Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kahdeksas luku
| Seitsemäs luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Kahdeksas luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Yhdeksäs luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Ravintolan isäntä, joka ällistyi aika lailla nähdessään luokseen saapuvan miehen poikkipuolin aasin selässä, kysyi Sancholta mikä tauti ritaria vaivasi. Sancho vastasi, ettei se mitään merkinnyt; olipahan ritari vain pudonnut vuorelta alas ja saanut kylkensä vähän aroiksi. Majatalon emäntä, joka vastoin tavallisuutta oli [s. 35] helläluontoinen nainen ja tunsi sääliväisyyttä kärsiviä lähimmäisiään kohtaan, ei voinut ristissä käsin katsella ja kuunnella don Quijoten surkeita ähkymisiä ja vaivoja, vaan riensi heti auttamaan häntä tyttärensä kanssa, joka oli aika sievännäköinen neitonen.
Samassa majatalossa palveli nuori asturialainen tyttö, jolla oli leveät kasvot, litteä pää, toinen silmä kiero ja toinen vallan näkemätön; muuten hän oli päättäväinen luonteeltaan ja sukkela liikkeiltään, mikä kyllä korvasi ulkonaisen viehätyksen puutetta. Uumaltaan hän oli runsaasti kolme jalkaa, ja hartiansa olivat niin tanakat, että pään asento oli eteenpäin kumara ja katse siten pakosta eikä vain kainoudesta maahan luotu. Tämä näppärä neito auttoi isännän tytärtä don Quijotea hoitaessa, ja molemmat valmistivat hänelle kurjan vuoteen muutamaan loukkoon, jossa kaikesta päättäen ennen oli säilytetty olkia.
Pian olikin emäntä tyttärineen laastaroinut ritarin kiireestä kantapäähän, Maritornen (se oli asturialaistytön nimi) valaistessa heidän työtänsä savilampulla. Nähdessään potilaan monet kuhmut emäntä virkkoi: »Totta totisesti nämä puhuvat pikemminkin kelpo iskuista kuin mistään putouksesta». — »Eivät ne ole mitään isku vammoja», ärähti Sancho; »kalliossa oli monia kärkiä ja jok’ikinen antoi hänelle muistiksi kuhmun. Muuten, hyvä rouvaseni», lisäsi hän, »käytelkää laastaria hiukan säästäen; sitä ehkä tarvittanee muuallakin, sillä minunkin lanteitani hiukan kolottaa.» — »Oletteko tekin pudonnut vuorelta?» kysyi emäntä. — »En suinkaan», vastasi Sancho; »mutta kun näin hyvän isäntäni heittävän kuperikeikkaa alaspäin, pelästyin niin hirveästi, että tunsin ruumiissani aivan kuin tuhannen patukaniskua.» — »Mikä isäntänne nimi on?» kysyi vuorostaan Maritorne. — »Don Quijote de la Mancha, vaeltava ritari ja urhoollisimpia kalvankäyttäjiä mitä moniin aikoihin on nähty.» — »Vaeltava ritari!» kysyi asturialaisneito, »mikä se on?» — »Mitä! Oletteko yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt [s. 36] lapsi?» huudahti Sancho. »Kuulkaas, sisarkulta, vaeltava ritari on sellainen ihminen, joka illalla on keisari tai saa jonkun tusinan raippoja, tänään on onnettomin kaikista luontokappaleista ja huomenna lahjoittaa kolme neljä kuningaskuntaa asemiehelleen.»
