Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kolmaskolmatta luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kahdeskolmatta luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kolmaskolmatta luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Neljäskolmatta luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 141]

KOLMASKOLMATTA LUKU.
Sancho maaherrakunnassaan ja mitä hän siellä toimitti.

Urhea asemies tunsi itsensä ylen onnettomaksi ja rukoili hartaasti lykkäämään selkäsaunaa toistaiseksi, sillä hän oli toivonut heti päästä lähtemään lääniinsä. Hänen valituksensa kävivät niin kiihkeiksi ja rasittaviksi, että hänelle päätettiin antaa paikalla maaherran arvo. Hän teki useita ilmahyppyjä kuullessaan tämän iloisen uutisen ja lähti herransa ja mestarinsa puheille oppimaan tältä hallitsemisen vaikeaa taitoa.

Päivälliseltä noustuaan don Quijote kirjoitti Sancholle useita tärkeitä ohjeita, käskien tämän niitä huolellisesti säilyttämään ja luetuttamaan itselleen milloin halusi. Mutta heti paperin käsiinsä saatuaan Sancho sattumalta pudotti sen lattialle, jolta joku hovilainen sen löysi ja vei herttuaparille, joka ei voinut kyllikseen ihmetellä ritarin älykkäisyyttä ja hulluutta. Leikkiä jatkaakseen he lähettivät Sanchon matkaan ison seurueen kera. Viimeksimainittua johti herttuan hovimestari, joka oli aika koiranleuka ja ennen kerrottujen vehkeiden pääasiallinen keksijä.

Sancho lähtikin viimein tärkeälle matkalleen, paljon väen seuraamana, puettuna siviilivirkamiehen pukuun, jonka päällä oli avara kellanruskea kamlottikauhtana ja päässään lakki samasta kankaasta, sekä ratsastaen lyhyillä jalustimilla varustetulla muulilla. Herttuan käskystä talutettiin hänen takanaan hänen omaa aasiaan, joka oli saanut ihkasen uuden loimen ja runsaasti koreita silkkitupsuja; tavan takaa Sancho katsahtikin rakkaaseen harmoonsa ja oli niin tyytyväinen sen seuraan, ettei olisi vaihtanut osaansa Saksan keisarinkaan kanssa. Ottaessaan jäähyväisiä herttualta ja herttuattarelta suuteli hän heidän käsiään sekä syleili surumielin herransa polvia, joka kyyneleet silmissä antoi hänelle siunauksensa.

[s. 142] Jonkun aikaa kulettuaan mainio maaherramme saapui seurueineen erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli noin tuhatkunta asukasta ja joka oli paraita herttuan alueella. Hänelle uskoteltiin että se oli Baratarian saari; joko sitte kaupungin nimi oli Baratorio tai oli se vihjaus, että maaherruus oli hänelle annettu vain pilanpäiten [1]). Seurueen tultua kaupungin portille (kaupunki oli nimittäin varustettu ympärysmuurilla) saapuivat asukkaat vastaan kirkonkellojen juhlallisesti soidessa ja osottivat yleistä mielihyvää ja kunnioitusta uudelle maaherralleen; he veivät hänet joukolla pääkirkkoon, jossa jumalanpalveluksen päätyttyä hänelle hullunkurisilla juhlamenoilla ojennettiin kaupungin avaimet ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren elinkautiseksi kuvernööriksi. Uuden maanisän puku, pitkä parta ja hänen pieni paksu vartalonsa herättivät hämmästystä ei vain kaikissa niissä, jotka eivät tunteneet jutun oikeaa juonta, vaan myöskin niissä, jotka siitä olivat perillä. Kirkosta hänet saatettiin tuomiosaliin, missä herttuan hovimestari lausui hänelle: »Tällä saarella, herra kuvernööri, on ikimuistoisista ajoista ollut tapana, että jokaisen uuden maaherran on vastattava johonkin vaikeaan kysymykseen, jotta asukkaat saavat käsityksen hänen älystään ja sen mukaan joko riemuitsevat tai murehtivat hänen tänne tulostaan.»

