Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Seitsemäs luku
| Kuudes luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Seitsemäs luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kahdeksas luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Näistä ja muista yhtä mieluisista asioista puhellen don Quijote ja hänen palvelijansa huomasivat etäällä kolme- tai neljäkymmentä tuulimyllyä, jolloin ritari ihastuneena huudahti: »Onni johtaa meidän matkaamme paremmin kuin voimme toivoakaan, Sancho ystäväiseni; näetkö tuota joukkoa hirmuisia jättiläisiä? Tahdon taistella heidän kanssaan ja surmata heidät viimeiseen mieheen. Ja heiltä saamamme sotasaalis on meidän, sillä se [s. 27] on rehellisessä kamppauksessa valloitettua, samalla kun teemme Jumalalle otollisen palveluksen hävittämällä maan päältä mokoman roistojoukon.» — »Mitkä ovat jättiläisiä?» ihmetteli Sancho Pansa. »Nuo jotka tuolla näet, varustetut kauheilla käsivarsilla, jotka muutamilla saattavat olla kaksi peninkulmaa pitkät.» — »Varokaa itseänne, herra», vastasi Sancho, »ne mitä tuolla näette eivät ole mitään jättiläisiä vaan tuulimyllyjä, ja käsivarsiksi luulemanne ulottimet ovat vain niiden siipiä, jotka hyvällä tuulella pyörittävät kiviä.» — »Näyttää kyllä siltä», virkkoi don Quijote, »ettet ole perehtynyt ritarisasioihin. Ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua pelottaa, niin pysähdy tähän ja lue rukouksiasi; minä sitävastoin tahdon mennä taistelemaan heidän kanssaan, vaikka kamppaus onkin kovin epätasainen.»
Näin sanoen hän kannusti Rosinanteaan eteenpäin, ja vaikka Sancho kaikkien pimeyden henkien nimessä vannoi että ilmiöt todella olivat tuulimyllyjä eikä jättiläisiä, näyttivät ne sankarimme silmissä yhä enemmän jättiläisiltä, mitä lähemmäksi hän niitä tuli. »Elkää paetko, te pelkurit!» huusi hän täyttä kurkkua; »te kehnot ja ilkeät olennot, elkää paetko! Tässä tulee yksinäinen ritari, joka uskaltaa taistella kanssanne.» Tuulenväre nousi samalla ja pani isot myllynsiivet pyörimään. »Vaikka panisitte vielä useampia käsivarsia liikkeelle kuin Briareios-jättiläinen», huusi ritari yhä kovemmalla äänellä, »niin saatte julkeutenne heti maksaa hengellänne.» Uskoen sydämmensä suojelijattarensa Dulcinean huomaan ja pyytäen tätä auttamaan häntä tässä suuressa vaarassa, puristaen kilpeään rintaansa vasten ja keihäs tanassa syöksyi hän minkä Rosinanten kavioista lähti lähintä tuulimyllyä vastaan. Mutta hänen tähdätessään keihästään sen siipeä vastaan, antoi tämä sellaisen täräyksen, että peitsi meni säpäleiksi ja ratsu ja ratsastaja kohosivat siiven mukana ilmaan ja vyöryivät sitte vähissä hengin kummun kuvetta alaspäin.
[s. 28] Sancho kiirehti aasillaan nopeasti avuksi ja tapasi isäntänsä aivan kykenemättömänä liikuttamaan jäseniään. »Hei», huusi Sancho, »enkös ollut oikeassa kun sanoin niitä tuulimyllyiksi, eikä niistä muu olisi erehtynytkään kuin sellainen, jolla on itsellään tuulimyllyjä pää täynnä.» — »Pidä suusi, ystävä Sancho», sanoi ritari; »sota-asiat ovat enemmän kuin muut asiat alituisten vaihtelujen alaisia; ne ovat alttiita aiheita vääryyden valloille ja lakkaamattomalle epävakaisuudelle. Mutta tahdotko kuulla minun ajatukseni tästä asiasta, joka epäilemättä on oikea: tuo loitsija Freston, joka ryösti kirjastoni, on taaskin ollut esillä ja muuttanut nuo jättiläiset tuulimyllyiksi, jotta vihassaan ja kostonhimossaan saisi riistetyksi minulta voittokunnian; mutta lopuksi, siunatuksi lopuksi hänen taikajuonensa sangen vähän auttavat minun hyvää miekkaani vastaan.» — »Taivas sen suokoon, herra!» vastasi Sancho; ja auttaen ritaria pystyyn nosti hän hänet Rosinanten selkään, joka oli saanut lapansa melkein rikki täräyksessä. Sitte he jatkoivat matkaa Lapicen tietä pitkin, koska sillä paljon käytetyllä tiellä don Quijoten arvelun mukaan täytyi löytyä runsaasti aiheita uusiin seikkailuihin.
