Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Yhdeksästoista luku
| Kahdeksastoista luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Yhdeksästoista luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kahdeskymmenes luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Don Quijote ei ollut ennättänyt vielä pitkällekään poiketa äskeiseltä taistelutantereelta, kun kohtasi neljä miestä, joista kaksi näytti ylioppilailta ja toiset kaksi talonpojilta, kaikki aaseilla ratsastaen. Toisella ylioppilaista oli kainalossaan kääre, joka todennäköisesti sisälsi liinavaatteita, toisella kaksi säämiskänupilla varustettua harjotusmiekkaa; talonpojat taasen näyttivät palaavan kaupungista ostoksineen kotikyläänsä. Nämä kaikki joutuivat syvän ihmetyksen valtaan nähdessään don Quijoten merkillisen haamun — kuten kaikki jotka sen ensi kertaa näkivät — ja paloivat halusta saada tietää hänen todellisen säätynsä. Ritari tervehti heitä kohteliaasti, ja saatuaan kuulla heillä olevan saman matkan kuin hänelläkin, pyysi hän lupaa liittyä matkueeseen, sekä että he hiukan hidastaisivat kulkuansa, koska heidän aasinsa muuten jättäisivät hänen ratsunsa jälkeensä. Ja luontaista [s. 109] kohteliaisuuttaan osottaen ilmaisi hän uusille seuralaisilleen säätynsä ja ammattinsa, jona kuten tiedämme oli seikkailujen etsiminen halki avaran maailman.
Tätä puhetta talonpojat ymmärsivät yhtä vähän kuin latinalaista saarnaa; mutta ylioppilaat heti käsittivät ritarin pään olevan hiukan pyörällä. Siitä huolimatta he kohtelivat häntä sillä kunnioituksella ja myötätuntoisuudella, jota hänen ikänsä ja rehellinen muotonsa vaativat. »Herra ritari», sanoi toinen heistä, »jollei teillä vaeltavien ritarien tapaan ole mitään määrättyä matkasuunnitelmaa, niin suvaitkaa seurata meitä eräisiin häihin, joiden vertaista upeudessa ja loistossa ei vielä ole vietetty koko la Manchassa.» — »Siitä päättäen ne varmaan ovat jonkun ruhtinaan häät», arveli don Quijote. — »Ei lainkaan», sanoi ylioppilas, »ne ovat vain paikkakunnan rikkaimman talonpojan ja seudun kauneimman tytön häät ja vietetään eräällä niityllä lähellä morsiamen kotikylää. Morsianta sanotaan kauniiksi Quiteriaksi ja sulhasta rikkaaksi Camachoksi; edellinen on ijältään kahdeksantoista, jälkimmäinen kaksikolmatta vuotta. Sanalla sanoen molemmat sopivat toisilleen erinomaisesti, vaikka löytyykin lörppösuita, jotka väittävät Quiterian suvun olevan sulhasen heimoa paljon vanhemman; mutta tämä ei paljoa merkitse, sillä myöskin varallisuus painaa paljon vaa’assa. Tämä Camacho on perin antelias poika ja on kuluista välittämättä päättänyt kattaa koko niityn puilla, jottei auringonsäteet pääse haittaamaan. Siellä tulee järjestettäväksi kaikenlaisia leikkejä kuten pallonheittoa, painiskelua, keilanheittoa, kulkus- ja miekkatansseja, sillä näissä taidoissa ovat kyläläiset erinomaisen eteviä. Mutta kaikki nämä eivät kuitenkaan tule olemaan häitten merkillisimpiä nähtäviä, sillä pelkäänpä kovin tuon hurjistuneen Basilion toimeenpanevan siellä vielä kummempia asioita.» — »Kuka tämä Basilio sitten on?» kysyi Quijote. — »Hän on muuan paimen Quiterian kotikylästä, ja ovat nämä molemmat rakastaneet toisiansa [s. 110] varhaisimmasta lapsuudesta alkaen. Mutta nuorten kasvettua isommiksi kielsi Quiterian isä, josta Basilio ei ollut kyllin rikas hänen tyttärensä puolisoksi, tätä enää näyttäytymästä hänen talossaan; ja riistääkseen nuorukaiselta kaiken toivon päätti hän naittaa tyttärensä Camacholle, joka kuten sanoin on kylän varakkain poika. Mutta varallisuus ei luonnetta muodosta, ja toiselta puolen on Basilio kylän pulskin ja reippain poika ja voittaa kaikki kilpailijansa missä leikissä ja urheilussa tahansa, etenkin miekan käyttelemisessä.» — »Jo tämän ainoan taitonsa vuoksi», sanoi don Quijote, »hän ei ansaitsisi tulla ainoastaan kauniin Quiterian, vaan jalon kuningatar Ginevrankin puolisoksi, jos viimemainittu vielä eläisi, sanoipa sitte Lancelot tai kuka hyvänsä siitä mitä tahtoi.»
