Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Yhdeskolmatta luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kahdeskymmenes luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Yhdeskolmatta luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Kahdeskolmatta luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 126]

YHDESKOLMATTA LUKU
jossa puhutaan monista ja merkillisistä asioista.

Linnan luo tultua herttua ratsasti edeltäkäsin sisään opastaakseen väkeään sopivalla tavalla vastaanottamaan don Quijotea. Heti kun ritari saapui näkyviin, astui portista vastaan kaksi ratsupalvelijaa pitkiin vadelmanpunaisiin mekkoihin puettuina, jotka nostivat hänet hevosen selästä, kehottaen häntä auttamaan samalla tavalla herttuatarta satulasta. Don Quijote astuikin korkean rouvan luo, ja siinäkös lausuttiin tuhansia koreita kohteliaisuuksia; mutta herttuatar pysyi itsepäisenä eikä sallinut muiden kuin puolisonsa tekevän hänelle tätä palvelusta, koskei muka tahtonut vaivata moista kuuluisata ritaria niin vähäpätöisellä nostettavalla. Herttuan siis lopulta piti ojentaa hänelle kätensä, jonka jälkeen he astuivat linnanpihaan, missä kaksi kaunista neitoa laski ritarin hartioille kalliisti koristetun purppuraviitan. Samassa tuokiossa ilmestyi linnan kaikille parvekkeille herroja ja naisia, jotka huusivat täyttä kurkkua: »Vaeltavan ritariston kunnia ja kukka olkoon tervetullut!» ja monet pirskoittivat hyvänhajuisia vesiä herttuallisen parin ja don Quijoten päälle; viimemainittu oli ylpeydestä ja [s. 127] ihastuksesta vallan suunniltaan. Tämä oli ensi kerta, jolloin hän todellakin varmasti piti itseään vaeltavana ritarina, koska näki itseään niin kuninkaallisesti kohdeltavan kuin kirjoissansa oli lukenut.

Sanchokin astui satulasta ja seurasi aivan herttuattaren kantapäillä linnaan; mutta huolehtien harmonsa kohtalosta kääntyi hän erään arvokkaan näköisen, vanhanpuoleisen hovinaisen puoleen, joka kuului herttuattaren seurueeseen, ja kuiskutti tälle: »Rouva Gonzales vai mikä teidän nimenne onkaan?» — »Nimeni on donna Rodrigues de Grijalva», vastasi puhuteltu; »mitä haluatte, ystäväiseni?» — »Käykääpäs, olkaa niin kiltti, linnanportille, missä löydätte aasin, joka on minun harmoni; tehkää minulle mieliksi ja viekää se talliin, sillä elukkaparka on pelko eikä tohdi olla yksinään.» — »Jollei herra ole palvelijaansa parempi, niin olemmepa koko kuoppaan pudonneet», sanoi hämmästynyt kamarirouva. »Menkää, ystäväiseni, menkää muualta etsimään hovinaisia, jotka tahtovat hoidella aasianne, sillä täällä emme ole tottuneet sellaiseen.» — »Oh hoh!» huudahti Sancho, »tepä vasta olette hemmoteltu! Niinkuin en olisi kuullut herraltani, joka on koko mestari tuntemaan kaiken maailman ritaritarinoita, että kun Lancelot palasi Britanniasta, palvelivat prinsessat häntä, ja hovineidit, teitä paljon nuoremmat, hoitelivat hänen hevostaan; ja totta vie, arvoisa rouva, minun harmoni on sellainen elukka, etten vaihtaisi sitä Lancelotinkaan ratsuun.» — »Kuulkaas vain tuota miestä!» sanoi rouva Rodrigues; »jos olette koiranleuka, niin purkaa niitä jotka sitä sietävät paremmin kuin minä; minulta saatte vain pitkän nenän.» Arvon rouva lausui tämän tahallaan niin äänekkäästi, jotta se kuului herttuattaren korviin, joka nähdessään kamarirouvansa vihasta punaisena kysyi tältä mikä häntä vaivasi. »Mikäkö minua vaivaa?» toisti rouva; »tuo hylkiö se minua vaivaa, joka vaatii minua viemään aasiaan talliin ja sanoi, että minua arvokkaammat rouvat ovat [s. 128] hoitaneet jonkun Lancelotin hevosta; ja päälle päätteeksi sanoi hän minua vanhaksi.» — »Siinä erehdytte», sanoi herttuatar Sanchoon kääntyen; »donna Rodrigues on vielä vallan nuori, mutta hän käyttää nauhamyssyä leskisäätynsä ja korkean arvonsa merkiksi.» — »Enpä ikinä olisi astunut eteenne», puolusteli Sancho itseään, »jos tällä olisin tahtonut pahottaa mieltänne; mutta minä rakastan niin suuresti aasiparkaani, jonka kanssa olen jakanut niin hyvät kuin pahatkin päivät, etten luullut voivani uskoa sitä armeliaamman olennon huostaan kuin tämän arvon rouvan.» — »Sancho», torui don Quijote, katsellen tuikeasti aseenkantajaansa, »silläkö tapaa luulet sopivaksi lasketella sanojasi täällä?» — »Armollinen herra», vastasi Sancho, »jokainen valittaa hätäänsä silloin kuin se kiristää; minä muistelin harmoani ja silloin siitä puhelin; jos olisin sen tallissa muistanut, olisinpa puhunut tallissa.» — »Sancho on oikeassa», sanoi herttua, »enkä katso olevan aihetta häntä moittia; mutta elköön hän huolehtiko aasistaan, sillä sitä hoidetaan yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin.»

