Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kolmas luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toinen luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kolmas luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Neljäs luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 10]

KOLMAS LUKU.
Don Quijote lyödään ritariksi.

Näiden levottomain ajatusten kiusaamana seikkailijamme viimein päätti laihan ateriansa; ja nousten äkkiä pöydästä vei hän isännän talliin, jonka oven huolellisesti sulki. Sitte lankesi hän polvilleen isännän eteen ja lausui tälle hartaalla äänellä: »En nouse koskaan tästä, korkea-arvoinen ritari, jollei teidän armonne suo minulle muuatta lahjaa, jota teiltä pyydän ja joka yhtä hyvin on teidän omaksi kunniaksenne kuin koko maailman eduksi.» Näin puhuteltuna isäntä katseli ihmeissään jalkainsa juuressa anovata ja kuunteli hänen eriskummallista puhettaan, osaamatta mitään tehdä tai sanoa. Viimein hän pyysi ritaria nousemaan pystyyn, mutta tämä vain pysyi itsepäisenä, kunnes isäntä viimein myönsi ennakolta hänelle pyytämänsä asian. »Vähempää en odottanutkaan teidän hienotunteisuudeltanne», vastasi siihen don Quijote. »Lahja, jota teiltä pyydän ja johon niin kohteliaasti suostuitte, käsittää sen, että huomenna päivän koittaissa suvaitsette lyödä minut ritariksi ja että tämän yön sallitte minun tehdä asepalvelusta linnanne kappelissa valmistuakseni siten tuohon ylevään arvoon, jota palavasti haluan ja joka minut saattaa tilaisuuteen etsimään seikkailuja halki avaran maailman, antamaan apuani sorretuille ja rankaisemaan ilkivaltaisia tyranneja vaeltavan ritariston lakien mukaan, johon pidän kunnianani kuulua.»

Isäntä, joka kuten sanottu oli aika koiranleuka ja oli jo heti alusta epäillyt ritarin pään olevan vähän sekasin, arvasi tämän viime sanat kuullessaan olleensa aivan oikeassa hänen suhteensa; ja saadakseen itselleen kylläksi naurun aihetta hän päätti antaa vieraan pitää päänsä. Hän sanoi hyvin arvaavansa don Quijoten tehtävän, jota parempaa tämä ei olisikaan voinut valita, ja ettei mikään ollut tärkeämpää arvokkaille ritarismiehille [s. 11] kuin että heitä ansionsa mukaan kohdeltaisiin. Itsekin oli hän muka nuoruudessaan samassa tarkotuksessa kuleksinut maita mantereita seikkailuja etsien, kaikkialla koetellen jalkainsa kepeyttä ja käsiensä näppäryyttä, kunnes viimein oli vetäytynyt tähän linnaan, missä nyt eli omista ja muitten tuloista, ottaen vierasvaraisesti vastaan vaeltavia ritareja kaikista säädyistä ja aselajeista, — tehden tämän kaiken pelkästä kunnioituksesta heitä kohtaan ja jakaakseen heidän kanssaan mitä hänellä hyvää oli ja ottaen vastalahjaksi mitä vieraat maailmalla olivat koonneet.

Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut linnassaan tätä nykyä kappelia, missä asepalvelusta voisi toimittaa, koska oli revittänyt maahan entisen rakentaakseen uuden ja uhkeamman tilalle; mutta hyvin tietäen, ettei hätä lakia lue, ehdotti hän sen sijaan linnanpihaa, joka oli tuohon tarkotukseen vallan omiaan. Huomenissa viiden kuuden tienoissa hän toimittaisi pyydetyn juhlamenon, jonka kautta don Quijote tuntisi itsensä yhtä kelpo ritariksi kuin mikä muu ritari hyvänsä. »Onko teillä muuten rahaa?» päätti hän puheensa. — »Rahaako?» toisti ritarimme ällistyneenä; »ei penniäkään, sillä en ole missään lukenut, että vaeltava ritari kulettaisi sellaista tavaraa matkassaan.» — »Siinäpä olette surkeasti erehtynyt», sanoi isäntä; »sillä jollei siitä kirjoissa mitään mainita, niin ovat kirjailijat edellyttäneet sen olevan itsestään selvän, eikä käy ajatteleminenkaan, että vaeltava ritari tulisi ilman tätä tarpeellista tavaraa toimeen yhtä vähän kuin ilman puhtaita liinavaatteitakaan. Elkää siis lainkaan epäilkö, ettei noilla monilukuisilla vaeltavilla ritareilla, joita romaanit ovat täynnä, olisi aina ollut matkassaan paksu rahakukkaro mahdollisia tarpeita varten, puhtaita liinavaatteita ynnä pieni rasia haavavoidetta; sillä hirmuisissa taisteluissaan korpien ja erämaiden keskellä ei heillä suinkaan aina ollut käsillä haavureita heidän vammojansa paikkaamaan, ja olisivat he jo kuolleet tuhat kuolemaa, jollei joku viisas ja ystävällinen loitsija olisi lähettänyt heidän avukseen neitosia tai kääpiöitä,[s. 12] jotka panemalla heidän kielelleen pisaran ihmeellistä taikajuomaa paransivat heidät yhdessä tuokiossa niin terveiksi kuin eivät koskaan olisi sairaina olleetkaan. Mutta kun näin ei aina voinut odottaa käyvän, eivät he milloinkaan laiminlyöneet käskeä asemiehiään varustamaan matkaan viljalta rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, kuten haavalääkettä ja siteitä; ja jollei ritarilla ollut lainkaan asemiestä (mikä sentään oli sangen harvinaista), niin kuletti hän itse näitä tavaroita matkalaukussa, joka oli sopivasti sijoitettu hevosen lautasille, niin ettei sitä juuri ollenkaan voinut huomata. Senpä vuoksi kehotan ja käskenkin teitä, tulevaa kummipoikaani, ettette milloinkaan lähde ulos ilman rahaa ja muita tarpeellisia tavaroita, sillä saattepa nähdä tarvitsevanne niitä milloin vähimmän luulettekaan.»

Don Quijote lupasi seurata neuvoa ja valmistausi heti paikalla suorittamaan asepalvelustaan majatalon takapihalla. Hän kokosi varuksensa ja laski ne kaivon kannelle, ja suudeltuaan kilpeään ja keihästään hän alkoi astella kaivon edustalla ylen uljaana ja hyvillä mielin. Oli jo puoliyö, kun hän alotti tämän jalon juhlamenon; ja isäntä, joka siitä nautti ylenmäärin, kiirehti ilmottamaan kaikille vierailleenkin sankarimme aikeesta suorittaa asepalvelusta hänen takapihallaan sekä millä kärsimättömyydellä hän odotti ritarilyöntiään. Hämmästyneinä tämänkaltaisesta hulluudesta riensivät kaikki jonkun matkan päästä katsomaan ja näkivät don Quijoten arvokkaalla ja mahtipontisella ryhdillä vuoroon kävelevän, vuoroon seisahtuvan ja keihääseensä nojautuen katselevan syvämielisesti varuksiaan.

Tällä välin yö selkeni, ja kuun kirkkaassa valossa nähtiin selvästi ritarin jokainoa liike. Sattumalta hän käänsi harhailevan katseensa muutamaan muulinajajaan, joka tuli juottamaan juhtiaan ja siinä tarkotuksessa tahtoi raivata ritarin aseet kaivon kannelta. Mutta nähdessään hänen lähestyvän ja arvaten hänen aikeensa karjasi don

[s. kuva]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 13]