Ylioppilas jatkoi kertomustaan seuraavasti; »Heti kun Basilio sai kuulla, että Quiteria oli päätetty naittaa Camacholle, joutui hän syvimpään epätoivoon, niin ettei häneltä enää kuultu yhtään järjellistä sanaa tai hilpeätä leikinlaskua; hän ei huoli ruoasta eikä juomasta, ei edes hedelmistä tai silkasta vedestä; ja jos hän hetkiseksi silmänsä lepoon ummistaa, tapahtuu se vain avoimella kedolla, eläinten tavoin. Jotka hänet tällöin ovat nähneet, kertovat hänen toisinaan luovan katseensa ylös taivaalle, toisinaan tuijottavan jäykästi maahan, niin että hänen yhteen vuoroon luulisi olevan haltioissaan, toiseen vuoroon muuttuneen liikkumattomaksi kuvapatsaaksi. Täten on poika parka tullut niin pitkälle, että kaikki, jotka hänen tilansa tarkemmin tuntevat, arvelevat hänen heittävän henkensä sinä hetkenä, jolloin Quiteria ojentaa kätensä Camacholle.» — »Herra kyllä johtaa kaikki parhaaksi», sanoi Sancho; »hän suo murheen, mutta myöskin lohdun. Ken tietää mitä vielä voi tapahtua; totisesti, ei kenkään. Tämä päivä ei vielä ole huominen, eikä tarvita kuin silmänräpäys kun komeinkin rakennus voi romahtaa maahan. Naisen myöntämisen ja kieltämisen välillä ei ole suurempaa rajaa kuin silmäneulan terä ...»
[s. 111] Älykkään asemiehen puhe keskeytyi, sillä he saapuivat jo kylään.
Oli jo myöhä iltahetki, mutta kylä hohti sellaisessa juhlavalaistuksessa, ettei pimeäntuloa lainkaan huomannut. Myöskin kuului sekalaista mutta hupaista hälyä erilaisista soittokapineistä, niinkuin huilun ja trumpeetin säveliä ja kolmikoiden ja tamburiinin kilahduksia. Kylään tullessaan he näkivät puihin ripustetuiksi lukemattomia värillisiä lyhtyjä, jotka tyynessä ilmassa palaa lekottivat miellyttävällä valolla. Siellä täällä liikuskeli soittoniekkoja parvittain, mitkä tanssien mitkä muuten iloa pitäen, hauskuttamassa juhlivaa kansanpaljoutta. Eri tahoille rakenneltiin parvekkeita, joilta katsojat huomenissa olisivat tilaisuudessa näkemään rikkaan Camachon onnen- ja köyhän Basilion turmionhetkeä.
Don Quijote ei tahtonut ratsastaa sisään kylään, vaikka ylioppilaat ja talonpojat häntä hartaasti pyytelivät; hän selitti vaeltavien ritarien mieluummin makaavan yönsä ulkona kedoilla ja metsissä kuin kullattujenkaan kattojen alla. Sen vuoksi hän vetäytyi tieltä hiukan syrjään metsikköön kelpo Sanchon suureksi suruksi, joka jo oli uneksinut anteliaan Camachon suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.