Don Quijote, joka tarkkaavaisesti kuunteli keskustelua, katsoi kohteliaisuuden vaativan hänenkin sekautumistaan siihen, ja kohoten miten paraiten taisi istualleen tarttui hän rakastettavasti emännän käteen lausuen: »Uskokaa minua, kaunis rouvani, että voitte sanoa itseänne onnelliseksi, kun onnetar toi minut linnaanne vieraaksi. En tahdo puhella siitä sen enempää, sillä ei ole koskaan hyvä kehua itseään, ja uskollinen asemieheni jo ilmaisi teille kuka olen. Sanon vain, että tulen säilyttämään muiston minulle osottamastanne hyvyydestä aina elämäni loppuun asti, ja että käytän jokaista tilaisuutta todistaakseni kiitollisuuttani siitä. Ja jollei taivas», jatkoi hän, luoden helliä silmäyksiä emännän tyttäreen, »olisi nähnyt hyväksi kytkeä minut ijäksi rakkauden kahleisiin ja sen kiittämättömän kaunottaren lumousvoiman alaiseksi, jota aina ajattelen, niin olisin kernaasti laskenut sydämmeni tämän ihanan neitosen jalkain juureen.»
Emäntä, hänen tyttärensä ja Maritorne hölmistyivät sanattomiksi kuullessaan ritarimme suusta tällaista puhetta, joka oli heille kuin kreikkaa, vaikka sen verran siitä ymmärsivätkin, että tarkotus oli ladella heille kohteliaisuuksia. Niinpä he eivät osanneetkaan muuta tehdä kuin katsella vuoroon toisiansa vuoroon tuota merkillistä miestä; kiittäen häntä kohteliaisuudestaan he syvästi niiattuaan vetäytyivät huoneesta. Maritorne oli tätä ennen pitänyt huolta Sanchosta, jonka tila oli yhtä surkea kuin herransa.
Kun ei kuhmuiltaan voinut nukkua, nousi Sancho ennen päivänkoittoa pahasti maristen vuoteestaan ja kömpi pimeässä isännän puheille, jolle sanoi: »Rakas herra, ken olettekin, tehkää meille se laupeus että annatte [s. 37] hiukan rosmariinia, viiniä, suolaa ja öljyä; tarvitsisimme niitä parantaaksemme yhden kaikkein oivallisimmista vaeltavista ritareista jotka koskaan ovat maan kamaraa polkeneet.» Tästä puheesta isännälle vähitellen selvisi millä kannalla hänen vieraittensa järjentila oikeastaan oli; mutta siitä huolimatta hän antoi Sancholle pyydetyt ainekset. Tämän ne perille vietyä sekotti don Quijote kaikki yhteen isoon maljakkoon, ja keitettyään niitä mielestään tarpeeksi kauvan pyysi hän pulloa johon keitoksensa kaataisi; mutta kun sellaista ei majatalossa löytynyt, täytyi hänen tyytyä pieneen rautapeltiseen purtiloon, jossa ennen oli säilytetty öljyä ja jonka isäntä nyt jalomielisesti lahjoitti hänelle. Hän luki sitte astian yli enemmän kuin sata Pater nosteria ja saman verran Ave Mariaa, Salvea ja Credoa [1]), tehden joka sanalle ristinmerkin.
Kun tämä merkillinen keitos viimein oli valmistunut, tahtoi don Quijote koettaa sen tehoisuutta heti paikalla; ja sen sijaan että olisi sivellyt sillä haavojaan, joi hän sitä hyvän juomalasillisen. Mutta tuskin hän oli saanut juoman sisäänsä, kun alkoi oksentaa takasin niin tuimasti, ettei siitä jäänyt hiukkaakaan hänen vatsaansa. Näistä ponnistuksista uupuneena hän rupesi tavattomasti hikoilemaan, jonka vuoksi hän kääri peitteen ympärilleen ja pani maata. Hän nukkui runsaasti kolme tuntia, ja herättyään hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi, ettei lainkaan epäillyt lääkkeen ihmeellisesti parantavaa voimaa, vaan tunsi itsensä turvatuksi vastaisten vaarallisempienkin seikkailujen varalta.