Hovimestarin näin puhuessa Saneho huvikseen katseli muuatta isoilla kirjaimilla täytettyä taulua, joka oli ripustettu hänen istuimensa vastapäätä; ja koska hän ei osannut lukea, kysyi hän mitä tuo 'maalaus’ esitti. »Teidän armonne», hänelle vastattiin, »siihen on merkitty päivä, jolloin saavuitte tänne, ja kuuluu kirjoitus muuten: Tänä päivänä, sitä ja sitä kuuta, sinä ja sinä vuonna, otti hänen ylhäisyytensä, don Sancho Pansa käsiinsä tämän saaren hallinnon; hoitakoon hän sitä onnella [s. 143] monta monituista vuotta!» — »Ketä kutsutte don Sancho Pansaksi?» — »Tietysti teidän armoanne, korkea herra», vastasi hovimestari, »sillä tälle saarelle ei koskaan ole saapunut ketään muuta Sancho Pansaa kuin se, joka nyt istuu tuomarinistuimella.» — »Sittepä ilmotan teille, ystäväiseni», sanoi Sancho, »ettei minulla ole mitään don’ia nimeni edessä eikä kellään toisellakaan suvussamme; nimeni on yksinkertaisesti vain Sancho Pansa, Pansa oli isäni ja isoisäni ja kaikkien muidenkin esi-isäini nimi, ilman mitään don’ia tai muuta koristusta. Luulen muuten tällä saarella löytyvän don-herroja enemmän kuin rannalla piikiviä. Mutta kärsivällisyyttä vain; jos valtani kestää edes joitakuita päiviä, niin vannonpa että perkaan pois kaikki sellaiset don-herrat, jotka minua kiusaavat pahemmin kuin mikään hyttysparvi. Mutta siitä sittemmin; nyt kysy multa mitä vain mielit, herra hovimestari, minä vastaan siihen miten paraiten taidan, välittämättä siitä murehuttaako se kansaa vaiko ilahuttaa.»

Silloin astui kaksi miestä maaherran eteen, toinen talonpoikaisen näköinen, toinen taasen tunnettiin räätäliksi sakseista, joita piti kädessään. »Herra kuvernööri», sanoi räätäli, »tulemme tämän talonpojan kera armonne eteen seuraavassa asiassa: Tämä kelpo mies tuli tänään työhuoneeseeni — olen nimittäin kaikkien läsnäolevain herrojen luvalla ulosoppinut räätälimestari — ja työnsi mulle palan kangasta kouraan, kysyen oliko siinä tarpeeksi ainetta päähineeksi. Minä laskin palasen suuruuden ja vastasin myöntävästi. Hän nähtävästi epäili, kuten silloin epäilin, ja epäilinkin oikein, että minä varastaisin häneltä osan kangasta, sillä niin sellaiset ilkeäluontoiset ihmiset aina ajattelevat meistä räätäleistä; ja todella hän kysyikin minulta, riittikö kankaassa kahteen päähineeseen. Arvasin miehen ajatuksen ja vastasin taaskin myöntävästi. Niin hän sitte tinki tinkimistään, kunnes tulimme viiteen päähineeseen. Vastasin myöntäen aina tähän saakka. Nyt hän on tullut hakemaan päähineitään, minä [s. 144] annan ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minun vielä maksamaan kankaan tai antamaan sen hänelle takasin.»

»Onko kaikki niinkuin räätäli on kertonut?» kysyi Sancho talonpojalta. — »Kyllä, teidän armonne», vastasi tämä; »mutta käskekää hänen näyttämään valmistamansa päähineet.» — »Oh, kernaasti», sanoi räätäli. Samalla hän veti povestaan esiin ja näytti sormiensa päissä viisi pienoispäähinettä sanoen: »Kas tässä on päähineet, jotka tuo kunnon mies minulta tilasi; ja taivas ja omatuntoni todistavat, että täsmällisesti käytin niihin koko kankaan; tutkikoot vain lautamiehet työni laadun.» Koko oikeusyleisö purskahti nauramaan niin hyvin kääpiöpäähineelle kuin riitajutun outoudelle. Mutta Sancho julisti, hetken aikaa mietittyään, seuraavan päätöksen: »Minusta ei tämä juttu tunnu kannattavan pitkää tuumailemista; minä määrään räätälin menettämään työpalkkansa ja talonpojan kankaansa ja päähineet annettavaksi vangeille, ja sillä hyvä!» Kaikki läsnäolijat nauroivat nyt päätökselle, joka pantiinkin toimeen.

