Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdeskolmatta luku
| Yhdeskolmatta luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kahdeskolmatta luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kolmaskolmatta luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Herttuapari, jota vieraansa kovin huvittivat, mietti uusia keinoja huvitellakseen heidän kustannuksellaan. He käyttivät viikon päivät valmistaakseen hoviväkeään seuraaviin puuhiin ja veivät sitte don Quijoten metsäkarjun jahtiin, johon otti osaa suurilukuinen seurue, jommoista vain kruunupää hallitsija olisi voinut kokoon haalia. Ritarille tuotiin metsästyspuku, ja Sanchokin sai hienon vihreän puvun. Don Quijote ei kuitenkaan tahtonut pukeutua lahjapukuunsa, selittäen että hänen pian piti uudelleen alkaa vaelluksensa, jolla hän ei tahtonut laahata mitään matka-arkkuja mukanaan; Sancho sitävastoin mielellään vastaanotti saamansa lahjan, ajatellen voivansa sen ensi sopivassa tilaisuudessa vaihtaa runsaaksi rahaksi.
Seuraavana aamuna ritari siis pukeutui rautavaruksiinsa ja Sancho uuteen vihreään pukuunsa, mutta huolimatta hänelle tarjotusta upeasta ratsusta hän kernaammin istui rakkaan harmonsa selkään ja liittyi muiden metsästäjäin joukkoon. Herttuatar esiytyi ylen komeassa puvussa, ja don Quijote talutti pelkästä kohteliaisuudesta ja hienotapaisuudesta hänen tasa-astujaansa ohjaksista, vaikkei herttua sitä olisi sallinut. Tällä tavoin saavuttiin korkeain vuorten ympäröimään metsikköön, jossa heti käytiin metsästyshommiin käsiksi. Koirat päästettiin irti, metsästäjät jakautuivat eri ryhmiin, ja niin alkoi jahti kovasti huutaen ja koirien vimmatusti haukkuessa. Herttuatar laskeusi alas ratsultaan ja asettui terävä metsästyskeihäs kädessään sellaiseen paikkaan, mistä karjujen oli tapana kulkea. Myöskin herttua ja don Quijote asettuivat jalkasin vartoomaan otusta, kumpikin herttuataren läheisyyteen; Sancho puolestaan varustihe heidän taakseen, [s. 133] uskaltamatta nousta aasiltaan, kun ei arvannut mikä vaara vielä voi kohdata. Tuskin he olivat ennättäneet asettua vartoovaan asentoon, kaikki palvelijat takanaan ja molemmilla sivuillaan, kun heitä kohti säntäsi kauhean iso metsäkarju koirien ahdistamana. Heti tämän hirviön nähtyään don Quijote varusti kilpensä käsivarrelleen ja paljastaen miekkansa astui sitä vastaan; herttuakin eteni samaan suuntaan keihäs kädessään, mutta molempain edelle olisi herttuatar ennättänyt, jollei puolisonsa olisi häntä pidättänyt. Tuskin oli poloinen Sancho äkännyt hirveän pedon, joka torahampaitaan kiristellen ja suu vaahtoa pärskyen tuli suoraan häntä vastaan, kun hän nopeasti hyppäsi aasinsa selästä ja kapusi kaikin kiirein lähellä kasvavaan puuhun; vaan onnettomuudekseen hän tarttui puolivälissä puuta kiini, ja hänen suuremmoisesti ponnistelussaan oksa, jolla hän tempoili, katkesi ja hän jäi riippumaan uuden takkinsa selkämyksestä noin jalan korkeudelle maasta. Vihdoin saatiin karju tapetuksi paikalle monilla keihäänpistoilla; ja kun don Quijote, kuullessaan aseenkantajansa hirvittävät huudot, saapui apuun, näki hän Sanchon riippuvan puun oksassa vieressään uskollinen aasinsa, joka ei tahtonut jättää isäntäänsä vaaran hetkelläkään. Ritari pelasti miesparan ikävästä asemastaan, ja niin suuri oli Sanchon ihastus nähdessään itsensä jo turvatuksi, ettei hän suurin surrut takkiansakaan, vaikka hän muuten piti sitä erinomaisessa arvossa.