Tämän lunastuksen jälkeen, joka suuresti huvitti kaikkia muita kuin don Quijotea, seurue astui sisälle linnaan, missä sankarimme saatettiin isoon saliin, joka oli juhlallisesti koristettu kullan- ja hopeankarvaisilla kankailla ja jossa kuusi nuorta neitosta riisui häneltä varukset, tarkoin noudattaen isäntäväkensä ohjeita. Sittekun häneltä varukset oli riisuttu, seisoi don Quijote keskellä salia ahtaisiin polvikousuihin ja hirvennahkakylteriin puettuna, niin hullunkurisen näköisenä laihoine ja kankeine vartaloineen, ulospistävine poskipäineen ja terävine, pitkine leukoineen, että neitoset olisivat purskahtaneet isoon nauruun, jollei herttuan läsnäolo olisi heitä pidättänyt. Don Quijote pyysi saada vaihtaa pukuaan aseenkantajansa avulla, ja opastettiin sitävarten vielä muhkeampaan huoneeseen, missä pukeutui juhlatamineisiin. Hän ripusti kelpo miekkansa kupeelleen, heitti portilla saamansa

[s. Kuva]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 129]

purppuralevätin hartioilleen ja pani päähänsä sulkaniekan vihreän metsästyshatun, jonka edellämainitut nuoret neitoset olivat hänelle antaneet; tässä asussa hän astui saliin, missä tapasi neidot asettuneina kahteen riviin, jotka hänen sisään tullessaan kumarsivat hänelle syvään ja lausuivat kohteliaisuuksia; samaan aikaan saapui kaksitoista paashia hovimestarin johdolla viemään vierasta ruokasaliin, missä herttua puolisoineen jo oli odottamassa. Ritari astui arvokkaalla ryhdillä huoneeseen, missä vartoi vain neljää varten katettu pöytä. Herttuapari kävi häntä vastaan ovelle saakka, mukanaan arvokkaan ja hiljaisen näköinen hengellinen herra sitä säätyä, josta Espanjan hoveissa valittiin nuorten ruhtinasten kasvattajat. Monien juhlallisten menojen jälkeen kävivät herttua ja herttuatar pöytään, don Quijote välillään. Kesti vielä hyvän aikaa kinastelua, ken kunniasijalle istuisi; mutta vihdoin voitti herttuan itsepäisyys don Quijoten häveliäisyyden, niin että hän oli pakotettu ottamaan tämän paikan; hengellinen herra istui hänen vastapäätänsä, herttua ja herttuatar pöydän sivuille. Sancho oli kuin pilvistä pudonnut nähdessään miten suuresti hänen herraansa kunnioitettiin. Paistiin päästyä kysyi herttuatar don Quijotelta, mitä uutisia tämä oli saanut neiti Dulcineasta ja oliko hän äskettäin lähettänyt kaunottarelleen joitakuita voittamiaan rosvoja ja jättiläisiä. »Armollinen rouva», vastasi don Quijote, »minun onnettomuuteni ovat loppumattomat; olen voittanut jättiläisiä ja kurittanut rosvoja ja lähettänyt heidät hänen luokseen, mutta tiedänkö minä edes ovatko nämä tavanneet häntä ja mistä merkistä hänet ovat tunteneet; en tiedä onko hän tullut loihdituksikin, niin että ehkä nykyään esiytyy rumana ja tölppänä talonpoikaistyttönä.» — »Sitä puhetta en ymmärrä», huudahti Sancho, »sillä minulle hän esiytyi maailman kauneimpana olentona; ainakin tiedän että hän oli vikkelä ja sorja kuin nuorallatanssijatar. Tietäkääs, armollinen herttuatar, että hän hyppäsi sukkelasti kuin kissa aasinsa selkään.» [s. 130] — »Oletteko tekin ehkä nähnyt hänet loihdittuna, hyvä Sancho?» kysyi herttua. — »Loihdittunako nähnyt?» vastasi Sancho; »lempo sen sitte olisi nähnyt, jollen minä! Totta tosiaan, olen maar nähnyt hänet niin loihdittuna, ettei kukaan voi sen paremmin loihdittu olla.»