Tuskin oli aamurusko syttynyt taivaanrannalle, kun la Manchan aurinko, verraton don Quijote kavahti jalkeille ja kävi herättämään aseenkantajaansa. Huomatessaan tämän vielä vetelevän sikeintä untansa, huudahti hän: »Oi, sinä onnellisin ihmisistä, kaikista maan kamaralla elävistä miekkosista! Siinä sinä huoletta nukut välittämättä kadehtijain ja vihamiesten kavalista väijyksistä, intohimojen ja mustasukkaisuuden myrskyistä; elämisen murheet ja suru huomispäivästä eivät häiritse untasi eikä kunnianhimo sinun ja halvan perheesi rauhaa; maailman turha komeus ei mieltäsi viehätä, eivätkä toiveesi ja toimenpiteesi milloinkaan ulotu aasiasi kauvemmaksi, sillä huolenpidon itsestäsi olet laskenut minun hartioilleni, [s. 112] niinkuin palvelijat yleensä jättävät sen isäntiensä kannettavaksi. Aseenkantaja nukkuu, sill'aikaa kun hänen herransa valvoo ja vaivaa päätänsä ajattelemalla miten häntä elättää ja hänelle hyvää tehdä.»
Sancho ei kuullut rahtuakaan tästä koreasta puheesta, sillä hän nukkui ja kuorsasi, eikä olisi vielä hetkeenkään herännyt, ellei isäntänsä olisi keihäänsä varrella antanut hänelle pari kovaa kolausta. Silloin hän viimein avasi silmänsä ja vielä unisena katsoa tihrutellen ympärilleen sanoi; »Minun nenääni tulee tuolta juhlakentän puolelta erittäin ihana paistinkäry. Semmoinen haju tietää häille hyvää alkua.» — »Vaiti, sinä ahmatti», sanoi don Quijote. »Nouse siitä, niin käymme katsomaan mikä poloisen Basilion kohtaloksi tulee.» — »Hänen käyköön miten hyvänsä», virkkoi Sancho tylysti; »mitäs sellainen köyhä rotta kurkottaakaan semmoisen kultalinnun kuin Quiterian perään. Miksi hän tavottaakaan kuuta hampaihinsa? Minä olen sitä mieltä, teidän armonne, että köyhä pysyköön köyhyydessään elköönkä pyrkikö pariutumaan rikasten kanssa. Panenpa vaikka pääni vetoon, että Camacho kykenee kultaamaan koko Basilion kolikoillaan, ja olisihan silloin kerrassaan järjetöntä jos Quiteria luopuisi kaikista niistä uljaista koruista ja puvuista, joita Camacho kaiketi jo on antanut ja vielä antaa hänelle.» Näin sanoen Sancho viimeinkin nousi pystyyn ja lähti herransa kera hääjuhlaan.
Ensimmäinen ilmiö, johon Sanchon silmä juhlakentällä kiintyi, oli kokonainen härkä, jota paistettiin suunnattomalla roviolla. Sen ympärillä sijaitsi kuusi isoa kattilaa, joissa kokonaisia lampaita keitettiin. Lukemattomia jäniksiä, metsälintuja ja kanoja odotti valmiiksi kynittyinä ja puunoksille ripustettuina vuoroaan kattiloihin tullakseen. Sen ohessa keksi Sancho enemmän kuin kuusikymmentä viinillä täytettyä härännahkaa [1]), joista kukin [s. 113] veti ainakin kaksikymmentä mittaa. Kokonaisia vuoria hienointa vehnäleipää oli ladottu päällekkäin niinkuin lyhteet elopellolla; toisaalla oli pieniä linnoituksia tiiliskiven muotoisista juustoista, jotka Sanchossa herättivät kiihkeätä valloitushalua. Kahdessa isossa astiassa oli öljyä ja ihraa leivosten valmistamiseen ja kolmannessa hunajaa niiden maustamiseksi. Työssä hääri yli viisikymmentä kokkia ja kyökkipiikaa, kaikilla kasvot ilosta hohtavina ja jokainen työskennellen minkä kynsistä kykeni. Paistinhärän mahtava vatsa oli täytetty tusinalla pieniä juottoporsaita, jotka tekivät jättiläispaistin vielä maukkaammaksi ja mureammaksi. Sanalla sanoen, vaikka häävarustukset olivatkin maalaista laatua, olivat ne niin suurisuuntaiset, että niillä olisi neljä kylää tullut ravituksi.