Sancho Pansa, joka tästä huomasi herransa lääkkeen kerrassaan oivalliseksi, kärtti hartaasti itselleen lopun purtilon sisällyksestä. Don Quijoten annettua se hänelle, nielasi hän pohjasakan vatsaansa kahdessa kulauksessa. Mutta kenties hänellä ei ollut niin hieno ja [s. 38] tunteellinen vatsa kuin isännällään, sillä ennenkun lääke alkoi vaikuttaa, sai miespoloinen niin kauheita vatsanväänteitä, että luuli viime hetkensä tulleen; ja tässä säälittävässä tilassa rupesi hän hurjasti sadattelemaan koko rohtoa ja sitä kurjaa petturia, joka sitä hänelle oli juottanut. »Ystävä Sancho», sanoi ritari arvokkaasti, »erehtyisinpä todella suuresti jollei kaikki tämä johdu siitä, ettei sinua ole lyöty ritariksi; omasta kohdastani voin vakuuttaa, että lääke on hyvää sellaisille, jotka tämän arvon ovat saavuttaneet.» — »No, Herra nähköön», voivotti Sancho, »jos sen kerran tiesitte, niin miksi sitte annoitte minun sitä maistaa? Lempo soi, onpa tosiaan hyvä antaa sitte vasta neuvoja, kun olen jo henkihieverissä.» Mutta juuri nyt ihmelääke alkoi ankarasti vaikuttaa, ja kaikki läsnäolijat olivat joutua epätoivoon Sancho-paran kohtalosta. Vajaan tunnin verran kesti tätä kamppausta; mutta sen sijaan että isäntänsä siitä sai virkistystä, tunsi miespoloinen itsensä niin heikontuneeksi ja raihnaiseksi, että tuskin jaksoi hengittääkään. Don Quijote, joka kuten sanottu oli vallan ennallaan, ei kuitenkaan tahtonut viivytellä hetkeäkään lähteäkseen uusiin seikkailuihin. Hän komensi Sanchon nousemaan pystyyn, satuloitsi itse Rosinanten, sälytti reppunsa aasin selkään ja Sanchon repun päälle; sitte hän itsekin hypähti ratsunsa selkään ja sieppasi eräästä nurkasta käteensä pertuskan, joka oli kyllin vahva kelvatakseen hänelle keihääksi.
Majatalon pihalla oli koolla parisenkymmentä henkeä, jotka kaikki ihmetellen katselivat hänen outoja elkeitään, varsinkin talon tytär, joka uteliaammin kuin muut tähysteli häntä, aivan kuin ei koskaan olisi nähnyt moista näkyä. Tämän kiinteän silmäilyn tulkitsi don Quijote itselleen edullisimmalla tavalla; hänkin oli tykkänään vaipunut tyttöä katselemaan ja päästeli tavan takaa syviä huokauksia, jotka tuntuivat tulevan hänen sisimmästä sydämmestään. Mutta katsojajoukko, joka edellisenä iltana oli nähnyt hänen kurjan tilansa, käsitti nämä huokaukset [s. 39] väärin, asettaen ne yhteyteen hänen monien haavojensa ja kuhmujensa kanssa.