Sitte astui esiin kaksi vanhusta, toinen nojautuen paksuun keppiin. Kantaja heistä sanoi Sancholle: »Armollinen herra, joku aika sitte lainasin tälle miehelle kymmenen kultarahaa hänen kovaan tarpeeseensa, ehdolla että hän ensi vaatimallani maksaisi velkansa. Useita päiviä armahdin häntä, jottei hän joutuisi uuteen pulaan; mutta kun näin ettei hän ajatellutkaan maksaa rahojani takasin, vaadin niitä häneltä useaan kertaan. Vaan hän ei ainoastaan ole maksamatta minulle velkaansa, vaan vieläpä julkeaa kieltää sen, tahi sanoo etten ollenkaan ole vaatinut sitä takasin, tahikka että jos sen olen tehnyt, on hän jo suorittanut velkansa. Minulla ei ole yhtään todistajaa ja sen vuoksi pyydän teidän armoanne vannottamaan häntä; jos hän vannoo puheensa oikeaksi, niin annan rahat hänelle lahjaksi Jumalan ja oikeussalin läsnäollessa.» — »Mitäs teillä tähän on sanottavaa, ukkoseni?» kysyi [s. 145] Sancho toiselta vanhukselta. — »Armollinen herra», äijä vastasi, »myönnän kyllä saaneeni häneltä lainaksi kymmenen kultarahaa ja myöskin että hän on niitä vaatinut takasin, ja koska hän vaatii minua valalle, olen valmis vannomaan maksaneeni kunnolla koko velan.» Kuvernööri käski hänen nostamaan kätensä tehdäkseen valan, ja ukko antoi keppinsä toiselle, niinkuin se olisi hänelle ollut tiellä, pani sitte kätensä ristille, kuten Espanjassa oli tapa, ja lausui: »Tunnustan saaneeni lainaksi kymmenen kultarahaa, mutta vannon antaneeni ne takasin tälle miehelle hänen omiin käsiinsä, ja että hän vain vaatii tavan takaa niitä uudelleen, koska ei muista maksua tapahtuneen.» Suuri maaherra kysyi oliko kantajalla tähän mitään sanottavaa, ja tämä myönsi, että koska toinen oli maksunsa valalla vakuuttanut ja koska hän tunsi vastaajan tunnolliseksi kristityksi, niin oli hän, kantaja, mahdollisesti unohtanut asian eikä siis vaatinut vastaajalta enää rahojaan. Toinen otti keppinsä ja liikkasi joutuisasti ulos salista.

Nähdessään miehen mitään puhumatta lähtevän tiehensä ja toisen kärsivällisesti tyytyvän kohtaloonsa vaipui Sancho syviin mietteisiin, pää rinnalle painuneena ja sormi nenälle nostettuna; sitte hän äkkiä kohotti päänsä ja käski tuomaan ukon takasin oikeussaliin. Ukko löytyikin ja tuotiin sisään. »Anna tänne keppisi», komensi Sancho, »minä sitä hiukan tarvitsen.» — »Kas tässä, teidän armonne», sanoi äijä. Sancho ojensi kepin kantajalle lausuen: »Siinä, ukkoseni, saat maksusi». — »Mitä tarkotatte, armollinen herra?» huudahti miesparka; »onko tämä keppi kymmenen kultarahan arvoinen?» — »On kyllä», vastasi kuvernööri, »on varmastikin, tai olen minä suurin pöllöpää kristikunnassa; mutta tahdonpa näyttää että minulla on päätä hallitsemaan vaikka kymmentä kuningaskuntaa. Särettäköön keppi!» Niin tehtiin, ja sisästä vierähti silloin esiin kymmenen kultarahaa. Kaikki töllistelivät armollista herraa kuin mitäkin uutta Salomoa [s. 146] ja kyselivät miten hän tiesi rahojen olevan keppiin kätkettyinä. »Siitä sen arvasin», vastasi Sancho, »että vastaaja vannoissaan ilman mitään tarvetta laski keppinsä kantajan käsiin ja sitte sieppasi sen kiireesti takasin.» Vanhukset menivät tiehensä, toinen tyytyväisenä, toinen häpeissään; eikä kukaan läsnäolijoista oikein tiennyt oliko uusi kuvernööri pähkähullu vai rikkiviisas.

