Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Yhdeksäs luku
| Kahdeksas luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Yhdeksäs luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kymmenes luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Kun Don Quijote ja Sancho jälleen alkoivat taivaltaa eteenpäin majatalon portilta, puheli ritari seuraavaan tapaan: »Sancho ystäväni, olet nyt huomannut miten onni meille tähän asti on ollut tyyten vastainen ja miten [s. 43] me nytkin pahoin pideltyinä lähdemme tästä majatalosta. Sen vuoksi tahdon tästä lähtien ottaa lisänimeksi Surullisen hahmon ritari kuten aikaisemmin don Galaor, joka kutsui itseään Perinnöttömäksi ritariksi.» Tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi, kun äkkäsi etäällä ratsastajan, jolla oli päässään jotakin mikä kiilsi kuin kulta. »Oi Sanchoseni», huudahti hän, »tiedätkö etteivät mitkään asiat ole niin paikkansa pitäviä kuin sananlaskut, sillä ne johtuvat kokemuksesta, joka on kaikkien tieteiden äiti; varsinkin koskee tämä sitä sananlaskua, joka lausuu ettei onnettomuus aina väijy köyhän ovella. Sanon tämän sinulle sen vuoksi, että jos viime yönä saimme pahoin selkäämme, on nyt käsissä hetki ja seikkailu, joka tarjoaa meille voittoa ja kunniaa. Katsoppas tuota miestä; kaikesta päättäen hän kantaa päässään Mambrinuksen kypärää, jonka olen vannonut valloittavani itselleni. Hän tulee suoraan meitä kohden.» — »Herra», vastasi Sancho, »miettikää tarkoin mitä sanotte ja vielä tarkemmin mitä teette!» — »Luuletko minun erehtyneen, sinä viheliäinen olento, joka epäilet kaikkea?» jyrisi ritari. »Etkö näe tuota ritaria, joka harmaalla, täplikkäällä orhilla ratsastaa meitä kohden ja pitää päässään kultaista kypäriä?» — »Näenpähän vain miehen, joka ajaa ruskeanharmaalla aasilla ja pitää päässään jotakin kiiltävää esinettä.» — »No niin, minkä näet kiiltelevän, se juuri on Mambrinuksen kypäri. Siirry minusta muutaman askeleen päähän ja jätä minut yksikseni; saat nähdä miten minä aikaa tyhjiin jaarituksiin tuhlaamatta suoritan tämän seikkailun tuossa tuokiossa ja valloitan tuon kallisarvoisen kypärin, jota niin hartaasti olen halunnut itselleni.»
Sen ritarin ja hänen ratsunsa ja kypärinsä laita, jonka don Quijote oli näkevillään, oli tämmöinen. Tässä piirikunnassa oli kaksi kylää, joista toinen oli niin pieni, ettei siellä ollut omaa parturia; sen vuoksi sai isomman kylän parturi, joka varsinaisen ammattinsa ohessa harjotti myöskin haavalääkärin tointa, pitää huolta kummastakin [s. 44] kylästä. Nyt sattui pienemmässä kylässä muuan mies sairastumaan ja oli suoneniskun tarpeessa, jotapaitsi jotkut toiset kaipasivat parranajoa; sen vuoksi oli parturi nyt matkalla sinne, ja sateen yllättämänä hän oli saippuavadillaan suojellut hatturisaansa; ja kun vati oli vaskesta ja aivan uusi, välkkyi se puolen peninkulman päähän. Hän ratsasti kauniilla harmaalla aasilla, niinkuin Sancho aivan oikein oli huomauttanut; ja kaikki tämä oli saanut don Quijoten kuvittelemaan näkevänsä edessään kultakypärisen ritarin ratsastavan harmaantäplikkäällä orhilla, sillä hän sovitti kaikki kohtaamansa ilmiöt omien eriskummallisten romaanihaaveittensa mukaisesti. Niinpä hän nytkin, nähdessään poloisen vieraan ritarin lähestyvän, hän ratsasti tätä vastaan höllitetyin ohjaksin ja keihäs tanassa, lujasti päättäen lävistää vastustajansa; ja aivan lähelle tultuaan huusi hän; »Puolusta itseäsi, kehno olento, tai jätä paikalla minulle tuo esine, johon minulla on kieltämätön oikeus!»