Kun molemmat uroomme olivat päässeet ratsujensa selkään, pysähtyi don Quijote portille, kutsui luokseen isännän ja puheli tälle arvokkaasti seuraavaan tapaan: »Arvoisa linnanherra, olisinpa todellakin kehno ja kiittämätön olento, jollen alati muistaisi kaikkea sitä kohteliaisuutta ja vierasvaraisuutta, mitä linnassanne olette minulle osottaneet; jos voisin maksaa kiitollisuudenvelkaani kostamalla jonkun kärsimänne vääryyden, niin tietäkää että elämäntehtäväni on heikkojen auttaminen ja ilkiöiden rankaiseminen. Muistelkaa siis tyystin mielessänne, olisiko teillä ehkä valittamista jotain henkilöä vastaan, ja sitte vain käskekää minua; vannon ritarisäätyni kunnian nimessä, että heti paikalla hankin teille korvausta.» Isäntä vastasi yhtä mahtipontisesti: »Herra ritari, minun ei, Luojan kiitos, ole lainkaan tarvis turvautua teidän kostavaan käteenne; sillä jos ken minua loukkaa, on minussa miestä kostamaan itse puolestani. Ainoa korvaus mitä teiltä pyydän on se, että maksatte minulle kaikesta mitä tämän yön seutuun täällä olette nauttineet, samaten myös ratsuillenne antamistani heinistä ja kauroista. Sillä tuolla tapaa ei koskaan ole sallittu lähteä majatalosta.» — »Mitä, onko tämä majatalo?» huudahti don Quijote ihmeissään. — »On kuin onkin, ja kaikkein oivallisimpia», sanoi isäntä. — »Sittepä olen pahoin pettynyt», jatkoi ritari; »olen koko ajan pitänyt tätä linnana, vieläpä mahtavana linnana. Mutta jos tämä todella on majatalo, niin suonette minun kai jättää kaikki maksamatta; minä en nimittäin saa millään ehdolla rikkoa vaeltavien ritarien tapaa vastaan, sillä kaikki sellaiset, joihin kirjoissani olen tutustunut, eivät ole suorittaneet penniäkään yhtä vähän majataloissa kuin muuallakaan. Sillä oikeus ja kohtuus vaatii, että heitä kaikkialla kestitetään ilmaiseksi, palkinnoksi niistä uskomattomista uhrauksista ja ponnistuksista, joita he saavat kestää etsiessään seikkailuja [s. 40] öin ja päivin, kesin ja talvin, jalkaisin ja ratsain, ollen milloin nälkään tai janoon, milloin kylmään tai helteeseen nääntymäisillään, ja alati alttiina kaikenlaisille vaaroille ja vastoinkäymisille mitä maailmassa vain on tarjona.» — »Lorujanne ritareista, joiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä, en tahdo kuulla», äyskäsi isäntä; »maksakaa vain paikalla kaikki mitä olette minulle velkaa ja heittäkää perättömät pakinat sikseen! Min’en anna omaani koskaan ilmaiseksi.» — »Te olette kehno ja ilkeä isäntä», tiuskasi don Quijote, ja tarttuen pertuskaansa nelisti hän täyttä ravia ulos portista ilman että kenkään ennätti sitä estää; pulasta kerran selviydyttyään hän ratsasti jonkun aikaa eteenpäin katsahtamatta taakseen, joutuiko asemiehensä hänen mukanaan. Tällä välin isäntä, joka näki turhaksi periä maksua don Quijotelta, oli kääntynyt laskuineen Sanchon kimppuun. Mutta tämä vannoi kautta kaikkien pyhien, ettei hän aikonut maksaa enempää kuin isäntänsäkään; hän oli vaeltavan ritarin asemies ja vaati itselleen samoja etuja kuin tämäkin. Isäntä joutui vihan vimmaan ja uhkasi, jollei Sancho maksaisi, itse antaa hänelle omilla käsillään sellaisen maksun, että hän sen vielä kauvan muistaisi. Sancho puolestaan vannoi uudelleen kahta karkeammin, ettei hän vaeltavan ritariston lakien mukaan, joita hän isäntänsä palvelijana oli velvollinen seuraamaan, maksaisi penniäkään vaikka häneltä nahka nylettäisiin, jottei vastaisuudessa vaeltavien ritarien asemiehet saisi syyttää häntä niin mainion lain rikkomisesta.
Sancho-poloisen onnettomuudeksi oli majatalossa samaan aikaan muutamia Segovian verankutojia ja Cordovan kangaskauppiaita, kaikki hyviä tovereja ja hilpeitä veikkoja. Yhteisen ajatuksen elähyttäminä nämä astuivat Sanchon luokse ja vetivät hänet alas aasin selästä. Pari heistä meni sisältä noutamaan vankan peitteen, jonka keskelle Sancho-parka pantiin. Neljä väkevintä miestä tarttui peitteen nurkkiin, ja niin alettiin Sanchoa [s. 41] heitellä ilmaan kahdentoista jopa viidenkintoista jalan korkeuteen.