Sitte nostettiin komea saalis muulin selkään, koristettiin rosmariinin ja myrtin oksillä ja kulettiin riemusaatossa erääseen keskelle metsää pystytettyyn päivätelttaan, jonka alle oli katettu mitä herkullisin pitopöytä. Metsästäjät kävivät heti syömään; ja runsaan aterian kestäessä yö heidät yllätti. Ilta ei ollut niin valoisa kuin muuten tähän keskikesän aikaan; vaan sitä paremmin se kykeni edistämään herttuaparin uusia vehkeitä. Yht’äkkiä koko metsä näytti leimahtavan tuleen ja joka haaralta kuului voimakasta torvien ja rumppujen räminää, [s. 134] niinkuin monia ratsastajaparvia olisi ollut tulossa metsän halki. Tämä valaistus ja melu näytti säikähyttävän kaikkia. Herttua ja herttuatarkin näyttivät hyvin hämmästyneiltä, ja don Quijote se vasta levitti silmänsä ammolleen. Sancho oli yhtenä pelonvärinänä, eivätkä nekään, jotka vehkeestä tiesivät, voineet peittää hämiään.
Tämä meteli sitte äkkiä lakkasi, ja muuan paholaiseksi puettu airut ratsasti esiin muun joukon edellä törähyttäen torveensa selkäpiitä karmivalla tavalla. »Hei, airut», huusi herttua, »ken olette ja mitä tahdotte, ja mitä joukkueita sieltä metsästä tulee?» — »Olen paholainen», vastasi airut kammottavalla äänellä, »ja etsin ritari don Quijote de la Manchaa; joukot takanani ovat kuusi parvea loitsijoita, jotka kulottavat mukanaan Toboson ihanaa Dulcineaa juhlavaunuilla. Häntä seuraa kuuluisa tietäjä Merlin, joka tahtoo ilmaista ritarille keinoja vangitun neidon lumouksesta vapauttamiseksi.» — »Jos olette paholainen kuten sanotte», sanoi herttua, »niin pitäisi teidän tuntea ritari, sillä hän seisoo edessänne.» — »No kautta taivaan ja sieluni autuuden, sitä en ollenkaan ole huomannut», vastasi paholainen, »sillä päässäni pyörii niin monenkaltaisia asioita, että unohdin niistä tärkeimmän.» — »Hei, totta tosiaan!» huudahti Sancho, »tuo paholainen näyttää olevan kelpo mies ja hyvä kristitty, sillä jollei hän uskoisi mitään, ei hän olisi vannonut sillä tapaa; kunnon ihmisiä löytyvän näyttää siis kaikkialla, yksinpä manalassakin.» Samassa kääntyi paholainen, yhä nousematta ratsultaan, don Quijoten puoleen ja sanoi, tätä jäykästi tähystäen: »Minut on vastaasi, oi Surullisen hahmon ritari, lähettänyt suuri tietäjä Merlin sillä viestillä, että odottaisit tässä paikassa kunnes hän tuo silmiesi eteen Toboson Dulcinean, jonka vapauttamiseksi lumouksesta hän tietää keinoja. Tämä on lähettilästoimeni tarkotus, ja sen suoritettuani minä nyt lähden takasin, sillä minulla ei ole aikaa viipyä. Olkoot minun kaltaiseni henget aina seuranasi, mutta hyvät enkelit [s. 135] näitten korkeasukuisten henkilöiden seurana.» Näin sanoen hän vielä kerran törähytti kaameasti torveensa ja katosi tiehensä enempää vastausta odottamatta.
Metsästäjien hämmästys oli suurempi kuin konsanaan; varsinkin olivat don Quijote ja Sancho ymmällä eivätkä tienneet mitä ajatella. — »Aijotteko siis odottaa heitä, herra ritari?» kysyi herttua. — »Miksikäs ei?» vastasi don Quijote; »odotan tässä rohkein mielin, vaikka koko manala hyökkäisi kimppuuni.» — »Mitä minuun tulee, niin jos vielä moinen lempolainen tulee toitottamaan korvani lukkoon, puikin sukkelasti matkoihini», virkkoi Sancho.