Sanchon ihastus kasvoi kasvamistaan hänen tätä kaikkea katsellessaan. Ensiksi hän pysähtyi lihapatojen ääreen, joiden huolellista hoitoa hän vesi suussa tähysteli. Sitte asteli hän viinisäkkien ja leivosten ääreen, nauttien silmillään jo tulevasta ateriasta. Ja kun hän ei enää jaksanut voittaa himoaan, kävi hän erään kokin luo ja pyysi tältä nöyrästi lupaa saada kastaa leipäpalasen yhteen kattiloista. »Olkoon menneeksi, kuomaseni», vastasi mies, »tänään ei nälkä saa kellään näköä haitata, siitä on rikas Camacho pitänyt huolta. Astu vain likemmäksi, saa jostakin kauha käteesi ja ongi padasta itsellesi kana tai pari, jotka nauti terveydeksesi.» — »Minäpä en näe missään kauhaa», vastasi Sancho miltei huoaten. — »Odotahan, olet kovin saamaton», sanoi kokki, ja tarttuen isoon paistinpannuun työnsi hän sen kattilaan ja nouti siitä ilmoille kanan ja teeren, jotka tarjosi Sancholle sanoen: »Otahan tästä nälän silmään, ukkoseni, odottaessasi päivällistä.» — »Kiitos kaunis tarjoomasta», vastasi Sancho, »mutta enpä tiedä minne panisin ettoneen.» — »No ota sitte kauha myös eläkä joutavista sure.»
Mutta don Quijote, jonka ajatukset pälyivät vallan toisissa asioissa, näki kentälle tulevan kaksitoista kauniisti [s. 114] puettua poikaa ratsastaen komeasti sonnustetuilla ja heleillä tiuvuilla varustetuilla hevosilla. Lähemmä tultuaan nämä ajoivat niityn ympäri useampaan kertaan huutaen yhtä kurkkua: »Kauvan eläkööt rikas Camacho ja kaunis Quiteria, toinen yhtä rikas kuin toinen kaunis!» Tämän kuullessaan don Quijote mutisi itsekseen: »Typerät ihmiset, eivätpä he tosiaan näytä tuntevan minun Dulcineaani, muutoin eivät niin ylistäisi tuota Quiteriaa».
Heti tämän jälkeen juhlalakeuden eri haaroilta astui esiin tanssijaparvia, kaikki ylen komeasti puettuja ja reippaan näköisiä, jotka somilla tansseillaan ilahuttivat juhlavieraita. Vihdoin saapuivat molemmat kihlatut kirkkoherran ja omaistensa ynnä monilukuisten naapurien ja kyläläisten saattamina, kaikki juhlapuvuissa ja soittoniekkain edelläkäyminä.