»Herra», sanoi Sancho hetken päästä, »eikö olisi jo aika käydä illalliselle? Minusta tuntuu kuin ette ruokaa ollenkaan ajattelisi.» — »Minulla ei ole tällä hetkellä ruokahalua», vastasi don Quijote, »mutta syö sinä vain, jos sinulla on nälkä.» Tämän luvan saatuaan Sancho asettui niin mukavasti aasinsa selkään kuin taisi, avasi mukaan ottamansa haararepun ja ratsasti hauskasti murkinoiden isäntänsä perässä, tavan takaa siemaisten aika kulauksen viinileilistään sellaisella nautinnolla, että kuka kunnon saksalainen hyvänsä olisi häntä siinä työssä kadehtinut. Ja tällä tapaa matkaa kuluttaessaan hän yhtä vähän muisteli perhettänsä kuin herransa lupauksia; ja sen sijaan, että olisi pitänyt ammattiaan vaivaloisena, kuvitteli hän päinvastoin pelkkää huvia lähtevän seikkailujen, jos kohta vaarallistenkin, etsimisestä.
[s. 29] He viettivät yönsä pienessä metsikössä, missä don Quijote taittoi kuivan ja vankan puunoksan, jonka päähän sovitti taittuneesta keihäästään irrottamansa piikin. Koko yönä hän ei ummistanut silmiään, muistellen alati vain Dulcineaa, niinkuin kirjoissaan oli lukenut ritareista, jotka metsissä ja erämaissa yöpyessään lohduttelivat itseään armaitaan ajattelemalla. Mutta Sancho oli liiaksi aineellinen sielu viettääkseen yönsä moisella tavalla. Koska hänen vatsansa oli täysi, eikä suinkaan sikurivedestä, nukkui hän sikeästi kuin tukki, eikä olisi aamulla tuskin herännyt auringonsäteisiin, jotka paistoivat hänelle suoraan kasvoihin, eikä lintujen sataääniseen viserrykseen, jollei hänen isäntänsä voimakkaalla huudolla olisi havahuttanut hänet pystyyn. Herättyään hän teki taas kelpo hyökkäyksen viinileilinsä kimppuun, jonka surukseen huomasi käyneen eilisestä paljon ohkasemmaksi, ilman että hänellä oli mitään toivoa saada sitä lähimmässä tulevaisuudessa uudestaan täyteen. Don Quijote ei välittänyt aamiaisesta, koska oli päättänyt elää vain suloisista muistoista.
He nousivat ratsujensa selkään ja kulkivat edelleen Lapicen solaa kohti, jonka saivat kello kolmen tienoissa iltapäivällä näkyviinsä. »Kas täällä, rakas Sanchoni», huudahti don Quijote, »voimme työntää kätemme vaikka kyynärpäitä myöten seikkailuihin. Mutta kuulehan, minä varotan sinua laskemasta kättäsi miekkaan, vaikka näkisit minut mitä suurimmassakin vaarassa, paitsi jos sattumalta kimppuuni käy roistoja ja ryöväreitä tai sinun kaltaisiasi halpoja olentoja, jolloin kyllä saat tulla minua auttamaan; mutta ritareja vastaan ei sinun ritarilakien mukaan ole lupa käydä, ennenkun itse olet lyöty ritariksi.» — »Luottakaa vain siihen, herra, että tottelen teitä täsmällisesti, sillä minä olen luonteeltani rauhallinen enkä rakasta riitoja; paitsi kun minun itseni kimppuun käydään, välitän silloin vähät noista laeista, sillä jumalallinen ja inhimillinen laki sallii jokaisen puolustaa nahkaansa.» — [s. 30] »Muuta en tahdokaan», sanoi don Quijote; »pyydän sinua vain olemaan auttamatta minua ritareja vastaan ja sellaisissa tapauksissa hillitsemään tulista luontoasi.» — »Lupaan niin tehdä», toisti Sancho, »ja pidän käskyänne pyhänä kuin Herran sapattia.»