Nähdessään moisen merkillisen haamun rajusti hyökkäävän kimppuunsa taivas ties mistä syystä, ei parturi tiennyt muuta keinoa nahkansa pelastamiseksi kuin hypätä maahan aasinsa selästä ja painaa käpälämäkeen minkä koivet kannattivat, joutamatta sen enempää ajattelemaan aasiaan ja saippuavatiaan. Huomattuaan voitonsaaliin jäävän hänelle ei don Quijote enää pitkittänyt vainoomista, vaan kääntyi asemiehensä puoleen huutaen; »Tuo pakana ei ollutkaan mikään tyhmyri. Hän menetteli kuin majava, jonka luonto on opettanut henkensä pelastukseksi puremaan poikki oman häntänsä. Nostappa maasta tuo kypäri!» — »No, sieluni kautta!» vastasi Sancho, katsellen valloitettua kypärää, »vati ei ole mikään huono saalis; se on varmasti kuuden markan arvoinen jollei enemmänkin.» Ritari otti esineen ja koetteli sitä päähänsä puolelle jos toisellekin; mutta kun se vain ei ottanut oikein sopiakseen, rupesi häntä harmittamaan: »Lempo vieköön, se pakana, jolle tämä mainio kalu [s. 45] taottiin, mahtoi olla kovin isopäinen! Mutta mikä vielä pahempi, luulenpa että tästä kypäristä puuttuu tykkänään alapuolisko.» Sancho ei enää voinut olla hymyilemättä, kun näki isäntänsä pitävän parturin vatia kypäränä, ja olisi arvattavasti puhjennut isoääniseen naurunhohotukseenkin, jolleivät hänen hartiansa olisi niin usein tehneet tuttavuutta ritarin peitsenvarren kanssa. »Mitä siinä naurat, Sancho?» ärähti don Quijote julmistuneena. »Nauranpahan vain ajatellessani tämän kypärin entisen omistajan päätä», vastasi Sancho, »ja sitä että kypäri muistuttaa parturinvatia kuin vesipisara toista samanlaista.» — »Tiedätkö mitä nyt ajattelen?» virkkoi don Quijote. »On vallan varmaa, että tämä verraton kypäri on sattumalta joutunut jonkun pöllöpään käsiin, joka tuntematta sen todellista arvoa on kullanhimoisena rikkonut ja sulattanut sen alaosan omiksi hyvikseen, niin että jälelle jäänyt osa todella, kuten sanot, muistuttaa parturinvatia. Mutta oli sen laita miten tahansa — minä, joka tunnen sen arvon, en suotta mukise tästä vähäpätöisestä muutoksesta. Vien kypärin ensimmäiseen pajaan ja annan takoa siihen silmä verhon lisää, ja olenpa varma, ettei sille vedä silloin vertoja edes se kypäri, jonka Vulkanus takoi itse sotajumalalle. Siihen asti käytän sitä semmoisena kuin se nyt on; aina se on parempi kuin ei mitään ja kestää hyvästi kaikenlaisia kolhauksia.»
— »No niin», myönteli Sancho, »jättäkäämme tämä asia sikseen. Mutta sanokaas minulle mitä tuolla harmaan täplikkäällä orhilla tekisimme, jonka satulasta survaisemanne miesparka on jättänyt oman onnensa nojaan? Päättäen siitä kiiruusta millä hän koipiaan käytteli, ei hänellä lie halua palata tänne takasin; ja partani kautta, harmo ei ole hullumpi.» — »En ole pitänyt tapanani», vastasi don Quijote, »riistää mitään voittamiltani vastustajilta, eikä vaeltavan ritariston lakien mukaista olekaan antaa heidän kulkea jalkasin, paitsi jos voittaja itse on taistelussa menettänyt hevosensa. Silloin hän huoletta voi [s. 46] ottaa voitetun ratsun rehellisenä sotasaaliina. Siispä, Sanchoseni, jätä rauhaan tuo hevonen tahi aasi, kummaksiko sitä kutsua tahdot; ken sen kadotti, tulee varmaan noutamaan sen, sittekun olemme edenneet kyllin kauvaksi tästä paikasta.» — »Hitto vie!» manasi Sancho, »tekisipä kovin mieleni ottaa tuo elukka, tai ainakin vaihtaa se omaani, joka ei minusta näytä yhtä hyvältä. Puukot ja pistimet, herra ritari, minusta tuntuvat teidän ritarilakinne liian ahdasmielisiltä, jos ne eivät salli vaihtaa aasia toiseen! Ainakin tahtoisin tietää onko lupa vaihtaa edes satuloita?» — »Siitä en tosin ole oikein selvillä», vastasi don Quijote, »mutta kunnes saan siitä parempaa varmuutta sallin sinun ottaa satulan, jos nimittäin olet sen tarpeessa.» — »Tarvitsen sitä yhtä kipeästi kuin omaa itseäni», sanoi Sancho ja kävi riisumaan satulaa parturin aasin selästä, pannen sijaan oman satulansa.
Kun tämä oli tehty, istuivat he murkinoimaan lopun eväistään; ja valitsematta erityisesti matkan suuntaa (mikä olisikin ollut vastoin vaeltavien ritarien tapoja) antoivat he Rosinanten, jota aasi seurasi kuin parasta ystäväänsä, kulkea minnepäin halusi. Täten he saapuivat huomaamattaan valtamaantielle, jota alkoivat umpimähkään seurata.