Kun vastaanotto oli päättynyt, saatettiin Sancho muhkeaan palatsiin, missä oivallinen päivällinen odotti juhlasalissa; hänen astuessaan sisään pärähtivät airueitten torvet, ja neljä paashia kiiruhti tarjoomaan hänelle vettä kättenpesua varten, jonka toimen Sancho hyvin arvokkaasti suoritti. Sitte soitto lakkasi ja Sancho istui yksin pöytään. Hänen viereensä asettui seisomaan muuan henkilö, joka sittemmin osottautui olevansa lääkäri, pieni valaanluinen keppi kädessä. Eräs palvelijoista otti pois kallisarvoisen liinan, joka oli peittänyt hedelmämaljan ja monilukuisia ruokavateja. Toinen, joka näytti olevan oppinut mies, luki ruokasiunauksen, muuan paashi solmi pitsireunaisen suuliinan Sanchon leuvan alle ja hovimestari ojensi hedelmämaljan hänen eteensä. Mutta tuskin oli kuvernööri ennättänyt saada ensi palan suuhunsa, kun lääkäri sauvallaan kosketti maljaa, ja se kiiruimmiten korjattiin pois. Hovimestari asetti esiin toisen ruokalajin, jota Sancho aikoi maistaa; mutta taaskin oli mies keppineen varalla ja vati vietiin pois yhtä joutuun kuin edellinenkin.

Tämän nähdessään Sancho tuli vallan ihmeisiinsä, ja katsellen avosuin kaikkia läsnäolevia kysyi hän, oliko päivällinen vain jokin silmänkääntäjäntemppu, jossa kaikki ruokalajit katosivat järjestään näkymättömiin, sitä mukaa kun niitä esille tuotiin. Tähän vastasi lääkäri: »Armollinen herra, täällä ei ole lupa syödä muulla tavoin kuin mitä yleinen tapa säätää kaikilla saarilla, missä on maaherroja. Minä, teidän armonne, olen lääkäri ja pidän kuvernöörin terveydestä hellempää huolta kuin omastani* [s. 147] miettien ja tutkien yötä päivää hänen ruumiinsa rakennusta ja terveytensä tilaa, jotta voisin sairaudentapauksessa hänet parantaa; ja tärkein tehtäväni on olla läsnä hänen aterioillaan salliakseni hänen syödä mikä hänelle on terveellistä ja poistaakseni mikä on vatsalle vaarallista. Sen vuoksi annoin viedä pois hedelmät, koska ne ovat liian vetisiä, ja paistin, koska se oli liiaksi maustettua ja sentähden janoa kiihottavaa; sillä ken liian paljon juo, se hävittää ruumiinsa perusnesteen, joka on terveen elämän pääedellytys.» — »Mutta niin ollen saanen toki maistaa noita peltopyitä, jotka näyttävät olevan hyvin paistetut eivätkä varmaankaan ole mulle vahingollisia.» — »Taivas varjelkoon teidän armoanne niihin koskemasta, minä en sitä ikinä salli.» — »Miksi niin?» — »Sen vuoksi että suuri oppi-isämme Hippokrates, lääketieteen valo ja johtotähti, sanoi: Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima s. o. kaikki ylensyöminen on vaarallista, mutta etenkin peltopyiden syöminen on vaarallisinta.» — »Jos niin on», sanoi Sancho, »niin pyydän herra tohtorin valitsemaan pöydällä olevista ruoista jotain, mistä minulle on enimmän hyötyä ja vähimmän vahinkoa, ja antakaa sitte minun syödä rauhassa, sillä olen nääntymäisilläni nälkään, ja eihän lääketiedekään sellaista onnettomuutta katsone terveydelleni hyödylliseksi.» — »Teidän armonne on oikeassa», sanoi lääkäri; »minun mielipiteeni on, ettette maista näitä keitettyjä kaniineja, sillä ne ovat hienovillaisia eläimiä; eikä vasikanpaistikaan ole terveellistä, sillä sekin on liiaksi maustettua. Tätä nykyä suosittelisin teidän armollenne tusinan verran pieniä äyriäisiä ynnä muutamia ohuita leikkeleitä syltättyä porsasta, jotka saattavat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta.»