Tällä välin oli pimeä yö jo tullut, ja lukemattomia valoja alkoi pilkottaa kuin virvatulia metsässä; sitte kuului raskaitten vaununpyöräin kumeata kolinaa, joka olisi voinut ajaa väijyvät karhut ja sudetkin pakosalle. Tähän meluun yhtyi toinen, joka kuulosti vielä hirvittävämmältä. Seurueesta tuntui kuin eri haaroilla olisi käyty tuimia kahakoita; yhdeltä taholta kuului kovaa tykeillä ampumista, toisaalta musketinpauketta; ja sotijain huudot ja pakanallinen musiikki tuntuivat yhä lähenevän. Kaikki tämä kuulosti niin kamalalta, että yksin don Quijotenkin täytyi koota koko rohkeutensa jottei tykkänään masentuisi. Sanchon mielemnaltista ei ollut merkkiäkään jälellä; hän vaipui uikuttaen herttuattaren jalkoihin ja saatiin vain vaivoin virkoamaan. Tämä tapahtui juuri ensimmäisen vaunun lähetessä kovalla kuminalla. Sitä veti neljä hidasta härkää, kaikki peitetyt mustilla loimilla, ja oli se kussakin kulmassa varustettu palavalla pihkatuohuksella; vaunujen korotetussa takaosassa oli jonkinmoinen valtaistuin, jolla istui kunnianarvoinen äijä, pitkä parta valkea kuin lumi. Hän oli puettu mustaan levättiin. Kuskipaikalla istui kaksi kamalannäköistä paholaista, hekin kokonaan mustiin puetut ja niin hirvittävät katsella, että Sancho sulki silmänsä, jottei hänen tarvinnut nähdä heitä. Kun nämä kalman vaunut olivat saapuneet [s. 136] herttuan eteen, kohosi vanhus istuimeltaan ja lausui kovalla äänellä: »Minä olen viisas tietäjä Lirgandeo», jonka jälkeen vaunut vierivät edelleen. Sitä seurasivat yhtäläiset ajopelit, joilla istui samalla tapaa puettu ukko. Kohdalle tultuaan tämä huusi: »Minä olen viisas tietäjä Alquif, tuntemattoman Urgandan hyvä ystävä». Sitte tulivat kolmannet vaunut, mutta niillä istuva mies oli julman ja hirveän näköinen; hän huusi raa’alla äänellä: »Olen loitsija Arkalaus, Amadis Gallialaisen ja koko hänen sukunsa verivihollinen».
Kun kaikki kolme vaunua oli vyörynyt ohitse ja niiden pyöräin kaamea räminä hiljentynyt, saatiin kuulla mitä ihaninta ja sopusointuisinta soitantoa. Neljättä vaunua veti kuusi valkoista muulia, ja kullakin ratsasti valkoisiin puettu katumuksentekijä, iso palava vahatuohus kädessään. Nämä vaunut olivat kaksi jollei kolmekin kertaa edellisiä isommat, ja laidoilla istui vielä kaksitoista muuta katujaa, hekin tuohuksilla varustetut. Perimmäisenä oli koroke, jolla istui valkoiseen hopeaharsoon ja kiiltäviin helyihin puettu neitonen, jonka näkö vallan huikaisi katsojia. Hänen kasvojaan peitti hieno silkkihuntu, joka ei estänyt näkemästä ihmeen kauniita, nuorekkaita kasvoja. Hänen vierellään istui toinen olento, tykkänään puettu mustaan vaippaan ja kasvoilla musta naamari. Vaunujen tultua herttuaparin ja don Quijoten kohdalle lakkasi niiltä kuulunut soitanto, ja mustaan vaippaan puettu haamu avasi viittansa ja poisti naamarin kasvoiltaan, jolloin kauhistuneet katsojat näkivät luurankomies Kuoleman itsensä ilmi elävänä edessään. Tämä rupesi hitaasti ja kankeasti puhumaan:
»Minä olen viisas velho Merlin, jonka isäksi pahansuopainen panettelu mainitsee pahuuden päähengen itsensä, mikä kuitenkaan ei ole totta. Olen etevin salataitojen harjottajista ja mestari Zoroasterin viisaudessa. Eivät edes vaeltavien ritarienkaan urotyöt ole voineet minun tekojani himmentää. Velhoja mainitaan aina julmiksi ja viekkaiksi, [s. 137] mutta minun sydämmeni on hellä ja ystävällinen ja janoaa vain tilaisuutta hyväntekemiseen.
Syvälle manalan synkkään piiriin, missä aikaani kulutan viisailla tutkimuksilla, kuulin verrattoman kauniin Toboson Dulcinean valitushuokaukset.
Otin selvää hänen onnettomasta kohtalostaan, miten hän ylhäisestä prinsessasta oli muutettu halvan talonpoikaistytön hahmoon; ja minun sydämmeni täyttyi syvällä säälillä. Puin henkeni tähän kuoleman hahmoon ja tulen nyt tuomaan pelastuskeinoa tuota inhaa turmaa varten.
Oi, sinä ritariston kukka ja kaunistus, joka pehmeätä vuodetta kammoen nukut yösi kedoilla ja metsissä, sinä verraton sankari don Quijote, la Manchan loisto ja koko Espanjan tähti, kuules minkä keinon esitän:
Jotta kauneuden kuningatar Dulcinea del Toboso voisi palata vanhaan hahmoonsa tarvitaan vain, että oivallinen asemiehesi Sancho antaa omaan selkäänsä kolmetuhatta ja kolmesataa raipaniskua, niin voimakkaita että todellinen tuska ja kipu seuraa. Tämä on viisaiden tietäjäin päätös, jota ilmaisemaan nyt olen tullut.»
