Siirry sisältöön

Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdeskymmenes luku

Wikiaineistosta
Yhdeksästoista luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kahdeskymmenes luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Yhdeskolmatta luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 120]

KAHDESKYMMENES LUKU.
Don. Quijote kohtaa erään kauniin metsästäjättären, ja mitä sitte tapahtui.

Don Quijote ja Sancho viipyivät Basilion häissä kolme päivää. Mutta ritarin mieli paloi uusiin urotöihin, [s. 121] jonka vuoksi hän päätti erota vasta hankituista ystävistään.

Hän ja Sancho nousivat ratsaille ja lähtivät hiljaista ravia Basilion asunnosta, vaihtamatta monta sanaa keskenään; ritari oli vaipunut lemmenajatuksiin, ja Sancho mietiskeli miten päästä suureksi ja rikkaaksi herraksi, johon arvoon hänellä vielä oli aika pitkä taival. Sillä vaikka hän olikin typerä, kykeni hän kuitenkin ymmärtämään, että kaikki tai ainakin useimmat hänen isäntänsä tähän astisista teoista olivat pelkkää hullutusta ja hänen suurenmoiset lupauksensa samaa maata; niin että Sancho nyt mietiskeli miten hän jonain kauniina päivänä voisi antaa palttua koko asemiestoimelle ja laputtaa tiehensä sanomatta lainkaan jäähyväisiä herralleen. Mutta onnetar johti hänen kohtalonsa vallan toiselle taholle kuten pian saamme nähdä.

Tapahtui nimittäin seuraavana iltana heidän lähtiessään eräästä metsästä, että don Quijote loi katseensa läheiselle viheriöivälle niitylle ja huomasi sen toisella laidalla joukon ratsastajia, jotka hän likemmäksi tultuaan tunsi haukalla metsästäjiksi. Hän ratsasti vielä lähemmäs ja näki heidän keskellään muhkean naisen ratsastavan lumivalkealla tasa-astujalla, jolla oli hopeasatula ja vihreä, kalliisti kirjailtu loimi. Nainen oli itsekin puettu vihreään pukuun, niin komeaan ettei ritarimme ollut moista ennen nähnyt. Hän kantoi haukkaa kädessään, josta merkistä don Quijote päätti hänen olevan erittäin korkeata säätyä ja arvatenkin koko seurueen vaitijattaren, niinkuin asianlaita olikin. Hän sanoi sen vuoksi Sancholle; »Poikaseni, käyppäs tervehtimään minun puolestani tuota metsästäjätärtä ja sano hänelle, että Surullisen hahmon ritari suutelee hänen ihanan armonsa käsiä ja että hän, jos hänen korkeutensa niin sallii, itsekin tulee niitä suutelemaan ja omistautumaan hänen korkeutensa palvelukseen; mutta sen sanon sinulle, Sanchoseni, punnitse tarkoin millä tapaa puhelet, jottet sotke joukkoon [s. 122] noita rumia ja kömpelöitä lauseparsia, joita niin suuresti rakastat.» — »Sotkijako olisin!» riehahti Sancho; »sepä oli hyvä sana! Niinkuin muka nyt vasta ensi kertaa eläissäni lähtisin puhuttelemaan ylhäisiä naisia.» — »Paitsi lähettilästointasi neiti Dulcinean luo», sanoi don Quijote, »en ainakaan minä tiedä mitään toista kertaa.» — »Eikö siinä ole kylliksi; mutta hyvä maksaja ei surkeile panemasta panttia kun tarvitaan, eikä runsaasti varustetussa talossa tarvitse pelätä kestityksen loppuvan. Tarkotan ettei minua tarvitse huomauttaa erityisesti mistäkään, sillä olen varustettu kaiken varalta ja ymmärrän vähin kutakin.» — »Sen kyllä uskon, Sanchoseni», sanoi ritari; »lähdeppäs nyt vain matkaan onnellisena hetkenä ja olkoon Jumala kanssasi.»