»Mutta», jatkoi hän samassa hengenvedossa, »herrani tekee väärin valittaessaan seikkailujensa kovaonnisuutta; jos niiden joukossa on ikäviä, niin on onnellisiakin. Onhan hartain toivomme, että armollinen herrani don Quijote kerran saa kuningaskunnan palkakseen ja hänen uskollinen palvelijansa jonkun saaren hallittavakseen.» — »Niin tietystikin, Sancho ystäväiseni», sanoi herttua, »herrasi puolesta lupaan sinulle yhden niistä yhdeksästä saaresta, jotka kuuluvat valtani alle, ja takaanpa ettei se suinkaan ole pienin eikä kehnoin kaikista.» — »Polvillesi, Sancho», huusi don Quijote, »suutelo hänen korkeutensa jalkoja ja kiitä häntä erinomaisesta armostaan.» Sancho teki työtä käskettyä; mutta tällöin hypähti hengellinen herra kiivaasti pöydästä ja sanoi katkerasti herttualle: »Kautta pukuni, jota kannan, armollinen herra, luulenpa että olette yhtä yksinkertainen kuin nämä ihmiskurjat. Onko ihmettä, että he pysyvät hulluina, kun viisaatkin hyväksyvät heidän hullutuksiaan? Ja nyt voitte, teidän armonne, pysyä heidän seurassaan, sillä niin kauvan kuin nuo miehet ovat täällä, en astu jalallanikaan tähän taloon. Minä en enää huoli moittia asioita ja tapahtumia, joita en voi toisiksi muuttaa.» Näin sanoen arvoisa herra meni tiehensä välittämättä vähääkään isäntäväen kohteliaista pyynnöistä ja rukouksista.

Kun päivällinen oli päättynyt, tuli sisään neljä neitosta, yhdellä kädessään hopeamalja, toisella pesuvati, kolmannella pari lumivalkoista pyyhinliinaa ja neljännellä, joka oli vetänyt hihansa ylös aina kyynärpäihin saakka, saippuapalanen. Pyyheliinoja kantava neito astui don Quijoten luo ja sitoi liinan hänen kaulaansa; toinen, ensin syvään kumarrettuaan, asetti pesuvadin hänen leukansa [s. 131] alle ja tarttui kiini leukaan. Don Quijotea tämä eriskummainen juhlameno kovin oudoksutti; mutta luullen sen kuuluvan tämän hovin tapoihin, istui hän liikkumattomana kuin virstanpatsas ja kurotti kaulaansa niin pitkäksi kuin saattoi. Sitte kaatoi pesuvatia kantava neitonen astiaansa vettä, ja saippuaa pitelevä alkoi saippuoida kärsivällisen ritarin leukaa niin lujasti kuin jaksoi, eikä vain partaa, vaan koko kasvoja ja vieläpä silmiäkin, jotka miesparka oli pakotettu sulkemaan. Herttua ja herttuatar, jotka tästä kepposesta eivät mitään tienneet, katselivat toisiaan hämmästyneinä ja odottivat oudoksuen tämän harvinaisen juhlamenon päättymistä. Sittekun parturineiti oli valanut don Quijoten kasvoilleen käsivarren paksuisen kerroksen saippuavaahtoa, sanoi hän veden loppuneen ja käski vesiastiaa kantavan toverinsa noutamaan uutta vettä; armollinen herra don Quijote sai odottaa sillä välin. Toinen neitonen meni täyttämään käskyä, ja tällä aikaa istui ritari tuolillaan mitä onnettomamman ja naurettavimman näköisenä. Ilveilevät neitoset eivät uskaltaneet katsahtaa herttuan ja herttuattaren puoleen, jotka vuorostaan eivät tienneet rangaistako vaiko palkita heitä tästä odottamattomasta huvista. Viimein saapui vedennoutaja ja don Quijote tuli täydelleen pestyksi.

Tämän hullutuksen vihdoin päätyttyä yrittivät neitoset syvin kumarruksin poistua salista; mutta herttua, joka ei kernaasti sallinut don Quijotea liiaksi loukattavan, pyysi heitä pesemään hänenkin kasvonsa. Neitoset ymmärsivät herttuan tarkotuksen ja suorittivat tehtävänsä tällä kertaa joutuun ja vikkelästi. Sen jälkeen he poistuivat salista syvään kumartaen ruhtinaalliselle isäntäväelleen ja sen vieraalle.