Näin puhellen don Quijote ja Sancho Pansa saapuivat vihreälle niitylle, jonka poikki juoksi raikas puronen. Veden hilpeä lorina ja paikan suloisuus ja viileys houkuttelivat heitä siinä viettämään keskipäivän helteen ajan; he laskeusivat satuloistaan, päästivät Rosinanten ja aasin vapaasti maleksimaan ruohikossa, irrottivat eväsrepun ja kävivät pitemmittä mutkitta nauttimaan sen sisällyksestä. Sancho ei ollut huolinut edes sitoa Rosinantea kiini, tuntien sen rauhalliseksi ja hyvätapaiseksi elukaksi, jonka voi päästää irralleen suitset vain nakattuna kaulan ympäri; mutta ei ollut se ennättänyt liikkua montaakaan askelta ruohokedolla, kun don Quijote ja Sancho näkivät etäällä parikymmentä muulinajajaa irrottamassa siltä satulaa ja sen selkään sälytettyä tavaraa. »Sancho ystäväni», sanoi don Quijote, »niinkuin minusta näyttää, eivät nuo tuolla ole mitään ritareja vaan moukkia ja roistoja; sinä saat siis kernaasti auttaa minua kostamaan häväistystä, minkä ovat meille tehneet hyökkäämällä hevoseni kimppuun.» — »Mitä lemmon kostoa heille toimittaa?» huudahti Sancho. »Heitähän on parikymmentä ja meitä vain kaksi, enkä edes tiedä pitääkö meidän lukumme laskea puoleksitoista.» — »Minä yksinäni olen sadan veroinen», vastasi ritari. Ja sen kauvempaa epäröimättä sieppasi hän miekkansa huotrasta ja ryntäsi raivoisasti muulinajajia kohti. Hänen esimerkkinsä innostamana Sanchokin tempasi pamppunsa ja tunkihe keskelle vihollisjoukkoa. Don Quijote antoi ensimmäiselle vastustajalleen niin tuiman miekaniskun, että se lävisti tämän nahkakaulurin ja leikkasi ison palasen olkapäästä; sitte hän aikoi valmistaa toiselle saman kohtalon, kun tällöin muulinajajat, joita hävetti [s. 31] selkäänsäsaaminen kahdelta mieheltä, turvautuivat sauvoihinsa, ja ympäröiden miehuullisen ritarin ja hänen asemiehensä tanssittivat aseitaan ihmeteltävällä taidolla näiden selkäpuolilla. Kun he tätä tointaan harjottivat suurella hartaudella, tuli leikistä pian loppu. Toinen isku jo kaasi Sanchon maahan pitkin pituuttaan, eikä don Quijoteakaan hänen rohkeutensa ja taitavuutensa enää pitemmälle auttanut; hän sortui alas Rosinantensa viereen, joka ei vielä ollut kyennyt nousemaan maasta. Kun muulinajajat eivät enää nähneet mitään tehtävää ja pelkäsivät jo liikojakin tehneensä, lähtivät he joutuin jatkamaan matkaansa.