»Kuulkaappas veitikkata!» huudahti Sancho; »mitä lempoa mies tarkottaakaan tuolla päättömällä puheellaan lumouksen purkamisesta? Minunko nahkani muka siinä pitäisi leikkiin joutua! Oh, kirottua, jollei armollinen herra Merlin keksi parempaa keinoa neiti Dulcinean lumouksen murtamiseksi, niin menköön tämä fröökinä lumottuna suoraa päätä toiseen maailmaan!» — »Totta tosiaan, sinä herra hirtehinen», huudahti don Quijote, »sinä vietävän moukka, minä sidon sinut puuhun kiini ja annan sulle omakätisesti ei vain kolmetuhatta ja kolmesataa, vaan kuusituhatta ja kuusi sataa iskua, ja niin tuntuvasti että tunnet niiden kirveltävän kaiken ikäsi! Elä mutise enää vastaan, jollet tahdo että annan ne sinulle nyt heti paikalla.» — »Ei niin, ei niin», sanoi Merlin, »vaan aseenkantajan on vapaaehtoisesti itse annettava itselleen iskut [s. 138] ja niin pitkän ajan kuluessa kuin itse haluaa. Hän saa anteeksi puolet määrästä, jos sallii jonkun toisen piestä itseään, vaikka se tapahtuisi hieman kovakätisestikin.» — »Ei omalla kädelläni eikä toisen kädellä, ei kovasti eikä lievästi!» kiukuitsi Sancho. »Minäkö olen siittänyt neiti Dulcinean maailmaan, että minun pitäisi vapauttaa hänet lumouksestaan? Miksi armollinen herra don Quijote ei pieksä itseään? Hänen asiansahan se on, joka alinomaa kutsuu neitiä elämänsä valoksi, sieluksi ja huviksi; hänen asiansa on keksiä ja koetella kaikkia keinoja mitä hyväkseen näkee lumouksen poistamiseksi. Mutta miksi piestä minua, jolla ei asiassa ole mitään osaa?»
Sancho ei vielä ollut päättänyt puolustuspuhettaan, kun lumottu neito nousi valtaistuimeltaan, riisti hunnun kasvoiltaan ja näytti koko ihmeellisen kauneutensa. Hän puhutteli Sanchoa vihaisesti ja katkerasti: »Oi, sinä onneton aseenkantaja, sinä pelkuri ja kanansydän! Jos sinua käskettäisiin, sen vetelys, heittäytymään alas korkeasta tornista, tai syömään sammakoita, käärmeitä tai jotain muuta senkaltaista, niin silloin ei kävisi ihmetteleminen vaikka osottaisitkin vastahakoisuutta; mutta että sinua pelottaa nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, jonka verran jokainen orpokoulun poika saa kuukaudessa, — sen pitäisi saada sinut menehtymään häpeästä ja pöyristyttämään sinua vastaan kaikki hellätuntoiset sydämmet kaikkina aikoina. Käännä, ihmispeto, käännä huuhkajansilmäsi katselemaan minun tähtisilmieni loistavaa kirkkautta, niin näet niiden vuodattavan kyynelvirtoja toisensa perästä, jotka kylvävät vakoja kukoistaville poskilleni. Anna taivuttaa mieltäsi, inhottava ihminen, nähdessäsi minun ikäiseni prinsessan kuluttavan elonsa päivät kehnon talonpoikaisnaasikan muodossani, vaikka nyt sinulle ilmestynkin oikeassa muodossani suuren Merlinin hyvänsuopaisuudesta, joka toivoo kyynelieni sulattavan kivikovan sydämmesi. Tottele, tottele nyt vihdoinkin; ja jollet huomaa tilaani kyllin kurjaksi ja surkuteltavaksi, [s. 139] niin sääli edes tätä ritariparkaa, joka nääntyy ikävästä, tätä hyvää isäntääsi, joka sinua niin hellästi rakastaa ja on kuolla kärsimättömyydestä odotellessaan vastaustasi.»