Tätä oppinutta puhetta kuunnellessaan Sancho nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan katsellen lääkäriä läpitunkevin silmäyksin; ja tämän sanatulvan viimein päätyttyä hän arvokkaasti kysyi, mikä tohtori oli miehiään ja missä hän oli oppinsa saanut. »Herra kuvernööri, [s. 148] nimeni on Pedro Rezio Täynnä Aavistusta ja olen kotosin Menematkaasi nimisestä kylästä, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovarin välillä oikealle kädelle päin, ja tohtorinarvoni olen saavuttanut Osunan yliopistossa.» — »No hyvä», vastasi Sancho katsellen lääkäriä vihasta leimuavin silmäyksin, »kuulkaapas nyt mitä sanon, te herra tohtori Pedro Rezio Täynnä Huonoja Aavistuksia, joka olette kotosin Menematkaasi kylästä Caracuelin ja Almodovarin välillä, sutikaa paikalla nähtävistäni niin pitkältä kuin tietä piisaa, tai vannon kautta päivänvalon, että otan sauvan paksumman kuin teidän puikkonne ja paukutan teitä ja teidän tapaisianne siksi kun koko saarella ei löydy lääkärinhaiventakaan, ainakaan ei sellaisia, jotka eivät tunnusta omaa tietämättömyyttään; oppineita ja taitavia lääkäreitä kyllä osaan pitää arvossa ja kunniassa.»

Nähdessään kuvernöörin niin suuttuneena ja kuullessaan hänen julmia uhkauksiaan lääkäriparka luimisti korviaan ja yritti kiiruusti paeta salista, mutta silloin kuului postitorven toitotus pihalta; hovimestari katsahti ulos akkunasta ja palasi sitte tällä sanomalla: »Siellä tuli sanansaattaja armolliselta herraltamme herttualta; hän tuo varmaan jonkun tärkeän viestin.» Sanansaattaja säntäsi sisään hikisenä ja hengästyneenä ja veti povestaan kirjeen, jonka antoi kuvernöörille; tämä ojensi sen hovimestarille, jotta hän lukisi päällekirjoituksen, joka kuului: »Don Sancho Pansalle, Baratarien kuvernöörille, omaan tai hänen sihteerinsä käteen.» — »Kuka täällä on minun sihteeriin?» kysyi Sancho. — »Minä se olen, armollinen herra», vastasi muuan nuori mies; »sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja sitäpaitsi olen biskayalainen.» Uusi sihteeri luki kirjeen ja sanoi sen olevan salaista laatua. Sancho viittasi kaikkia muita paitsi hovimestaria poistumaan, jonka jälkeen sihteeri luki kirjeen, joka oli näin kuuluva:

[s. 149]

»Tietooni on tullut, herra don Sancho Pansa, että jotkut minun ja saarenne viholliset aikovat hyökätä kimppuunne jonakin yönä, en tarkoin tiedä minä; teidän on siis oltava valpas ja varovainen, jotteivät he teitä äkkirynnäköllä yllätä. Tiedän myös luotettavien vakoojien kautta, että neljä valepuettua henkilöä on saapunut kaupunkiinne ottaakseen teitä hengiltä, koska pelkäävät neroanne ja urhokasta käytöstänne. Pitäkää siis silmänne alati auki ja tutkikaa tarkoin niitä jotka pyrkivät puheillenne, elkääkä syökö mitään siitä mitä eteenne pannaan. Olen kyllä lähettävä teille apua, kun niiksi tulee. Jääkää hyvästi; luotan älyynne, joka teidät selvittää tästä pulasta. Annettu täällä elokuun 16 päivänä klo 4 aamulla.