Morsiammen nähtyään Sancho virkkoi: »Totta tosiaan, tuo ei näytä miltään talonpoikaistytöltä vaan pikemminkin prinsessalta! Lempo vie, hänen korunsa ovat oikeata korallia, hameensa kymmensaumaista samettia ja poimut siinä pelkkää silkkiä. Ja katsos vain käsiä, ovatko sormukset niissä mitään halpoja tinalevyjä; eivätkö olekin puhdasta kultaa ja jalokiviä ynnä maidon valkeita helmiä, joista kustakin maksaisin omat silmäni. Entä hiukset, oletko mokomaa nähnyt! Entä hänen ihanat kasvonsa ja kaunis kasvunsa, joka on norja ja hoikka kuin palmupuu, joka tuulessa vienosti huojuttelee rypäleterttujaan, joihin hänen korujansa tahtoisin verrata. Sieluni kautta, tuo tyttö upeassa puvussaan kävisi kaupaksi vaikka Hollannin markkinoilla!»
Don Quijote ei voinut pidättää hymyään kuunnellessaan Sanchon ihastuneita ylistyksiä; mutta täytyipä hänen itsensäkin myöntää, jottei hän Toboson Dulcinean jälkeen ollut nähnyt näin kaunista neitoa. Ihana Quiteria oli hiukkasen kalpea; siihen kai oli syynä edellisen yön valvominen, johon kaikki morsiamet hääkoristelunsa takia tekevät itsensä syypäiksi.
[s. 115] Tällä välin oli morsiusseurue ottanut sijansa parvekkeilla, joita edellisenä päivänä oli rakennettu kentän laiteille. Silloin kuului etäämmältä korkeaääninen huuto: »Odottakaa, odottakaa hetkinen, te jotka niin kiirettä pidätte!» Ja kaikkien kurottaessa kaulojansa huutoa kohti nähtiin nuoren miehen juoksevan kentälle, puettuna liehuvaan, mustaan ja punakirjailtuun vaippaan, päässä ruumisseppele kypressinoksista ja kädessä pitkä sauva. Lähemmä tultuaan hänet tunnettiin kovaonniseksi Basilioksi; ja jopa pelättiin pahinta tapahtuvan, kun hänet moisessa tilassa nähtiin saapuvan paikalle, missä häntä vähimmän odotettiin. Vihdoin hän joutui hääjoukon luo peräti hengästyneenä; kihlatun parin nähtyään hän pysähtyi sen kohdalle, löi sauvansa maahan ja vapisten ja kalpeana puhui värisevin äänin Quiterialle, tätä jäykästi tuijottaen: »Oietko unhottanut, kiittämätön Quiteria, että olet minulle kihlautunut ja ettet voi valita itsellesi toista puolisoa niin kauvan kuin minä olen hengissä? Oletko milloinkaan huomannut minut uskottomaksi tai voitko väittää minun tänä aikana, jolloin kaikin voimin olen pyrkinyt päästä sellaiseen asemaan jotta liittomme voisi olla mahdollinen, tehneen mitään mikä olisi loukannut sinun häveliäisyyttäsi ja meidän ystävyyttämme? Miksi siis nyt tahdot rikkoa pyhän valasi ja antaa toiselle mikä oikeastaan minulle kuuluu, vaikka tällä toisella ei ole muita etuja minun rinnallani kuin maallista rikkautta, jota Sallimus voi antaa kelle tahansa? Mutta hän saakoon sinut, kun kerran itse niin tahdot; ja minä tahdon raivata hänen tieltään viimeisenkin esteen, oman viheliäisen henkikurjani. Eläkäät, eläkäät kauvan ja onnellisina, rikas Camacho ja kiittämätön Quiteria, ja kuolkoon onneton Basilio, jonka ainoana vikana oli hänen köyhyytensä!» Näin sanottuaan hän veti sauvastaan esiin lyhyen miekan ja syöksi sen rintaansa, niin että kärki tuli verisenä selästä esiin, ja hän kaatui näköjään hengettömänä maahan. Basilion ystävät kiirehtivät [s. 116] onnettoman ystävänsä luo ja täyttivät ilman valitushuudoillaan. Don Quijotekin heittäytyi ruumiin ääreen; mutta huomattuaan Basiliossa vielä elonmerkkejä otti hän hänet syliinsä ja alkoi puhutella häntä.
