Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Seitsemästoista luku

Wikiaineistosta
Kuudestoista luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Seitsemästoista luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Kahdeksastoista luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 93]

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Miten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä hullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.

Kätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don Quijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi lainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa ja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä vastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä ja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin kerralla. »Lähde siis, poikaseni», lausui don Quijote hänelle jäähyväisiksi, »eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän kauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista ammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon henkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota piirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa, vaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä jotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko hän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin tarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen kertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäänsä eloa, hänen äänensä sointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän minulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä syvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää rakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun tietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista ilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita. Lähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle paremman [s. 94] seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman menestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni saavutan.» — »Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni kaviot kannattavat», vastasi Sancho. »Mutta hillitkäähän toki levottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi sydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen vastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään neiti Duleinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä päivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte menetellä oman pääni jälkeen.»

Nämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen raviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä, nojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä aivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin herransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi lupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei don Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja heittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen itsensä kanssa.

»Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa! Menetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et lähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata pikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko ja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho? No kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet terveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta, joka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa isoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki hyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi mennä? [s. 95] Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi kuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista? Et sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni, jos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta heidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja luuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin siinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen lähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa käyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota; kelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole tarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä täällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen edestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain tuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja muotopuolena sieltä palaavan.»

Täten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin mietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: »Mutta enköhän vain saa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs pakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet kerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna pakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen ole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän, siitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja että sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin sanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran on hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä toisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi ja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä uskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi Dulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo [s. 96] uskoa, niin vannon asian todeksi; jos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän vielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä edelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei hän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole mitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas joku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa talonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen.»

Nämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja hän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina iltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni olikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään yrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin aaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä laukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan ja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. »No vihdoinkin olet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?» kysyi ritari. »Tuoko tämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?» »Rakkautta se vain teille tuo», vastasi Sancho häikäilemättä. »Hyviäkö uutisia siis minulle tuot, poikaseni?» — »Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava Rosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka saapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera.» — »Iankaikkinen isä!» huudahti ritari, »tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä minua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa ikäviä ajatuksiani!» — Hä, ettäkö pettäisin teitä», ylvästeli Sancho, »nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille? Antakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan, pyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen neitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja, jalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten ymmärrä [s. 97] miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan; heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa kultaa.» Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tohosoon päin, mutta kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako tämä prinsessan oli kohdannut. »Kylän ulkopuolellako?» matki Sancho; »eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?» — »En näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen», sanoi don Quijote. — »Herra meitä armahtakoon!» siunasi Sancho; »kuinka on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin lumottu.» — »No nyt et sinä tällä kerralla näe paremmin kuin minäkään. Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini näyttää, sen voin vannoakin.» — »Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette laskea leikkiä, armollinen herra», sanoi Sancho; »avatkaahan toki silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on aivan lähellä meitä.»

Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi polvilleen ja huusi korkealla äänellä: »Oi korkea prinsessa, te kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä, teidän [s. 98] palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari don Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon ritariksi.»

Rakastunut ritari oli hänkin vajonnut polvilleen Sanchon viereen tämän alkaessa kauniin puheensa; ja nähdessään että se, jota Sancho puhutteli prinsessaksi, olikin vain jykeväruumiinen talonpoikaistyttö, jolla oli pöhöttyneet kasvot ja nykerä nenä, tuli hän niin hämilleen, ettei uskaltanut suutansa avaistakaan. Tytötkin olivat vähintään yhtä ällistyneet noiden eriskummaisten miesten käytöksestä, jotka ilman muuta sulkivat heiltä tien. Mutta se tytöistä, jonka aasin ohjaksia Sancho piteli, liuskasi nyt äkäisesti: »Hyvät herrat, mikä teidät oikeuttaa pidättämään aasejamme? Sutikaa tiehenne ja antakaa meidänkin mennä, sillä meillä on kiiru.» — »Oi suuri prinsessa, Toboson kuuluisa valtiatar, eikö ylevä sydämmenne lainkaan helly nähdessänne tässä jalkojenne juuressa vaeltavan ritariston kunniapylvään ja riemukaaren?» — »Kuulehan», sanoi toinen tytöistä, »kuinka herrasmiehet pitävät talonpoikaistyttöjä narreinaan, niinkuin ei meillä muka olisi nenä keskellä naamaa kuten muillakin. Joutuun siitä tiehenne ja päästäkää meitäkin jatkamaan matkaamme!» — »Nouse pystyyn, Sancho», sanoi don Quijote surullisella äänellä; »näen hyvin ettei kovaonni hetkeksikään väsy minua vainoomasta ja ettei minulla tässä elämässä ole enää mitään iloa toivottavaa. Ja sinä, inhimillisen kauneuden lumoava aurinko, luojan ihanin mestariteos ja kaikkien vuosisatain ihme, sydämmeni vavistus ja ihastus, jonka ainokaisen ihanuuden joku minulle vihamielinen loitsija nyt verhoo halvan talonpoikaistytön hahmoon, rukoilen sinua nöyrästi, ettes lakkaisi katselemasta minua rakastavaisilla silmäyksillä, vaikka mahdollisesti sama ilkeä vihamies on saattanut minullekin antaa hirvittävän muodon sinun silmissäsi. Sinä näet, ihastuttava prinsessa, suuren nöyryyteni ja kiivauteni sinua palvellessani, ja myöskin ettei sydämmeni vihamiesteni kaikista [s. 99] konnankujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä kunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee.» — »Oh, lempo soi», huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, »olemmeko tulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä, hyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä.» Sancho nousi nyt maasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta, että näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.

Don Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin voi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: »Mitä arvelet tästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat oikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät eteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko milloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta ole onnettomuus itse?» — »Voi niitä kirotuita veitikoita!» huudahti Sancho; »eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän pistävän ne kaikki paistin vartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa kuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta näyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt kauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli satulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan.» — »No, mutta miksi en minä nähnyt hiluistakaan kaikesta tästä ihanuudesta?» huusi don Quijote. »Ah, sitähän olen aina sanonut ja sitä kaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!»

Sancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun nähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi, ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa ratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden alle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin sisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät kuiville heinille ja nukahtivat.