Ystävänne
Herttua.»

Sancho pelästyi suuresti kuullessaan kirjeen uhkaavan sisällön, ja molemmat toisetkin läsnäolevat teeskentelivät säikähdystä; sitte sanoi Sancho hovimestarille: »Kaikkein ensimmäiseksi työksi ja yhtään hetkeä hukkaamatta on tuo lemmon tohtori pantava käsi- ja jalkarautoihin taottuna maanalaiseen tyrmään, sillä jos ken väijyy henkeäni on se hän, joka uhkaa minua pahimmalla surmalla kaikista, nimittäin nälkäkuolemalla. Mutta ensin tuotakoon minulle palanen leipää ja joku naula viinirypäleitä, sillä niitä ei kukaan voi myrkyttää. En tahdo enää pysyä pystyssä vinkuvasta nälästä; ja kun tästä kohta on lähdettävä taisteluun, on välttämätöntä vahvistaa itseään ruoalla, sillä vatsa se on joka virkistää rohkeutta, eikä rohkeus vatsaa. Te, sihteeri, vastatkaa heti hänen armolleen herttualle, että kaikki toimitetaan hänen käskyjensä mukaan.»

Kun Sancho oli päättänyt puheensa, ilmotettiin erään talonpojan pyrkivän päästä armollisen herran puheille [s. 150] jossakin erittäin tärkeässä asiassa. »Lempo soi, nuo ihmiset tärkeine asioineen ovat ihan noiduttuja!» ärähti Sancho. »Kuinka he tosiaan voivat olla niin typeriä, etteivät huomaa että tällaiset hetket päivässä ovat kerrassaan sopimattomia heidän jaaritustensa kuulustelemiseen? Me maaherrat ja tuomarisihmiset emme kai heidän mielestään olekaan lihasta ja verestä luotuja emmekä muka tarvitse rahtuakaan lepoa hallitustoimistamme! Totta vie, jos maaherruuttani vielä jonkun aikaa jatkuu, mitä suuresti epäilen, niin kiristänpä kun kiristänkin kaikkia noita anomuksentekijöitä koville. Sanokaa sille heittiölle, että laputtaa tiehensä; ja tuokoon hovimestari joutuun mulle ruokaa, sillä en tahdo olla kuvernööri vain nälkään nääntyäkseni.»

Tohtori Pedro Rezio, jota ei liiaksi oltu hätäilty tyrmään panna, lupasi kuvernöörille vankan illallisen, vaikka se sotikin kaikkia Hippokrateen sääntöjä vastaan; ja tämä lupaus sai Sanchon unohtamaan entisen mielikarvautensa lääkäriä kohtaan. Illan tultua — joka Sanchon mielestä ei tahtonut konsanaan tulla — katettiin pöytään kylmää häränpaistia punasipulin kera ja pari keitettyä vasikan jalkaa, jotka suuruudesta päättäen olivat kuuluneet sangen vanhalle vasikalle. Kelpo kuvernööri katseli ruokia ihastunein silmäyksin ja kävi niihin reippaasti käsiksi; mutta kesken syöntiään hän virkkoi tohtori Pedrolle:

»Kuulkaahan, herra tohtori, elkää huoliko vast'edes antaa mitään makeuksia tai herkkuruokia syödäkseni, sillä ne panevat vatsani epäkuntoon; se on tottunut vuohen- ja naudanlihaan, silavaan, kuivattuun suolalihaan, nauriisiin ja sipuliin; jos sille joskus tarjotaan herrasväen ruokia, niin käy se kovalle ja oksentaa ne ulos. — Mutta kun tästä pian lähdemme valtamatkalle maakuntaan, niin ilmotettakoon siitä minulle ajoissa, sillä aijon tykkänään puhdistaa tämän saaren roistoista ja joutilaista; sillä tietäkää, että sellaiset vetelykset ovat [s. 151] yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläiskeossa, jotka syövät työmehiläisten kokooman hunajan. Aijon suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita hyvettä ja ennen kaikkia pitää uskontoa ja hengellisen säädyn arvoa kunniassa. Miltä tällainen ohjelma teistä tuntuu, hyvät ystävät? Olenko puhunut mitään tuhmuuksia vai oliko kaikki kuin ollakin pitää? Ettenkö vain suotta vaivannut aivojani?» — »Armollinen herra kuvernööri», sanoi hovimestari, »se mitä puhuitte oli kerrassaan järkevästi ja oikein ajateltu; ja minua ihmetyttää, että koulunkäymätön mies — kuten teidän armonne luulen olevan — osaa sanoa niin monia ja tärkeitä totuuksia niin ytimekkäässä ja viisaassa muodossa. Se käy yli kaiken sen mitä ne, jotka teidät tänne lähettivät, ja me, jotka tänne mukananne tulimme, voimme lainkaan odottaa teidän hengenlahjoiltanne. Mutta joka päivähän maailmassa saadaan nähdä jotain uutta; pilasta tulee totuus, ja pilantekijät huomaavat itse tulleensa pilan esineiksi.»

Syötyään lääkärin luvalla vatsansa täyteen Sancho lähti hovimestarin ja kirjurin seuraamana valtamatkalleen, virkasauvansa kädessään ja niin uljaan näköisenä kuin mahtavalta maaherralta sopi odottaakin. Joitakuita katuja tarkasteltuaan he kuulivat etäältä miekankalsketta; he kiiruhtivat sinnepäin ja näkivät kaksi miestä keskenään kamppailevan, jotka oikeudenpalvelijat nähdessään heti taukosivat; ja toinen huusi: »Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Onko se laitaa, että avoimella kadulla miekka kädessä hyökätään ihmisten kimppuun?» — »Rauhoittukaa, hyvä mies», sanoi Sancho, »ja sanokaa minulle riitanne aihe, sillä minä olen maaherra itse.»

Toinen taistelijoista alotti silloin: »Herra kuvernööri, kerron sen teille muutamalla sanalla. Teidän armonne tietäköön, että tämä kunnon veikko oli juuri sisällä pelihuoneessa tässä vastapäätä ja voitti enemmän kuin tuhannen realia ties millä keinoin; ja minä, joka olin läsnä, ratkaisin useamman kuin yhden epäilyttävän tapauksen [s. 152] hänen edukseen, vaikka omatuntoni sanoi toista. Hän meni tiehensä voittoineen, ja kun odotin hänen antavan siitä minulle osan palkinnoksi kuten tapa on antaa arvossapidetyille henkilöille, jotka alinomaa ovat läsnä sekä oikeassa että väärässä pelissä, ratkaistakseen riitaisia kohtauksia ja estääkseen siten verenvuodatusta ei hän antanut minulle mitään, vaan sulloi rahat taskuunsa ja meni ulos. Harmissani juoksin hänen jälkeensä ja pyysin kohteliaasti ainakin kahdeksaa realia, sillä hän tietää, että olen arvossapidetty henkilö enkä ole missään virassa tai ammatissa, koskei vanhempani ole minua mihinkään sellaiseen opettaneet eivätkä myöskään jättäneet mulle mitään perinnöksi. Mutta tuo konna, tuo väärinpeluri ja suurvaras ei tahtonut antaa mulle enempää kuin neljä realia, josta teidän armonne huomaa, ettei hänellä ole pisaraakaan hävyn- ja kunniantuntoa itsessään; mutta kautta kunniani, jollei teidän armonne olisi saapunut, olisinpa häneltä nipistänyt voiton taskustaan ja opettanut hänelle, miten arvon- ja kunnianmiehiä on kohdeltava.» — »Mitäs teillä tähän on sanottavaa?» kysyi Sancho toiselta. Tämä myönsi vastustajansa kyllä kertoneen ylipäänsä oikein, mutta että hän sen vuoksi ei ollut tahtonut antaa tälle neljää realia enempää, koska oli usein ennenkin antanut hänelle saman määrän ja koska sellaisten miesten aina on kohteliaasti ja iloisella mielellä otettava vastaan mitä heille annetaan, eikä suinkaan rakennettava riitaa voittajan kanssa, jolleivät varmuudella tiedä tämän pelanneen väärin ja voiton siis olevan myöskin väärän; paras todistus siitä, että hän oli rehellinen mies eikä mikään petturi oli juuri se seikka, ettei hän ollut mitään antanut, sillä väärinpelaajat ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka huomaavat heidän väärän pelinsä.» — »Niin on todella asianlaita», sanoi hovimestari, »ja nyt on teidän armonne päätettävä, miten näiden miesten suhteen on meneteltävä.» — »Meneteltävä on näin», julisti Sancho tuomionsa: »siitä mitä [s. Kuva]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 153]