Kun ystävätkin näkivät, ettei poikaparka vielä ollut aivan kuollut, tahtoivat he vetää miekan pois hänen ruumiistaan; mutta pappi ei siihen suostunut, ennenkun kuoleva oli tehnyt hänelle synnintunnustuksensa, sillä miekan irrottamisesta seuraisi heti kuolema. Tällä välin oli Basilio tullut hiukan tajuihinsa ja virkkoi nyt heikolla ja huokaavalla äänellä: »Julma Quiteria, jos ainakin tahtoisit lahjoittaa kätesi minulle nykyisessä epätoivoisessa tilassani, niin lohduttaisi se minua edes hiukan siinä hirveässä omantunnontuskassa, jolla tekoni minut täyttää.» — »Ah, lapseni», sanoi kirkkoherra, »nyt ei sinulla enää ole aikaa ajatella maallisia asioita; ajattele pikemminkin kohta seisovasi Jumalan kasvojen edessä ja pyydä häneltä anteeksi inhoa tekoasi.» Mutta tähän Basilio vastasi, ettei hän lainkaan aikonut ripittää itseään, jollei Quiteria ensin suostuisi hänen pyyntöönsä; sen hän arveli antavan hänelle hiukkasen enemmän voimiakin, jotta sitte jaksaisi tunnustaa kaikki syntinsä. Tämän kuullessaan don Quijotekin puuttui puheeseen ja julisti korkealla äänellä, että Basilion pyyntö oli kohtuullinen ja oikea ja ettei Camachon tarvinnut ollenkaan hävetä perästäpäin naida niin kunniallisen miehen leskeä. »Eikä etunne ja oikeutenne joudu siitä lainkaan kärsimään, sillä kaikesta päättäen tulee hauta Basilio-poloisen häävuoteeksi.»
Kaiken tämän nähdessään ja kuullessaan Camacho niin hämmästyi, ettei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Mutta Basilion ystävät pyysivät niin hartaasti häntä sallimaan Quiterian kihlata itsensä kuolevalle nuorukaiselle, jotta tämä ei hänen kovakorvaisuutensa takia kadottaisi sielunsa autuutta, että he viimein pakottivat Camachon antamaan suostumuksensa siihen, että Quiteria sai jos halusi [s. 117] tehdä entiselle lemmitylleen tämän viimeisen palveluksen, joka vain muutamiksi silmänräpäyksiksi viivytti hänen, Camachon, toiveiden toteutumista. Sitte kääntyivät kaikki Quiterian puoleen, koettaen mikä kyynelin, mikä hellin sanoin taivuttaa häntä kuolevan tahtoon, selittäen ettei hän siinä tekisi vähimmälläkään tavalla väärin tai julkeasti. Mutta jäykkänä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas seisoi Quiteria, näyttämättä tahtovan tai osaavan lausua sanaakaan, eikä hän olisi lausunutkaan, jollei pappi olisi käynyt hänen luokseen ja häntä kehottamalla kehottanut kiiruimmiten tekemään päätöksensä, sillä Basilion sielu häilyi jo hänen huulillaan eikä hän siis enää kauvaakaan jaksaisi syntejään tunnustaa. Niinpä Quiteria viimeinkin kumartui kuolevan puoleen ja pyysi hänen kättänsä, mutta vain merkillä, aivan kuin ei jaksaisi sanaakaan puhua.
Silloin avasi Basilio silmänsä ja kiinnittäen jäykän katseen Quiteriaan lausui: »Oi Quiteria, nytkö vasta osotat sääliäsi kun sitä en enää tarvitse, ja tarjoatko sitä minulle vain sillä päättääksesi päiväni? Sillä enhän enää saa hetkeäkään nauttia puolisononnesta eikä mikään voi tehdä tyhjäksi hirmuista murhettani, joka nyt kaataa minut hautaan. Sitä ainoastaan, julma olento, sinulta nyt pyydän, että jos todella haluat kättäni ja tarjoat minulle omasi, niin et tekisi sitä vain ympäristösi pakotuksesta etkä uudelleen pettääksesi minua, vaan vannot avoimesti ja ilman pakotusta antavasi minulle kätesi kuten lailliselle aviomiehellesi ainakin. Sillä kehnosti menettelisit, jos tahtoisit vielä hautansa partaalla pettää sen, joka aina on käyttäytynyt suorasti ja avoimesti sinua kohtaan.» Hän puhui niin vaivaloisesti ja sammaltavalla äänellä, että jokainen varmasti uskoi hänen lausuvan viimeisiä sanojaan.