Sancho usutti harmonsa täyteen laukkaan; ja kauniin metsästäjättären luo tultuaan hän lankesi polvilleen tämän eteen ja puhui seuraavasti; »Jalo ja korkea rouva, se ritari, jonka näette tuolla ja joka on tunnettu nimellä Surullisen hahmon ritari, on minun herrani ja isäntäni, ja minä olen hänen asemiehensä ja tunnetaan kotiseudullani Sancho Pansan nimellä. Tämä ritari käskee sanomaan teidän korkeudellenne, että hän nöyrimmästi pyytää teitä sallimaan hänen saapua tykönne teidän hyvän suosionne ja suostumuksenne nojalla tarjoomaan teille palvelustaan; ja jos teidän armonne myöntää hänelle tämän suosion, niin on se teille itsellenne suureksi hyödyksi ja hänelle vielä suuremmaksi tyydytykseksi.» — »Todella olette kelpo sanansaattaja», vastasi ylhäinen nainen, »ja olette suorittanut tehtävänne kaikella sillä seikkaperäisyydellä ja sukevuudella mitä tällaiset lähettilästoimet vaativat. Vaan nouskaa toki maasta, sillä niin mainion sankarin kuin Surullisen hahmon ritarin aseenkantaja ei saa maata polvillansa edessämme, sillä isännästänne on jo paljon kuultu hovissamme; nouskaa siis pystyyn, rakas ystäväni, ja sanokaa ritarille, että hän on hyvin tervetullut nauttimaan minun ja puolisoni, herttuan, [s. 123] vieraanvaraa täällä lähellä olevassa huvilinnassamme.» Sancho nousi jaloilleen, vallan ihastuneena tämän ylhäisen naisen kauneudesta ja kohteliaisuudesta; etenkin joutui hän ilosta ja ylpeydestä miltei suunniltaan, kun kuuli herttuattaren ennenkin kuulleen Surullisen hahmon ritarista.

»Herra aseenkantaja», kysyi herttuatar nyt häneltä, »sanokaas minulle eikö isäntänne ole tuo lauluissa ylistetty älykäs ritari don Quijote, joka on sydämmensä valtiatareksi valinnut erään Dulcinean Toboson kylästä?» — »Hän se juuri on, armollinen rouva, ja aseenkantaja, josta myös lienette kuullut ja jonka nimi on Sancho Pansa, se olen juuri minä.» — »Olen kovin iloinen tästä kohtauksesta», sanoi herttuatar; »mutta menkää nyt, rakas ystäväni Pansa, sanomaan herrallenne, että hän on tervetullut mailleni ja ettei hän suurempaa iloa voinut minulle tehdä.»

Näin miellyttävän vastauksen kiirehti Sancho nopeasti viemään herralleen, jolle kertoi kaikesta mitä korkea rouva lausui, ylistäen taivaaseen saakka tämän kauneutta, lempeyttä ja kohteliaisuutta. Silloin pörhistihe don Quijote satulassaan, nojasi tukevasti jaluksiinsa, työnsi silmäverhon kohdalleen ja kannustaen Rosinanteaan ratsasti jalon arvokkaasti suutelemaan herttuattaren kättä. Tämä oli sillä välin lähettänyt kutsumaan puolisoaan kertoakseen hänelle äskeisestä hauskasta tervehdyksestä. Sitte he yhdessä valmistuivat vastaanottamaan sankariamme; ja kun he jo edeltäpäin tiesivät päältäpuolin hänen elämästään ja urhotöistään, odottivat he nyt suurta huvia läheisemmästä tutustumisesta, jonka ohessa he päättivät olla suostuvinaan kaikkiin hänen päähänpistoihinsa ja pitää yhtä hänen kanssaan kaikessa niin kauvan kuin hän oli heidän luonaan, sanalla sanoen kohdella häntä kuin vaeltavaa ritaria ainakin.