olette voittanut oikein tahi väärin tai keinolla millä hyvänsä, on teidän paikalla hellitettävä kantajalle sata realia ja sen lisäksi vaivaisille kolmekymmentä; ja te, jolla ei ole mitään virkaa tai ammattia tällä saarella, vaan joikailette joutilaana ympäriinsä, pistäkää paikalla taskuunne nuo sata realia ja pötkikää huomispäivänä tiehenne saarelta, mistä olette karkotettu kymmeneksi vuodeksi, uhalla että jos ennen palaatte, saatte pitkittää puuttuvat vuodet tulevaisessa maailmassa, sillä totisesti ripustan teidät silloin hirteen killumaan, tai jollen juuri itse, niin on ainakin pyöveli tekevä sen minun käskystäni. Ja suu poikki nyt jok’ainoalta, muuten saatte nahkaanne.» Saaliinjako toimitettiin heti, mutta kuvernööri viipyi vielä hetkisen paikalla ja sanoi: »Joko en mahda mitään tai hävitän sitte kaikki nuo kirotut peliluolat, sillä ne ovat minusta perin turmiollisia».

Mutta vähitellen alkoi herttuan väki kyllästyä Sanchon hallitukseen ja miettiä keinoja syöstäkseen hänet vallasta. Kelpo kuvernöörillämme ei ollut näistä salahankkeista vähintäkään aavistusta, vaikka hän tosin itsekin halasi pois tuon kovin niukan ruokajärjestyksen takia. Siitä huolimatta hän urheasti hoiti virkansa tehtäviä, antaen joukon mainioita säädöksiä hyvästä hallinnosta luulotellulla saarellaan. Niinpä hän sääsi, ettei siellä saanut olla elatusvarojen tukuttainmyyjiä ja -ostajia, ja että sinne sai tuottaa viiniä mistä hyvänsä, kuitenkin sillä ehdolla että tuontipaikan nimi ilmotettiin, jotta viinin hinta voitaisiin määrätä sen hyvyyden ja arvon mukaan; ja ken vettä viiniin sekottaisi tai sen nimen toiseksi muuttaisi, rangaistaisiin kuolemalla. Hän alensi hinnan kaikenlaisista jalkineista, koska ne hänen mielestään olivat liian korkeat; määräsi täsmälliset palvelijain palkat, jotka siihen asti olivat olleet kokonaan riippuvaiset isäntäväen mielivallasta. Vielä hän sääsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka päivin tai öin lauloivat kevytmielisiä ja siveettömiä lauluja; samaten kiellettiin sokeita [s. 154] laulamasta ihmetöistä, jollei heillä ollut mukanaan laillista todistusta ihmetyön todellisuudesta; sillä Sancho arveli useimpien sokeitten ylistämäin ihmetöitten olevan keksittyjä ja vain vahingoittavan todellisia ihmeitä. Lopuksi hän asetti tarkastajan köyhien tilaa valvomaan, ei näitä vainoomaan, vaan tutkimaan heidän todellista tilaansa; sillä teeskennellyn vaivaisuuden ja valheellisten kyynelten varjolla liikkuu monesti terveitä mutta perheellisiä ihmisiä kerjäämässä. Sanalla sanoen hän sääsi niin oivallisia lakeja, että niitä saarella vielä tänäpäivänäkin noudatetaan ja kutsutaan suuren kuvernöörin Sancho Pansan laeiksi.



  1. Barato merkitsee vanhassa espanjankielessä pilaa tai petosta.