Quiteria lähestyi nyt kainosti ja armaasti kuolevata lemmittyään ja tarttuen hänen oikeaan käteensä lausui: »Mikään mahti ei voi koskaan pakottaa mieltäni, Basilio; [s. 118] vapaasta tahdostani nyt annan sinulle käteni ja pyydän sinulta kättäsi, jos vain on totta että yhtä vapaaehtoisesti sen mulle tarjoat ja että hurja tekosi ei tällä hetkellä ole sekottanut tervettä järkeäsi.» — »Tarjoan käteni sinulle suorasti ja vapaasti», vastasi Basilio, »sillä terveellä järjellä minkä taivas mulle on suonut; ja kaikesta sydämmestäni ja mielestäni otan nyt sinut, Quiteria, aviovaimokseni.» — »Ja minä», sanoi morsian, »otan sinut aviomiehekseni; lepää rauhassa.» — »Minusta tuntuu», mutisi Sancho väliin, »kuin tuo nuori mies puhuisi liian paljon ollakseen hengenvaarallisesti haavoittunut; jätettäköön hänet nyt kaikkien pyhimysten nimessä rauhaan ja lopettakoon hän viimeinkin rakastuneen pakinansa pitääkseen huolta sielustaan, joka näyttää istuvan hänen kielensä päässä.»
Tällä välin oli kirkkoherra, tahtoen täydellisesti tyydyttää Basilio-poloisen toivomusta, tämän vielä pidellessä Quiterian kättä, antanut heille kirkollisen siunauksen, rukoillen taivasta armiaasti vastaanottamaan nuoren aviomiehen sielun. Mutta tuskin oli tämä saanut papin siunauksen, kun hän nopeasti hyppäsi pystyyn ja vetäsi miekan rinnastaan. Kaikki katsojat hämmästyivät tästä erinomaisesta näystä, jopa jotkut huusivat; »Ihme! Ihme!» Mutta Basilio huusi äänellä, joka nyt täyteläisenä kaikui yli muiden melun: »Ei mitään ihmeitä, vaan pelkkää sukkeluutta!» Kirkkoherra, kenties vielä enemmän ällistyneenä kuin toiset, tunnusteli molemmin käsin hänen haavaansa; mutta se ei ollutkaan mikään todellinen ruumiin lävitse käyvä haava, vaan taitavasti sovitettu rautaputki, jonka lävitse miekka kulki tahrautuen siinä olevaan vereen. Sanalla sanoen, kirkkoherra, Camacho ja kaikki häävieraat tunsivat tulleensa pahoin petetyiksi. Mutta nuorikko puolestaan ei näyttänyt laisinkaan pahastuvan pilasta; päinvastoin hän kuullessaan monien väittävän mokomata vihkimistä laittomaksi lausui tahtovansa uudelleen vahvistaa sen pätevyyden. Tästä kävi kaikille [s. 19] selväksi, että rakastajat olivat edeltäkäsin ystäviensä kera suunnitelleet kepposen. Camacho ystävineen suuttui siitä niin, että tahtoivat heti paikalla verisesti kostaa; ja paljastetuin miekoin he piirittivät Basilion, jonka puolesta samassa tuokiossa kohosi ilmaan yhtä suuri määrä miekkoja.
