Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Kuudes luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viides luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Kuudes luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Seitsemäs luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 22]

KUUDES LUKU.
Kirjaston tarkastus don Quijoten luona ja hänen toinen lähtönsä maailmaan.

Vaivoistaan perin väsyneenä sankarimme oli vaipunut sikeään uneen, kun kirkkoherra ja parturi saapuivat hänen kotiinsa ja pyysivät veljentyttäreltä kirjastohuoneen avainta, jonka tämä kernaasti antoikin. He astuivat sinne joukolla sisään, emännöitsijäkin aristellen mukana, ja löysivät siellä yli sata isoa nidosta, muita pienempiä lukuunottamatta, kaikki hyvin sidottuja ja hyvin pidettyjä. Tuskin oli emännöitsijä ne nähnyt, kun hän nopeasti lähti ulos ja palasi pian takasin kädessään vadillinen vihkivettä. »Kuulkaas, arvoisa kirkkoherra», sanoi hän tälle, »sirottakaa joka paikkaan tätä vihittyä vettä, jottei mikään niistä ilkeistä poppamiehistä, joita nuo kirjat ovat täynnä, loitsisi meitä kostoksi siitä että nyt karkotamme heidät maailmasta.»

Kirkkoherra hymyili tälle yksinkertaiselle puheelle ja käski parturin heittämään kirjat akkunasta ulos ja rakentamaan pihalle rovion, jotta ne kaikki yhdessä poltettaisiin, tai kantamaan ne takapihalle ja siellä polttamaan, jottei savua tunkisi huoneisiin. Polttamisesta piti emännöitsijä huolen vielä samana yönä; ja paremmaksi vakuudeksi muurauttivat kirkkoherra ja parturi kirjastohuoneen oven umpeen.

Kun don Quijote kaksi päivää myöhemmin nousi vuoteestaan, oli hänen ensi aatoksensa mennä tervehtimään rakkaita kirjojaan; mutta kun ei lainkaan löytänyt koko kirjastohuonetta, kulki hän puolelta toiselle etsien sitä kaikkialta, voimatta arvata minnekä se oli joutunut. Varmaankin sata kertaa hän tuli sille kohdalle, missä ennen oli nähnyt kadoksiin joutuneen oven, ja tunnustellen kaikkialta kädellään tirkisteli hän joka taholle sanaakaan sanomatta ja nähtävästi hitustakaan käsittämättä [s. 23] tämän harvinaisen tapauksen laitaa. Vihdoin etsimiseen kyllästyneenä hän kysyi emännöitsijältä, millä taholla kirjastohuone oikeastaan sijaitsi. »Mikä huone, herra?» kysähti emännöitsijä, joka oli saanut hyviä neuvoja, »ja mitä te oikeastaan haette sieltä, missä mitään ei ole? Ei ole enää kirjastohuonetta eikä kirjoja koko tässä talossa; paholainen tuli tänne maatessanne ja vei kaikki mukanaan?» — »Se ei ollut mikään paholainen», virkko siihen veljentytär, »vaan muuan loitsija, joka yöllä heti lähtönne jälkeen tuli tänne pilvessä ja louhikäärmeellä ratsastaen ja astui kirjastohuoneeseenne ties mitä tietä; mutta hetken kuluttua se nousi ilmaan katon kautta, jättäen koko talon savua täyteen. Ja kun viimein rohkenimme mennä hävitystä katsomaan, emme enää nähneet koko huonetta eikä kirjoja, emme edes vähintäkään merkkiä siitä missä ne ennen olivat sijainneet. Sen vain muistan, ja emännöitsijäkin sen kai muistaa, että tuo ilkeä äijä poislähtiessään huusi kovalla äänellä tehneensä hävitystyönsä salaisesta vihasta kirjojen omistajaa kohtaan. Hän sanoi nimekseen Munjaton.» — »Sano Freston eläkä Munjaton», tiuskasi don Quijote. »En muista, oliko nimi Freton tai Friton», vastasi veljentytär, »mutta sen muistan hyvin, että se päättyi tavulla ’ton’.» — »Totta kyllä on», lausui don Quijote, »että hän on viisas loitsija ja minun katkera vihamieheni, joka kantaa ainaista kaunaa minua kohtaan, koska taitonsa on sanonut hänelle minun kerran joutuvan kaksintaisteluun erään nuoren ritarin kanssa, jota hän rakastaa ja suojelee; hän tietää että minä kaikesta hänen taidostaan huolimatta pääsen voitolle ja sen vuoksi hän kaikilla tavoin koettaa vahingoittaa minua. Mutta tietköön hän pettyvänsä ja ettei hän voi muuttaa toiseksi sitä, mikä taivaassa kerran on päätetty.»

Veljentytär iloitsi yhdessä kirkkoherran ja parturin kanssa suuresti kepposensa onnistumisesta; mutta don Quijoten ajatukset olivat kaukana siitä että heittäisi [s. 24] ritarivehkeet mielestään. Hän piti joka päivä salaisia neuvotteluja erään naapuristossa asuvan talonpojan kanssa, joka muuten oli kelpo mies (jos tätä sanaa voi köyhästä käyttää), mutta järjen puolesta perin heikosti varustettu. Vihdoin hän sai tämän kauneilla sanoilla ja suurilla lupauksilla rupeamaan hänen miehekseen. Muun muassa kehotti don Quijote miesparkaa pelotta ja hyvällä luottamuksella lähtemään hänen mukaansa, koska voi sattua sellainenkin tilaisuus, että hän voisi kotoisen lantatunkionsa vaihtaa jonkun saaren maaherran virkaan. Nämä ja monet muut yhtä hyvin perustellut lupaukset houkuttelivat Sancho Pansan (se oli miehen nimi) jättämään vaimonsa ja lapsensa ja seuraamaan naapuriaan tämän asemiehenä.