»Totta tosiaan», sanoi herttua Sancholle, »nyt menette jo liian pitkälle, ystäväiseni. Teidän on suostuttava, tai sitte sanottava jäähyväiset unelmillenne maaherrakunnasta. Olisi todella omituista jos antaisin saarelaiseni julman ja tunnottoman kuvernöörin hallittavaksi, jonka mieltä ei hätäytyneiden naisten kyyneleet eivätkä viisaitten tietäjien neuvot voi taivuttaa. Vielä kerran sanon, että jollette ruoski tai ruoskita itseänne, niin ette pääse kuvernööriksi.» — »Armollinen herra», rukoili Sancho, »ettekö edes voisi myöntää minulle paria päivää ajatusaikaa?» — »Ei lainkaan», sanoi Merlin, »tämä asia on nyt heti paikalla ratkaistava, muuten pysyy Dulcinea talonpoikaistyttönä odotellen siksi kun määrätty luku iskuja on suoritettu.» — »Hei, rohkeutta vain, Sancho poikaseni», sanoi herttuatar; »teidän on paremmin osotettava kiitollisuutta herraanne kohtaan, jonka leipää olette syönyt ja jota me kaikki kunnioitamme hänen hyvien ominaisuuksiensa ja suurten urhotekojensa vuoksi. Mokomia vaivaisia iskuja pitää halveksia, ne ovat vain paholaisen asettamia loukkauskiviä, jotka on voitettava. Pelkoa tuntevat vain raukat, mutta urhea mies ei pidä mitään vaikeana.»
Kun tietäjä Merlin vielä uudelleen koki taivuttaa Sanchoa määrättyyn tehtävään, selittäen sen olevan terveellisen sekä sielulle että ruumiille — sielulle sen vuoksi, että siten hän sai suorittaa armeliaisuudentyön, ja ruumiille, syystä että Sancho oli liian verevä ja lihava ja tarvitsi siis hiukan suoneniskua — vastasi aseenkantaja viimein: »Ah, eipä tule lääkäreistä maailmassa puutetta, kun noidatkin rupeavat lääkäreiksi! Mutta kun kaikki jankuttavat yhtä ja samaa, vaikka minä puolestani en näe siitä mitään hyötyä lähtevän, niin suostun antamaan itselleni nuo kolmetuhatta kolmesataa iskua, kuitenkin [s. 140] sillä ehdolla, että saan antaa ne milloin ja missä itseäni vain haluttaa, ettei siis ajasta ja päivämäärästä mitään määrätä; siinä tapauksessa koetan pitää kiirettä, jotta ihmiskunta pääsee nauttimaan neiti Dulcinean ihanuudesta, koska hän todella näyttää olevan kaunis, vaikken sitä uskonut. Ehtona olkoon kaupassa myös, ettei minun tarvitse piestä itseäni niin tuimaan että veri vuotaa; ja että jos joku lyönti menee sivu selkäni, se kuitenkin otetaan lukuun. Ja vielä, että jos sattuisin erehtymään laskuissani, niin herra Merlin, joka on kaikkitietävä, pitää huolta siitä ja ilmottaa minulle, puuttuuko vielä monta vai onko tullut liikaa.» — »Liikalyönneistä ei tarvitse pitää lukua», sanoi tietäjä, »sillä kun määrätty luku on tullut täyteen, niin on neiti Dulcinea silloin irti lumouksesta ja on silloin kiitollisena tuleva palkitsemaan kelpo Sanchoa hänen uhrautuvaisuudestaan. Elkää siis huolehtiko ollenkaan liika- tai vajaamäärästä, ja mitä minuun tulee, niin taivas varjelkoon minua milloinkaan pettämästä ketään ihmistä hiuskarvankaan vertaa.» — »Siinä tapauksessa», sanoi Sancho, »tyydyn kärsivällisesti kovaan kohtalooni; minussa on kyllä miestä tekemään mieliksi muillekin. No niin, hyvät herrat, suostun selkäsaunaan niillä ehdoilla kuin mainitsin.»
Sanchon lausuttua päättävän sanan alkoi soitanto jälleen ja tykeillä ammuttiin ja don Quijote halasi ja suuteli urheata asemiestään. Herttua ja herttuatar ynnä muut seurueen jäsenet osottivat rajatonta tyytyväisyyttään asian onnellisen ratkaisun johdosta, jonka jälkeen vaunut taas lähtivät liikkeelle, jolloin ihana Dulcinea nyykäytti päätään herttuaparille ja kumarsi syvään jalomieliselle vapauttajalleen.
Tällä välin alkoi hymyilevä aamurusko kullata vuortenhuippuja, ja herttuapari palasi ylen tyytyväisenä metsästykseensä ja vehkeensä onnistumiseen linnaansa, päättäen vielä jatkaa näitä leikkejä, jotka heitä niin suuresti viehättivät.