Tämän hämmingin nähtyään don Quijote hypähti kelpo ratsulleen, ja tunkeutuen keihäs tanassa ja kilpi rinnan edessä taistelevien joukkoon sai hän sen hajotetuksi, sill'aikaa kun Sancho, joka vihasi kaikkia miekanmittelyitä, vetäytyi lihapatojen luo, arvellen niiden läheisyyttä turvapaikaksi, jota kaikki kunnioittaisivat. »Pidättäkää, herrani, pidättäkää!» huusi don Quijote; »ei ole oikein kostaa rakkauden meille tekemiä kepposia. Sillä rakkaus ja sota ovat sama asia, ja niinkuin sodassa on luvallista käyttää kaikenlaisia kepposia ja kavaluuksia vastustajan voittamiseksi, niin saavat kilpailijat rakkaudessakin käyttää samoja keinoja tarkotustensa saavuttamiseksi, kunhan ne eivät vain millään tapaa loukkaa rakastetun olennon hyvää mainetta. Quiteria oli jo varhain Basilion ja Basilio Quiterian oma, niin oli taivas säätänyt; Camacho, joka on rikas, löytää kyllä itselleen toisen puolison. Basiliolla ei ole varaa valita, mutta eipä häneltä kukaan saakaan riistää hänen omaansa; ja ken rohkeaa semmoista yrittääkään, se saa tekemistä kelpo peitseni kanssa.»
Näin sanoen hän heilutteli keihästään niin voimakkaasti ja uhkaavasti, että se herätti pelkoa ja kunnioitusta kaikissa, jotka eivät häntä ennen tunteneet. Mutta Camachoon koski Quiterian halveksiva käytös niin syvästi, että hän siinä silmänräpäyksessä riisti neidon kuvan sydämmestään; sen lisäksi vaikuttivat viisaan ja hyväntahtoisen kirkkoherran sovittelut Camachon ja hänen ystäviensä mieliin, niin että antoivat vihansa lauhtua. Todistukseksi tästä mielenmuutoksesta he pistivät miekat tuppeen ja lykkäsivät kaiken pikemminkin Quiterian vaihtelevaisuuden kuin Basilion viekkauden syyksi. Camacho [s. 120] puolestaan ajatteli, että kun Quiteria kerran lapsuudestaan saakka oli rakastanut Basiliota, niin jatkaisi hän sitä vielä naitunakin, jonka vuoksi olikin parasta, että asia oli kääntynyt tälle tolalle. Tällä hän lohdutti itseään; ja osottaakseen ettei enää kantanut vihankaunaa vastavihityltä kohtaan, tahtoi hän alettua juhlaa jatkettavaksi niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta Basilio, Quiteria ja heidän ystävänsä kieltäytyivät tästä ja lähtivät Basilion kotitaloon, missä hänen köyhyydestään huolimatta saatiin aikaan oivallinen hääateria, joka ei lainkaan antanut perään rikkaan Camachon suurenmoisille laitoksille. He veivät myös mukanaan don Quijoten, jonka olivat oppineet tuntemaan kunnioitettavaksi ja urhokkaaksi mieheksi ja joka mielellään seurasikin heitä. Sancho sitävastoin mieli haikeana jätti hyvästit Camachon isoille lihapadoille ja muille valmistuksille, jotka olivat kerrassaan valloittaneet hänen sydämmensä. Hän siis vastoin tahtoaan seurasi isäntäänsä, ratsastaen kovin surullisen näköisenä aasillaan; totta puhuen ei hän enää ollut juuri nälkäinenkään, sillä hän oli täyttänyt vatsaansa melkein koko ajan, mutta kuva siitä yltäkylläisyydestä, minkä hän nyt jätti selkänsä taakse, palasi alinomaa hänen mieleensä ja saattoi hänet syvästi huokailemaan. Mutta harmo ravasi rivakasti eteenpäin Rosinanten jälissä.
- ↑ Tynnyrien asemasta rahvas Espanjassa säilyttää viinivarojaan kokonaisista härän y. m . eläinten nahoista neulotuissa säkeissä.