Se joka tämän keppimyrskyn jälkeen ensin tuli tajuihinsa oli Sancho Pansa, joka hinaten itseään isäntänsä luo sanoi hänelle heikolla ja valittavalla äänellä: »Armollinen herra don Quijote! Ah, armollinen herrani don Quijote!» — »Mitä tahdot, Sancho ystäväiseni?» vastari ritari yhtä surkealla äänellä. — »Eikö olisi mitään keinoa», kysyi Sancho, »jotta voisitte antaa minulle pari kulausta ihmeellistä taikalääkettänne, josta olette puhunut, jos sitä sattumalta olisi lukkarissanne? Ehkäpä se olisi yhtä tehokasta murskautuneille luille kuin oikeille haavoillekin.» — »Oh, ystäväni», vastasi don Quijote, »jos minulla sitä olisi, niin mitäpä tässä muuta kaivattaisikaan! Mutta sen vannon sinulle vaeltavan ritarin kunniani kautta, että jos vielä saan käsiäni liikahtamaan, pitää sitä meillä olla kahden päivän kuluttua.» — »Kahden päivän!» huusi Sancho, »ja kauvanko aikaa luulette kuluvan, ennenkun tästä omin voimin pääsemme liikkumaan?» — »Totta puhuen», sanoi pahoin piesty ritari, »siihen en osaa mitään vastata, kun en tarkoin tunne omaa tilaani; mutta itsepä olenkin asiain tällaiseen menoon syypää, kun olin kyllin typerä kalpa kädessä käymään mokomien peijuonien kimppuun, jotka eivät edes ole ritariksi lyötyjä. Niin muodoin uskon tämän kaiken tapahtuneen minulle rangaistukseksi siitä, kun en äsken noudattanut ritarisäädyn lakeja. Senpä vuoksi nyt kerta [s. 32] kaikkiaan sanon sinulle, Sancho ystäväni, meidän molempien yhteiseksi hyväksi, että kun vasta moiset ryövärit meille väkivaltaa tekevät, niin et sinä suinkaan saa odottaa että minä paljastaisin miekkani heitä vastaan, sillä sitä en totisesti enää koskaan tee, vaan on se sinun asiasi; sen vuoksi tartu uljaasti tapparaasi ja löylyytä heitä mielesi hyviksi. Jos sattumalta ritarismiehiä rientää heille avuksi, niin silloin puolustan sinua kelpo tavalla. Sinä tiedät mikä voima käsivarsissani asuu, siitä olet saanut jo tarpeeksi todistuksia.»
Mutta Sanchoa ei herransa puhe siihen määrään miellyttänyt, että olisi laiminlyönyt lausua omaa ajatustaan. »Armollinen herra ritari», vastasi hän, »minä olen rauhaa rakastava mies ja voin kyllä Jumalan kiitos antaa anteeksi kärsimäni vääryydet, sillä minulla on vaimo ja lapsia. Pitäkää siis minun kohdaltani varmana, etten millään ehdolla kohota miekkaani en herroja enkä talonpoikia vastaan ja että suon heille Herramme edessä anteeksi kaikki ennen ja vas'edes kärsimäni vääryydet, olkoon sitte se henkilö, joka vääryyttä mulle on tehnyt, tekee tai tulee tekemään, rikas tai köyhä, ylhäinen tai alhainen tai mitä lajia tahi säätyä tahansa.» — »Jos voisin hengittää vähän vapaammin puhuakseni tarpeeksi pitkältä», lausui ritari, »ja jollei kipu kupeessani olisi niin rasittava, niin voisin saada sinut vakuutetuksi että olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Etkö tiedä, että vaeltavia ritareja elämässään kohtaa tuhannet vaarat ja vastukset ja että he lakkaamatta kokevat vuoroon onnea ja onnettomuutta? Ja kuitenkin he voivat yhtäkkiä tulla kuninkaiksi ja keisareiksi, kuten usein saa lukea; ja jollei kipuni minua niin suuresti ahdistaisi, voisin kertoa sinulle esimerkkejä monestakin, jotka ovat tulleet korotetuiksi valtaistuimelle yksinomaan oman urhoollisuutensa kautta. Mutta