Don Quijote saapui silmäverho ylösnostettuna; ja kun hän aikoi laskeutua ratsunsa selästä, kiiruhti Sancho pitelemään hänen jalustintaan. Mutta aseenkantajaparalle [s. 124] saltui sellainen onnettomuus, että kun hän yritti laskeutua harmonsa selästä, tarttui hänen toinen jalkansa satulasta riippuvaan köydenpätkään, niin että hän jäi säärestään riippumaan alaspäin, pää ja rinta maata laahaten. Don Quijote, joka ei ollut tottunut laskeutumaan satulasta ilman että hänelle jalustinta pideltiin, luuli nyt Sanchon jo seisovan varalla ja heittäytyi koko painollaan alas satulasta, joka lienee ollut huonosti kiinnitetty, koska ritari lensi satuloineen suoraan Rosinanten jalkoihin, raivostuen sekä häpeästä että kiukusta ja noituen tuimasti Sancho-lurjusta, joka vielä kellui nuorassaan. Herttua käski metsästäjäinsä auttaa kovaonnista ritaria ylös ja samaten Sanchoa hirsinuorastaan; putoamisestaan pahoin loukkautuneena liikkasi don Quijote sitte miten parhaiten taisi notkistamaan polvensa ruhtinaallisen parin edessä. Mutta sitä ei herttua sallinut, vaan hyppäsi itse ratsultaan ja syleili don Quijotea lausuen: »Mieltäni pahoittaa, arvoisa Surullisen hahmon ritari, että kun teidän armonne ensi kertaa laski jalkansa minun maalleni, se tapahtui näin surullisella tavalla; mutta aseenkantajain huolimattomuus voi joskus johtaa pahempiinkin tuloksiin.» — »Onni saada nähdä teidät, suuri ruhtinas», vastasi don Quijote, »on minulle niin kunniakas, että maksaisin siitä minkä hinnan hyvänsä; vaikka äskeinen laukeamiseni olisi syössyt minut alas hornan syvimpiin kuiluihin, olisin sieltäkin tämän kunnian tuntien ponnahtanut jälleen ihmisten ilmoille. Kirottu asemieheni osaa paremmin käyttää kieltänsä kaikenlaisiin hävyttömyyksiin kuin kiinnittää satulavyötä kunnollisesti. Mutta missä tilassa ja asemassa lienenkin, kaatuneena tai pystyssä, jalkasin tai ratsahin, olen aina ja yksinomaan teidän palvelijanne sekä rouva herttuattaren, arvoisan puolisonne, tämän kauneuden kuningattaren ja kohteliaisuuden kaikkivaltiattaren halvin orja.» — »Suvaitkaa jättää turhat imartelut, arvoisa herra don Quijote de la Mancha», sanoi herttua; »niin kauvan [s. 125] kuin on olemassa armollinen neiti Dulcinea Tobosossa, on väärin ylistää toisten kauneutta hänen rinnallaan.»

Sancho Pansa ei tällöin malttanut odottaa herransa vastausta, vaan riisti tältä sanan suusta: »Ei käy kieltäminen, etteikö neiti Dulcinea Tobosossa olisi ylen kaunis ja ihana; mutta kukaan ei tiedä missä jäniksellä on polkunsa, sillä olen kuullut verrattavan luontoa ruukkumestariin, joka valmistaa saviastioita, ja ken kerran on tehnyt yhden kauniin astian, se voi tehdä pari kolme ja satakin sellaista. Siitä päätän, että rouva herttuatar voi olla yhtä kaunis kuin neiti Dulcineakin.»

Don Quijote kääntyi tällöin herttuattaren puoleen ja lausui: »Teidän korkeutenne tietäköön, ettei kellään vaeltavalla ritarilla maan päällä ole ollut suurempaa lörppösuuta ja pilantekijää aseenkantajana kuin minulla; ja hän kyllä osottaa tämän väitteeni todeksi, jos teidän korkeutenne suvaitsee muutamiksi päiviksi vastaanottaa palveluksiani.» — Siihen vastasi herttuatar: »Minua suuresti miellyttävät Sanchon leikinlaskut, sillä todistavathan ne vain hänellä olevan vireän ymmärryksen. Hilpeä leikinlasku edellyttää aina, kuten tiedätte, armollinen herra don Quijote, sukkelaa ja nerokasta päätä; ja koska Sancho on tuollainen velikulta, niin pidän häntä aika nerokkaana miehenä.» — »Lisätkää vielä, suurena lörppönä», huomautti don Quijote. — »Sitä parempi», sanoi herttua, »sillä jos miehellä on paljon sukkelia kompia, ei niitä muutamilla harvoilla sanoilla voikaan lausua. Mutta tähän kiistaan emme tahdo enää tuhlata aikaa, vaan koska Surullisen hahmon ritari tahtoo liittyä seuraamme, niin lähtekäämme tässä lähellä olevaan linnaamme, missä puolisoni ja minä koetamme valmistaa teille niin arvokkaan vastaanoton kuin voimme.»

Seurue nousi ratsaille ja alkoi ajaa linnaan päin, herttua ja don Quijote kumpikin herttuattaren sivulla, joka kutsui Sanchon taaksensa, jotta saisi väliin vaihtaa sanoja hänen kanssaan ja hauskuttaa itseään hänen [s. 126] kokkapuheillaan. Kelpo aseenkantaja ei antanut käskettää itseään kahdesti; hän ratsasti rohkeasti ylhäisten joukkoon ja alotti muitta mutkitta keskustelun, johon vuoron perään puuttuivat herttua ja herttuatar, jotka olivat hyvin ihastuksissaan tavatessaan nämät kaksi merkillisintä olentoa maan päällä.