Quijote hänelle tuimasti: »Ole kuka olet, röyhkeä ritari, joka uskallat koskettaa kalvan kantajista kaikkein uljaimman aseita, mutta ajattele tarkoin mitäs teet, jollet hengelläsi tahdo maksaa röyhkeyttäsi.» Mutta ajattelematon muulinajaja ei pannut huomiota don Quijoten uhkauksiin, vaan tarttui ihan kuin ilkeyksissään varuksiin ja nakkasi ne pitkän matkan päähän. Silloin don Quijote kohotti silmänsä taivaalle ja supisi sydämmessään seuraavan rukouksen valtijattarelleen: »Tukekaa minua, jalo neitini, tässä ensimmäisessä tilaisuudessa, mikä halvalle orjallenne tarjoutuu, elkääkä kieltäkö minulta suojelustanne tässä seikkailussa!» Näin sanoen hän nakkasi kilven syrjään ja molemmin käsin heiluttaen keihästään suuntasi niin voimakkaan iskun muulinajajan kalloon, että tämä vallan tajuttomana nujertui hänen jalkoihinsa. Näin loistavasti suoriuduttuaan ensimmäisestä seikkailustaan don Quijote kokosi aseensa, vei ne jälleen kaivon kannelle ja rupesi kävelemään edestakasin kuten ennenkin.

Nähdessään ritarin hulluuden olevan vaarallisempaa laatua kuin oli luullut isäntä päätti antaa hänelle ritarilyönnin heti päivän koittaissa. Hän tuotatti tuota pikaa itselleen kirjan, johon hänen oli tapana merkitä muulinajajille antamansa heinä- ja ohramäärät, ja ottaen mukaansa ennenmainitut neitoset ynnä pienen pojan, joka kantoi kynttilää, hän meni alas takapihalle don Quijoten luo ja käski hänen laskeutumaan polvilleen. Sitten mutisten kirjastaan jotakin juhlapuheen tapaista hän kohotti kätensä ja antoi ritarille niin tuntuvan läimäyksen niskaan, että tämä pakosta notkisti päätänsä, ja sitte toisen läimäyksen miekan lappeella selkään, yhtä mittaa höpisten jotain hampaittensa välistä. Tämän tehtyään hän käski toisen neitosista vyöttämään miekan ritarin kupeelle, jonka tyttö vaivoin naurunhaluaan hilliten tekikin lausuen samalla: »Jumala antakoon teille menestystä taisteluissa, te kaikkein urhoollisin ritari!» Don Quijote pyysi tytön mainitsemaan hänelle nimensä, jotta hän vastedes voisi [s. 14] hyväntekijättärensä kanssa jakaa kaiken kunnian, minkä käsivartensa voimalla tulisi maailmassa itselleen hankkimaan. Kaunotar vastasi vaatimattomasti nimensä olevan Tolosa ja isänsä rihkamakaupustelijan Toledossa, ja että hän muuten aina oli altis palvelemaan ritariamme. »Erinomaisena mielisuosiona minua kohtaan», lausui don Quijote, »pyydän teitä vastaisuudessa kutsumaan itseänne donna Tolosaksi»,[1]) johon pyyntöön asianomainen suostuikin. Toinen tyttö kiinnitti vuorostaan kannukset ritarin kantapäihin, ja heidän välillään syntyi miltei samantapainen puhelu; nimeänsä kysyttäessä tyttö vastasi itseään tavallisesti kutsuttavan vain Myllärintytöksi, koska hänen isänsä oli kunniallinen mylläri Antequerassa. Uusi ritari pyysi häntäkin tästä lähtien käyttämään aatelista arvonimeä ja lausui muuten tuhannet kiitokset hänelle osotetuista arvokkaista palveluksista. Kun tämä ihmeellinen juhlameno oli loppuun suoritettu, meni don Quijote, joka kuollakseen ikävöi päästä uusiin seikkailuihin, heti satuloimaan ratsunsa; satulassa istuen hän syleili isäntäänsä ja lausui hänelle monet kiitokset saamastaan ritarilyönnistä, puhellen samalla niin eriskummallisia asioita, että olisi sulaa hulluutta meidän käydä niitä tässä toistelemaan.

Isäntä, joka oli iloissaan kun viimeinkin pääsi vieraastaan, vastasi yhtä korkeaolentoisesti vaikka vähemmillä sanoilla ja päästi hänet lähtemään mitään maksua vaatimatta.


  1. Donna (lue: donja) = aatelinen arvonimi Espanjassa rouville ja neitosille, samatenkuin don (herra) miehille.