onpa esimerkkejä onnen kääntymisestäkin, josta tahdon mainita sinulle muutamia henkilöitä, jotka onnen kukkuloilta ovat langenneet mitä surkeimpaan kurjuuteen. Suuri [s. 33] sankari Amadis Gallialainen joutui julmimman vihamiehensä loitsija Arkalauksen valtaan, jonka kerrotaan sitoneen hänet paaluun linnansa pihalle ja annattaneen hänelle kaksisataa iskua hevosenohjaksilla. Mutta heittäkäämme jo nämä hyödyttömät puhelut ja koettakaamme kumpikin koota voimia voittaaksemme heikkoutemme. Tutkistelkaamme ensin hiukan Rosinanten tilaa. Tuo eläinparka näyttää myös saaneen osansa meidän vastoinkäymisestämme.» — »Eipähän se mitään ihmettä ole», Sancho; »miksi se olisikaan siitä säästynyt; eikö se ole yhtä hyvin vaeltava ritari kuin me muutkin? Se minua vain ihmetyttää, että minun aasini on pelastunut ehjin nahoin leikistä, kun meillä muilla kolmella ei ole yhtään tervettä paikkaa ruumiissamme.» — »Suurimmissakin onnettomuuksissa», lausui ritari, »kohtalo jättää aina jonkin oven avoimeksi pelastuaksemme. Tämä eläinparka saa astua nyt Rosinanten sijalle ja viedä minut johonkin linnaan, missä voin haavojani parannella. En luule lainkaan häpäiseväni itseäni semmoista ratsua käyttämällä, sillä muistan lukeneeni miten vanha Silenus, Bakkus-jumalan kasvatti-isä, suureksi huvikseen saapui sataporttiseen kaupunkiin kauniilla aasilla ratsastaen.» — »Se kyllä kävisi päinsä», sanoi Sancho, »jos voisitte istua satulassa hänen laillaan; mutta on suuri ero sillä joka ratsastaa aasilla, ja sillä joka roikkuu poikkipäin sen selässä kuin sokerisäkki. Sillä muulla tavalla ette voine tässä tilassa matkustaa.» — Tähän vastasi don Quijote: »Vammat, joita taistelussa saadaan, eivät koskaan ole häpeäksi. Elä siis, Sancho ystäväni, minua enää vastusta; koeta vain nousta jaloillesi ja aseta minut aasisi selkään miten vain voit, jotta pääsemme lähtemään täältä ennenkun yö meidät yllättää.»
Sancholle vasta vaivaa maksoi pystyyn pääseminen. Vihdoin viimein se hänelle onnistui, muttei paremmin kuin että jäi köyryyn kuin luokki, kykenemättä ojentamaan varttaan suoraksi. Tässä omituisessa asennossa hänen [s. 34] vielä piti ottaa kiini aasinsa, joka vapauttaan hyväkseen käyttäen oli edennyt hyvän matkan päähän, toisten vaivannäöistä vähääkään välittämättä. Kun aasi viimein oli saatu lähtökuntoon, meni Sancho auttamaan Rosinantea pystyyn; mutta sepä kävikin vaivaloiseksi sekä nostajalle että nostettavalle. Sancho hikoili mahtavasti, ja jos eläinparka olisi kyennyt valittamaan, olisi se ruikuttanut hätäänsä yhtä haikeasti kuin isäntänsä ja tämän palvelija. Vihdoin viimein sai Sancho lukemattomilla ponnistuksilla ja kirouksilla don Quijoten nostetuksi poikkipuolin aasinsa selkään; sitte hän sitoi Rosinanten suitsista aasin häntään, ja taluttaen viimemainittua marhaminnasta alkoi hän ohjata matkuetta sinne päin, missä arveli maantien olevan. Kolme neljännestuntia vaellettua hyvä onnensa saattoi heidät erään majatalon läheisyyteen, jota don Quijote sen kurjasta ulkoasusta huolimatta oli taipuvainen luulemaan joksikin linnaksi. Sancho väitti sitä majataloksi, ritari linnaksi; ja tätä kiistaa kesti kunnes he saapuivat sen portille, josta Sancho saattoi seurueensa sisään, sen enempää asiasta kiistelemättä.