Pahoin pilkatun miesparan kauheat hätähuudot kuuluivat etäälle hänen herransa korviin, joka ensin käsitti asian niin, että taivas nyt lähetti hänelle uuden seikkailun. Mutta tunnettuaan mölinän lähtevän palvelijansa karheasta kurkusta käänsi hän Rosinantensa ympäri ja ajoi tuimaa vauhtia takasin majataloa kohti, jonka portin löysi lukituksi. Kierrellessään talon ympäri sisäänpääsyä etsien näki hän jotenkin matalan muurin yli miten Sancho nousi ja laski, nousi ja laski ilmassa niin ketterästi ja sulavasti, että ritari olisi purskahtanut kaikuvaan nauruun, jollei olisi ollut niin sydämmistynyt. Mutta hänen nykyisessä mielentilassaan ei leikki häntä miellyttänyt; hän yritti monta kertaa kiivetä hevosensa selästä muurinharjalle ja olisi kai onnistunutkin, jolleivät kaikki jäsenensä olisi olleet niin hellät, että hän tuskin kykeni jalkaansa maahan laskemaan. Ainoa minkä hän voi tehdä, oli lasketella muurin yli niin runsaan tulvan haukkumasanoja, ettei paperimme riittäisi niitä toistamaan. Niistä vähääkään välittämättä nuo parantumattomat koiranleuvat jatkoivat hauskaa huviaan nauraa hohottaen yhä kovemmin, eikä poloista Sancho-parkaa auttaneet rukouksensa eikä uhkauksensa, kunnes miehet viimein väsyivät leikkiin ja pelkästä laiskuudesta päästivät hänet rauhaan. Käärien hänet avaraan kauhtanaansa he nostivat hänet samaan paikkaan mistä hänet olivat ottaneetkin, nimittäin aasin selkään.
Helläsydämminen Maritorne, jota suretti Sanchon kärsimä julma kohtelu, kävi hänelle heti ammentamassa kaivosta raikasta vettä; mutta juuri kun Sancho yritti viedä sitä huulilleen, kuuli hän muurin takaa isäntänsä varottavan äänen, joka huusi hänelle: »Poikani Sancho, elä juo sitä vettä, elä maistakaan sitä, lapseni, muuten olet kuoleman oma! Onhan minulla tässä sitä jumalallista ihmelääkettä, joka parantaa vaivasi yhdessä tuokiossa.» [s. 42] Näin sanoen heilutti hän muurin yli rautapeltistä purtiloaan. Mutta Sancho katsahti vain jäykästi huutajaan ja vastasi karsaasti: »Hei, herraseni, oletteko jo unohtanut, ettei minua ole lyöty ritariksi? Juokaa itse konilääkkeenne ja jättäkää minut rauhaan!» Näin sanoen otti hän maljasta kulauksen; mutta havaittuaan juotavan olevan silkkaa vettä ei hän enää ottanut toista kulausta, vaan pyysi Maritornelta vähän viiniä. Tämän pyynnön tuo kiltti tyttö täyttikin, suorittaen maksun omasta kukkarostaan.
Sittekun Sancho oli saanut juoduksi, johdatettiin hän kaikella kunnialla majatalon portille, missä iski tallukkansa aasin kupeisiin ja ratsasti tiehensä ylen tyytyväisenä, kun ei ollut tarvinnut mistään maksaa, vaikka maksun tosin oli oikeastaan suorittanut hänen selkänsä, hänen tavallinen takaajansa. Totta on, että hänen reppunsa jäi isännälle pantiksi, mutta iloissaan hän ei sitä lainkaan huomannut. Nähtyään Sanchon joutuneen matkaan tahtoi isäntä salvata portin, mutta Sanchon pilkkaajat, jotka eivät olisi pelänneet don Quijotea vaikka tämä olisi ollut yksi Pyöreän pöydän ritareja, eivät sitä sallineet; heitä ehkä suututti, kun eivät voineet tehdä ritarille samaa temppua kuin hänen palvelijalleen.
- ↑ Katolilaisten rukouksia.