Don Quijote, joka oli tullut vakuutetuksi matkarahojen tarpeellisuudesta, hankki sitä sievosen määrän myymällä muutamia maakappaleita ja panttaamalla toisia, kaikki polkuhintaan. Hän lainasi myös itselleen eräältä ystävältään ison, pyöreän kilven ja paikkasi kypärinsä mitämaks parempaan kuntoon; ja kun kaikki oli täten valmiina, ilmotti hän asemiehelleen päivän ja hetken, jolloin aikoi lähteä matkaan, kehottaen häntä myöskin varustamaan puolestaan mukaan kaikkea mikä matkalla oli tarpeen, ja ennen kaikkea ottamaan tilavan matkalaukun. Sancho lupasi tehdä työtä käskettyä, sanoipa vielä ottavansa mukaan aasinsa joka oli vankka eläin, koska hän ei ollut tottunut matkustelemaan jalkasin. Aasi pani don Quijoten vähän arvelemaan, hän kun ei muistanut missään lukeneensa että valtavien ritarien asemiehet ratsastivat aasilla. Lopuksi hän siihen kuitenkin suostui, mutta päätti mielessään ensi sopivassa tilaisuudessa lahjoittaa asemiehelleen jalomman ratsun, jonka joltakin röyhkeältä ritarilta riistäisi. Hän varusti vielä mukaan puhtaita liinavaatteita majatalon isännän neuvoa seuraten. Kun kaikki oli täten salaisesti hyvin varustettu, lähtivät don Quijote ja Sancho eräänä yönä kotikylästään — edellinen

[s. Kuva]

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on kuva, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä kuvan.
[s. 25]

puhumatta mitään veljentyttärelle ja emännöitsijälleen, jälkimmäinen ottamatta jäähyväisiä vaimoltaan ja lapsiltaan — ja kulkivat niin joutua, että yön tullen saattoivat olla varmoja ettei heitä enää saavutettaisi, vaikka lähdettäisiinkin heitä takaa-ajamaan.

Sancho Pansa ratsasti kuin mikäkin patriarkka aasillaan haarareppuineen ja viininassakoineen ja odotteli kärsimättömästi pian pääsevänsä jonkun saaren maaherraksi kuten isäntänsä oli luvannut. Don Quijote noudatti samaa suuntaa kuin ensimmäisellä matkallaan, nimittäin ratsasten Montielin kedon poikki, jolla nyt oli helpompi kulkea kuin edellisellä kerralla, koska vielä oli varhainen aamu ja auringonsäteet vinosti langeten eivät sanottavassa määrässä haitanneet.

He olivat ratsastaneet hyvän aikaa vaihtamatta keskenään sanaakaan; mutta Sancho Pansa, joka ei kauvan voinut olla vaitonaisena, avasi viimein suunsa ja sanoi: »Herra vaeltava ritari, tottahan vielä muistatte luvanneenne minulle saaren; tulen hallitsemaan sitä vallan ihmeellisesti, oli se miten suuri hyvänsä.» — »Kuuntelehan nyt tarkasti sanojani, Sancho ystäväiseni», vastasi don Quijote; »tiedä että kaikkina aikoina vaeltavien ritarien tapa on ollut lahjoittaa asemiehilleen valloittamiensa saarten ja valtakuntain hallitusvirkoja; ja mitä minuun tulee, en suinkaan aijo luopua tästä kiitettävästä tavasta, vaan tahdon mennä vielä pitemmällekin; sen sijaan että ritarit usein antoivat palvelijainsa odottaa palkintoaan niin kauvan, että nämä ennättivät tulla vanhoiksi ja raihnaisiksi, lupaan minä, jos kumpikin elämme ja minä kuuden päivän kuluessa valloitan sellaisen kuningaskunnan, jolla on joukko vasallivaltioita, kruunata sinut kuninkaaksi yhdessä niistä. Eikä sinun tarvitse sitä ollenkaan kummeksia, sillä minun laisilleni ritareille sattuu niin merkillisiä asioita ja tapauksia, että helposti voin pian antaa sinulle enemmän kuin olen luvannutkaan.» — »No, niin ollen», virkkoi Sancho, »jos minusta jonkun [s. 26] teidän kertomanne ihmeen kautta tehdään kuningas, niin tulee eukostani Teresa Pansasta vähintäin kuningatar ja lapeistamme prinssejä ja prinsessoja.» — »Sitä ei ole epäilemistäkään», vastasi don Quijote. — »Minä kuitenkin vähän epäilen», sanoi Sancho, »sillä vaikka kruunuja sataisi taivaasta, niin enpä usko yhdenkään niistä sopivan eukkoni päähän; sillä tietäkää, herra, ettei hänestä ole sipulinkaan verran kuningattareksi; kreivikunta kaiketi sopisi hänelle paremmin, ja sen hän kerran saakin, jos Herra meitä siihen auttaa.» — »No, jätä hänet sitte Herran huomaan», sanoi don Quijote, »hän antaa sinulle mikä sinulle paraiten sopii.» — »Kiitän teitä näistä sanoista», vastasi Sancho, »ja panen turvani teihin, joka olette niin hyvä isäntä ja tiedätte antaa minulle mikä minulle paraiten sopii.»