvistaman summan sairaan luottokortista».
»Mutta jos maksu aina on sama eikä lääkäri voi, kuten luulen, kieltäytyä noudattamasta käskyä, niin eivätkö hyvät lääkärit joudu aina olemaan työssä ja huonot jää joutilaiksi?» kysyin epäillen.
»Älkää luulko, että minä, vanha lääkäri, olen itserakas ja turhamainen, vaikka sanonkin, että meillä ei olekkaan huonoja lääkäreitä», vastasi tohtori Leete. »Teidän aikananne voi kuka tahansa sangen pintapuoliset tutkinnot suoritettuaan ryhtyä kokeiluihin, joiden esineenä oli kanssaihmisten ruumiin terveys, jopa elämäkin. Nyt ei ole niin. Lääkäriksi ei hyväksytä ketään, ellei hän ole suorittanut sangen perusteellisia tutkinnoita ja kokeita sekä osottanut ilmeisiä taipumuksia lääkärin ammattiin. Sitäpaitse on teidän muistettava, ettei kukaan lääkäri nykyjään koetakkaan laajentaa toimialaansa toisten lääkärien kustannuksella, sillä siihen ei ole mitään syytä. Ja vihdoin täytyy jokaisen määräaikoina jättää lääkintähallitukselle kertomus toiminnastaan. Jos huomataan, ettei jollakin ole kylliksi työtä, hankitaan sitä hänelle».